The Snowman (Lumiukko)

Tonttu-ukot kävivät hiukkasen tavallisesta poikkeavassa hengessä tihutöitä ja isompiakin ilkeyksiä tekemässä Jalmari Helanderin maailmallakin huomiota herättäneessä tummemmassa joulusadussa Rare Exports, jota viimeksi tuli kommentoitua. Silloin juttu lipsahti myös Korvatunturista ja yleisemminkin joulupukista höpöttelyyn. Pukista on puhetta aiemminkin riittänyt, koska vaikkapa Santa Buddies ja Santa Paws 2 ovat Pohjoisnavan väkertelypajan puuhia värikkäästi ja iloisestikin esitelleet, vaan ehkäpä välillä voisi tuupata ne pukit ja tonttujoukot sivurooliin, sillä jouluun toki paljon muutakin mahtuu. Onneksi elokuviakin on vähän laajemmalla mielikuvituksella tehty, vaikka ei sitä fantastisempaa puolta joulutaikoineen ja todellisuudesta irtioton tekevine ihmeineen unohdettaisikaan. Vuonna 1982 ilmestynyt ja sittemmin vähän muokkailtukin The Snowman taitaa olla yksi rakastetuimmista sellaisista ainakin lyhyempien animaatioiden puolella. Minullekin se on ehtinyt tutuksi tulemaan lapsuusvuosinakin, koska eiköhän se ole melkeinpä joka joulu ilmestymisestään eteenpäin esitetty televisiossa ja käsittääkseni onkin muodostunut monelle jonkinlaiseksi pieneksi aattoperinteeksi ja omaan sydämeenkin kotinsa tehnyt. No, omalla kohdalla aivan noin tiuhaan tahtiin tapahtuvia toistoja en katso tarpeelliseksi, mutta ymmärrän kyllä, että jotkut tykkäävät sen sisällyttää jouluohjelmaansa.

Tarina onkin siis monille tuttu, mutta kaipa se kertauksen ja käsittelyn täälläkin kestää. Mainittakoon kuitenkin, että liioilla sanoilla alkuperäistä animaatiota ei ainakaan ole lähdetty kuormittamaan, koska vuorosanojen määräksi summautuu nolla, vaikka tosin kenties siinä muistettavimmassa osiossa kuullaan kaunis laulu. Tässä hankkimassani kotimaisessa levyjulkaisussa on alkuun laitettu joulupukki avaamaan varsinainen esitys. Mukavasti herra television ääreen itsensä asettelee, minkä voi myös kotikatsomon puolella tehdä perässä ja lähteä nauttimaan noin 26 minuutin mittaisesta talvisesta animaatiotuokiosta. Kaunis luminen maa levittäytyykin näkökenttään ja pienoinen pyrytys tuo nättejä hiutaleita taivaan pilvivarastoista lisääkin. Uuteen aamuun herännyt James-poika tarkkailee varsin innokkain mielin tätä kinoksia kerryttävää kehitystä huoneensa ikkunasta, ja hyvä että malttaa talvikamppeet päälleen kiskaista sännätessään ulkotilojen ilot sekä riemut kokemaan. Eteen avautuukin suuri kenttä täynnä koskematonta ja muokkauskelpoista hankea. Mahdollisuudet lumisiin leikkeihin noudattavatkin lähinnä nuoren lapsen mielikuvituksen asettelemia rajoja, ja tähän mitä oivallisimpaan mielentilaan pystynee iso osa vanhemmistakin katsojista samaistumaan ja ruudulla koettavaa tohukasta onnea myötäelämään, kun jostakin kultaisista lapsuusmuistoista pintaan puskee talvipäivien leikkisät riehat.

Ensimmäinen lumipallo lentää tietysti hiukkasen harkitsemattomasti ja varomattomasti kodin ikkunaan, mistä äiti tulee vähän jäkättelemään. Hetkellisen harmistumisen jälkeen James saa päähänsä vähän suuremman ja näyttävämmän urakan, mikä vaatii ponnistelua sen verran, että välillä on hyvä käydä haukkaamassa evästäkin voimavarojen riittävyyttä turvaamaan. Myös tähän isomman inspiraation iskemiseen on helppo hypätä mukaan, kun poika pyörittelee komean pallon ja siitä vähitellen lapioi korkean luomuksen. Luminen mötkäle on alkuun vähän pelkistetty ja ilmeetön ilmestys, mutta kun näkemystä ja malttia löytyy, niin saadaanhan lumisen hepun kasvoille persoonallisia piirteitä ja hyväntahtoinen hymykin. Vuorokauden viimeisten valojen suojissa James saattelee taideteoksensa loppuun ja sitä ihastellen silmäilee ennen kuin on aika vaihtaa iltapuuhien puolelle ja peiton alle livahtaa.

Tiedä sitten, onko kyse Jamesin hartaudella tehdystä työstä ja uskon sekä toivon yhdistelmästä, vai osuuko kohdalle jokin jouluinen ihme, mutta talvitaikaa joka tapauksessa yössä leijuu ja tuo upean lumiluomuksen eloon. James myös tämän öisen yllätyksen huomaa ja kutsuupa uuden ystävän sisälle taloon tutustumaan. Vanhemmat torkkuilevat toisessa huoneessa rauhallisin mielin, mutta kisuparka saa säikähtää kunnolla kohdatessaan yllätysvieraan. Koko illan pihalla seisoskellut lumiukko tietysti tahtoo jalkojaan lepuuttaa, mutta onkohan hehkuvan hiilloksen vieressä sittenkään paras paikka juuri tälle lötköttelijälle, jonka olemus on hyvinkin pitkälti riippuvainen pakkasasteista. Jamesin johdolla pienen kodin ihmeellisyyksiä tarkastellaan, vähäsen tanssahdellaan, jekkuillaan, puuhaillaan ja leikitään, mihin tietysti hiukan kohellustakin liittyy.

Hurjemmat huvitukset kuitenkin odottelevat ulko-oven toisella puolella, koska sattuupa lumiukko vallan kiinnostumaan moottoripyörän tarjoamista vauhdikkaista huristeluhetkistä. Ensin ohjailu on hyvinkin hapuilevaa säntäilyä, mutta kunhan kaveri saa hallintalaitteisiin tuntuman, niin kaksikko uskaltautuu kauemmaskin pöristelemään. Vauhdikasta viiletystä ja huimapäistä puistikossa puikkelointia saakin seurailtavakseen ja siinä pitää metsän vipeltäjien olla varuillaan, että ehtii pötkimään alta pois. Vallatonta hauskanpitoa kaverukset tuntuvat kuin tyhjästä vain kehittelevän ja kaahailukin on vasta alkulämmittelyä, sillä yhden yön aikana ehditään huomattavasti kauemmaskin, kuten myöhemmät tapahtumat osoittavat. Niitä reittejä ei enää paripyöräisellä menijällä matkata, vaan vähän ilmavampia ratkaisuja vaaditaan. Taivastiet vievätkin kotoisen saaren rannoille, joille ei suinkaan pysähdytä, vaan viiletetään suurten merten yli kohti pohjoista, jossa onkin alkamassa iloinen tapaaminen lauluineen sekä tansseineen. Nähdäänpä vieraana myös sopivasti tuttua kaveria, joka joulun aikoihin hyvinkin kiireinen on...

Jos IMDB:n ja Wikipedian trivia- ja versiotietämykseen on luottaminen, niin alkuperäisessä kuvakirjassa nämä joulujutut eivät olleet juurikaan esillä, vaan esimerkiksi perheen talossa ei näkynyt joulukuusta ja kaverusten yhteinen lentokin lopahti huomattavasti aiemmin, minkä seurauksena joulupukin tapaaminen ja lahjan saaminenkin tipahti kokonaan pois. Minusta kuitenkin on sinänsä luontevaa ja perusteltuakin, että tällaiset lisäykset on tehty, niin saadaan animaatio lujemmin liitettyä juuri joulun läheisyyteen. Ensiesityksensä The Snowman saikin 26.12. vuonna 1982 ja siitä lähtien animaatiota on joko jouluaattona tai -pyhinä näytetty, joten on ihan ymmärrettävää, että pieniä näihin päiviin liittyviä vivahteita esiintyy. Sittemmin se tosiaan onkin löytänyt paikkansa lukuisten ihmisten jouluperinteistä, joten en ainakaan lähtisi väittämään, että tekijät olisivat harha-askeleen näiltä osin ottaneet. Ehkä nämä muunnokset Raymond Briggsin alkuperäisteoksen joillekin ystäville saattavat aiheuttaa pientä närästelyä, mutta itse en osaa asiasta harmistua ja muutenkin tämä näkyvämpi jouluosuus on kuitenkin lopulta hyvin hienovaraista, eikä vaikuta väkinäisen räikeältä.

"I remember that winter because it had brought the heaviest snow I had ever seen. Snow had fallen steadily all night long and in the morning I woke in a room filled with light and silence, the whole world seemed to be held in a dream-like stillness. It was a magical day...and it was on that day I made the Snowman."

Siinä missä Briggsin vuonna 1978 ilmestynyt ja mitaltaan 32-sivuinen pelkillä kuvilla kerrottu tarina on hieman muokkautunut televisiotuotannoksi versioituna, niin eipä ole animaatiokaan runsasta kolmea vuosikymmentä koskemattomana säilynyt. Lähinnä alussa nähtävään ja kuultavaan esittelyyn on ymmärtääkseni tehty muutoksia. Ilmestymisen aikoihin kirjailija itse lausahti muutamia lumisia ja sydämellisiä tuntemuksia tuovia sanoja lyhyen alkujakson aikana. Jossakin vaiheessa tämän pätkän tilalle kuvattiin vajaat kaksi minuuttia kestävä osio, jossa David Bowie esiintyy vanhempana Jamesina ja rupattelee ullakolla, miten huone on täynnä hyviä muistoja. Silloin lapsuudessa kesät vietettiin rannikolla ja kylmiä talvipäiviä lämmitti ritisevä takkatuli. Tätä Bowien alkulämmittelyä ei ole lähdetty animoimaan, joten se ei minusta erityisen hyvin istu varsinaiseen elokuvaan, ja onkin mielestäni ihan hyvä, että kotimaisessa levyjulkaisussa se löytyy bonusvalikon kautta, eikä ole kiinteästi elokuvaan liitetty. Sinänsä kiva lisuke, mutta vähän töksähtäen noissa maailmat kohtaavat. Mainittakoon sekin, että Bowie on suomalaisella julkaisulla pakkodubattu ja hänen oma äänensä on kuultavissa ainoastaan dubbauksen taustalta, joten senkin takia on parempi, ettei ole osana elokuvaa.

20-vuotisjuhlien yhteydessä tehtiin kolmas erilainen esittely animaatiolle, ja se on laitettu kiinteästi ainakin kotimaisen kiekon mukaan. Siinähän varsinaisessa teoksessa esiintyvä joulupukki pikkuisen muistelee kohtaamistaan Jamesin kanssa ja alkaa animaatiota katselemaan. Kerrotaan myös, että introssa joulupukin ääninäyttelijänä toimineen Mel Smithin kuollessa vuonna 2013, palattiin takaisin vanhempaan versioon. Usein tätä uudistettua versiota näytettiin laajakuvatelevisioihin sovitellussa kuvasuhteessa, jossa on päädytty nipsaisemaan ylhäältä ja alhaalta vähän pois, mutta siinäkin tehtiin paluu vanhaan täyskuvaan. Kuten kuvakaappauksista näkyy, niin kotimaisella levyllä kuvasuhde on alkuperäinen, vaikka esittely tosiaan onkin se uusin. Omasta puolestani tämä joulupukkialoituskin olisi voitu laittaa vaikka sinne bonusvalikon taakse. Onhan se kieltämättä jouluinen ja tunnelmiltaan rento sekä lämmin alkupala, mutta eipä elokuva mielestäni mitään tuollaista kaipaa, vaan käynnistyy kivasti ilman apuakin. Onpa olemassa myös sellainenkin vaihtoehtoinen ääniraita, jossa Smithin esittämä joulupukki toimii kertojana läpi tarinan. Se löytyy UK-juhlajulkaisulta, jossa olisi myös lisänä runsaan 20 minuutin mittainen dokumentti, jota ei valitettavasti ainakaan kotimainen levy sisällään pidä.

Tälle levylle kuitenkin on laitettu Bowien esittelyosuuden lisäksi kuvakirjamainen noin seitsenminuuttinen pikaistettu versio tarinasta ja myös 26-minuuttinen hyvin karkeasti animoitu varhaisversio. Noiden lisäksi on pari traileria muihin juttuihin liittyen. Tekstityksiä ei ole, mutta ääniraidat löytyvät englanniksi, suomeksi ja ruotsiksi. Noissakin kieli lähinnä liittyy joulupukin juttuihin alussa, koska tosiaan muuten varsinaisessa elokuvassa jutustelut jäävät olemattomiin. Kotoinen julkaisu on mielestäni ihan tyydyttävä, jos tahtoo lisätä juuri tämän teoksen kokoelmaansa. Sitten jos on kiinnostusta kattavampiin lisukkeisiin, niin kannattaa katsoa muualle. Esimerkiksi jokunen vuosi sitten ilmestynyt englantilainen Blu-ray sisältää dokumentin ja sen lisäksi 30 vuotta myöhemmin ilmestyneen jatko-osan The Snowman and the Snowdog. Sitten taas vanhempi englantilainen DVD-versio laittaa pakettiin mukaan Briggsin tarinoihin pohjaavan piirretyn Father Christmas.

Viime vuonna laitoinkin nämä kaikki kolme katselulistalle, ja sen jälkeen vuoden 2012 The Snowman and the Snowdog on myös tullut nähtyä. Siinä paistoi pikkuisen liikaa halu lämmitellä vanhaa hyvää juttua uudelleen, mutta kelpaisi kuitenkin kokoelmaan, sillä onpa kivaa katseltavaa kaikkiaan. Siksikin tuo uudempi Blu-ray on ihan houkutteleva vaihtoehto. Ilmeisesti joidenkin toiveissa oli jo pitkään ollut ajatus jatkosta, mutta Briggs vastusti näitä suunnitelmia vuosia, kunnes viimein antoi oman hyväksyntänsä 2012 ja The Snowman and the Snowdog esitettiinkin ensimmäistä kertaa samana vuonna 25.12., eli päivää alle 30 vuotta edeltäjän ilmestymisestä. Briggs ei kuitenkaan itse osallistunut tämän uuden tarinan luomiseen, mutta vuoden 1991 animaatio Father Christmas taas on yhdistetty Briggsin kahdesta tarinasta, eli kirjoista Father Christmas (1973) ja Father Christmas Goes on Holiday (1975). Sekin kyllä omaan joulupiirrettyjen kokoelmaan kelpaisi, enkä lainkaan laittaisi pahakseni, jos jokin kotimainen julkaisija vaikka kolmikon samaan laatikkoon laittaisi.

Jotta ei pelkästään muihin tekeleisiin tarinointi keskittyisi, niin lienee syytä palailla Jamesin ja lumisen ystävän yhteiseen aikaan. Nykyään The Snowman on suunnilleen sinetöinyt asemansa jouluklassikkona, eikä minulla suurempaa halua ole lähteä sitä kyseenalaistamaan. Tavallaan kuitenkin kiinnostaisi, että synnyttääköhän samainen elokuva enää nykyään vaikkapa alle 10-vuotiaissa lapsissa sellaisia tuntemuksia, mitkä jäävät ikiajoiksi mieleen myönteisinä värähtelemään. Tällä hetkellä animaatiotarjonta kuitenkin on kohtalaisesti monipuolistunut, elokuvien maailmat paisuneet aivan valtaviksi, ulkokuoret kiilloteltu ja kaikki aseteltu vauhdikkaan viihdyttävään muotoon, niin vähän hitaasti käynnistyvä The Snowman saattaa monien kohdalla jäädä vähän valjuksi. En sitä epäile, etteikö moni nuori katsoja siihen edelleenkin voisi rakastua, mutta tarjontaa on paljon enemmän ja mitä itse olen uudempia jouluisia tarinoita vilkuillut, niin tuntuu siltä, että vitsikkyys ja napakka eteneminen on tärkeää, eikä The Snowman oikein tällaiseen ajatusmalliin sovi. Omalla kohdalla tähän pieneen, mutta samalla hyvinkin ihmeelliseen tarinaan liittyy sen verran hyviäkin muistoja sekä mietelmiä, että olisi varmaan itsepetoksellista lähteä leikkimään, että voisi vuosikymmenten jälkeen puolueettomin silmin tutkailla vaikkapa sitä, miten hyvin toteutus on aikaa kestänyt, koska ne kuvat ja se tyyli, mikä omalla kohdalla viehättää eniten, voikin samalla olla juuri sitä, mikä on nykyisten lapsikatsojien mielestä selkeimmin menneiden aikojen tympiviä jaarituksia sekä kulahtaneinta antia. Heh, ehkä aiheesta voisi tehdä pienimuotoista tutkimusta...?

"We're walking in the air

We're floating in the moonlit sky

The people far below are sleeping as we fly

I'm holding very tight

I'm riding in the midnight blue

I'm finding I can fly so high above with you

Far across the world

The villages go by like dreams

The rivers and the hills, the forests and the streams

..."

Oli miten oli, niin omasta näkökulmasta tuntuu edelleen hyvältä ja lumoavaltakin kaverusten tempautuessa irti painovoiman kahleista ja lähtiessä taianomaiselle retkelleen läpi upean yötaivaan ja kauniin talvisen maailman. Siis ovathan elokuvassa aiemmin nähdyt tutkimiset, puuhastelut ja muut touhut hyvää huvitusta, mutta luulenpa, että tämä liitelyhetki on monille muillekin katsojille selkeä kohokohta ja se suuri seikkailu, joka sinne muistiin ensisijaisesti jää kummittelemaan. Onhan noita kaikenlaisia tehosteiden elävöittämiä reissuja tullut nähtyä, mutta Jamesin ja lumiukon yhteinen lento kohti kaukaisia maita yhdistettynä Howard Blaken säveltämään kappaleeseen on yksinkertaisesti kaunis ja herkistävä jakso, joka ansaitsee paikkansa animaatioiden huippuhetkien joukossa. Walking in the Air on sittemmin päätynyt useammankin laulajan tai yhtyeen ohjelmistoon ja koskettavia versioita omatkin korvat ovat kuulleet, mutta aina mielikuvissa uusiin tulkintoihin yhdistyvät kuvat tästä talviyön uskomattomasta seikkailusta. Siksi noita kappaleita on hyvinkin vaikeaa lähteä itsenäisinä esityksinä hahmottamaan. Alkuperäisen version elokuvan taustalla suloisesti esittää ilmestymisen aikaan 13-vuotias silloinen kuoropoika Peter Auty.

Kuten varmaan melkein jokainen elokuvan nähnyt muistaa, niin The Snowman ei katsojiaan ihan iloisimmissa tunnetiloissa hyvästele, vaan viimeisissä kuvissa haikeutta, kaipuuta ja murhettakin on. Mitenkään lamaannuttavan surullisena en silti osaa päätöstä pitää tai koe, että tarkoituksella yritettäisiin vyörytellä lohduttomuus kaikkien yhdessä koettujen hyvien juttujen ylle. Itselle ainakin tulee hyvällä tavalla kaihoisa olo sinänsä alakuloisesta erohetkestä, jossa James ei oikeastaan saa edes tilaisuutta kunnollisille hyvästeille. Aiemmin mainittu jatko-osa korostelee ja kehittelee ajatusta vielä konkreettisemmin ja kauemmas, kun päähenkilö joutuu rakkaasta lemmikistään luopumaan ja surutyön kohtaamaan. The Snowman kuitenkin jättää jälkeensä myös voimakkaan ajatuksen ja tunteen siitä, että vaikka hyvä ystävyys vain yhden ohikiitäväisen yön kestäisi, niin silti se voi jättää taakseen elinikäiset rakkaat muistot ja senhän tämä pieni elokuva on monen katsojan sydämelle tehnyt, kun pikkuisen alle puolituntista useat kaihoisasti ja hyvin mielin muistelevat. Siitäkin kiittelisin, ettei erinomaisuus pelkästään tunteikkaaseen loppuun nojaa, vaan kaverusten touhuilukin hyviä värähtelyjä nostattelee. Yleisestikin tarina soljuu sutjakasti kohtauksesta toiseen ja piirrosjälki herättelee herttaisia ajatuksia suloisine kuvineen. Sekä The Snowman että The Snowman and the Snowdog näytetään televisiossa etenkin alkuperäiselle perinteikkääseen tapaan jouluaattona keskipäivän kohdilla, eli siitä saa hauskoja ja herkkiä tunteita täynnä olevan tunnin kasaan päivän käynnistelyn yhteydessä, jos kiireiltä ehtii istahtamaan ruutua vahtailemaan. Jatko-osalle en ainakaan vielä ole niin suuresti lämmennyt, mutta etenkin alkuperäinen kaunis matka tuottelee ilosta ja haikeudestakin kumpuilevaa kosteutta silmäkulmiin hyvinkin sopivassa suhteessa ja on ainakin omalla jouluisten juttujen listalla ihan huippujen tuntumassa.

The Snowman (1982) (IMDB)

Trivianurkkaus 18: The Notebook

Onhan noita Nicholas Sparksin kirjojen pohjalta tehtyjä elokuvia tullut jokunen katseltua sekä kommentoitua ja kolmisen kappaletta näkemättömiä taitaa hyllyssä tässä vaiheessa vartoilla, mutta ajattelin ottaa toistaiseksi suurimman vaikutuksen tehneen teoksen toistoon ennen uusia romanttisia ja nyyhkyisiä haikailuja. The Notebook on siis kyseessä ja aikaa ensikatselusta on vierähtänyt reippaasti yli pari vuotta, eli kaipa siinä taukoa tarpeeksi onkin kertynyt. Vaikka tästä katkeransuloistakin sävyä esittelevästä romanttisesta draamasta kovasti tykkään, niin toista kertaa en aio omia höpinöitäni siihen liittyen tänne jaaritella, vaan levyjulkaisun miellyttävän runsaan lisukevalikoiman avustuksella naputtelen nippelitietoa taustoihin ja tekemiseen liittyen. Näistä mainittakoon kolme minidokumenttia, jotka ovat yhteiskestoltaan hivenen alle puoli tuntia ja parikin kommenttiraitaa, joilla ohjaaja Nick Cassavetes ja Sparks pääsevät näkemyksiään ja ajatuksiaan jakamaan. Mainituista bonuksista ja kenties vähän muustakin materiaalista pitäisi pienoinen ja toivottavasti edes etäisesti kiinnostava kooste näppäillä. Kaikkia näissä ilmeneviä seikkoja ja selityksiä en aio lähteä niputtamaan, sillä kirjoitelma venähtäisi epäilemättä kymmeniin sivuihin, vaan linjauksena tässäkin tapauksessa on omaa mielenkiintoa kutkuttelevista asioista alapuolelle vapaasti käännellen ja sanaillen summailla katsaus taustoihin.

Annetaanpa ensimmäinen puheenvuoro kirjailijalle itselleen, eli Sparksin kommenttiraita ruodinnan kohteeksi. Aloituskuvista huokuu eteläisen auringon kaunis punerrus ja näitä näkymiä tähystellessä Sparks availee vähän sitä, mikä häntä näissä seuduissa ihastuttaa ja inspiroi. Juurikin se hullaannuttava ympäristö oli yhtenä syynä Sparksin ja tämän puolison muuttoon kohti Yhdysvaltojen kaakkoisrannikkoa. Pariskunta osti talon New Bernista, Pohjois-Carolinassa, jonne Sparks sijoitti tämänkin tarinan. Elokuvan tapahtumapaikkoja kuitenkin siirrettiin pikkuisen, sillä se päädyttiin pitkälti kuvaamaan Charlestonissa, Etelä-Carolinassa. Etelän kesät ovat Sparksin mukaan kuumia ja kosteita, mikä vähän väkisinkin hidastaa elämänrytmin leppoisaksi. Niinpä niistä hiljaisemmista ihmeistäkin pystyy helpommin nautiskelemaan ja tämä tuo mukanaan rauhanomaisen olotilan, josta on jatkuva tunne kiireestä karsiutunut pois. Kirjailija kyllä tiedostaa, ettei yleinen hitaus ole kaikkien mieleen, mutta itse vaikuttaa sellaisesta elämänmenosta tykkäilevän. Noahin tapaan myös Sparks nauttii rauhallisista souteluhetkistä, mikä on hänelle kuin matkaisi menneisiin maailmoihin. Kertoopa hän alussa myös, ettei yleensä varsinaiseen elokuvantekoon kovin paljoa osallistu, sillä tosiaan asuu kohtalaisen kaukana tavallisimmista kuvauspaikoista. No, tämän elokuvan kohdalla kyseessä oli noin kuuden tunnin edestä kilometrejä taiteltavana noin visiittien kannalta. Häntä ei juurikaan häirinnyt, että elokuvassa tapahtumapaikkoja pikkuisen siirreltiin, vaan on sillä kannalla, että kuvista kyllä saa oikeanlaisen käsityksen siitä eteläisestä ilmapiiristä ja maisemasta, jota tarinassa tavoitellaan.

Sittemmin suurempaankin suosioon noussut kirjailija oli tätä tarinaa työstäessään vielä alkuvaiheessa ja eräänlaisessa ratkaisun paikassakin. Sparks mainitsee, että kirjoitti ensimmäisen novellinsa 19-vuotiaana ja seuraavan 22-vuotiaana, eikä kumpikaan näistä kelvannut kustantamoille. Kolmen vuoden sykleissä edettiin ja 25-vuotiaana kirjoitettu Wokini: A Lakota Journey to Happiness and Self-Understanding kuitenkin päätyi markkinoille, mutta Sparks arvioi, että toisella tekijällä, eli Billy Millsillä oli suuri vaikutus tähän. Kolmisen vuotta myöhemmin 28-vuotiaana Sparks alkoi kyseenalaistaa kykyään kirjoittaa teos, jota ihmiset tahtoisivat oikeasti lukea ja ostaa. Mielessään hän teki päätöksen, että antaisi uralleen kolme kunnollista yritystä, vaikka ei tuolloin oikein tiennytkään, mikä olisi hyvä aihe. Silloin edettiin vuotta 1994 ja vähän arvaamatta innoitus löytyi vaimon edellisenä vuonna kuolleiden isovanhempien rakkaustarinasta. Nicholas ei ollut heitä mitenkään montaa kertaa tavannut, mutta tiesi siitä huolimatta, että tällä parilla oli mahtava yhteinen tarina, jonka oli kuullut oman avioitumisensa yhteydessä vuonna 1989. Tuolloin isovanhemmat olivat sen verran heikossa voinnissa, etteivät voineet matkustaa häihin, ja Cathy-vaimo vaati, että vihitty pari tekisi rakkaiden isovanhempien luo yllätysvierailun. Tavallaan juhlahumu toistettiin heidän kotonaan pienimuotoisesti ja iltakin venähti pitkäksi, ja tuolloin Sparksille kerrottiin innostava elämäntarina ja hän myöntää, että se onkin pohjimmiltaan The Notebook. Tapahtumia ja paikkoja pikkuisen väänneltiin ja käänneltiin, mutta melko monet seikat on napattu tapahtuneesta todellisuudesta.

Tarina jäi muhimaan miehen mieleen, eikä mitään välitöntä ahaa-elämystä pilkahtanut päähän, vaan se tapahtui vasta vuosia myöhemmin, kun Sparks pohti mahdollisia aiheita, ja 1994 tämä tarina näyttäytyi yhtenä lupaavana sellaisena. Saman vuoden toukokuussa alkoi tarinan muokkaaminen kirjaksi ja noin puoli vuotta työstämisessä meni, sillä valmis versio oli käsissä tammikuussa 1995 julkaisun tapahtuessa lokakuussa 1996. Ensimmäinen versiokin oli melko lyhyt, sillä Sparks muistelee päätyneensä noin 80000 sanan mittaiseen tarinaan ja yleensä vastaavat kirjat olivat 100000 sanan luokassa. Valmiiksi lyhyestä versiosta hän lähti vielä rankasti karsimaan ja lopulta päätyi 52000 sanan novelliin. Tavoitteena oli tehdä kirjasta sujuva ja olennaisuuksiin keskittyvä. Karsinnasta toimii hyvänä esimerkkinä ensimmäisessä versiossa mukana pyörivä sotajakso. Alkujaan se oli noin neljän sivun mittainen ja kutistui sivu kerrallaan yhteen kappaleeseen, mikä nipsaistiin myös pois. Oikeastaan tästä puolesta kirjaan jäi lopulta käytännössä yksi lause. Sparks ei näitä laadun takia poistellut, vaan tahtoi tosiaan keskittyä rakkaustarinaan. Hän päätyi jakamaan juttunsa käytännössä kahteen ajanjaksoon, josta vuoteen 1945 sijoittuva osuus haukkasi kaksi kolmannesta, kun taas vuoden 1996 kohtaukset vanhainkodissa saivat tilaa kolmanneksen verran. Sparks kertoo tavalliseen kirjoitusprosessiinsa liittyen, että yleensä hänellä on työn alkaessa mietittynä alku, loppu ja neljästä seitsemään merkittävää käännettä. Aivan omasta päästään hän ei yksityiskohtia kehitellyt, vaan vietti New Bernin kirjastossa paljon aikaa tutkiessaan aineistoja pyrkimyksenä tavoittaa ajan ja paikan oikeanlainen tunne. Tutkimustyönsä hän kohdisti kaupungin historiaan suuren laman ajoilta ja lisäksi haastatteli siellä tuolloin asuneita ihmisiä saadakseen tarkemman kuvan, millaista oli varttua New Bernissä siihen aikaan.

"I am a common man with common thoughts and I've led a common life. There are no monuments dedicated to me and my name will soon be forgotten, but I've loved another with all my heart and soul, and to me, this has always been enough..”

Kirjoittamisen aikoihin Sparks elätti itsensä matkaavana myyjänä ja kirjakaupan tuoma tili laittoikin päätä pikkuisen pyörälle. Reissatessaan Sparks sai puhelimen kautta muutamaa päivää kirjakustantamon tarjouksen jälkeen tiedon, että New Line Cineman edustajat ovat tykästyneet hyvin nopeasti teokseen ja tahtovat tehdä siitä elokuvan. Niinpä elokuvaoikeudetkin menivät kaupaksi ennen kuin kirjan varsinainen julkaisukaan ehti tapahtua ja näillä kaupoilla tosiaan oli eroa vain muutaman päivän verran. Kirja myi hyvin ilmestyessään, ja Sparks arvioi luvun jonnekin kahdeksan ja kymmenen miljoonan väliin maailmanlaajuista menestystä miettiessään. Siksikin elokuvaversiota lähdettiin työstämään ajatuksena pitää tarina melko samankaltaisena, niin kirjasta pitäneet eivät tulisi pettymään. Yläpuolelle lainattu pätkä vanhemman Noahin suusta on Sparksin mukaan useimmin lainattu kohta teoksesta ja sitä päädyttiin käyttämään vahvasti markkinoinnissakin.

Aluksi elokuvakäsikirjoitusta hankittiin työstämään arvostettu Jan Sardi, joka saapuikin jo vuonna 1996 vierailulle New Berniin. Tuolloin Sparksin kokemukset elokuvien maailmasta olivat vielä vähissä, ja niinpä kehutun käsikirjoittajan kohtaaminen innosti. Kaksikko meni yhdessä tutkimaan arkistoista taustamateriaaleja ja yleisestikin pyrkivät juttelemaan ihmisille, jotka olivat eläneet kaupungissa 1920- ja 1940-luvuilla. Sparks pohtiikin, että vaikka matkaa menneisyyteen kertyi noin puoli vuosisataa ja yhteiskunta oli siinä ajassa muuttunut paljonkin, niin ihmiset ovat monesti perustarpeiltaan samojen juttujen perään. Esimerkiksi tuli esille, että vesihiihto oli jo vuosikymmeniä aiemmin suosittu vapaa-ajan harrastus New Bernissä, mistä Sparks yllättyi yksityiskohtana. Kirjan sovittaminen elokuvaksi pääsi kuitenkin venähtämään, sillä käsikirjoitustyö aloitettiin jo vuonna 1996, mutta elokuva valmistui vuoden 2003 lopulla. Ilmeisesti tässä oli hyviäkin puolia, sillä Sparksin mielestä lopullinen versio säilyttää kirjan hengen erinomaisesti.

Sardin ensimmäinen vedos oli sekin kirjailijan mielestä hyvä, mutta poikkesi kovin hänen teoksestaan. Sardi sai tehtäväkseen tuoda näkemystään lähemmäs lähdemateriaalia, mutta toiseen kokeiluunkaan ei oltu täysin tyytyväisiä, mikä taas toi Jeremy Levenin jatkamaan käsikirjoittamista. Leven naputtelikin version, joka omaksui kirjan sävyn huomattavasti paremmin ja käytti kirjan repliikkejäkin paljon enemmän. Sparks itse arvioi, että kirjasta päätyi suoraan elokuvaan napattua vuoropuhelua noin 5-10 prosenttia, mikä on hänestä suuri määrä, koska aiemmat filmatisoinnit olivat tässä suhteessa liikkuneet lähempänä yhtä prosenttia. Levenin näkemystä ei enää ollut tarvetta lähteä merkittävämmin muuttelemaan, mutta siitä alkoikin toisenlainen odottelu, koska noin viiden vuoden jakson aikana projektista oli kiinnostunut useampikin ohjaaja ja tähti. Aina kun uusi potentiaalinen ohjaaja ilmestyi kuvioihin, niin tietysti päätyi vaatimaan joitakin pieniä muutoksia. Tavallaan asiat siis kulisseissa edistyivät, vaikkakin hitaasti, mutta varsinaisiin kuvauksiin ei oikein onnistuttu etenemään. Sparks hieman huvittuneena toteaakin, että toistuvasti tuottajat tiedottelivat, että kohta aloitellaan, mutta niinpä vain tuntui löytyvän uusia mutkia selviteltäviksi.

Elokuvaa varten joitakin juttuja muuteltiin ja yksi merkittävimmistä poikkeamista oli rakenteeseen liittyvä uudistus lisäyksineen. Jos kirja käytännössä jakautui kahteen ajanjaksoon jättäen nuoruuden ihastumisen ja ensirakkauden hyvinkin vähälle huomiolle, niin elokuvan myötä samainen osuus nousi tarinan kannalta karkeasti luokiteltuna tasoihin aikuisuutta ja vanhuutta kuvaavien vaiheiden kanssa. Sparks arviokin, että elokuvassa näistä osioista jokainen saa noin kolmanneksen. Hän ei vaikuta kovinkaan tuohtuneelta tästä muokkailusta uusine kohtauksineen, vaan kertoo ymmärtävänsä elokuvien toimivan toisella tavalla. Siinä missä kirjassa ensirakkauden merkitystä voidaan korottaa vaikkapa ajatusten kautta, niin elokuvassa piti tämä hullaantuminen tuoda kunnolla katsomoon kuvien avulla. Kirjassa tarina on nuoruusvuosien osalta paketissa noin kahdessa tai kolmessa sivussa ja siinä pääosuus alkaa oikeastaan kohdassa, jossa Allie on menossa naimisiin Lonin kanssa. Esimerkkinä näistä painotuksista mainitaan myös, että kirjan ollessa noin 150-sivuinen, niin avioitumisaikeissa oleva Allie matkustaa Noahin kunnostetulle talolle noin sivulla 25. Elokuvan puolella vaadittiin tätä jälleennäkemistä pohjustamaan iso kimpale yhteistä historiaa, jotta valkokangasversiossa puolivälin kohdille osuva tapaaminen merkitsisi katsojalle enemmänkin.

No, elokuvissa taas voidaan tiivistellä tapahtumia, jotka kirjan puolella vaativat enemmän sanoja. Sparks kertookin, että jälleennäkemistä seuranneet keskustelut olivat kirjan puolella mittavin jakso, mutta elokuvassa nämä hetket lyhenevät merkittävästi. Hyvän pohjustuksen ansiosta piukemmaksi pakattu kohtaus kuitenkin toimii valkokankaalla erinomaisesti tunnepuolen suhteen. Myöhemmin hän miettii, että elokuvissa pienet sekä hienovaraiset hetket ovat usein niitä muistettavimpia nostaen esille Allien verkkaisen ja hassuttelevan heräämisen unelmatalossa. Kirjan puolella Sparks jätti tarkoituksella parin lapset hyvin vähälle huomiolle, kun taas elokuvassa näiden tuominen vierailulle vanhainkotiin lisää tehokkaasti riipaisevuutta. Konfliktia sekä elokuvaan että kirjaan sai tuoda Allien äiti, joka ilmestyy jarruttamaan uudestaan roihahtanutta rakkautta. Kummassakaan versiossa äidistä ei tahdottu tehdä mitään vihattavaa hahmoa, mutta elokuva tavallaan tarjoaa suojelevalle ja määräilevälle käyttäytymiselle selkeämmän selityksen. Elokuva ja kirja poikkeavat toisistaan myös parin eroajan suhteen ja esimerkiksi Marthan lisääminen tarinaan on elokuvan uudistus. Sparks pohtii, että Noahille tahdottiin antaa vähän muutakin tekemistä ja miettimistä kuin vain talonsa korjailu, eikä kirjailija ole oikein perillä siitä, kuka lopulta on Marthan hahmon kynäillyt. Myös se tulee esille, ettei kirjassa vaihdella aikakausia samaan tapaan kuin elokuvassa.

Sparks ei muutenkaan pidä elokuvan suoraa vertailua kirjaan kovin reiluna, ja itse on sitä mieltä, että tärkeämpää on, toimiiko elokuva. Aiemmin teattereihin ehtineet filmatisoinnit muuttelivat ilmeisesti vielä enemmän tarinoita elokuvien tarkoituksiin sopiviksi. Vuoden 1999 Message in a Bottle päätyi tiivistämään lähdemateriaalia enemmänkin ja A Walk to Remember taas vaihtoi tapahtuma-ajan 1950-luvulta 50 vuotta eteenpäin. Ensisijaisesti Sparks pyrkii kirjoittamaan hyviä kirjoja, eikä prosessissaan niinkään pohdi, miten tarina tulisi elokuvaksi kääntymään. Ne kuitenkin ovat toteutuessaan ihan kivoja sivutuotteita, ja Sparks toteaakin, että on oikein mukavaa, jos joku tahtoo tehdä 80 miljoonan dollarin mainoksen kirjailijalle. Muuten kirjoittamisesta kertoillessaan hän mainitsee, että kirjeet ovat näyttäytyneet erityisen tehokkaana työkaluna teosten sisällä ja hän onkin niitä useissa muissakin romaaneissaan hyödyntänyt antaen esimerkkeinä kirjansa Message in a Bottle, Nights in Rodanthe ja The Wedding. Kommenttiraidan loppupuolella Sparks vielä nykyiseen ammattiinsa liittyen mietiskelee, ettei se aina ollut varsinainen haave hänellä, vaan nuoruudessa eli unelma tulla menestyksekkääksi juoksijaksi, mutta urheilu-ura katkesi varhaisessa vaiheessa loukkaantumiseen.

Hahmoista höpötellessä kirjailija toteaa, että nykyään näkee melkoisen harvoin kauttaaltaan hyviä tyyppejä ilman merkittävämpiä synkkiä salaisuuksia tai pimeitä puolia. Hän itse kuitenkin on tällaisista tyypeistä kiinnostunut kirjoittamaan ja mieltääkin omat hahmonsa hyviksi ihmisiksi, vaikkakin "viallisia" he saattavat toki olla, mutta eivät Sparksin näkemyksen mukaan pahantahtoisella tavalla. Hän ei ole innokas kirjoittelemaan rikollisten, päihdeongelmaisten tai vaikka sarjamurhaajien edesottamuksista, vaan pitää pikkuisen tylsänä työstää tarinaa tällaisten halujen vallassa olevista henkilöistä. Sparks myös pohtii, että on tekijän kannalta haasteellisempaa kynäillä jatkuvasti mielenkiinnon säilyttävä tarina perushyvistä hahmoista. Siinä mielessä esimerkiksi muita silpova ja syövä Hannibal Lecter tai joku toinen ihmispeto saattaa olla helpompi kirjoitettava.

Kiinnostavuuden lisäksi tuolloin 28-vuotiaalle Sparksille aiheutti erityisesti vaikeuksia loikata noin 80-vuotiaan Noahin saappaisiin ja tämän osuuksille kertyikin eniten muokkailtavaa kirjan edistyessä. Esimerkiksi 17-vuotiaan nuorukaisen näkökulmasta juttu luisti sujuvammin. Muutenkin nykyaikaan sijoittuva kolmannes kirjasta tuotti vaikeuksia, sillä kertomuksessa tahdottiin pitää pientä mysteeriä yllä, mikä taas toi rajoituksensa hahmojen keskusteluihin. Elokuvan puolella lisätyt pätkät ja toisenlainen rakenne auttaa osittain tässä ongelmassa. Loppupuolella voimakkaammin näyttäytyvään Alzheimerin tautiin Sparks myös perehtyi arkistojen kautta ja väittääkin lukeneensa suuren nipun potilaskertomuksia, sillä halusi kuvata sairauden seuraukset tarkasti kirjassaan. Jossakin vaiheessa pähkäilyä aiheutti, pitäisikö Noahin kilpakosijasta, eli Lonista tehdä pahis, mutta näytti kuitenkin parhaalta vaihtoehdolta tehdä kummastakin kunnollisia ja aidosti hyviä heppuja. Jos Lonin olisi kirjoittanut inhottavaksi ääliöksi, niin se olisi samalla tuonut Allien epäedulliseen valoon. Kirjan puolella Allien ja Lonin tutustumisvaihe on huomattavasti lyhyempi, mutta elokuvassa katsojille annetaan kunnolla aikaa ihmetellä, millainen tyyppi on kyseessä. Sparks kertoo, että aikoinaan tarinaa mietiskellessä Lonista oli hankalampaa päästä eroon.

Näyttelijävalintojen koukeroista Sparks ei ole täysin perillä, mutta on siinä käsityksessä, että nuoren Noahin roolin esittävä Ryan Gosling oli ensimmäinen pestattu päänäyttelijä. Kirjailija käväisi kuvauksissa lopulta parin päivän ajan, mutta ne sattuivat olevan Goslingin vapaapäiviä, eli henkilökohtainen tapaaminen jäi väliin. Sparks kuitenkin sai vaikutelman, että Goslingilla oli alusta lähtien selkeä ja voimakas näkemys, miten hän hahmonsa hallitsee ja kirjailijan mielestä juuri nuori Noah olikin henkilöporukan hankalin tapaus näyttelijän kannalta. Nuoreksi Allieksi taas tahdottiin erityisesti luontaista empaattisuutta huokuva nainen ja ilmeisesti Rachel McAdamsilta kaivattuja ominaisuuksia löytyi.

Muuten elokuvaa kommentoidessaan Sparks mainitsee kuvauksen ja valaistuksen kovasti miellyttävän ja huomioi, että on ilmeisesti nähty kovasti vaivaa kauniiden kuvien eteen. Yleisestikin hän tuntuu olevan kiinnostunut juuri kuvauspuolesta, mitä tulee varsinaiseen elokuvantekoon. Kauniista kuvista puhuttaessa Sparks mainitsee myöhemmin järvikohtauksen yhteydessä, ettei tämäkään näkymä ihan mielikuvituksen tuotosta ollut, vaan hän oli lukenut muuttolintujärvestä, johon matkaavat linnut reissullaan seisahtuvat, ja laittoi tämän osaksi tarinaa. Myöhemmin ilmestyi kirja The Wedding, joka tavallaan on jatkoa syventäen Noahin ja Allien rakkaustarinaa sekä antaen näkyvämmän osuuden parin lapsille. Siinäkin kirjassa muuttolintuja nähdään merkittävään tapaan. Haikeita viimeisiä kohtauksia katsellessaan ja niistä rupatellessaan Sparks toteaa, että hän oli juuri niiden tekemisen aikoihin vierailemassa paikalla ja ilmapiiri oli silloin kuvausryhmän keskuudessa hyvinkin liikuttunut.

Omat korvat taas tahtovat tulkita miehen äänensävystä kommenttiraidan lopulla, että taitaa Sparks olla melkoisen herkistynyt viimeisten minuuttien aikana. Tarina hänelle varmaan on melkoisen tuttu ja vuosien varrella useampaankin kertaan kahlattu läpi, mutta minusta kuitenkin on hienoa, jos edelleen kaunis päätös käy keksijäänsäkin koskettamaan. Mainitaanpa vielä, että Sparks käsittelee jutuissaan kohtalaisesti Yhdysvaltojen etelän erityispiirteitä ja elämänmenoa historialliselta puoleltakin. Niillä en lähde tätä kirjoitelmaa venäyttämään enää, vaan kiinnostuneiden kannattaa omin korvin kuunnella.

Kirjailijan hoidettua pohjustelut mallikkaasti selostellen tarinan alkulähteitä, niin onkin aika vaihtaa ohjaaja Nick Cassavetes turinointeja jatkamaan. Hän ei ilmeisesti ollut ensimmäinen heppu, jolle New Line Cinema lätkäisi käsikirjoituksen kouraan halukkuutta tiedustellen. Varhaisemmissa vaiheissa Steven Spielberg ja Tom Cruise olivat myös tekemässä tarinasta elokuvaa. Myös Martin Campbellia kaavailtiin ohjaajan paikalle, mutta suunnitelmat muuttuivat. Ilmeisesti ilmassa oli pienoista epäilystä, että onkohan tunteikas rakkaustarina Nickille sopivaa materiaalia, mutta Cassavetes tykkäsi käsikirjoituksesta heti ensimmäisellä lukemisella. Mark Johnson mainitaan tuottajaksi, joka oli hankkinut oikeudet tarinaan ja lopulta tarjosi Nickille hommaa. Tuolloin oli ajatusta, että Reese Witherspoon esittäisi naispääosan, mutta hänkin vetäytyi pois kuvioista. Ashley Judd oli ollut aiemmin kiinnostunut, vaan eipä siitäkään mitään tullut, joten Cassavetes sai melko puhtaalta pöydältä lähteä roolittamaan merkittävimpiä hahmoja. Cassavetes tuumaileekin, että Ryan Gosling, Rachel McAdams, James Garner, Gena Rowlands ja James Marsden olivat hänen valintojaan. Roolitusprosessissa hän ei niinkään pyörittele päässään, kuka olisi mihinkin osaan sopiva näyttelijä, vaan pyrkii palkkaamaan esiintyjiä, jotka on aiemmin katsonut kykeneviksi tyypeiksi.

Nuoren Noahin ja Allien osiin Cassavetes tahtoi "uuden" parin, joka olisi uskottava pysyvässä rakkaudessaan. Gosling löytyi ensin, ja ohjaaja mainitsee tältä muutamaa vuotta aiemmin ilmestyneen elokuvan The Believer, joka oli tehnyt vaikutuksen. Tuotantoyhtiökään ei hirmuisesti vastustanut näyttelijäehdotusta. Sopiva Allie taas oli vaikeampi pala ja piti järjestää koe-esiintyminen monelle. Tässä tilaisuudessa McAdams loisti tehden kaikkiin vaikutuksen ja jonkinlainen yhteys Goslingiin oli jo testissä havaittavissa. Kumpikin oli syntyjään kanadalaisia, joten aksenttien kanssa piti harjoitella ja säätää ennen kuvausten aloittamista. Molemmat suostuivatkin runsaan kuukauden kestävälle valmistautumisjaksolle, jossa oli vaihtelevissa määrin luvassa opastusta esimerkiksi aikakauden kielen ja tapojen pariin. Gosling sai lisäksi kuntosalikuurin kera soutuharjoitusten. Cassavetes katsookin, että molemmilla oli intohimoa ja omistautumista projektia kohtaan, minkä arvioi menestyksen kannalta merkittäväksi tekijäksi. Uusi puhetapa alkoi sujua Goslingilta nopsemmin, mutta hänen piti muuten muokkautua, koska vanhempaa Noahia esittävä Garner oli piirteiltään melkoisesti nuoresta versiosta poikkeava. Ryan oli sinisilmäinen, James ruskeasilmäinen. Ryanilla oli vaaleat hiukset, Jamesilla tummemmat. Garner ei ollut kovin kiinnostunut käyttämään piilolinssejä tai värjäilemään hiuksiaan, joten nämä mukautumiset jäivät Goslingin tehtäviksi. Lisäksi Ryan tahtoi opetella joitakin Garnerille tyypillisiä eleitä. Hän oli ohjaajan mukaan yleisestikin erittäin innokas ideoimaan hahmoaan.

Garner tuli mukaan suunnitelmiin, kun Cassavetes mietti, että tuskinpa kukaan häntä paremmin kertoisi elokuvan tarinaa. Aluksi kokeneen konkarin neuvominen aiheutti arkailua, kun toinen oli ehtinyt mittavalla urallaan vaikka mihin mukaan. Rowlands löytyi hyvinkin läheltä, sillä kyseessä on Nickin äiti, jonka Cassavetes mietti sopivan vanhemmaksi Allieksi lueskellaan käsikirjoitusta. Hän arvostaa äitiään näyttelijänä paljonkin, josta aiemmat ohjaukset osaltaan kertovat. The Notebook oli neljäs ohjaus Nickille ja kolmessa niistä Rowlandille löytyi rooli esitettäväksi. Nick tosin on sitä mieltä, että äiti näyttelee paremmin, kun ei ole täysin tietoinen siitä, mitä on tulossa ja joutuu ajattelemaan ja reagoimaan nopeammin. Samalla kerrotaan, että monet John-isän ohjaamista elokuvista, joissa Rowlands myös esiintyi, olivat runsaasti improvisaatiota sisältäviä teoksia.

Allien Sara-ystävää esittävä Heather Wahlquist taas oli ohjaajan naisystävä, kun taas Noahin nuoruudenkaveri Fin päätyi Kevin Connollyn tulkitsemaksi hahmoksi, ja Connolly myös lukeutui ohjaajan kaveripiiriin. Muitakin tuttuja vilahtelee pienemmissä osissa, koska Allien isää esittävä David Thornton oli ehtinyt työskentelemään Nickin kolmessa aiemmassa ohjauksessa. Thorntonia Cassavetes kuvailee kameleontiksi, joka on kykeneväinen mukautumaan melkein mihin tahansa osaan. Joan Allenin saaminen mukaan oli innostava seikka. Sam Shepard päätyi joukkoon, kun ohjaajan ja Goslingin jutteluissa tuli ilmi jälkimmäisen kovasti ihailevan Shepardin tekemisiä, ja Cassavetes ehdotti, että jospa hommataan heppu mukaan. Hän on löytävinään myös yhdennäköisyyttä isää ja poikaa esittävästä näyttelijäkaksikosta. Nauhoitetut koe-esiintymiset tuntuvat olevan Nickille hieman nihkeä juttu, eikä hän pidä lainkaan niiden katselusta. Marthaa esittävä Jamie Anne Allman kuitenkin päätyi rooliinsa sitä reittiä. Kuvaukset olivat tuolloin jo käynnissä ja aika tiukilla, eikä pystytty enää samalla tavalla panostamaan roolitukseen. Pettyä ei kuitenkaan tarvinnut, sillä Jamie teki melko nopeasti suuren vaikutuksen koko kuvausryhmään saapuessaan paikalle.

Kohtauksia ei päädytty aikajärjestyksessä tekemään, vaan 1940-luvulle sijoittuvat jutut kuvattiin pääasiassa ennen nuoruusaikojen ihastusta. Näitä aikuisiän puolella tapahtuvia hetkiä varten Gosling kerrytti itselleen kymmenisen kiloa lisää massaa, pitkälti lihaksiinsa ja kasvatti parran, sillä Ryan itse oli näitä taltioidessa 22-vuotias, kun taas Noah oli tarinan keskikohdilla 28. Näitä parin myöhäisempiä vaiheita tehdessä alkoi olla selvää, että elokuvan alkupuoli kaipaa nuoruuskuvaukseen enemmän täytettä, jonka seurauksena esimerkiksi kaksikon illanvietto liikennevalotanssahteluineen sai lisää minuutteja. Uusia kohtauksia Cassavetes kynäili Levenin kanssa kuvausten ollessa noin kolmen viikon joulutauolla. Ilmeisesti aikataulusta tuli tiukka, sillä Cassavetes kertoo, että rajallisten tuntien takia esimerkiksi pitkä iltakävely kadulla toteutettiin yhdellä otolla. Hän myös mainitsee, että aikuisvaiheen kohtauksissa ennen joululomaa Gosling ja McAdams eivät olleet yhdessä niin hyviä kuin tauon jälkeen toteutetuissa nuoruushetkissä. Väliviikkojen aikana Goslingin hommana oli hankkiutua jokusesta kilosta eroon ja kadottaa parta. Kuvauspäivien vähäisyys taisi muulloinkin haitaksi muodostua, koska Cassavetes mainitsee myös, että olisi toivonut varhaisen rakkausmontaasin toteuttamiseen paremmin aikaa.

Kommenttiraitaa kuunnellessa syntyy mielikuva, että Cassavetes ja näyttelijät saivat lopulta melko vapaasti ideoitaan toteutella, vaikka vastustustakin paikoin ilmeni. Yhtenä varhaisena esimerkkinä mainitaan huvipuistossa tapahtuva maailmanpyörään kiipusteleminen, jota pidettiin huonona ajatuksena, mutta Cassavetes koki tärkeäksi näyttää, että Noah olisi taipuvainen tällaisiin tempauksiin rakkautensa takia. Kolmikko ideoi yhdessä hivenen hermostuneen vuoropohjaisesti tapahtuvan riisuuntumiskohtauksen ja muutenkin näyttelijöillä oli vaikutusta tarinan kulkuun ja käsikirjoituksen muokkaamiseen. Gosling esimerkiksi esitti voimakasta kritiikkiä nuoruuden erokohtausta kohtaan. Tarkoituksen hän toki käsitti, mutta ei pitänyt niin helppoa luovuttamista uskottavana. Allien saapuessa vuosia myöhemmin Noahin talolle, piti jälkimmäisen antaa Allielle tulinen saarna elämän pilaamisesta ja niin edelleen, mutta Ryan vierasti tätä tekstiä heti, minkä seuraksena kohtausta lähdettiin muokkailemaan sävyltään hyvinkin toisenlaiseen suuntaan. Mitä tulee kilpakosijaan, niin Cassavetes oli Sparksin kanssa samoilla linjoilla, ettei Lonista tehtäisi mitään ilkeilijää tai muuten vastenmielistä kaveria. Ohjaaja näki hahmon ennemmin hyvänä miehenä, jonka kanssa Allie voisi toisenlaisessa tilanteessa elää onnellisen elämän. Studio taas tahtoi pitää Allien valinnan Noahin ja Lonin välillä mysteerinä mahdollisimman pitkään, mitä Cassavetes vähän ihmetteli, koska kuvitteli, että ratkaisu olisi kaikille selvä alusta lähtien. Hän kuitenkin myöntää olleensa oletuksineen hiukan väärässä, sillä jutteluissa jälkikäteen on paljastunut, että jotkut katsojat ovat arvuutelleet, että ehkä Garnerin esittämä Dukeksi kutsuttu heppu sittenkin osoittautuisi Loniksi.

The Notebook piti ilmeisesti pystyä toteuttamaan siten, että se sopisi PG13-ikäsuosituksen rajoihin, mikä aiheutti paikoin pulmia ja rajoituksia. Siinäkin mielessä elokuva oli opettavainen kokemus. Toisen puoliskon rakastelukohtauksessa suurimmat vaikeudet tulivat vastaan, ja Cassavetes kertoo kuvanneensa paljon paremman sellaisen, joka hankki elokuvalle R-ikäluokituksen, mikä ei tietenkään sopinut. Siispä siis tämä onnistuneempi näkemys pitää vilkaista levyjulkaisun bonusvalikosta. Ohjaaja on sitä mieltä, ettei ehjässä versiossakaan paljoakaan paljastella, vaan että tarkastajat ilmeisesti tahtoivat lähteä vihjailuja ja aikeita tulkitsemaan. Nämä pienet poistot kohtaukseen liittyen ovatkin hänelle suurin harmi jälkikäteen. Saman tuokion yhteydessä hän hehkuttaa Robert Fraissea, jonka kanssa oli tahtonut tekemään elokuvaa vuosikymmenen ajan. Hän pitää Fraissea loistavana romanttisena kuvaajana, joka taikoo unenomaisen kauniita otoksia rakastavaisista ilman, että touhu näyttäisi keinotekoisesti valaistulta.

Elokuvassa nähdään lämpimiä kesäiltoja, mutta kameroiden käydessä todellisuus oli toisenlainen, sillä kohtauksia kuvattiin pitkälti syksyllä ja talvella, mikä laittoi hengitykset höyryämään ja hiukan muitakin haasteita eteen. Esimerkiksi perhejuhlien yhteydessä nähty uintikohtaus tapahtui melkoisen jäätävässä vedessä ja jäi lyhyeksi, koska näyttelijät piti noukkia nopeasti talteen. Toinen erinomaisen viluinen hetki oli lintujen seassa soutelua seuraava rankkasade, mikä ei todellakaan ollut kesäinen ukkoskuuro, vaan salamat piti tehdä digitaalisesti myöhemmin. Tietokoneavusteisista tehosteista puhuttaessa alkukohtauksen linnut sekä myös Malibun rannalla taltioidussa aallokossa nähtävät siivekkäät tekaistiin jälkikäteen. Kaikkia lintuystäviä ei kuitenkaan näin näppärästi järjestetty, vaan mainittuun souteluhetkeen haluttiin todellisempaa otetta, mikä osoittautui hankalaksi käytännössä. Sellaista elokuvien parissa työskentelevää eläimistä vastaavaa tyyppiä ei vain löytynyt, joka olisi tähän pulmaan tahtonut pureutua, vaan satojen lintujen joukossa pujottelua väitettiin mahdottomaksi urakaksi. Tekijät päätyivät toisenlaiseen ratkaisuun ja hankkivat melkein 500 linnunpoikasen pesueen, jota alettiin vähitellen totuttaa kohtaukseen ruokkimalla pieniä lintusia päivittäin vesistössä, ja ajallaan linnut hoitivatkin osuutensa toivotusti kameroiden käydessä.

Kuvauspaikoista jutellessaan Cassavetes kertoo, että vanhainkodin sisätiloja lavastettiin erääseen varastoon. Noahin löytämä talonrähjä taas oli erinomaisessa kunnossa, mutta se puettiin rotiskomaiseksi ja sisätilat tehtiin toisaalle. Lyhyttä sotakohtausta varten matkattiin Kanadan puolelle Montrealin lähistölle, jossa lunta ja pakkasta kyllä tarjoiltiin, koska kuvauksia edeltäneenä päivänä miinusasteet laskivat hyvinkin alas. Aikaakin tähän taistoon oli melko niukasti, mutta saatiinpa lyhyt sotavälähdys talteen ja samalla Noahille pala rajumpaa elettyä elämää. Cassavetes mainitsee myös, että tahtoi siirtää tarinan Pohjois-Carolinasta Etelä-Carolinaan, koska ensin mainitusta ei löytynyt niin voimakasta tunnetta eteläisestä elämästä ja maisemista. Kuvaushaasteisiin toki kuului sekin, että 1940-luku tahdottiin toisintaa melko tarkasti autoineen ja aikakauden väreineen. Cassavetes ei kuitenkaan halunnut kyseistä vuosikymmentä painottaa liikaa, koska mietti, että yleisön voisi olla hankalaa elää mukana, jos rakkaustarina tarkoituksella juntataan tiukasti tiettyyn vuosikymmeneen.

"But what I think the director really brings to it is "What does it mean?""

Elokuvan edetessä Cassavetes höpöttelee myös näkemyksistään ohjaajan roolista ja näkee tähän työhön liittyvänä velvollisuutena tuoda tarinaan tarkoitus jokaisen kohtauksen kautta. Työtapojaan hän avaa sen verran, että kertoo pyrkivänsä tarkkailemaan kohtausten kuvaamista kameran vieressä, eikä juuri tykkää seurata tapahtumia monitorien välityksellä. Ruudun kautta katsellessa kohtauksista saattaa jossakin määrin kadota tunnetta, mikä tekee touhun hankalasti ohjattavaksi. Juttutuokion lopun lähestyessä myös vanhempien elokuvatausta tulee esille ja siinä yhteydessä Nick mainitsee, ettei ohjaajana tunnettu John-isä ehtinyt ennen kuolemaansa näkemään poikaansa samassa ammatissa. Kameran edessä Nick toki ehti esiintymään ennen Johnin menehtymistä. Elokuvassa nähdäänkin tavallaan Cassavetesin perheen omia valokuvia, koska Noahin ja Allien kuvat ovat peräisin Cassavetesten perhealbumista, ja niihin on sitten muokattu Garnerin kasvoja tehostepajan puolella.

"Because to me, the notion of two people falling in love and winding up growing old and dying in the same bed together holding hands, is something I believe in. As a man, I believe it. As a director, I believe it. As a filmmaker, I support the notion. I think it's an important thing to say. And if people...if people don't like it, then I don't think they have...I think they're lizards. They're not human beings."

Siinä missä Sparks tuntuu herkistyvän oman kommenttiraitansa lopulla, niin Cassavetes vaihtaa pienoisen paasailun puolelle, kuten yläpuolelta löytyvä lainaus hänen loppukohtausten jutuistaan tiedottelee. Jo aiemmin Cassavetes ehtii kertomaan, ettei oikein pelännyt liian siirappisen romanttista lopputulosta. Sinänsä elokuvaa olisi helppo tietynlaisesta itkuisuudesta ja tunteilusta kritisoida, mutta kuvauksissa henki oli toisenlainen. Näyttelijät pystyivät heittäytymään kunnolla tähän tarinaan ja ohjaajana Cassavetes onkin ylpeä, että onnistui luomaan sellaisen loikan mahdollistavan ilmapiirin. Jotkut toki voivat kokea lopputuloksen liian sentimentaalisena, mutta Cassavetes itse katsoo kuvanneensa rakkautta monessakin mielessä siten kuin itse sen näkee ja kokee. Jos kuulija tahtoisi sanoista ja äänensävystä tulkintojaan tehdä, niin kovin ylpeältä ja tyytyväiseltä ohjaaja työnsä tulokseen vaikuttaa. Mainitaanpa vielä, että hän on kiitollinen siitäkin, ettei New Line Cinema lähtenyt painostamaan pirteämpää loppua tarinalle.

Kolmatta pitkää kommenttiraitaa ei levyltä löydy, mutta vajaan puolen tunnin verran poistettuja kohtauksia, joiden taustoja voi kuunnella leikkaajana toimineen Alan Heimin tarinoinnin kautta. Aiemmin elokuvasta kirjoitellessani mainitsinkin lyhyesti poistetut ja vaihtoehtoiset kohtaukset, joita siis on laitettu mukaan kaikkiaan 12 kappaletta. Heim kertoo, että hänen luovuttamansa ensimmäinen leikkaus oli noin kolmisen tuntia, eli siitä karsittiin noin kolmannes lopulta pois. Omasta osallistumisestaan hän juttelee liittyneensä kuvausryhmään siinä vaiheessa, kun kuvaukset olivat jatkuneet viikon verran. Näin hän pystyi työskentelemään nopeasti ja olemaan tarvittaessa kätevästi yhteydessä ohjaajaan. Nykyään tahti on kovin tiukka, kun usein pitäisi toimittaa ensimmäinen leikkaus jo viitisen päivää kuvausten päättymisen jälkeen. Heim katsoo työtään siten, että pitää tarvittaessa osata olla melko armoton materiaalin suhteen ja pystyä karsimaan hyviäkin hetkiä tehokkaan tarinankerronnan takia.

Ensimmäinen poisto liittyy perhejuhlien yhteydessä käytävään lyhyeen keskusteluun, jonka katsottiin heikentävän ensimmäistä erohetkeä. Kun se ei samaan aikaan ollut parasta näyttelyäkään, niin nips ja naps. Toisena nähdään laajennettu rakkauskohtaus nuoruusvuosilta, jossa piti riisuuntumisen ja paljaan ihon suhteen olla varovainen MPAA:n takia. Joitakin asentoja pitikin ikärajoituksen takia poistaa lopullisesta versiosta. Varsinaisessa kuvaustilanteessa ei täysin alasti oltu, vaan näyttelijöiden tiettyjä paikkoja toki peiteltiin erinäisillä jutuilla, joita jälkituotanto sai myöhemmin siistiä piiloon. Kolmas poisto liittyy istuskeluun Noahin isän kuistilla, joka oli pitkälti improvisoitu kohtaus, ja Heim arvelee, että jollekin nimeämättömälle näyttelijälle oli tainnut pontikka maistua. Hän myös puhelee, että välillä improvisoidun materiaalin kasailu toimivaksi kohtaukseksi on hankalaa ja aikoinaan erään toisen elokuvan kohdalla kieltäytyikin koskemasta pituudeltaan mielettömään pilvipäiseen horinaan. Kuistikohtaus kuitenkin on hänestä ihan hyvin rullaileva, mutta seisautti varsinaista tarinaa liikaa. Lyhyt välähdys Allien äidin harrastamaan kirjeiden kätkemiseen liittyen poistettiin pohjimmiltaan turhana. Viidentenä nähtävä pätkä Dukesta ruokailussa päädyttiin myös karsimaan varhaisessa vaiheessa. Seuraavaksi vuoronsa saa pidempi pätkä, jossa Noah maalailee taloaan isän seuraillessa. Lähinnä aikasyistä tämäkin napattiin pois ja kun se ei tunnepuolen osaltakaan erityisen merkittävä ollut, niin mennä sai. Alkujaan Allien palaaminen Seabrookiin oli mittavampi, kun seurailtiin, miten hän sovitteli vaatteitaan ennen tapaamista. McAdams on Heimin mielestä kohtauksessa loistava, mutta vaatteiden testailu ei jouduttanut tarinaa ja muutenkin sinänsä kiva kohtaus kuuluu aikasyöppöjen lajiin. Kahdeksantena vuorossa on laiturilta lähtevä kohtaus, joka upeasta ilmeestään huolimatta päätyi myös hylkytavaraksi. Pariskunnan lasten vierailusta nähdään lisäpätkä, jossa ikääntynyt Noah luovuttaa rakkaan talonsa perintönä. Jotenkin tuntui hyvältä idealta nipsaista talo pois tästä keskustelusta, eikä hetki ollut näyttelysuoritusten kannaltakaan vahvinta antia. Kymmenes kuuluu taas lyhyiden välähdysten joukkoon Allien jahkaillessa sängyllä päätöstään ennen puhelimeen tarttumista. Jälkimmäisellä puoliskolla nähtävä seksikohtaus menikin hankalaksi. Tekijät osasivat ennakoida vaikeuksia ja sanomista, mutta eivät sitä, miten paljon lopulta niitä saisivatkaan. PG13-ikäsuositus alkoikin tuntua vaikealta saavutettavalta. MPAA vaati ensimmäisellä tarkastuskerralla jaksoon vain yhtä muutosta. No, tämä tehtiin ja toimitettiin uuteen silmäilyyn, jonka jälkeen muutosvaatimuksia kertyi viisi kappaletta. Kohtaus pitikin toimittaa neljä kertaa, koska Heim mainitsee, että jokaisella kerralla sen näkivät eri tarkastajat. Myös takan edessä nähtävää suukottelua piti pehmentää alkuperäisestä. Sekä ohjaajan että leikkaajan mielestä nämä trimmailut tähän osioon liittyen heikensivät elokuvaa selkeästi. Viimeisenä poistona levyltä löytyy hetki vanhainkodissa Allien sairaskohtauksen jälkeen. Kaikki pitivät periaatteessa tästä jaksosta, mutta alkoi olla jo kiire loppuun, eivätkä nämä minuutit sinänsä lisänneet uutta asiaa merkittävästi.

Kommentointien lisäksi ihmeteltäväksi löytyy vielä pieni nippu aiheiltaan vaihtelevia dokumentteja, ja niidenkin sisältöä tässä voisin lyhyesti tiivistellä. Nimensä mukaan ohjaajaan ja tämän perheeseen liittyvässä 12-minuuttisessa pätkässä Rowlands kertoo yhteistöistään Nickin isän kanssa. Kotona oli usein kuvauskalustoa paikat piukassa ja parin lapset oppivat näkemään elokuvanteon arkisena asiana, mutta pitivät siitä kuitenkin. Tuottajat tosiaan epäilivät aluksi olisikohan The Notebook Cassavetesille liian romanttista aineistoa, mutta tämä pystyi urbaanin taustansa ansiostakin tuomaan mukanaan ulkopuolisen näkökulman kirjan maailmaan. Pätkässä tulee myös ilmi, miten Nick osaa olla hyvinkin vaativa näyttelijöitään kohtaan ja tämä hyytävinä aikoina kuvattu elokuva kysyikin vilunkestävyyttä ja omistautumista. Rowlands kertoilee, että vaativuudesta huolimatta Nick isänsä tapaan suorastaan rakastaa esiintyjiään ja luo heille mukavan ilmapiirin. Isän ja pojan eroista hän lyhyesti mainitsee Nickin pitävän tiukemmin kiinni käsikirjoituksesta. Joitakin näyttelijöitä ohjaajan läheinen läsnäolo kohtauksissa hieman epäilytti, mutta tällä työskentelytavallakin omat etunsa ovat, joista Cassavetes puhelikin kommenttiraidalla. Dokumentin lopulla Cassavetes kertoo uskovansa elokuvan esittämään näkemykseen rakkaudesta, vaikka ei itse ole sitä niin päässyt kokemaan. Siksikään riski ylitunteellisuuden suhteen ei enempiä häirinnyt.

Lyhyempi seitsemänminuuttinen omistetaan Sparksin esittelylle ja toki vuolaalle kehuskelulle. Kirjoittaessaan tätä tarinaa Sparks oli täyspäivätyössä myyntimiehenä, eli kirjallinen menestys vielä odotteli tulevaisuudessa. Agentti lähetti romaanin 25 kustantajalle, ja Warner Book Group huomasi potentiaalin nopeasti ja lähettäen vauhdikkaasti miljoonan dollarin tarjouksen, joka loksautti Sparksin leuat, koska tuolloinen vuosipalkka oli noin 30000 dollaria. Yhtiön työntekijöiden keskuudessakin kirjasta tuli suosikki, jonka menestyksen eteen moni tahtoi tehdä työtä ja jännittää lopullista tulosta myyntilistoja odotellen. Kustantamon edustajat kertovatkin monen naispuolisen lukijan ihmetelleen kirjailijan olevan mies. Sparks saa runsaasti kehuja maanläheisestä käytöksestään ja positiivisesta luonteestaan. Hän itse kertoo viettävänsä perheineen tavallista keskiluokkaista elämää. Nuorempana piti muutella ahkerasti yliopistoissa uraa luoneen isän töiden perässä, ja tuolloin nuoruudessaan hän olikin läheinen siskonsa ja veljensä kanssa, mutta nykyään tästä viisihenkisestä perheestä on jäljellä enää Nicholas ja Micah-veli. Vanhempien menettämisen lisäksi Nicholas joutui katselemaan Dana-siskonsa vähitellen tappioksi kääntyvää taistelua syöpää vastaan, mikä osittain innosti kirjaa A Walk to Remember. Murhetta on mahtunut taipaleelle paljonkin, mikä aiheuttaakin joissakin ihmetystä, koska mies tosiaan on ajatuksiltaan kovin myönteinen, vaikka Sparks itse ei tunnu elämänkatsomustaan erityisen kummallisena näkemään.

Kuvauspaikkoihin liittyvä dokumentti kellottelee 12 minuuttia ja esittelee pikaisesti tärkeimpiä kohteita. Charlestonin vanhaan laivastotukikohtaan perustettiin toimisto ja alueella pystyttiin toteuttamaan myös joitakin kohtauksia. Upseerien asuinalueelta löytyvä amiraalin talo sai toimia sisätilojensa osalta monien kohtausten tapahtumapaikkana. Tukikohdan kappelissa kuvattiin tanssia, sairaala, alokkaiden tutkimushuone ja vielä värväyssalikin. Charlestonin vanhoja aikakausia paremmin säilönyt puoli oli myös kätevä apu, mutta King Street piti kuitenkin saada jotenkin siirrettyä 1940-luvulle, mikä tarkoitti sinnikästä lupien kyselyä ja kovasti lavastustyötäkin. Boone Hallin plantaasista saatiin muokattua Allien perheen upea kesähuvila, ja tilusten historia sukeltaa vuosisatoja menneisyyteen, sillä tontille rakennettiin ensimmäinen talo vuonna 1617. Noahin unelmatalon etsintä toi eteen pari kysymystä, eli pitäisikö jollekin tontille rakentaa sekä rapistunut rotisko että ehostettu versio vaiko mörskä, joka kunnostettaisiin. Martins Point -plantaasi valikoitui tarkoitukseen ja tavallaan edettiin takaperin lavastamalla kaunis rakennus rähjäksi, joka elokuvan aikana taas siistittiin loistoonsa. Edisto Islandilta löytyi Noahin isän vaatimattomampi koti, jonka kohdalla tekijät painottivat oikeanlaisen kuistin tärkeyttä, sillä se on eräänlainen oma maailmansa sisä- ja ulkotilojen välillä. Vanhainkotina toimi Black River Plantation, ja toiveena oli rauhallinen ympäristö näihin kohtauksiin. Talon taustoja kerrotaan sen verran, että se oli aikoinaan tilattu ja toimitettu osina, jotka koottiin vahingossa väärin päin. Seabrookin kuvitteellista pikkukylää sai elokuvassa esittää Mount Pleasant, joka piti tietysti taikoa 1940-luvulle.

Löytyypä lisukevalikoimasta vielä traileri, Rachel McAdamsin neljän minuutin mittainen koe-esiintyminen ja Goslingin sekä McAdamsin pestaamiseen liittyvä neljän minuutin pätkä, josta vielä pari puolikiinnostavaa juttua tahtoisin poimaista. Ohjaaja juttelee, että Gosling oli ennen tätä elokuvaa tullut tutuksi synkempien hahmojen esittäjänä, joten siinä mielessä kyseessä oli vähän epätavallinen valinta, mutta toisaalta Ryan oli tarpeeksi oudon oloinen sopiakseen määrätietoisen Noahin saappaisiin. Allieta etsiessä kymmenen näyttelijätärtä kokeili kohtauksia Goslingin kanssa, ja monia hyviä nähtiin, mutta Rachel loisti tässä joukossa. Hän ehtikin mukaan vähän viime hetkellä, eikä Cassavetes ollut saanut juurikaan ennakkotietoja häneen liittyen. McAdams oli edellisenä iltana lukenut käsikirjoituksen ja itkenyt silmät päästään. Koe-esiintyminenkin sujui tunteellisissa merkeissä, ja moni paikalla ollut tarvitsi nenäliinoja. Siinä kaikki tuntui napsahtavan kohdilleen.

Jotta juttu ja jaaritus ei ainakaan liian lyhyeksi jäisi, niin nappaanpa IMDB:n triviaosastolta vielä muutaman kohdan täydentäväksi tiedoksi. Sieltä löytyy esimerkiksi kuvailua siitä, miten perusteellisesti Gosling tahtoi osaansa valmistautua asuen pitkään Charlestonissa, soutaen parin kuukauden ajan aamuisin Ashley Riverilla ja nikkaroiden huonekaluja päivisin. Ilmeisesti elokuvassa nähtävä ruokapöytä oli Goslingin kyhäilemä. Myös McAdams vietti samoilla seuduilla aikaa ja lisäksi harjoitteli balettia sekä paikallista murretta kera käytöskoulutuksen. Mahdollisista ohjaajistakin kerrotaan siellä vähän tarkemmin, eli Steven Spielberg kiinnostui projektista vuonna 1998 aikomuksenaan tähdittää Tom Cruise Noahin osaan. Hänellä riitti muita kiireitä ja seuraavana jonossa oli Jim Sheridan, jonka johdolla piti aloitella vuonna 1999. No, käsikirjoituksen muuttelut veivät aikaa ja Sheridan vaihtoi toiseen elokuvaan, minkä jälkeen Martin Campbell tuli kuvioihin, mutta lopulta Cassavetes sai homman.

IMDB tietää kertoa myös Goslingin ja McAdamsin kehnoista väleistä, jotka etenkin alkuvaiheessa olivat hyvinkin hankalia, ja että Gosling olisi halunnut toiselle potkut. No, Cassavetes järjesti heille kahdenkeskistä aikaa ilman puhdistamiseen, mikä ilmeisesti toimikin ja myöhemmin alkujaan samoilla seuduilla syntynyt pari alkoi seurustella oikean elämän puolellakin. Jos miettii vaikka noita levyn sisältämiä bonuksia, niin eipä siellä missään juurikaan hiiskuta tulehtuneista väleistä oikeastaan sanaakaan. Melkein ennemmin annetaan ymmärtää, että ilmapiiri oli erittäin hyvä kuvauksissa. Hivenen hölmistynyt olo siinä tulee, kun näitä asettelee vastakkain, mutta ehkäpä elokuvan ollessa tuore tapaus, on pyydetty vaikenemaan hankalammista riidoista. Toinen IMDB:n puolelta ohjaajan biografiasta löytyvä seikka aiheuttaa samantapaisia kysymysmerkkejä, koska sinne on laitettu väite, että Cassavetesin mielestä The Notebook on hänen huonoin ohjauksensa. Kommenttiraitaa kuunnellessa ja dokumentteja katsellessa ei tule lainkaan sellaista mielikuvaa, että hän olisi erityisen pettynyt tai muuten tyytymätön elokuvaan. Tilanne onkin ennemmin päinvastainen, sillä tuossa tulikin jo todettua, että Cassavetesin kommenttien perusteella hän on erittäin tyytyväinen lopputulokseen. En kuitenkaan löytänyt alkuperäistä lähdettä tai lainausta tälle väittämälle, joten suhtaudun siihen melko epäilevästi. Ehkä kyseessä on jonkinlainen väärinkäsitys, koska mitä itse olen herran elokuvia nähnyt, niin moni muu niistä puutteellisempana näyttäytyy. Goslingin ja McAdamsin konflikteista ja vihanpidosta voi halutessaan klikkailla jatkoluettavaa vaikka noiden linkkien kautta:

Ryan Gosling Wanted to Kick Rachel McAdams off The Notebook Set and More You Didn’t Know About the Film

21 Fascinating Little-Known Facts About ‘The Notebook’

Kumpaisestakin kirjoituksesta löytyy jokunen sellainen tiedonjyvänen, joita en tähän tekstiin poiminut, etenkin pääosien esittäjiin liittyvää juttua. Kannattaa siis vilkaista, jos vaikka Goslingin intohimoinen ote hahmonsa luomiseen sattuu herättämään kysymyksiä. Samoin suosittelen levyn tarjoamiin bonuksiin perehtymistä, jos mielenkiintoa riittää, sillä ainakin minulle ne olivat erinomaisen antoisaa kuultavaa ja katseltavaa. Toivonpa myös, että tähän näppäilemääni koosteeseen kertyi jotakin hyödyllistä tämän mainion elokuvan taustoista kiinnostuneille. Eiköhän juttutuokio ole taas venähtänyt ihan tarpeeksi mittavaksi tarinoinniksi, joten seuraavaan kertaan...