Trivianurkkaus 23: Fred Claus

Tekstailenpa pitkästä aikaa yhden lisäosan näihin kulissikatsauksiinkin, ettei nyt ihan kuivahtamaan sekään puuhastelu pääse. Marraskuun jälkipuoliskolla katsomani Fred Claus oli lähinnä keskiverto joulukomedia, eikä nyt niin kiinnostava, että siitä olisi ollut pakko päästä tällaista kirjoitusta vääntämään. Levylle kuitenkin oli laitettu ohjaaja David Dobkinin kommenttiraita, ja päädyin sen sitten lopulta kuuntelemaan läpi, koska tuli jo elokuvaa ihmetellessä pohdittua, että ei tämä tarina ihan välttämättä hänelle osuvinta materiaalia olisi ollut aiemmin katsomieni ohjausten perusteella ja tahdoin kuulla, millä mielellä Dobkin oli lähtenyt hommaa hoitamaan. Tosiaan aikaisemmin katsomiini lukeutuvat vuoden 2003 toimintakomedia Shanghai Knights, jossa Jackie Chan Owen Wilsonin kanssa mätkii ihan mallikkaasti menemään, 2005 ilmestynyt romanttisempi komedia Wedding Crashers kera samaisen Wilsonin ja Vince Vaughnin sekä uusimpana nähtynä on vuoden 2014 draamaa ja oikeussalijännitystä yhdistelevä The Judge.

Jos näistä lyhyttä kommenttia laittaisi, niin häärevittelystä sähellyksineen tykkäsin kyllä, ja etenkin sen pidennetyn plus pikkuisen siivottomamman version parissa tuli useampaankin kertaan naureskeltua. The Judge taas laittoi Robert Downey Jr.:n ja Robert Duvallin paljonkin vakavampien asioiden eteen isänä ja poikana huonoja välejään korjailemaan sekä vastailemaan kohtalokkaisiin kysymyksiin. Onhan Dobkin toki muutakin puuhaillut, mutta kaikki näistä kolmesta mainitusta tuntuvat huomattavasti onnistuneemmilta teoksilta omissa lajeissaan, kun taas Fred Claus on minusta vähän puolivillainen yritys, jossa on puutteita sekä huumorin, draaman että jouluhömpänkin suhteen. Siksipä siis ajattelin selvitellä, miten hän itse näkee jouluisen veljeskomediansa, ja kyllähän Dobkinilla juttua riitti, joten päätin näpytellä höpöttelyistä pienen koosteen.

Elokuvan alkuun sujautettu satumetsämäinen jakso ansaitsee pari sanaa ja Dobkin juttelee tavoitelleensa leikkisää sävyä sekä lämpöistä tunnelmaa. Tällainen kiepsahdus keskiajalle tuntui muutenkin hyvältä idealta ja siinä samalla tulee mainittua, että varsinainen alkusysäys koko tarinalle tuli, kun toinen kirjoittaja Jessie Nelson kertoi iltasatua tyttärelleen, joka taas alkoi kysellä joulupukin perheestä, mistä saatiin pohjaa elokuvalle. Nelson ei yksin koko tarinaa ideoinut, vaan mukana kehittelyssä oli käsikirjoittamisesta vastannut Dan Fogelman. Dobkin kehuukin, miten Fogelman onnistui ujuttelemaan näppärästi yleistä joulupukkimytologiaa tähän syntytarinaan.

Jo alussa ennen tulevia maailmankiertueita mittavine lahjajakoineen nähdään jännitettä veljesten välillä, eikä näitä taistoja tahdottu vesittää liian komediallisiksi, ettei tunne karkaisi. Siirtymä keskiajan hämäristä nykypäivään aiheutti myös pohdiskelua, että pitäisiköhän tätä jaksoa näyttää tarkemmin ja seurailla Fredin varttumista, mutta lopulta päätettiin jättää näiden vaiheiden kuvitteleminen katsojan hommaksi. Siirtymän jälkeen haluttiin esitellä veljesten erilaiset polut, sillä siinä missä joulupukki antaa loputtomasti, niin Fred on valinnut alakseen tavaroiden lunastamisen takaisin. Vince Vaughn pääseekin ensimmäisessä kohtauksessaan tekemään sitä, minkä osaa, eli höpöttämään vallan vauhdikkaasti. Dobkinin mukaan Vaughn kynäilikin itse suuren osan jutuistaan. Hieman piti kuitenkin rajoittaa, mitä suustaan päästelee, koska esimerkiksi tämä Fredin puheenvuoro tytölle aiheutti jo huolta, onkohan jouluelokuvassa sopivaa paasata lapselle tähän tapaan.

Roolittaminen on Dobkinille tärkeä osa elokuvantekoa ja kommenttiraidan puheiden perusteella Vaughn ja Paul Giamatti olivat melko selkeitä toiveita alusta saakka. Käsikirjoituksia lukiessaan hän yrittää kuvitella hahmojen välistä jännitettä sekä kemiaa, ja tässäkin tapauksessa mieleen tuli nopsasti Rachel Weisz esittämään Fredin kumppania, koska Dobkin aavisteli, että tällä kaksikolla saattaisi juttu luistaa yhdessä hyvinkin mallikkaasti ja muutenkin vuorovaikutus olisi luontevaa, eikä näitä valintoja tarvinnut katua. John Michael Higgins oli ensimmäisenä toiveissa joulupukin pääapuriksi, mutta tekniseltä kannalta järjestely ei mikään helpoin ollut, sillä homman toteutuminen vaati kahden näyttelijän yhteistyötä, kun Higginsin pää yhdistettiin pienikokoisemman esiintyjän kehoon. Vastaavaa haastetta kyllä ilmeni joidenkin muidenkin tonttumaan asukkien kohdalla. Myös Kevin Spacey tarinan manipuloivana riidankylväjänä oli näitä ykköstoiveita. Spaceyn esittämän Northcuttin taustoja tai motiiveja ei kuitenkaan haluttu lähteä liikoja selittelemään. Roolin ja esiintyjän kohtaamisessa taas vaikeutena lähinnä olivat aikataulujen törmäilyt, koska Spacey oli tuohon aikaan kiinni Lontoossa näytelmässä, mutta pulma saatiin kierrettyä siirtämällä kuvauksia siihen suuntaan. Näinpä ainakin päänäyttelijöiden osalta Dobkin pitää itseään erinomaisen onnekkaana, kun melkein kaikki ensisijaiset toivomukset roolitukseen liittyen toteutuivat. Dobkin tahtoi pohtia tarkkaan näyttelijävalintoja myös niihin hieman toissijaisempiin osiin liittyen, sillä vähäisemmästä ruutuajasta huolimatta merkitys voi näissäkin olla kokonaisuuden kannalta suurikin.

Hahmovetoisemmista ja vähäeleisistä kohtauksista veljesten välinen puhelinrupattelu kuuluu ohjaajan omiin suosikkeihin, vaikka kyse onkin lähinnä parista lähikuvissa puhuvasta päästä. Myöhemmin hän juttelee myös, ettei halunnut yleensäkään hukuttaa elokuvassa tunnetta tehosteiden alle. Oli myös tärkeää, että näyttelijät pääsivät mahdollisimman paljon kohtauksia kuvatessaan tekemisiin toistensa kanssa ja aitoon vuorovaikutukseen. Erilaisia seikkoja täytyi tietysti huomioida, kuten vaikkapa, että Giamattin olemusta huomattavasti suurentava pukkipuku oli kantajalleen varsin rasittava kapistus. Siinä pystyi esiintymään kerrallaan noin 25 minuuttia, kun taas pukemiseen meni puolisen tuntia ja riisumiseen noin 20 minuuttia. Näistä syistä tiettyjä kuvauspäiviä piti suunnitella puvun ja sen haasteiden ehdoilla. Fredille järjestetyssä interventiokohtauksessa sivutaan näitä joulupukin painoon liittyviä vaivoja vähän naljailevallakin tavalla, ja Dobkin puhelee, että alkujaan kyseinen osuus oli vielä yksityiskohtaisempi terveyshuolien suhteen, mutta nämä olivat niitä juttuja, jotka katsottiin perhekomediaan jossakin määrin sopimattomiksi.

Teemojen joukossa yhtenä tärkeänä johtoajatuksena oli, ettei niitä tuhmia lapsia ole ja Dobkinille oli merkityksellistä lähteä katsomaan joulua juuri tällaisen tuhmaksi tuomitun lapsen näkökulmasta ja kyseenalaistamaan tätä karkeaa jakoa. Mitä sisältöön muuten tulee, niin miettimistä aiheutti myös, voiko tarinaan tuoda tummempia teemoja, mutta ei tätä puolta lopulta lähdetty liikaa arastelemaan. Dobkin on sitä mieltä, että monet lastenkin rakastamat elokuvat sisältävät synkempiä puolia, joista hyvinä esimerkkeinä ovat vaikkapa lukuisat vanhemmat Disney-klassikot. Joulupukille haluttiin toisen näytöksen loppuun varsinainen pohjakosketus erottamisineen. Myöhemmin seuraavaa juttutuokio joulupukin ja Northcuttin välillä oli myös elokuvan tärkeitä hetkiä, joka kommenttiraidan perusteella pysyi suunnilleen muuttumattomana ensimmäisestä käsikirjoitusversiosta valmiiseen elokuvaan saakka. Joulupukin päätyessä pahaan pinteeseen, joutuu myös Fred vähän pohtimaan valintojaan, ja päätyy tätä kautta veljeskateudesta kärsivien tukiryhmään. Elokuvassa nähdään tässä yhteydessä muutamia oikean elämän esimerkkejä, kun ringissä juttelevat Frank Stallone, Roger Clinton ja Stephen Baldwin. Dobkin tahtoi kehitellä tätä ajatusta vielä eteenpäin ja niinpä mukaan menoon on haalittu kuuluisuuksien kuvitteellisia veljiä kaksoisolennoiksi. Esimerkkeinä heistä mainitaan Morgan Freemanilta ja Johnny Deppiltä ulkoisesti näyttävät kaverit porukan joukossa. Ohjaaja kertoo myös, että Baldwinin raivoaminen oli yksi eniten yleisöä naurattanut kohtaus, ja vaikka lapset eivät välttämättä näiden hahmojen taustoja niin ymmärtäisikään, niin tämä oli siitäkin huolimatta nuorempiakin katsojia huvittanut hetki.

Dobkin juttelee jo heti kommenttiraidan alussa olevansa varsin tyytyväinen elokuvan visuaaliseen ilmeeseen. Menossa ja melskeessä oli ilmeisesti ajatuksena yhdistellä rähinää sekä rauhallisuutta, koska Dobkinin mukaan hän tahtoi esimerkiksi rekikyytiin enemmän hävittäjämäistä kiitoa kuin mitään leppoisaa jolkottelua, kun taas yleisesti ottaen Pohjoisnavan tonttukylästä haluttiin luoda yhteisöllinen ja ihastuttava ilmestys. Tavoitteena olikin luoda samaan aikaan katsojille ennennäkemätöntä ihmeteltävää, mutta samalla paikan haluttiin herättävän nostalgista tuttuuden tunnetta ja muutenkin saamaan aikaan halua poiketa juuri tällaiseen taikamaailmaan. Lavastuksen suhteen jatkuvana pulmana oli pitää mielessä asioiden koot ja mittakaavat. Pohjoista ja satumaista maailmaa ohjaaja tahtoikin esitellä kameralle mahdollisimman paljon ja sen hengessä haluttiin korostaa yhteisön perheyrittäjämäisyyttä asettamalla inhimillisyys vastakkain rahan, tehokkuuden sekä säästöjen kanssa. Kyllähän tonttuporukkaan Fredin mukana vähän muunlaistakin eloa laitettiin, kun uusi tulokas villitsee väen tanssahtelemaan kesken aherruksen. Kyseiseen joukkotanssiaiseen Dobkin tahtoi aluksi Red Hot Chili Peppersin kappaleen Give It Away, mutta musiikkivalinnat ja -toiveet eivät aina olleet ihan ongelmattomia. Myöhemmin nähtävään Fredin ja Willien väliseen harjoitteluhetkeen The Rolling Stonesin Beast of Burden tuntui luontevalta laululta. Kyseinen kömpelösti kompastuva jakso onkin Dobkinin omia suosikkeja senkin takia, että siinä sivussa Fred alkaa kehittyä hahmona hiukan epäitsekkäämpään suuntaan.

Tanssien lisäksi tarvittiin tappelujakin edes vähän, ja elokuvan alkupuolella nähtävä pukkijahti Chicagon keskustassa oli noin järjestelyjen kannalta haasteellista hommaa. Säät olivat viileitä ja piti sulkea useampikin katuja, jolloin kuvauspäiviä kertyi jokunen. Jahtia seuraavaa muksautteluosuutta kuvattiin taas ostoskeskuksessa öisin paikan ollessa kiinni. Pohjoisnavalla epäilyttäviä vieraita kovaotteisesti kopuloiva henkivartijatrio oli Fogelmanin lisäyksiä tarinaan. Tappeluja työstämään päätyi Dion Lam, joka on luonut uraa ja mainetta varsin menestyneidenkin toimintaelokuvien parissa sekä Yhdysvalloissa että Aasiassa. No, tässä tapauksessa päädyttiin kuitenkin nipsaisemaan Fredin ja kovistelevan kolmikon toisesta yhteenotosta nujakointia pois. Ohjaaja ei kuitenkaan ole sitä mieltä, että mättäminen olisi sinänsä kehnoa ollut, mutta tarina toimi paremmin pienemmällä pieksemisellä.

Niitä vähemmän nyrkkivetoiseksi touhuksi meneviä kohtauksia Dobkin kertoo mielellään päättelevänsä pieniin kysymysmerkkeihin, eikä koe tarvetta lähteä laittamaan selkeitä pisteitä paikoilleen ennen elokuvan loppua. Hän katsoo myös, että niihin tunteellisiin hetkiin voi lisätä huumoria, kuten vaikkapa loppupuolella nähtävä maininta tipahtaneesta lompakosta herkän puheen perään. Ennen koko homman onnistunutta paketointia piti tietysti heittää hahmoille vielä viimeinen haaste virtojen katkaisemisen muodossa, mikä teki muutenkin hirmuisen hektisestä lahjakierroksesta entistäkin kovempaa kyytiä. Pienenä pulmana oli Spaceyn hahmon rooli näissä koitoksissa, kun tavallaan haluttiin, että hänen mielenmuutoksensa tulisi merkittävästi esille, muttei tämän panoksen kautta vietäisi Fredin ansioista liikoja pois. Kulisseissakin näiden kohtausten kuvaus oli varsin vauhdikasta touhua, kun saman päivän aikana käytiin läpi useita lavasteita varapukin yöllisten vierailujen puitteissa. Maisemat maailmalta taas jälkikäsiteltiin ja menon yltyessä nämäkin näkymät saivat lisää vilskettä sekaan reen viuhuessa vinhana viivana paikasta toiseen.

Kamalan kiireen ja hurjan hoppuilun jälkeen Dobkin halusi järjestää koko tonttukylän väelle yhteisen koskettavan ja hiljaisemman hetken porukan tarkkaillessa ihastuneina maailman iloa ja onnea. Hieman se ohjaajaa mietitytti, että miten aitona ja liikuttavana tällaiset tuokiot pystyy katsomoon siirtämään, mutta ilmeisesti lopputulokseen oltiin tyytyväisiä. Alkuperäisessä käsikirjoituksessa ajatuksena oli, että Fred koitoksensa päätteeksi adoptoisi pienen kaverinsa, mutta Dobkinin mielestä tämä oli jo vähän liikaa ja tuntui tyydyttävämmältä ratkaisulta jos Fred olisi osaltaan auttamassa poikaa löytämään itselleen välittävän perheen. Muutenkin pyrkimyksenä oli, ettei lähdettäisi aivan kaikkia kiistoja silottelemaan onnellisen lopun tieltä, ja tästä esimerkkinä mainitaan Fredin ja äidin näkemyserot, eli ei vielä olla samaa mieltä kaikesta, mutta perheen kannalta katsottuna välit ovat kuitenkin huomattavasti paremmat kuin alussa. Viimeisenä ripauksena nähtävä linnun palaaminen tuntui kovin tärkeältä jutulta elokuvan hengen kannalta. Taika taisi tulla mukavassa mielessä takaisin, ja tämä katsoja yrittää keksiä Dobkinin höpöttelyjen perään lisää kivaa jouluista katseltavaa...

Fred Claus (Joulupukki ja sen veli)

Voisihan sitä pohtia, että ollaankohan tässä vähän turhan varhain kauden ensimmäistä vierailua joulupukin talvimaan suuntaan tekemässä, mutta kaipa on ihan perusteltua aloitella hyvissä ajoin, koska jouluista katseltavaa tosiaan on kohtalainen kasa kertynyt, kun taas kirjoitustahti on lipsahtanut jokseenkin laiskahkoksi. Muutenkin siinä saattaapi tulla aiheeseen liittyvä kyllästyminen, jos näitä lähtee parin viikon sisällä enemmän ahmimaan. No, avauksena saa tällä kerralla toimia kymmenisen vuotta sitten ilmestynyt komedia maailman rakastaman ja ihaileman joulupukin vähemmän tunnetusta, eikä ihan niin leppoisasta veljestä. Odotukset eivät mahdottoman korkealle kohoile senkään takia, että onhan noita samoihin aikoihin tekaistuja äänekkäästi sekoilevia ja jopa vastenmielisiäkin typeröintejä tullut jokunen tuijoteltua ja ainakin kannesta hieman huokuu vähän vastaavaa värähtelyä. Ehkäpä kuitenkin on ennakkoluulot viritetty pikkuisen turhan tiukille ja Fred Claus osoittautuu kelvolliseksi hassutteluksi...

Kohtalaisen kaukaa sekä ajan että paikan suhteen aloitellaan, sillä silmien eteen avautuu satumainenkin maisema metsämökkeineen ja kertoja vahvistelee vaikutelmaa selostelemalla, että näinhän ne kertomukset usein alkavat, vaan tämäpä ei silti ole tarinoista tavallisin. Onnelliseen perheeseen on juuri syntymässä poikavauva, joka heti maailmaan putkahdettuaan hohottelee ja saa nimekseen Nicholaksen. Vanhempi veli Frederick on ainakin alkuun kovin haltioissaan Nicholaksesta ja haluaa olla mahdollisimman tunnollinen ja välittävä isoveli, mutta hyvistä aikomuksista huolimatta elämä alkaa jo varhaisessa vaiheessa kuljettaa kavereita erilleen. Nicholas syntyy valtaisan antamisen- ja auttamisenhalun kanssa ja tämä polte on niin voimakas, että se purkautuu jatkuvasti. Omat lahjat viedään orvoille ja muita huomioidaan jatkuvasti, mikä saa vanhemmat aivan ihastuksiin nuorimman pojan hyväsydämisyydestä, mutta siinä samalla Fred jää ikävästi veljensä varjoon.

Vuodet kuluvat ja pojat kasvavat, mutta siinä samalla välit viilentyvät jatkuvasti ja Frederick jo ääneenkin pohtii lintuystäväiselleen, ettei tahtoisi veljeään vihata, mutta hankalaksi menee. Nicholaksen innokkuudella ei tunnu olevan rajoja, kun taas isoveljen mielenmaisema murheellistuu ja synkistyy samaa tahtia. Viimeisenä pisarana on kun Nicholas hieman harkitsematta kaataa Frederickin suosikkipuun perheen joulukuuseksi. Muun perheen iloitessa joulukuusen katveessa takan lämpöisessä valossa nököttää Frederick synkkine aatoksineen yksikseen ja on antamassa mielessään vihalle vallan. Eipä enää menekään pitkään, kun veljesten polut erkanevat ja perhe hajoaa. Nicholas kuitenkin jatkaa kiihtyvään tahtiin lahjojen ja hyvien tekojen sarjaansa, mikä lopulta sinetöi hänet pyhimykseksi ja suo hänelle ikääntymättömyyden lahjan, mikä lankeaa myös lähisukulaisten ylle.

Näinpä saadaan ainakin hieman tavanomaisesta joulupukkitarinasta poikkeavat lähtökohdat elokuvalle, mutta alkujohdannon jälkeen on aika loikata kaukaisesta satumetsästä nykyaikaiseen suurkaupunkiin arkisempaa elelyä ihmettelemään. Frederick Claus (Vince Vaughn) on ennen ikääntymättömyyden siunaustaan ehtinyt varttumaan mieheksi ja jossakin välissä nimikin lyhentynyt kätevästi Frediksi. Jos pikkuveli on valinnut antamisen tien, niin pikaisesti voisi päätellä, että Fred on tahtonut talsia aivan päinvastaiseen suuntaan, sillä näyttäisi työskentelevän ulosottofirman hommissa ja on ryhmineen perimässä takaisin suurehkoa televisiota. Kaverien hoitaessa kantamisen, jakelee Fred auliisti neuvojaan perittävän perheen tyttärelle siitä, mitä on vastuullinen elämä valintoineen, mutta voipi olla, ettei ulosottomiehen paasaus ole juuri sillä sekunnilla mukavinta kuultavaa...

Jouluinen vuodenaika lähestyy hyvää vauhtia, eikä laulujen sekä koristeiden ylitsepursuava tarjonta ihan kaikille sitä suurinta herkkua ole. Turhapa taitaa olla ihmetellä sitäkään, ettei Fred mikään riemukkain jouluihminen taustansa takia ole. Fredillä onkin muita suunnitelmia jouluaikaan, sillä tyttöystävä Wanda (Rachel Weisz) täyttää vuosia ja olisi ajatusta oman liiketoiminnankin aloittamisesta. Ideana olisi käynnistää uhkapelibisnestä keskeiselle paikalle, mutta kiinteistön vuokraamiseen vaaditut 50000 dollaria toistaiseksi uupuvat tililtä ja maksun takarajaksi asetetaan joulukuun 22. päivä, eli pitäisi jostakin kääräistä käteistä kassaan. Näppäränä ja nopsana heppuna Fred aloittaakin heti laittoman rahakeräyksen kadulla, mikä toki johtaa omanlaisiinsa ongelmiin ja kohta onkin riehakas joulupukkitakaa-ajo vauhdissa, mikä vielä hurjistuu joukkotappeluksi tavaratalossa. Rahapulaan liittyvät pulmat eivät siis ihan näillä keinoilla ole ratkeamassa, vaan ennemmin summa on nousussa, koska putkaanhan siitä päädytään ja takuun myötä tulee kokonaispottiin jokunen tuhat lisää.

Ensimmäisenä Fred yrittää Wandaa tavoitella, mutta tämä on hurjistunut rasittavasta syntymäpäiväyllätyksestään ja sitten onkin aika kokeilla onnea Pohjoisnavan numeroa putkapuhelimeen näppäillen. Nicholas-veli (Paul Giamatti) vastaakin ja on valmis veljeään auttamaan luvaten takuurahat nopsasti perille. Fred taitaa päätellä, että nyt on helppoa rahaa jaossa ja vauhdikkaasti alkaakin kyselemään pikkuveljeltä 50000 dollarin sijoitusta yritystoimintaan, jota Nicholaksen Annette-vaimo (Miranda Richardson) ei tahdo noin vain niellä, vaan vaatii miestään pysymään tiukkana. Muille lahjoja jatkuvasti jakelevan Nicholaksen on kuitenkin varsin vaikea tylysti kieltäytyä pyynnöstä, mutta sen verran tiukkana hän onnistuu olemaan, että vaatii rahoille vastiketta. Tarjous kuuluukin, että Fredin pitää matkustaa Pohjoisnavalle joulupukin kylään auttelemaan lahjakiireissä ja työllään ansaita pyydetty summa. Nicholas vielä vetoaa nihkeään veljeensä, ettei tämä ole koko elämänsä aikana suostunut vierailemaan joulupukin maailmassa ja vähän vastahakoisesti Fred on pyyntöön myöntymässä.

Pitkälle matkalle pitäisi siis pinkaista ja sitä ennen olisi hyvä laittaa omia asioita järjestykseen, mutta näyttää siltä, että Wanda on saanut tarpeekseen Fredin venkoiluista ja epäluotettavuudesta. Asiaa ei auta, kun yht'äkkiä pitäisi lähteä kauas auttelemaan veljeä, josta ei ole ollut aiemmin mitään puhetta ja viesti onkin siihen suuntaan, ettei tarvitse tulla enää takaisin. Fred ei siis ihan hulppeimmissa tunnelmissa ole lähdössä tienestiään tekemään ja mietteitä synkistää sekin, kun naapuruston vähän vallaton pikkupoika on joutumassa joulua ennen huostaanotetuksi. No, vaikka mieli onkin vähemmän riemukas, niin iltasella Willie-tonttu (John Michael Higgins) hipsii Fredin asuntoon ja kertoo olevansa pukin luottoapuri. Tarjolla olisi porovetoista rekikyytiä kohti pohjoisen pakkasia ja matkaan pitäisi ampaista nopsasti, koska kiireet painavat päälle.

Joulupukilla on nimittäin omiakin huolia ja murheita selviteltävänä, kun koko maailman toiveikkaat lapset odottavat pakettejaan. Valitettavasti toimitusajat ovat paukkumassa ja tehokkuus on niinkin pitkälle kyseenalaistettu, että pukin jouluiseen kylään on lähetetty operaatiota tarkkailemaan Kevin Spaceyn esittämä valvoja. Aikaa aattoon on alle kolme viikkoa ja johtoporras harkitsee koko pohjoisen lahjaoperaation sulkemista ja toiminnan tehokasta ulkoistamista Etelänavalle. Jos ennen aaton lahjajakoa tulee kolme rikettä kirjattavaksi, niin siitä seurauksena olisi potkut joulupukille ja koko tonttuporukalle. Panokset pajan väellä ovat siis kohtalaisen korkealla ja muutenkin jännittynyttä ilmapiiriä tiukentaa paikalle tupsahtava Fred. Nähtäväksi jää, nouseeko kaunainen ja katkerakin menneisyys veljesten välillä uudelleen pintaan vaarantaen perinteisen joulunvieton, vai voidaanko satoja vuosia jatkuneelle perheriidalle vielä tehdä jotakin...?

Itse tykkäilen, kun ainakin alussa yritetään hieman tavanomaisesta poikkeavalla lähestymistavalla kertoa joulupukin syntytarinaa. Sattumalta kotimaassakin samaisena vuonna oli vähän vastaavia ajatuksia siirtymässä elokuvakankaita kohti, koska kaunis ja koskettava Joulutarina ilmestyi myös loppuvuodesta 2007. Ote kotoisessa joulupukkilegendassa oli selkeästi arkisempi ja tavallaan karumpikin, mutta niinpä vain syntyi paljon upeampi ja liikuttavampi joulusatu lumoavine kuvineen. No, tämä ei nyt varsinaisesti ole kotoisen vaihtoehdon kehuskelukirjoitus, mutta olisi kyllä aikomuksena uusia kyseinen teos. Fred Claus kuitenkin melko nopeasti vinksautetaan kulkemaan tavallisemman joulukomedian suuntaan ja pikkuisen tekee mieli murista, kun niissäkin puitteissa vielä livahdetaan siihen jo vähän tylsäksi käyneeseen kuvioon, että joulupukin takaama lahjaisa joulu perinteineen on maailmanlaajuisesti uhattuna. Kenties tarina eripuraisesta ja erikoisestakin veljeskaksikosta olisi voinut vähän kekseliäämpiäkin reittejä loppuaan etsiä?

Tarinassa toki väännetään veljesten menneiden ja nykyisten kaunojen parissa ja tulehtuneet välit tulevat entistä näkyvämmin esille, kun myös vanhemmat saadaan jouluiselle vierailulle. Välillä tunteet kuumenevat siihen pisteeseen, että pitää käydä kirjaimellisesti käsiksi ja kovemmat otteet koetaan tarpeellisiksi. Sivusta perheen yhteisiä hetkiä seurailevan onkin helppo huomata, että Fredin välit lähisukulaisiinsa ovat lähempänä jäätävää kuin lämpöistä, eikä vika välttämättä ole ihan pelkästään hänessä, vaan tuntuu se väheksyminen ja naljailu muultakin porukalta sujuvan. Fred vaikuttaakin viihtyvän paremmin Willien seurassa kuin perheensä parissa, mutta elokuva tarjoaa kuitenkin lopulta porukalle yhteisen ison haasteen ja kysymyksen, että olisikohan pyrkimys sopuisaan yhteiseloon ja iloon sittenkin parempi valinta kuin iankaikkinen vihanpito. Veljesten välistä kateutta ja katkeruutta yritetään avata muutenkin, kun mukaan tuodaan tällaisista tunteista kärsivien tukiryhmä, jossa esimerkiksi Frank Stallone, Stephen Baldwin ja Roger Clinton tilittelevät, miltä tuntuu elää tunnetun veljen varjossa. Idea on noin nopsasti mietittynä ihan hauska, mutta eipä lopulta mitään sen merkityksellisempää tai oikeastaan edes erityisen hymyilyttävää lisää tuo mukaan menoon.

Enpä elokuvaa katseluvalikoimaan napannut jouluisen ja komediallisen perheväännön takia, vaan lähinnä vetonaulana toimi Vince Vaughn, josta yleensä tykkäilen. Kyllähän heti huomaa, että edelleen sanailu kaverilta sujuu, mutta juttuja on ymmärrettävästi jouduttu siistimään, eikä hepulle tyypillisempää härskiä suunsoittoa paljoakaan ilmene, mitä nyt pikkutuhmasti vihjailevaa vitsailua parissa paikassa. Enimmäkseen Vaughn kiltimmän luokan ärähtelyä pääsee harrastelemaan, kun hermot menevät vaikkapa yksipuoliseen tonttumusiikkiin tai veljen kanssa alkaa olla kärsivällisyys lopuillaan. Tonttuverstaan sääntöjä hän ei tietenkään niin vain ole nielemässä, ja pääseekin villitsemään massoja reippaaseen tanssahteluun ja muutenkin kurittomaan käytökseen. Valitettavasti sinänsä sekasortoinen ja vauhdikas ilonpito ei lopulta ruudun toisella puolella täysillä tempaa mukaansa. Vaikuttaa myös siltä, että vaikka yhteyttä ja ymmärrystä kaiken melskeen ja kinastelun jälkeen haetaan Fredin ja muun väen välille, niin tavallaan puolimatkaan jäädään, eikä tunteilu juurikaan tunnu.

Tonttujen työpajassa on toki muutakin meneillään kuin vain Fredin kamppailua ja jäynäilyä, sillä maailman lapset tosiaan odottavat aina vain kasvavaa lahjaröykkiötään. Elokuvassa hieman piikitelläänkin joulun hengen ja odotusten muuttumiselle, kun pienet pyynnöt ja kauniit ajatukset ovat riistäytyneet suureksi tavarajuhlaksi. Tarinassa ei kuitenkaan ihan ymmärrettävistä syistä tahdota lähteä tästä puolesta kovin pistävää huumoria vääntämään, sillä saattaisi olla pikkuisen hankaluuksia yrittää innostaa yleisöä mukaan lopun lahjajakoon. Fredin ahdistus kiltteihin ja tuhmiin lapsiin jakoa vastaan on myös ainakin omissa silmissä pieni pilkahdus omaperäisyyden suuntaan. Noin päältä päin vilkaisten tonttuverstaassa kyllä riittää väriä, liikettä ja ääntä, eli eläväinen ympäristö siitä on saatu lavastettua, mutta enpä nyt pysty väittämään, että lopputulos hirmuisesti edukseen muista vastaavista erottuisi. Onhan näitä tonttupaljouden mahdollistamia rullaavaisia lahjalinjastoja tullut jokunen elokuvamaailman puolella nähtyä...

Juuri lahja-aherruksen ympärille on helppoa ne huolet ja haasteet vääntää konkreettisempaan muotoon ja niinpä viimeisellä kolmanneksella nähdään odotettu yritys pelastaa miltei toivoton tilanne, johon tietysti eräänlainen jouluinen ihmekin sopii sovitella. Tarkoittaa käytännössä sitä, että on pakko iskeä päälle kirjaimellinen hulivilivaihde ja liidetään ympäri maailmaa kilpaa nousevaa aurinkoa vastaan. Rankka kiertue viekin fyysisesti äärirajoille porojen pinkoessa parhaansa mukaan taivaan teitä ja voipi odottamattomia vaikeuksiakin eteen eksyä... Katsomoon tykitelläänkin vajaan minuutin aikana varmaan noin 20 kappaletta hätäisiä välähdyksiä maailman tunnetuista kaupungeista sekä maamerkeistä. Kiirettä ja huimaa viiletystä toki korostellaan, mutta minusta siinä tulee sekaiseen säntäilyyn tuhrittua mahdollisuus hieman kauniimpaan jaksoon, kun luulisin, että hoppu ja hätä olisi varmaan vähemmälläkin välittynyt.

Mielestäni potentiaalia olisi siis monessakin mielessä ollut parempaan joulukomediaan, mutta en missään tapauksessa tahdo elokuvaa lajityypin surkeimpien tapausten seuraan viskaista. Itsekin on tässä muutaman vuoden sisällä tullut vilkaistua paljon pahempaakin äklötystä. Esimerkiksi Tim Allenin tähdittämät tekeleet The Santa Clause 2 ja The Santa Clause 3: The Escape Clause kuuluvat mielestäni pukkipulmailun ja -pöllöilyn rasittavampaan laatuluokkaan. Vaughn taas jatkoi seuraavanakin vuonna joulukomedian parissa, mutta Four Christmases olikin jo selkeästi tympivämpää yritelmää ja vahvistelee omalla kohdalla vaikutelmaa siitä, ettei päätön muksauttelu, möykkä ja huonot vitsit ole paras yhdistelmä hyvälle jouluelokuvalle. Perheen hieman heikoista väleistä ja jouluisesta kilvoittelusta on myös saatu kamalaa komediaa aikaiseksi, kuten vaikka Christmas with the Kranks ja Deck the Halls hyvin osoittavat. Eihän näiden surkeus tarkoita, että Fred Claus olisi merkkiteos lajissaan, mutta kyllähän sen kohtalaisen kivuttomasti asemoi alempaan keskisarjaan ja sitä uskaltaa suositellakin.

Varsinaisella elokuvalla on mittaa levyllä noin 111 minuuttia, mutta tämä ei täyttä totuutta kestosta kerro, sillä lopputekstit laitetaan rullaamaan jo 103 minuutin kohdilla, eli en menisi siksi miksikään ylipitkäksi esitykseksi tuomitsemaan. Lisukkeista löytyvä poistettujen sekä pidennettyjen kohtausten valikoima taas todistelee, että karsintaakin on harrasteltu, eikä ihan kaikkea kivaa sentään ole sullottu mukaan. Näitä pätkiä löytyy 13 kappaletta, joille kertyy yhteiskestoa sellaiset 26 minuuttia, eli lisäkatseltavaa kyllä riittää, jos elokuvan jälkeen jää vielä nälkää pöhkölle jouluhassuttelulle. Itse vilkaisin nämä ihan mielenkiinnosta ja vaikka sillä osastolla pääasiassa tuntuukin olevan turhahkoakin tavaraa, jonka oikea paikka on poistojen kelassa, niin löytääpä parempaakin juttua, jonka olettaisin karsiintuneen lähinnä aikasyistä.

Jos lähdetään poistettujen pakettia järjestyksessä purkamaan, niin ensimmäisenä esitellään nuoren Nicholaksen joululaulukuoro, mikä lisää pienen palan jouluperinteiden legendaan sekä samalla kasvattaa katkeruutta veljesten välillä. Nuoruutta ei sen enempää kuitenkaan kuviteta, vaan seuraavana on vuorossa pukkitakaa-ajo tappeluineen pitkitettynä. Samoin saadaan saapumiskamppailu pukin henkivartijoiden kanssa venäytettynä. Myöhemmin löytyy vielä Fredin sekä samaisen kolmikon toinen kamppailu mittavampana ja vartijoiden osallistuminen lumisotaan. Jokainen näistä poistoista sekä nipsauksista on mielestäni ihan hyvä ratkaisu, koska ei tuo muksautteluhomma elokuvassa erityisen huvittavaa ole, ja etenkin apuriosasto menee liikaa noloilun puolelle. Minulle ei oikein näissä jouluelokuvayhteyksissä ole täysin auennut tällaisen nössähtävän huumoriväkivallan hauskuus. Voipi olla, että pipo kiristää, kun tuntuu siltä, ettei estoton piekseminen joulupukin lämminhenkiseen yhteisöön ihan saumatta sovi, mutta ehkäpä en lähde asiasta sen suuremmin mieltäni pahoittamaan ja paasaamaan. Valikoimassa on myös pidennettynä ensimmäinen ilta Willien kodikkaassa mökkerössä. Mielestäni elokuvassa Fredin ja Willien ystävystyminen jätetään vähän puolitiehen, mutta hieman epäilen, auttaisivatko nämä hienoisesti naljailevat lisähetkoset hirmuisesti. Samaan sarjaan menee mielestäni poistettu pätkä, jossa Fred selittelee kaverinsa kompurointia tanssiharjoitusten jälkeen.

Minuuttimitaltaan pisin poisto on perehdytyspäivä ja kierros tonttuverstaaseen, jossa jatketaan töiden merkeissä. Varsinaiseen elokuvaan verrattaessa nähdään toimintaa monipuolisemmin ja Fred saa kokeilla muitakin puuhia ja siinä sivussa miekkosen laiskempi sekä velmumpi puoli pääsee paremmin esille. Ymmärrän kyllä, jos kestoa on tahdottu typistää, mutta tästä osiosta olisi puolestani vähän saanut elokuvaan päätyä, sillä siinä on kivasti visuaalista vaihtelua ja muutenkin availee joulumaailmaa menoineen enemmän. Toinen merkittävimpiin tiivistyksiin kuuluva jakso on seuraavana nähtävä sukulaispäivällistä edeltävä neuvottelu, jossa käydään kovaa vääntöä ja esille tulee, etteivät vuosikymmenetkään ole niitä vanhoja kiistoja hautailleet. Myös tukiryhmän kokoontumista nähdään enemmän erilaisten harjoitusten ja jumppailun kautta, mutta tätä tavaraa ei oikein osaa elokuvaan kaipailla lainkaan lisää. Valikoiman turhanpäiväisempään puoliskoon kuuluu mielestäni kolme lyhyttä vaihtoehtoista esittelyä musiikkia tonttuverstaassa soittelevalle DJ Donnielle.

Kaipa tässä kaikki selittelyt suuntaan ja toiseen summaillessa pääsen siihen, että Fred Claus on sarjassaan menettelevää ja hetkittäin hymyilyttävääkin huvittelua. Pari vuotta sitten katsomani animaatio Arthur Christmas on mielestäni kekseliäämpi ja riemukkaampi tapaus, jos miettii tarinaa joulupukin valtavasta varjosta esiin ponnistamisen kannalta, mutta eihän Fred Claus noin yleisesti siihen kovin hyvin vertaudu, vaan minusta painii enemmän samassa sarjassa kuin aiemmin tekstissä mainitsemani vähän revitteleväisemmät joulukomediat. Niiden joukossa se tosiaan pärjää kohtalaisesti, eikä käy samalla tavalla rasittavaksi tai vastenmieliseksi kuin moni mainituista. Onhan mukana vähän väkinäistä pahistelua, kun vanhoja kaunoja yritetään herätellä henkiin ja öinen sabotööri hääräilee hämärähommissaan, mutta onneksi voinee sanoa, ettei tätä lähdetä ihan tylsimmän kautta ratkomaan.

Kokonaisuuteen on kieltämättä tahdottu ahtaa monenmoista, kun löytyy perhedraamaa, ujostelevan orastelevaa romanssia, tukiryhmätouhua, ilkeilyä, joulupelastusta hirmuisella vauhdilla ja tietysti runsain mitoin laadultaan vaihtelevaa hassuttelua. Ei näistä sinänsä isoa ähkyä kärsittäväkseen saa, mutta yhteensovittelu ei noin vain sujukaan ja elokuva käy väkisinkin tökkimään moneenkin otteeseen. Poistettuja kohtauksia silmäillessä kyllä tuli mietittyä, että ehkä sieltä olisi tosiaan voinut pari palaa sisällyttää mukaan, koska tietyt tärkeät tyypitkin jäävät vähän etäisiksi, eikä Fred Claus siten herkemmillä hetkillään erityisesti loista tai lämmitä. Ajoittain kuitenkin saadaan aikaiseksi sitä hupaisaakin menoa ja lisäksi yksittäisiä kauniita hetkiä sekä kuvia, kuten kaiken kiireen jälkeen seuraava yhteinen hiljentyminen ja ilo. Tuskinpa tätä tarvitsee lähteä tunkemaan jouluklassikoiden joukkoon, mutta ihan kivoihin kertakatseltaviin kelvannee.

Fred Claus (2007) (IMDB)

Elokuva sai vähän epätodennäköisen pikauusinnan, kun kiinnosti kuulla ohjaaja David Dobkinin kommentteja, ja niistä näpyttelin tuollaisen taustakatsauksen:

Trivianurkkaus 23: Fred Claus