Dolphin Tale (Delfiinitarina)

Alkanut vuosi 2020 jatkuu villeissä ja vipeltävän eläimellisissä merkeissä, vaikkakin yksipuolistumisen pelossa laitetaan hauvat vaihtoon tai ainakin sivuosiin ja merelliset ihmeet sekä ihanuudet kutsuvat suuren sinisen äärelle. Aarteiden perässä kirmaillut Beethoven ja asekauppiaiden tylyjä suunnitelmia tärvellyt Max saavat siis hetkisen lepäillä. Etenkin Max oli sekä liikuttava että vauhdikas kaveriseikkailu ja toivoisin myös, että tämä nuoren pojan ja loukkaantuneen delfiinin tarina tavoittaisi vastaavia tunnelmia ja loihtisi lämpöisiä ajatuksia hieman synkeähkön sydäntalven iloksi sekä piristykseksi.

Ennen kuin päästään aaltojen alla ja välillä toki ylläkin kiitävien delfiinien kyytiin kunnolla muistutellaan, että kyseessä on todellisiin tapahtumiin pohjaava tarina, ja se toki oli tiedossa jo aikoinaan levyn ostaessani. Itse en kuitenkaan lähtenyt ennakkoon paljoakaan selvittämään Winter-nimisen delfiinin vaiheista, sillä oli pienoista huolta, että oikean elämän ja elokuvan poikkeavuudet saattaisivat vaikuttaa negatiivisesti katseluilmapiiriin. Etukäteen myönteisempiä mietteitä sai aikaan sympaattiselta vaikuttava näyttelijäporukka, ja esimerkiksi Kris Kristoffersonia ei taas ihan hetkeen ollut tullut nähtyä paljoakaan, vaan lähinnä kuunneltua miehen vanhempia kappaleita kesän ja syksyn kuluessa.

Dolphin Tale ei niinkään halua hiljaisella tunnelmoinnilla katsojaa lumota mukaan, vaan kiskaista heti huimaan kiitoon, sillä alkutekstijaksosta ei vauhtia puutu. Mainittakoon, ettei tämä reipas uintituokio välttämättä avaudu kaikissa kotikatsomoissa aivan täydellä teholla, koska elokuva on kai alkujaan toteutettu kolmiulotteisuus mielessä ja tässä käynnistelypätkässä on selkeästi sitä kautta elämyksellisyyttä etsiviä otoksia. No, toimiihan kiiturointi toki näin latistettunakin ja toisaalta voi todeta, että 37 miljoonan dollarin budjetti on nykyään pienempää luokkaa, eikä sillä välttämättä lähdetä mitään armottomia tehostemyllytyksiä ja -tykityksiä loihtimaan. Tuleepahan kuitenkin hieman heräteltyä liian verkkaisissa mielialoissa muhivaa katsojaa ja samalla esiteltyä delfiinien vilkkaita liikkeitä ja uteliasta tutkimista.

Aaltojen alta löytyy kyllä lumoava sekä rikas maailma täynnä elämää, mutta sinne sekaan kätkeytyy myös vaaroja, eikä estoton uteliaisuus aina johda ihanimpiin seikkailuihin, mistä pikkuisen pahaenteisesti vihjaillaan uponneiden kalastustarvikkeiden muodossa. Ennen kuin kamaluuksia pääsee tapahtumaan, siirrytään seuraamaan, miten hieman rajatummissa vesistöissä kaksikätiset vesipedot kauhovat kilpaa altaassa. Kovia aikoja jahtaava Donovan Peck on huippuvauhdissa oleva nuori lupaus ja tämän otteita seuraa katsomon puolella Kyle Connellan (Austin Stowell), joka ainakin toistaiseksi pitää nimissään merkittävimpiä ennätyksiä ja mukana hänellä on nuori serkkupoika Sawyer Nelson (Nathan Gamble). Kunhan kisakoitos on ohi, niin uhkuu Donovan voittajana itsevarmaa ylivertaisuutta ja uhoaa läheisessä tulevaisuudessa murskaavansa Kylen ajat sekä saavutukset, mutta tämä tuumii olevansa valmis hyväksymään haasteen.

Kyle ei kuitenkaan ole aivan näillä näkymin kisaamassa allasmatkojen kuninkuudesta Donovanin kanssa, vaan hänen määränpäänsä on pikkuisen kauempana, sillä armeija kutsuu. Sukulaiset sekä lähipiiri ovat järjestäneet läksijäisjuhlat, joissa saa polskia ja hassutella vapaamuotoisemmin. Melkein kaikilla vaikuttaa olevan kiva kesäpäivä meneillään, mutta muutenkin hiljainen Sawyer on vetäytynyt puuhapajaansa vähän alakuloisen oloisena. Hän on kovin läheinen Kylen kanssa ja on suuresti surullinen tämän lähdöstä, mikä on ilmeisesti jo jossakin määrin heijastunut koulumenestykseenkin, sillä Sawyerin äiti Lorraine (Ashley Judd) kertoo, että alamäkeen kääntyneet arvosanat vievät pojan kesäkouluun. Kyle yrittää lohdutella nuorta kaveriaan ja kertoo kyllä palaavansa, mutta pitää jotenkin yrittää ansaita rahaa, jotta pystyisi kunnolla valmentautumaan olympia-uinteihin, ja armeija on tässä mielessä varma palkanmaksaja. Myös lähtölahjaksi hankittu pulska monitoimiveitsi tuntuu pikkuisen piristävän poikaa.

Sawyerilla on eräänlainen muutosten kesä edessä, sillä pitäisi jostakin löytää pahasti hiipunut motivaatio tarttua uudelleen ja hieman reippaammin kouluhommiin. Lisäksi Kyle yrittää kannustaa Sawyeria etsimään ystäviä, eikä vain vetäytyä yksikseen omiin harrastuksiinsa, mikä on hiljaiselle ja arallekin pojalle hieman helpommin sanottu kuin tehty. Yhden aamupäivän pyörämatka koulua kohti tarjoaa kuitenkin järkyttävänkin alkusysäyksen tuleville muutoksille, sillä eräs kalastaja on huomannut rannalle ajautuneen delfiinin ja huutelee ohi pyöräilevältä Sawyerilta puhelinta lainaan. Kalastajan soittaessa ja touhuillessa omiaan, päättää Sawyer tutkia, millainen on pahasti köysiin ja rapuhäkkiin kiinnittyneen ja kietoutuneen delfiiniparan tilanne. Kosketuksella ja puheella hän yrittää rauhoitella toisen hätää ja pääseepä siinä uusi lahjaveitsikin heti hyvään käyttöön.

Pian samaiselle rannalle kiitää Clay Haskettin (Harry Connick Jr.) johtaman merieläinsairaalan pelastusyksikkö ja tämä vastaaviin tilanteisiin tottunut porukka alkaakin asiantuntevasti ja ripeästi puuhailemaan delfiinin ympärillä. Clayn nuori tytär Hazel (Cozi Zuehlsdorff) on erityisen vaikuttunut, miten Sawyer on uskaltanut ja onnistunut leikkaamaan delfiinin vapaaksi, mutta kohtaaminen jää kaikkiaan lyhyeksi, kun pelastusjoukko kiirehtii viemään delfiinin hoitoon ja koulu taas kutsuu Sawyeria. Siellä selviää, ettei hän ole kovin suosittu luokkakavereiden keskuudessa ja Sawyer itse tahtoisikin mieluummin tietää, miten pelastetulle delfiinille kävi kuin kärvistellä kesäpäiväänsä epäystävällisessä ilmapiirissä.

Huoli ja uteliaisuus delfiinin kohtalosta laittaa Sawyerin poikkeamaan merieläinsairaalaan, joka on osittain myös yleisölle avoin, mutta hoitotilat ja -altaat eivät kuulu vapaan kiertelyn piiriin, joten pitäisi keksiä keinot livahtaa kurkistamaan, ja siinä tulee Hazel avuksi, sillä hän ymmärtää heti, että Sawyer tahtoo nähdä Winterin voinnin. Saapumisestaan saakka Winter on ollut huonossa kunnossa ja erityisesti pyrstö on pahasti loukkaantunut, mutta delfiini reagoi kuitenkin pojan ääneen ja vähitellen huolenpito alkaa palauttaa kovia kokeneen voimia. Valitettavasti välillä pieniä positiivisia merkkejä seuraa vaikeuksien vyöry, eikä luvassa ole mikään parin kuukauden leppoisa lomakausi, vaan surullista uutista tulee yhdelle ja toiselle plus päälle kasa kasvavia haasteita voitettavaksi. Henkilökohtaisesti raskaiden koettelemusten lisäksi päälle puskee taloudellinen huoli ja arvaamaton merikin tahtoo osaltaan riepotella ja koetella jo muutenkin riutuneita sieluja, jotka synkimpinä hetkinä ajautuvat pohtimaan, että olisiko sittenkin syytä luovuttaa...

Dolphin Tale ei onneksi ole niitä elokuvia, jotka antaisivat alakulon viedä vallan ja jäisivät kasautuviin murheisiin suosiolla hautautumaan. Samansuuntaista tarinaa on tosiaan tarjolla kuin viimeksi kommentoidussa koiraelokuvassa Max, mutta päähenkilöiden iät ja yleisesti pykälää kevyempi sävy huomioiden, on delfiinin sekä ystäväjoukon toipumistarina toteutettu siten, että se sopinee vähän nuoremmillekin lapsille. Max sai kiitosta siitä, ettei kiiruhtanut raskaampien juttujen jälkeen piristelemään katsomoa jollakin höttöisellä hassuttelulla, kun taas Dolphin Tale löytää tarvetta tällaisiin kevennyksiin. Esimerkiksi merieläinsairaalan laitamilla luuhaava Rufus-pelikaani on pitkälti väline komediallisiin kevennyksiin, ja tämän jokseenkin kurittoman kaverin voi laittaa vähän nokkaisemaan, jos vastoinkäymiset alkavat mennä liian synkkään suuntaan. Muutenkin hieman huitaistua kohkausta harrastellaan siellä täällä, mutta sinänsä nämä pätkät eivät onneksi enempiä rasita ja voi kai olettaa, että katsomon nuorimpia helikopterikaaokset ja vastaavat riehat hymyilyttävät.

Kommellukset ja keppostelut ovat onneksi kokonaisuudessa toissijaista touhuilua, eivätkä karkaile mielestäni missään vaiheessa älyvapaaksi sekoiluksi. Päätarkoitus on saada katsoja välittämään ja elämään mukana, kun sekalainen, mutta hyvistä tyypeistä koostuva porukka puuhailee yhteisten tavoitteiden eteen ja kaikki saavat osallistua kykyjensä ja jaksamisensa mukaan. Jäät murtuvat nopeasti ja tiivis yhteistyö kuljettelee kohti ystävyyttä ja kavereita autetaan parhaan mukaan, eikä hyötyajattelu ole aina ensimmäisenä mielessä, vaan inhimilliset huolet pyyhältävät usein ohi. Etenkin Sawyerin sopeutuminen uuteen yhteisöön on yllätyksettömyydestään huolimatta sydämellistä seurattavaa ja aluksi tiukasti kesäkoulusuunnitelmaa painottava äitikin ilahtuu nopeista myönteisistä muutoksista mielialaan ja käytökseen.

Kaipa elokuva tahtoo sanoa, ettei opiskelu välttämättä edisty kummoisestikaan ilman aitoa kiinnostusta ja uteliaisuutta, vaan voi nopeasti muodostua vastenmieliseksi pakkopuurtamiseksi, josta ei paljoa päähän tai käteenkään jää. Samoin vihjaillaan, ettei jääräpäinen yrittäminen tai väkinäinen räpiköiminen näennäisestä edistymisestä huolimatta kanna pitkälle, ja voikin olla aiheellista ottaa tuumaustauko ja harkita muita reittejä. Käytännöllisissä ja muissa haasteissa onkin huolta riittämiin, eikä Dolphin Tale kaipaa mitään varsinaista pahistyyppiä ja sanoisinkin, että tarkoituksellinen häijyily on tarinassa säädetty melkoisen minimaaliseksi. Ilman ilkeilyä tosiaan pärjätään vallan mainiosti ja tunteikkaita tuokioita saadaan aikaan näillä eväin.

Opettavaisuus on toki sallittua tällaisissa tarinoissa, eikä se missään vaiheessa mene niin tönköksi, että tarvitsisi tuskaisena irvistellä ruudun toisella puolella. Osa näistä on onnistuttu livauttamaan mukaan varsin lämpöisten höpötysten kautta. Esimerkkinä vaikkapa eräänlainen iltanuotiotarina merten ikuisesti leikkivistä lapsista. Jos jotakin valitettavaa tahtoisi pohtia, niin tunnelmia tukemaan valikoidut laulut kyllä tökkivät paikoin, sillä pikkuisen puhdittomat kappaleet usein tuntuvat ennemmin latistelevan kuin kohottelevan tunnelmia. Muutenkin soundtrack on elokuvan heikkouksia, sillä Mark Ishamin säveltämä musiikki ei ole mitään erityisen muistettavaa.

Ennakkoon toivoin merellistä menoa ja kuvaa ulapoilta ja kai se tavallaan toteutuukin, kun rantamaisemissa liikutaan, mutta varsinaiset viiletykset aalloilla rajoittuvat pitkälti alkutekstijaksoon. Hirmuiseksi pettymykseksi tämä ei päässyt muodostumaan, ja onhan noita muita kiinteämmin vesille sijoitettuja tai vähintään rantojen liepeillä liikuskelevia juttuja nähty. Mitä pikaisesti selailin aiemmin kommentoimiani, niin suuri osa blogista löytyvistä isojen kalojen tai merten nisäkkäiden seikkailuista on osastoa hai haukkaa, kuten vaikka seuraavat tuimat tuokiot terävien hampaiden armoilla: Open Water, The Reef, The Shallows ja 47 Meters Down. Myös Orca on enemmän kostonhimoinen tyly tarina kuin Winterin ja kumppaneiden kokemuksiin rinnastuva ja delfiineistä huolimatta Flipper taas painottaa enemmän toimintaa sekä seikkailua. Ehkä suuri valaspelastusoperaatio Big Miracle ui jo vähintään lähivesille ja pojan sekä toipuvan pelikaanin koskettakin kesäjuttu Nicostratos sisältää samankaltaisia piirteitä kuin Dolphin Tale, jos suosituksia tahtoisi antaa.

Vedenalaisessa maailmassa elelevien otusten suhteen katselut tuskin aivan tähän jäävät, sillä Winterin ja kavereiden tarina jatkuu pitkälti saman porukan kolme vuotta myöhemmin työstämässä jatkossa Dolphin Tale 2 ja se tosiaan on jo hyllyyn hankittuna. Ohjaaja Charles Martin Smithilta löytyy muutakin mielenkiintoista katseltavaa ja viime vuonna ilmestynyt erään koiran toivottavasti hyviä seikkailuja sisältävä kotimatka A Dog's Way Home päätyikin kokoelmaan vuoroaan odottamaan. Pentujengi-elokuvia edeltäneen elokuvasarjan ensimmäinen teos, eli vuoden 1997 Air Bud on myös Smithin nimissä ja kelpaisi kyllä tuonne hyllyn pikkuhiljaa pulskistuvaan hauvaosastoon. 2008 ilmestynyt Stone of Destiny on myös katselulistalla, mutta ehkä eniten näistä Smithin ohjauksista polttelee haastavien olosuhteiden selviytymisseikkailu The Snow Walker vuosituhannen alkupuolelta.

Kokoelmaan on toki ehtinyt uimaan muitakin merellisiä teoksia kuin Dolphin Tale jatkoineen ja esimerkiksi Free Willy -elokuvista muistaakseni uupuu tällä hetkellä enää yksi, joten siinä olisi jo kolme valaskoitosta katseltavaksi. Tosin sen elokuvasarjan ensimmäisten osien kyseenalaisuudet liittyen esiintyviin eläimiin ovat valitettavasti vähän vieneet intoa Willyn seikkailuista. Pitää kyllä pikkuisen paasailla aiheeseen liittyen, kun tilaisuus on tarjolla, eikä Winterin tarinakaan todellisuudessa ole ilmeisesti ollut aivan niin helposti puollettava pelastusoperaatio kuin mitä elokuva ja todennäköisesti myös vaiheita summaava varhaisempi kirja antavat ymmärtää. Minua ei niinkään haittaa, että toipumisaikaa ja tapahtumia on tiivistetty elokuvaa varten tai että löytöpaikka henkilöineen on vaihdettu, kuten elokuvan Wikipedia-sivullakin listataan, mutta pelastettavan hyvinvointiin liittyvät seikat taas painavat enemmän.

Elokuvassakin itseään esittävästä Winter-delfiinistä kertova sivu mainitsee Winterin löytyneen pahasti loukkaantuneena vuoden 2005 joulukuussa, noin parin kuukauden ikäisenä ja menetti pyrstönsä vammojensa takia. Amputaatiota seurannut epäterveellinen uintitapa johti pyrstöproteesin valmistamiseen, mutta artikkelin mukaan Winter sai sen vasta runsaan vuoden kehitystyön jälkeen. Tekstissä mainitaan suurimpana kritiikkinä, että Winterin persoonan ja pelastustarinan innoittava vaikutus olisi aikaa sitten ylittänyt delfiinin oman hyvinvoinnin merkityksen. Artikkelin mukaan Clearwaterin tilat ja toiminta eivät enää olisi Winterin edun mukaisia tai aitoa hyvinvointia tukevia, tekopyrstö aiheuttaisi ongelmia, eikä Winterin mahdollisia kärsimyksiä ja elämänlaadun heikkenemistä olisi huomioitu siten kuin hoitavan tahon pitäisi, vaan että delfiini pyrittäisiin pitämään puoliväkisin näyttelyesineenä ja inspiraationa katsojille.

Winter todellisen elämän pelastajineen on päätynyt kotivideoiden muodossa elokuvan lopputekstien yhteyteen, mutta nämä kriittisemmät kommentit ja väitteet eivät sinänsä ymmärrettävistä syistä ole elokuvaan päätyneet, sillä tarinan tarkoituksena lienee juuri innostaa ja rohkaista, eikä siihen kuvaan oikein sovi pohdinta, että onko elämänlaatu niinkin huono, että lopettamista olisi perusteltua harkita. Toisaalta näkemykset Winterin mahdollisesti heikosta hyvinvoinnista eivät ole yksipuolisesti sellaiseen suuntaan kallistuvia, ja esimerkiksi Clearwater Marine Aquariumin sivustolla on oma osio Winterille, josta voi käydä lukemassa uutisia ja kuulumisia. Lisäksi samaiselta sivustolta löytyy myös verkkokameran kuvaa katseltavaksi delfiiniystävien ja toki muidenkin pelastettujen eläinten altaista.

Selvää on kuitenkin, ettei ole ensisijaisesti elokuvantekijöiden vastuulla hoitaa näitä kysymyksiä ja mahdollisia epäkohtia kuntoon, ja kenties toisessa osassa joitakin Winterin tilaan liittyviä huolia sivutaan? Joka tapauksessa Dolphin Tale on kilttinä ja pikkuisen kevennettynä perhe-elokuvana koskettavakin kokonaisuus. Isoja yllätyskuvioita tai järkyttäviä käänteitä ei välttämättä kannata odotella, koska melko tuttuja sekä turvallisia ratkaisuja suositaan ja näitäkin pohjustellaan hyvissä ajoin ennakkoon. Kuten aiemmin totesinkin, niin jännitteitä ei kasata jonkin tietyn ilkeilijän vastuulle, vaan taloudellinen taakka painaa taustalla, mutta ehkäpä kuitenkin se pahin vihollinen elämänilon palaamiselle on lohduton luovutusmieliala, joka painaa syvyyksiä ja mustia mielialoja kohti kuin mikäkin järkäle.

Surullisia tarinoita ja taustoja mahtuu tähän elokuvaan melkoinen nippu, sillä erilaisista haavoistaan hiljalleen paranevia kertyy toisistaan huolehtimaan. Olenkin tarkoituksella valikoinut omalle tammikuiselle katselulistalle näitä vähän hempeitäkin ja sekä hahmoilleen että katsojille kilttejä eheytymisjuttuja. Saattaa olla, että joskus vähemmän herkkinä hetkinä näitä voisin vilkuilla tuimemmalla tuijotuksella, mutta tällä hetkellä seurailu tapahtuu suopeammin silmin ja lämminhenkinen ja kauniisti kuvattu ystävyyden ilmapiiri on hyvää lääkettä, eikä oikein ole intoa tarttua joihinkin yksittäisiin heikompiin kohtauksiin. Onhan Dolphin Tale toteutukseltaan kömpelömpi ja hengeltään kepeämpi kuin viimeksi kommentoitu Max, mutta itse tykkäilin delfiinitarinastakin kovasti. Ruudun toisella puolella vaikuttaa vahvasti siltä, että jostakin syvältä sisimmästä kumpuava pyyteetön halu auttaa toista hädässä ja tahto ymmärtää muiden vaikeita paikkoja on saatu pienen delfiinin tarinan kautta koskettavasti talteen. Eipä näitä hyvää tahtoa huokuvia ja empaattisia elokuvaelämyksiä ainakaan vielä ole liikaa vastaan tullut ja Dolphin Tale on ehdottomasti parhaimmillaan juuri näiden positiivisten mielialojen luomisessa. Rikki ja romuna, paikat ja ihmiset, mutta eipä sentään täysin toipumisen tuolla puolen!

Dolphin Tale (2011)

Red Dog

Jokseenkin tahmeasti etenevän sekä pikkuisen puuduttavan jännityselokuvan parissa viimeksi vähän toisluokkaisesti viihdyin ja kaipa siinä samalla tuli tutkittua hämärähommien ohessa sen verran pimeää merenpohjaakin, että hetkiseksi kaipailee reippaampaa ja aurinkoisempaa elokuvailostelua. Pioneer saakin siis peräänsä höpöttelyä pirteämmästä vipeltäjästä ja ennen kuin kyseisen eteläisellä pallonpuoliskolla paremmin tunnetunkin hauvan seikkailuja lähden tutkimaan, niin tekeepä mieli sanoa pari lausetta eräästä toisesta vallan suloisesta nelijalkaisesta, jonka paikoin koviakin koitoksia käytiin tammikuun loppupuolella valkokankaalta ihastelemassa, mikä oli noin muutenkin pitkän elokuvateatteritauon jälkeen kivaa harrastelua.

Norjan öljyvaurauden alkuhämärien ja pohjoisen poroseikkailun välille en tässä yht'äkkiä kykene kummoisiakaan vahvoja siteitä kyhäilemään, mutta sen verran ainakin yhteisiä tekijöitä löytyy, että ensin mainitussa elokuvassa pitkälti sukellusosuuksista porukkansa kanssa vastannut tuottaja Marko Röhr on ollut myös tuottamassa ihastuttavaakin luontoelokuvaa Ailo - pienen poron suuri seikkailu. Pettyä ei tarvinnut, vaan aika kului mainiosti seuraillen luonnon kiertokulkua ja erilaisten eläinten vuodenaikoihin sopeutumista. Voinen melkeinpä varmaksi sanoa, että eiköhän tästä elokuvasta aikanaan jonkinlainen julkaisu omaan kokoelmaan myös päädy, sillä ihasteltavaa riittänee uusintoihinkin.

Muistelisin, että jossakin vaiheessa Röhrillä ja kumppaneilla oli ajatuksena tehdä Tunturin tarina jatkoksi menestyksekkäille kotimaisille luontodokumenteille Metsän tarina ja Järven tarina, mutta enpä tiedä, ovatko nämä suunnitelmat toistaiseksi tauolla, vai saiko pohjoisen luonnon kuvaus lopulta tällaisen muodon, joka ottaa hieman enemmän vapauksia tarinankerronnan suhteen kuin mihin dokumenttien lajissa olisi mahdollisuuksia. No, joka tapauksessa olen kiitollinen siitä, että Ailon tarina päätyi katsojien iloksi esitellen lumoavia kuvia maisemista ja lumisia seutuja kansoittavista eläinyksilöistä kauniin musiikin kera, mutta kaipa sitä silti maailmaan mahtuisi myös se dokumentti tuntureista ja Suomen Lapista yleensäkin.

Jospa kuitenkin vähitellen vaihtelisin Lapin lumiset maisemat Australian aurinkoisiin ja vähän aavikkoisiinkin näkymiin, eikä näistä kuvista niinkään tunturimaisia kumpareita silmien eteen eksy, vaan laajaa tasankoa riittää, mutta toki myös houkuttelevasti kutsuvaa rantaviivaa. Siinä missä Ailo-poro muiden vastasyntyneiden kanssa laitettiin kohtaamaan ensimmäisen elinvuotensa vaarallisiakin haasteita, niin tämän tarinan koiratähti on jo elokuvan alkaessa pikkuisen enemmän elämää nähnyt sekä kenties vähän reissussa rähjääntynytkin hauva. Katsojan näkökulmasta samansuuntaisia elämyksiä koiramaisemmastakin kertomuksesta yritän etsiskellä, joten jospa näidenkin kuvien kautta maailman monimuotoinen kauneus sekä kaikenlaisten kohtaamisten koskettavuus katsomoon saakka kantaisi...?

Red Dog ei ole mikään minuuttimitan maksinointi ja alle puolitoistatuntisena siitä onkin epäilemättä joutokäyntiä ja jaarittelua leikkaamon puolella tehokkaasti trimmailtu pois toisin kuin näistä heti alkuunsa sivuteille seikkailevista horinoista. Tarina lähteekin käyntiin reippaan musiikin vauhdittaessa pientä kuorma-autoa ohjastavaa Thomasia (Luke Ford) kohti päämääräänsä. Ilta on ilmeisesti ehtinyt jo melko pitkälle, ja niinpä hän päättää pitää lyhyen lepohetken paikallisen baarin suojissa, joka ensivilkaisulla vaikuttaa täysin hiljaiselta ja hylätyltä. Takahuoneen puolella kuitenkin näyttää olevan jotakin meneillään ja jokseenkin väsyneenä sisään astellut Thomas huomaa keskeyttäneensä jotakin sellaista, mihin täysi ulkopuolinen ei välttämättä tahtoisi sekaantua.

Sinänsä ei ole mikään ihme, jos kaveri sattuu järkyttymään, kun yllättäen oven toiselta puolelta löytyy neljä miestä painamassa avutonta koiraa lattiaan ja viides on jo viritellyt revolverinsa valmiiksi. Thomas selkeästi päättääkin, ettei tahdo tähän asetelmaan sanoa yhtään mitään, vaan kääntyy takaisin, mutta tämä vahinkomainen väliintulo saa kuitenkin ampujaksi valitun hepun empimään, eikä koirakaverin elelyn ennenaikaisesta lopettelusta tulekaan enää mitään. Kunhan porukka saa itseään keräiltyä ja hiljalleen siirtyy baarin puolelle, niin tapauksen taustat alkavat selvitä ja samalla sekin, ettei nyt sentään ihan silkan häijyyden innostamana oltu ajateltu hauvaa tylysti teloitella, vaan päivien päättelyä oltiin mietitty enemmän armotekona, sillä koira on syönyt vahvaa myrkkyä ja mahdollisuudet selviytymiseen vaikuttavat hyvin heikoilta.

Yhdessä päätetään antaa toiselle vielä mahdollisuus yrittää taistella yön aikana hengestään ja soitetaan tuttu eläinlääkäri paikalle. Baaria pyörittävä Jack (Noah Taylor) alkaa kertoa tulokkaalle koiran kummallista sekä uskomatontakin tarinaa, ja miten tämä on vuosien aikana vaikuttanut vahvasti paikalliseen yhteisöön ihmisineen. Thomas saakin tietää, että Red Dog on tavallaan Australian kuuluisin koira ja Jack kumppaninsa kanssa toi tämän kymmenisen vuotta sitten muuttokuormansa kyydissä paikkakunnalle. Mistään Australian suuremmasta kaupungista ei ole kyse, vaan Dampier on ennemmin harvakseltaan asutettua ja karumpaa seutua maan luoteisella rannikolla, jossa merkittävä sekä suuri satama-alue toimii taloudellisena keskipisteenä.

Jackin tapaan moni muukin on saapunut Dampieriin kaivosteollisuuden ja satamaliikenteen lupailemien rahojen perässä, osa lähempää, kun taas jotkut melkeinpä toiselta puolelta maailmaa. Muisteloissa nopeasti selvitelläänkin, miten sekalainen sakki kulkijoita kyseessä oikeastaan onkaan ja jotenkin oudolla tavalla keskellä kuumaa tietä muuttajien kyytiin loikannut koira tuntui välittömästi viihtyvän siinä seurassa. Jackin tarina vie Thomasin ja muut kuulijat 1970-luvun alkuun, tarkemmin vuoteen 1971 ja sieltä lähdetään kohtalaisen ripeällä tahdilla kertailemaan tapahtumia kohti seuraavan vuosikymmenen alkua. Samaan aikaan baariin saapuu lisää porukkaa, ja vaikka Red Dogin tarina taitaa olla useimmille paikkakuntalaisille hyvinkin tuttu, niin moni tahtoo sen uudelleen elää iloineen ja suruineen.

Katsomon puolellakin oikeastaan jo ensimmäisten minuuttien aikana tämä juttu vaikuttaa erittäin lupaavalta, eikä sitä lähdetä purkamaan ainoastaan Jackin mietteiden ja muistelmien kautta, vaan takahuoneessa hengestään kamppaileva koira on vuosien varrella koskettanut lukuisia muitakin, jotka haluavat kokemuksiaan jakaa. Melko nopeasti puheenvuoron varastelee Vanno (Arthur Angel), jonka höpöttelyhalukkuus ja taipumus italialaisten kotiseutujensa hehkutteluun on ilmeisesti ainakin silloin tällöin käynyt Dampierin jurottavampien yksilöiden hermoille, mikä on johtanut hiukan kovempienkin ratkaisumallien mietiskelyyn, mutta hengissä on kuitenkin selvitty. Vanno osaltaan pääsee vahvistelemaan sitä käsitystä, että Dampier on vetänyt erilaisia ihmisiä kaukaa maailman ääriltä, ja vaikka raha olisikin ollut monille se ensisijainen vetotekijä, niin uusi alku unelmineen jossakin kaukana tuntuu olleen myös voimakas houkutin.

Vanno ei selvästikään ole mikään maailman vakavamielisin tyyppi, vaikka välillä koti-ikävän iskiessä täydellä voimalla kimppuun, on hänellä selkeästi taipumusta haikeuteen, etenkin kun moni on loppuun saakka kyllästynyt kuulemaan hepun hehkutteluja entisestä kotimaastaan ja tahtoisi lähinnä napsauttaa niskat poikki unelmaiselta haikailijalta. Ehkäpä senkin takia Vanno varoittelee, että Australian aurinko on armottomampi paahteisessa porotuksessaan kuin Italiassa ihmisiä hellemmin hyväilevä lämpö? No, joka tapauksessa raskaasti työskentelevään ja rankasti juhlivaan yhteisöön kiintynyt koira on ollut Vannollekin tärkeä ystävä, sillä siinä missä muut olivat saaneet tarpeekseen Italian taianomaisesta ihanuudesta, niin Red Dog osoittautui mitä mainioimmaksi kuuntelijaksi ja myös luotettavaksi kaveriksi, mikä helpotti syvällä sisuksissa jäytävää kaipuuta valtavien merten taakse ja näin ainakin osa murheista pääsi sanojen kautta purkautumaan.

Red Dogista tulikin nopeasti melkeinpä kaikkien kaveri ja monenkirjava yhteisö osasi näyttää arvostustaan välillä vähän yliampuvillakin tavoilla, sillä Red otettiin esimerkiksi liittoon mukaan. Kiintymys siis oli suurta molempiin suuntiin, mutta Red vaikutti siinä mielessä merkilliseltä koiralta, ettei se tuntunut tahtovan yhtä tiettyä perhettä, vaan viihtyi hyvin vapaana menijänä jolkotellen milloin missäkin, kunnes eräänä päivänä John (Josh Lucas) huristeli moottoripyörällään paikalle aikomuksenaan alkaa kuljettaa työvuorobussia. Redin ja Johnin välille kehittyikin alkukankeuksien jälkeen voimakas yhteys, mitä hieman hämmensi ja horjutti teollisuuspainotteiselle paikkakunnalle ja varsin miesvoittoiseen yhteisöön saapunut Nancy (Rachael Taylor). Hetkisen aikaa kenties käytiinkin pienimuotoista kisailua huomiosta, mutta eipä siitä sentään suurempaa surua seuraillut. Noin muuten tarina kyllä pääsee muistuttelemaan, että lupaavista lähtökohdista huolimatta maailmalla valitettavasti on välillä tapana tarjoilla vähän murheellisempaakin purtavaa kuin pelkkää yhtäjaksoista iloa ja onnea...

Elokuva käykin monen kertojansa suulla tarinoimaan, että miten onnelliset asetelmat eivät välttämättä ole ikuisuuteen saakka kestäviä, eikä näin lähde tietoisesti välttelemään vaikeita tai haikeita hetkiä. Pahemmista paikoista huolimatta sanoisin silti, että Red Dog pitää positiivisen vireensä suunnilleen alusta loppuun, sillä aika paljon kyse on siitä, miten lähdetään niitä nurjempia puolia pohjustelemaan ja käsittelemään. Red Dog kieltämättä ajoittain tarjoaa vaikeampia ja tylyjäkin paloja sulateltavaksi, mutta ei se pyri katsojaansa lohduttomuuksiin synkistämään, vaan melkeinpä jatkuvan hyväntahtoisen huumorin sävytyksellä mennään kohti uusia koitoksia ja välilla tosiaan niitä aikoja vaikeitakin.

Itse nappasin tämän entuudestaan tuntemattoman teoksen mukaan kirpputorilta vailla sen suurempia odotuksia tai toiveita lähinnä miettien, että kyllähän hyllyjen koiraelokuvaosastolla on vielä kasvuvaraa jäljellä ja tällainen Australian suunnalta tuleva seikkailu voisi olla ihan mielenkiintoinen lisä. Iloiseksi yllätykseksi elokuva nappasi heti ensimmäisten kymmenen minuutin aikana täysin mukaansa ja tarjoili sujuvaa ja ilahduttavankin monella tavalla toimivaa elokuvailoa loppuun saakka. Ainakin minulle tämä kohtalaisen tiiviiksi tarinaksi taiteiltu elokuva oli sen verran koskettava kokemus, ettei Red Dog todellakaan ole mikään hetkisessä unohdettava tai muuten keskinkertainen kertakäyttöhuttu, vaan oman lajinsa parhaimmistoa ja tämän tahtoo tietysti tuijotella toistamiseenkin.

Red Dog on mielestäni oiva esimerkki perhe-elokuvasta, jota ei ole lähdetty silottelemaan tai söpöstelemään täysin särmättömäksi tekeleeksi ja luulisin että se löytänee varsin luontevasti ihastelijoita useammastakin ikäluokasta. Kotimaisena ikäsuosituksena tosiaan on seitsemän vuotta oletettavasti ajoittain hieman rohkeamman huumorin, järkyttävämpien tapahtumien ja ehkä varsin näkyvän olustelunkin takia. Itse laittaisin sen sävynsä suhteen samaan kerhoon kuin esimerkiksi vaikkapa pari ja kolme vuotta varhaisemmat ja myös kyyneliin saakka koskettavat koiraelokuvat Marley & Me ja Hachiko: A Dog's Story.

Näistä kolmesta elokuvasta Red Dog painottelee minusta voimakkaimmin huumoria, mutta se ei tosiaan ole mitään jatkuvaa vitsinvääntöä tai kepeää keppostelua, vaan voisin olettaa, että ainakin elokuvien äärellä herkemmin silmien kostumiseen taipuvainen katsoja saattaa tarvita parikin nenäliinaa kesken koitoksen. On aika hankalaa olla välittämättä ja vetäytymättä mukaan juttuihin, kun baari pikkuhiljaa täyttyy muistelijoista sekä kannustajista. Melkeinpä sitä kuvittelee itsekin istuskelevansa siellä jossakin sivussa näitä tarinoita kuuntelemassa, eli kohtalaisen hyvin sinänsä arkisten ja osittain toki kliseistenkin kohtaamisten virittelyssä onnistutaan. Ehkäpä ansiota on siinäkin, että ei ole pakko koko ajan puskea suuresta tapahtumasta toiseen, vaan kuvissa nähdään lyhyehköstä kestosta huolimatta kohtalaisen paljon rentoa puuhastelua ja ystävystymistä, joiden kautta löytyy pieniä taukotuokioita.

Hahmoillekin toki kuuluu iso kiitos siitä, että elokuva pääsee useampaankin kertaan koskettamaan ja ainakin Lucasin esittämä John vaikuttaa melkeinpä heti kättelyssä luontevan velmulta veijarilta, mutta samalla sydämelliseltä sellaiselta, mikä on melkoisen tärkeää tämän tarinan tunnepuolen kannalta. Toki sympaattinen Red monia muitakin koskettaa ja saattaa ihmisiä yhteen osaltaan eheyttäen ajoittain oireilevaista porukkaa sekä yksilöinä että yhteisönä, ja välillä mukavan arvaamattomillakin tavoilla. Mitä tulee hahmoihin ja heidän uskottavuuteensa, niin uskoisin, että oli elokuvan eduksi, kun osia päätyivät esittämään hieman vähemmän tutut naamat. IMDB:n triviajuttujen mukaan nimittäin jossakin vaiheessa suunnitelmana oli suuremman budjetin tuotanto Hugh Jackmanin ja Nicole Kidmanin tähdittämänä, mikä ei omassa mielessä suostu erityisen luontevalta vaihtoehtoversiolta näyttämään, vaikka kumpikin toki taitavia näyttelijöitä onkin.

Elokuvassa miellyttää sekin kovasti, että maailman monista merkillisistä kolkista Dampieriin rahan sekä haaveiden houkuttelemana saapunut sekalainen sakki monenkirjavia ulkopuolisia kasvaa tarinan edetessä eräänlaiseksi perhettä muistuttavaksi yhteisöksi. Näistä myönnän kovin tykkäileväni, oli sitten kyse tällaisesta herkemmästä sekä hauskemmasta elokuvasta tai armottomammasta ja tylymmästä tarinasta, jollaisesta esimerkkinä vaikka Clint Eastwoodin ja kumppaneiden murheellinen matka parempia päiviä kohti lännenelokuvassa The Outlaw Josey Wales. Dampierin porukka ei tosiaan ihan vastaavia vastoinkäymisiä joudu kokemaan ja elokuvaan on annosteltu sopivasti huumoria sekä sekalaista hassuttelua ilmapiiriä keventämään.

Enimmäkseen hupaisampikin touhu toimii, mutta siitä heikommasta höpsöilystä esimerkkinä olkoon lähes väsähtävän pakolliselta tuntuva kissavihollinen, jonka kanssa käydyt taistot pikkuisen ylilyödyssä ärhentelyssään ovat minusta elokuvan tökkivämpää tavaraa. Onneksi nämä kamppailut käännellään sopimaan paremmin elokuvan henkeen, mutta en näkisi suurena puutteena, vaikka ikiaikainen kissojen ja koirien sota olisi jätetty kokonaan tämän tarinan ulkopuolelle. Toisaalta nämä rähinät ovat niin lyhykäisiä sekä olemattomia kokonaisuuden kannalta, ettei niistä ole sen suurempaa syytä lähteä riehumaan ja yleisesti elokuva huvittaa tasaisesti, kun taas rasittavuudet ovat melko vähissä. Ehkei Red Dog aivan nuorimille sovi huumorinsa puolestakaan, sillä se on ajoittain vähän ronskia jutustelua, eikä teos muutenkaan ole mielestäni mikään ihan putipuhtaimpaan kiltteyteen saakka kiilloteltu perhe-elokuva. Kotimaisen kiekon kannesta löytyvä seitsemän vuoden ikäsuositus tuntuukin siis kohtalaisen sopivalta.

Red Dog tosiaan perustuu todellisiin tapahtumiin, mutta ymmärrettävistä syistä draaman takia on otettu tiettyjä vapauksia, joita esimerkiksi IMDB:n puolella valotellaan. Erityisesti päättelyn osalta on melko selvää, että on haluttu saada osuvampi lopetus, sillä tositapahtumien uskollisempi toistaminen olisi varmaankin ollut noin tunnevaikutukseltaan selvästi laimempi. Kyllähän itsekin kovin lopetuksesta tykkäilen ja sitä pidän hyvinkin herkistävänä hetkenä. Ongelmana ennemmin on, että elokuvassa on tavallaan kaksi loppua, joista tämä ensimmäinen tuntuu tärkeämmältä. Ymmärrän kyllä, että on haluttu laittaa lopputekstit pyörimään hiukan iloisemmissa merkeissä, eikä tämäkään päättely miltään aivan väkisin väännetyltä turhakkeelta vaikuta, mutta ensimmäinen on kuitenkin mielestäni selvästi koskettavampi ja arvokkaampi. Jos itse saisin päättää, niin Red Dog loppuisi haikeampaan hetkeen kera nykyisessäkin versiossa nähtäviin kotivideo-otoksiin nipsaisten yhden kohtauksen kokonaan välistä pois, mutta kelpaa kyllä näinkin, sillä elokuva myönnytyksistään huolimatta onnistuu pitämään jaetut ilot sekä surut aidonoloisesti ja ennen kaikkea lämpöisesti läsnä vesittämättä tarinaa liikaa.

Mitä muuten tulee todellisiin tapahtumiin elokuvan taustalla, niin tosielämän esikuvakoiran Wikipedia-sivun perusteella nämä koitokset ovat innoittaneet ainakin kolme noin kymmenen vuoden välein ilmestynyttä kirjaa. Vuonna 1983 julkaistu Nancy Gillespien koostama ja kirjoittama Red Dog mainitaan artikkelissa varhaisimmaksi ja se on ilmeisesti suhteellisen lyhyt kokoelma tarinoita sekä runoja liittyen nimikkokoiraan sekä seudun ihmisiin ja samalla linjalla jatkoi Beverly Duckett kymmenen vuotta myöhemmin ilmestyneessä teoksessaan Red Dog: The Pilbara Wanderer. Kolmantena mainitaan Louis de Bernièresin Red Dog vuodelta 2001, joka on käsittääkseni kirjoitettu kiinteämmäksi kertomukseksi, kun taas aiemmat ovat koosteita hajanaisemmista tarinoista. Bernièresin teos onkin toiminut elokuvan lähdemateriaalina ja tästä valkokangassovituksesta tulikin lopulta melkoisen suuri taloudellinen menestys.

Elokuvaversion Wikipedia-sivusto osaa kertoa, että ennen ilmestymisvuotensa loppua Red Dog ehti kerryttämään kassoihin runsaat 21 miljoonaa Australian dollaria muutamassa kuukaudessa. Alle kahdessa viikossa se kirmasi ilmestymisvuotensa tuottoisimmaksi australialaiseksi elokuvaksi ja myöhemmin nousi näiden kaikkien aikojen kärkikymmenikköön. Menestys jatkui myös kotivideomarkkinoilla, sillä levyjulkaisu nousi myydyimmäksi australialaiseksi elokuvaksi. Näitä lukuja miettiessä ei olekaan suurempi ihme, että jatkoahan piti saada lukuisien ihastelijoiden ihmeteltäväksi. Niinpä viitisen vuotta myöhemmin ilmestyi Redin nuoruusvuosiin keskittyvä esiosa Red Dog: True Blue, joka ainakin lievästi kiinnostaisi, sillä mielestäni varsin mainiosti ensimmäisen tarinan taiteillut Kriv Stenders jatkaa siinäkin ohjaksissa.

Toki ensimmäisen osan taloudellisen menestyksen innostamistamista turhista ja huonoista jatko-osista löytyy paljon varoittavia tapauksia. Kirjoituksessa aiemmin mainittu loistava ja koskettava Marley & Me onkin hyvä esimerkki tähän paikkaan, sillä sitä seurannut ja melkeinpä täysin höpsöilyvaihteelle heittäytynyt kovin irrallinen jatko Marley & Me: The Puppy Years näytti panostavan katsojan rahastamiseen väsyneellä sekä surkealla huumorilla ilman alkuperäisen viehättäviä puolia, vaikka toki koirasöpöilyä jonkin verran sentään soi kaiken yleisen nihkeytensä ja turhan tunaroitinsa keskellä. Uskoisin kuitenkin, ettei Stenders olisi Redin tarinaa lähtenyt ihan yhtä jyrkällä syöksyllä yhdentekevään kuraan viskaisemaan, ja jos tästä jokin julkaisu tulee vastaan, niin luultavasti sille paikka kokoelman koiraosastolta löytyy.

Hauvahömppiä hyllyjen kätköissä toki riittää entuudestaan ja näkemättömiäkin on edelleen vähintään pari tai kolme kourallista. Aiemmin mainitun ja kovin kyyneleisen Hachiko: A Dog's Story -elokuvan ohjannut Lasse Hallström on näissä koirajutuissa kunnostautunut useamminkin ja olenkin jo ostanut pari vuotta sitten ilmestyneen draaman A Dog's Purpose, jota kohtaan on melkoisen suuret toiveet. Vielä enimmäkseen Ruotsissa työskennellessään Hallström ohjasi vuonna 1985 aiheeseen liittyvän perhe-elokuvan Mitt liv som hund (Elämäni koirana). Sen katselusta onkin kulunut kamalan kauan ja tämän muistaakseni hieman vakavamman teoksen tahtoisin lisätä kepeämpien koiruuksien sekaan, sillä Hallström tuntuu mielestäni olevan parhaimmillaan tällaisten pienimuotoisempien, mutta samalla kovin koskettavien tarinoiden parissa.

Jos pulskistuvista hankinta- ja katselulistoista tahtoisi tämän elokuvan innoittamana vielä hetkisen jauhaa, niin Stendersin filmografiaa silmäillessä potentiaalisesti kiinnostavia voisivat olla ainakin 1900-luvun alkuun vievä jännitysnäytelmä Lucky Country ja käsittääkseni vähän ankeampia puolia penkova tuoreempi draama Australia Day, jossa menneisyyden vääryydet ja nykyiset jännitteet tummentavat kansallista juhlapäivää. Red Dogin tarinaan liittyviä linkkejä klikkaillessa vastaan tuli myös tekeillä oleva dokumentti Koko: A Red Dog Story, joka siis kertoo elokuvassa nimikko-osassa esiintyneen Koko-koiran tarinaa. Tiedä sitten, miten tällainen ikinä tulee saataville, mutta luulisin, että se olisi esimerkiksi uusintakatselun kylkeen ihan mielenkiintoinen lisä, sillä varsinaisen elokuvan kotimainen levyjulkaisu on lisukemateriaalien suhteen täysin tyhjä.

Vaikka nuo mainitut jäisivätkin syystä ja toisesta vilkaisematta, niin Red Dog kuitenkin loikkaa sen verran korkealle omalla koiraelokuvien listalla, että eiköhän kelpaa kertailuun. Usein tulee jäkätettyä siitä, että koiraelokuvat ovat liian ihmispainotteisia, mutta tämän tarinan kohdalla sellainen seikka ei käy häiritsemään, koska jo alkukohtauksissa tehdään suhteellisen selväksi, että elokuva kertoo enemmänkin koko yhteisöstä ja sen kannalta tietyllä koiralla toki on ollut oma iso osansa. Tarinankerronta toimii niinkin hyvin, että on mukava huomata, miten paljon alle 90 minuuttiin mahtuu ilman, että elokuva vaikuttaisi nykivältä tai hyppivältä. Erilaiset osiot onnistutaan nitomaan melko saumattomasti toisiinsa ja myös onnen sekä murheen sävyttämät tunnelmat kulkevat mukavan luontevasti mukana tässä tositapahtumiin pohjaavassa koskettavassa ja lopulta kiitettävän positiivisessa kertomuksessa.

Hyvin jaksotettu ja tasapainotettu Red Dog onnistuu tosiaan myös huumorin suhteen ja siinä sivussa katsojan silmäniloksi vilauttelee tasaiseen tahtiin kauniita maisemia punertavissa sävyissä hehkuvasta paahteisesta ympäristöstä. Näiden kuvien kautta mukaan tulee voimakkaammin tunne vapaamman vaeltelun vetotekijöistä, kun taas toisaalta yhteisön tuomaa turvaa ja kumppanuutta kuvataan muina hetkinä hyvinkin lämpöisesti. Red Dog onkin omanlaisensa suloinen ystävyyden ja yhteisöllisyyden juhlistus, eikä se ota hommakseen lähteä saarnailemaan vapaamman tai vakiintuneemman elämänvalinnan puolesta toista tuomiten, vaan aika suopein silmin ja avoimin mielin erilaisia polkuja tässä minusta katsellaan. Elokuva onkin eloa ja iloa huokuva ylistys tämän pallon päällä vietetyille päiville ja vaikka välillä käy kovastikin riipaisemaan, niin se ei silti halua jumittua loputtoman surun suohon. Hilpeää henkeä ja juhlistelevaisempaa ilmapiiriä pilkahteleekin päällimmäiseksi tunteeksi varsin usein, ja siinähän tahtoo myös itsekin tyhjennellä pari piristävää tuopposta porukan seuraksi. Red Dog onkin mainio muistutus siitä, että välillä onnen kukkuloilta on armottoman lyhyt matka sydäntä julmasti murjovaan suruun, ja se yhdistelee näitä tunnelmia erinomaisen luontevasti, mistä varmaan voisi loppuun kiitellä arkisen myönteistä otetta elämän kolhujen sekä ilojen kuvaamisessa. Näinpä se on ehdottomasti melkein koko perheelle sopivien koiramaisuuksien parhaimmistoa toistaiseksi.

Red Dog (2011)