Trivianurkkaus 10: Cliffhanger

Toukokuisena iltana tuli viimeksi käväistyä Renny Harlinin ja Sylvester Stallonen opastamalla vähän tavallista reippaammaksi villiintyvällä vuoristokierroksella, joka nimellä Cliffhanger tunnetaan. Samainen levy jälleen kerran jumittui hyppysiin pyörimään ja ajattelin ottaa kulissien takaisen kurkkauksen näihin maisemiin. Koska jotakin sinänsä kiinnostavaa juttua tuli nähtyä ja kuultua levyn lisukkeita kahlaillessa, niin tiivistelenpä niitä pikkuisen tännekin. Ensimmäisenä vuoroon otetaan elokuvan mittainen kommenttiraita, jossa hetki sitten mainitut herrat pääsevät näkemyksiään selvittämään. Tosin Harlin tässä tapauksessa ahkerammin jutustelee Stallonen päästessä silloin tällöin huikkailemaan jotakin väliin.

Ohjaaja selittää halunneensa käynnistellä elokuvan jaksolla, joka tekisi vuorikiipeilyn mahdolliset vaarat selväksi kertaheitolla. Sitä ennen piti kuitenkin johdatella katsoja jonkinlaiseen turvallisuuden tunteeseen. Harlin vähän oletti, ettei yleisö millään voisi uskoa, että onneton kiipeilijä lopulta lipsahtaisi Stallonen otteesta. No, käytännössäkin tämä osoittautui hiukkasen hankalaksi, koska käsine ei tahtonut millään öljyämisellä luiskahtaa sormista irti. Stallonen käsi kyllä koitoksessa venyi ja pää punoitti ankarasti. Lisäksi Sylvester itsekin tunnustaa, että korkeat kuvauspaikat kauhua aiheuttivat hänen kohdallaan ja niiden pelkojen nujertaminen olikin tässä projektissa haasteista suurimpia. Harlin vielä tarkentaa, että kiipeilyt tosiaan tehtiin pitkälti aidosti, eikä tehostepajan puolella. Päänäyttelijöitäkin kuljetettiin huipulle esimerkiksi avausjaksossa. Tokihan tyypit olivat hyvin ja huolellisesti kivimassaan kiinnitettyinä, mutta kolmen kilometrin korkeudessa kuitenkin avausjaksossa kikkailtiin. Korkeus ei välttämättä kameran kautta kovinkaan selkeästi pääse erottumaan, joten Harlin pyrkikin pitämään kameraa ahkerasti liikkeessä.

Harlin huomauttaa myös, että suuri osa elokuvasta päädyttiin kuvaamaan Italiassa, myös alkupuolelta löytyvät rahalähetyksen valmistelut. Yleisesti ottaen oli hankalaa saada tarkkaa tietoa urkittua menetelmistä suurien rahalähetysten suhteen, joten niinpä nämä pitkälti sepitettiin omista päistä. Tarkemmin kuvausalueista mainitaan Cortina, jossa myös Janine Turnerin esittämän Jessien talo sijaitsee. Mökki olikin tavallaan eräänlainen pakopaikka, eli kun sää meni vuorilla sietämättömän hankalaksi, niin siirryttiin kuvaamaan sisäkohtauksia. Tosin mikään yksinkertainen ja pikainen siirtymä tämä ei ollut, vaan laskeutuminen vei tunteja, mikä teki tällaisista hätäpäivistä kovin lyhyitä ja oli näyttelijöillekin hankalaa. Lentokoneen sisäkuvat taltioitiin Roomassa Cinecittàn studiolla, mutta yläilmojen ulkokuvissa siirryttiin Yhdysvaltojen puolelle Coloradon ilmatilaan, koska siellä oli helpompaa operoida tällaisten kohtausten kuvauslupien kanssa.

Korkeuksissa tapahtuvasta lentokonekaappauksesta Harlin tarinoi, että kyseinen jakso pyrittiin mahdollisimman pitkälti toteuttamaan oikeasti. Hän muistelee, että se oli ensimmäinen kerta kuin vastaavia tempauksia ilmailuhistoriassa harrasteltiin. Tuuli ja suuri nopeus tekivät hommasta hankalan. Koneen kiitäessä runsaan viiden kilometrin korkeudessa ja lämpötilan ollessa 40 astetta pakkasen puolella vaadittiin ymmärrettävästi huolellista ja tarkkaa suunnittelua. Stuntmiehet saivat ohjaajan vakuutettua siitä, että jakso olisi hyvin harkittuna mahdollista toteuttaa turvallisesti. Harlin arvelee, että taisi siinä kavereilla poltella henkilökohtainen halu ennätyskirjoihinkin. Kaappausta seuraava pakkolasku taas päädyttiin toteuttamaan pienoismalliavusteisesti. Tosin mainitaan, että tipautettu pienoiskonekin metrien mittoihin oli rakenneltu. Romuttuneen koneen raato taas lavastettiin mukavammin studion sisätiloihin.

Cliffhanger kuitenkin on kohtalaisen väkivaltainen, joten ennen pitkää tämäkin aihe Harlinille tulee eteen selviteltäväksi. Mitään yltiöhurmeista verijuhlaa ei lähdetty kankaalle läträämään, mutta tietyn rankemman tason väkivaltaa kuitenkin tavoiteltiin. Rennyn mielestä on parempi näyttää vähän niitä jälkiseuraamuksiakin kuin vain tehdä hommasta hauskaa ja siistiä. Esimerkiksi Harlin ottaa vaikkapa luolaseivästyksen todeten, että joillekin se saattaa olla vähän liikaa, mutta pakkohan se oli tehdä. Myös jalkapallohenkisen potkimisjakson hän myöntää hyvin rajuksi ja kertookin, että pohtimista siitä seurasi, mutta lopulta se kanta voitti, että on parempi näyttää vähän, mitä tällaisesta hakkaamisesta ja kenkimisestä mahdollisesti seuraa.

Hieman ilkeään sävyyn liittyy olennaisesti vastapuolelle koottu pahisporukka. Nämä haluttiin todellakin esittää häijyinä sekä häikäilemättöminä. Paikoin piti kyllä vähän pysähtyä harkitsemaankin, ettei yleisöjä liikaa järkytettäisi. Ryhmään haettiin toisistaan ulkoisesti ja persoonallisuuksiltaankin poikkeavia tyyppejä. Erityisesti oikeanlaisen Traversin löytäminen meni hankalaksi ja kuvaukset olivat jo käynnistymässä siinä vaiheessa, kun Harlinille lähetettiin Rex Linnin koenauha. John Lithgown esittämästä Qualenista Renny tahtoi yhden pahimmista ilkimyksistä, mitä on elokuvakankailla nähty, eli täysin säälimätöntä ja tunteetonta heppua lähdettiin kaivamaan esiin. Aivan täyttä pahuutta ei kuitenkaan haluttu tallentaa pahistenkaan tekemisiksi, vaan Harlin erikseen tahtoi tiedottaa yleisöille, ettei Travers onnistu tulittelemaan lumipupua hengiltä, joten tämä laitettiin vielä lyhyesti kuviin pomppimaan räiskinnän jälkeenkin.

Lukuisissa toimintakohtauksissa mustelmia ja naarmuja näyttelijöille kertyi, mutta vakavammilta loukkaantumisilta vältyttiin. Osa kohtauksista siirrettiinkin studiolavasteisiin osittain turvallisuuden takia. Esimerkiksi laiturikohtaus ja jään alle lipeäminen päädyttiin kuvaamaan lavasteissa. Vähän pakko oli onnettomuusriskin ja järjestelyjen takia siirtää valvotumpiin olosuhteisiin, vaikka Harlin ei lopputulokseen kovin tyytyväinen olekaan. Hänen mielestään kyseinen jakso ei oikein sovi luontevasti muuhun elokuvaan. Myös suuri osa yöllisestä metsäammuskelusta kuvattiin sisätiloissa. Siinä tapauksessa syynä oli tosin ennemmin valaistuksen järjestäminen, mikä olisi ollut paikan päällä paljon hankalampaa. Harlin kuitenkin kertoo suosivansa aitoja kuvauspaikkoja, ja kyllähän tätäkin jaksoa oikeassa metsässä taltioitiin. Hänen mielestään kuvauspaikoilla hääräily saa ihmiset keskittymään tekemiseen paremmin kuin lavasteissa puuhastelu. Kyseisen jakson leikkauksessa saikin olla tarkkana, koska tosiaan materiaalia oli parista eri paikasta ja vieläpä vähän eri aikoina kuvattuna.

Toimintajaksoille ja muille kuville Italian Alpit toki antoivat jylhät taustanäkymät, mutta riittihän niistä haastetta kuvauksiinkin. Stallonen ja Michael Rookerin kiipeilyn alkuvaihe haluttiinkin kuvata kovissa oloissa ja luonnollista lunta sitten riittikin. Alppien ilmastoon ja muihin olosuhteisiin totuttelu vaati koko porukalta totuttelua. Kokonaisuudessaan tekijäryhmään kuului noin 350 ihmistä, mutta tietenkään kaikki eivät olleet samoihin aikoihin samoissa maisemissa. Harlinin mukaan parhaimmillaan kallioillakin ihan kiitettävästi väkeä roikkui. Pitkät 12-16 tunnin päivät kovissa oloissa kylmyyksineen ja ohuine ilmoineen veivät voimia. Ympäristön jäätävyys ei täysin kotikatsomoihin kuvien kautta välity. Paksut vaatekerrokset taas rajoittivat näyttelijöiden elehtimistä ja Stallone saikin idean kiipeillä T-paidassa. Tämä Stallonen kiipeilykohtaus kameran peruuttaessa vähitellen kauemmas onkin yksi Harlinin suosikkihetkiä elokuvassa. Hän kuitenkin elokuvataikasalaisuudet säilyttääkseen haluaa vaieta teknisen toteutuksen yksityiskohdista.

Alpeilla sää voi muuttua radikaalistikin 20 minuutissa ja siniset taivaat vaihtuvat yht'äkkiä lumimyrskyksi, joten tarkkana sai olla jatkuvasti. Linnin ja Stallonen loppurutistuksessa syvä lumi hyydytti kumpaakin ja toistuvat kaatuilut pakottivat lukuisiin uusintaottoihin. Stallonen ja Lithgowin helikopteritakaa-ajo laittoi mukaan vielä ylimääräistä vaaraa, koska pelkkä voimakas ilmavirta viskoi esineitä kielekkeiltä alas. Kuvausten lopussa kesä jo lähestyy ja tarkkaavainen katsoja saattaakin huomata kuvista vähenevät lumimäärät. Aivan viimeisillä minuuteilla ollaan Italian Alppien korkeimmalla huipulla yli neljän kilometrin korkeudessa ihmettelemässä. Ilma olikin erittäin ohutta ja kylmää näitä tuokioita taltioidessa. Luontopuoleen liittyen mainitaan, ettei kuvissa aitoja susia nähdä, vaan käytettiin koirasusia ja koiria, koska näiden käyttäytyminen oli helpommin ennakoitavissa ja vähemmän vihamielistä. Rennyn oma koira Thor taas pääsee Jessien hauvan roolin tekemään.

Harlin tunnustaa, että todellisuutta paikoin piti hiukan venytellä, sillä omaperäisiä juttuja ensisijaisesti haettiin. Toimintakohtausten ulkopuolellakin hän suosii liikkuvaa kameraa, sillä katsoo, että oikein toteutettuna tietyt tunteet tehostuvat. Myös musiikkiin Renny ilmaisee tyytyväisyytensä ja on sitä mieltä, ettei kyseessä ole täysin tyypillinen toimintaelokuvan soundtrack, vaan eräänlaista romanttistakin vivahdetta on kuultavissa. Vuorosanoihin taas haluttiin lievää ja maltillista huumorivivahdetta, sillä sehän kuuluu asiaan. Tasapainoilua ja varovaisuutta kuitenkin oli mukana, sillä haluttiin säilyttää vaaraelementti ja jännitys mukana, eikä vain heittää hommaa oneliner-tykittelyksi.

Elokuvan draamavetoisempiin kohtauksiin liittyen Harlin toteaa, ettei tämä tarina oikein tarjonnut mahdollisuutta Gaben ja Jessien suhteen tarkemmalle tutkailulle ja selvittelylle. Tiukkaa toimintaseikkailua oltiin pääasiassa luomassa, joten herkempi osasto joutui karsinnan kohteeksi. Esimerkiksi Jessien ja Gaben kohtaaminen onnettomuuden jälkeen oli alkujaan mittavampi, mutta sepä seisautteli elokuvaa hieman turhankin paljon.

Stallone lopettelee omaa osuuttaan kertomalla, että 1990-luvun alussa oli eräänlainen muutosvaihe menossa. Hän oli yrittänyt laajentaa filmografiaansa toisentyyppisten elokuvien suuntaan ja vieläpä jossakin määrin epäonnistuneesti. Cliffhanger palautteli paremmat päivät ja sitäkin kautta muotoutui tärkeäksi teokseksi. Stallone kovasti tuntuu tätä prosessia lämmöllä muistelevan ja kiittelee yhteistyötä Harlinin kanssa varsin onnistuneeksi.

Hieman alle viisi minuuttia kestävässä esittelyhaastattelussa Harlin kertoo projektin käynnistyneen hänen osaltaan helmikuussa 1991, jolloin Mario Kassar lähetti käsikirjoituksen ensiversion luettavaksi. Selailtuaan sen, Harlin päätti sanoa ei tarjoukselle, sillä ei ollut tuolloin halukas työstämään sellaista toimintaelokuvaa. Hänet saateltiin kuitenkin yhteen Stallonen kanssa ja siitä tuli tunne, että kummankin tavoitteet olivat samansuuntaisia. Molemmat halusivat esitellä taitojaan, mutta ei kuitenkaan ihan tavallinen toimintaelokuva kiinnostanut. Stallone kävi käsikirjoituksen kimppuun ja kahdeksannen version kohdalla Harlinkin oli jo kovin kiinnostunut. Kuvauspaikkoja etsittiin ympäri maailmaa, mutta päädyttiin Italian Alpeille. Siellä tekijäporukka sai vastaansa alueen kylmimmän kesäkuun 40 vuoteen. Lumivyöryjä ja -myrskyjä riitti sekä sää esitteli muutenkin ääripäiden ilmiöitään. Välillä kuvausporukka oli pari päivää jonkin huipun vankina, kun kuljetus ei onnistunut. Harlin kertoilee, että vuorikiipeily itsessään ei ole kovin kiinnostavaa seurailtavaa. Piti siis keksiä yleisölle hiukan vauhdikkaampaa viihdettä ja lopputulokseen hän vaikuttaa olevan kovin tyytyväinen.

Levyn höttöisempiin bonuksiin kuuluu tekemisestä tiedotteleva dokumentti, jolla on mittaa 20 minuuttia, mutta asiasisältöä kovin kevyesti. Suurin ansio lienee, että kuvien kautta kurkistellaan kulisseihin, mutta haastatteluhöpinät ovat lähinnä mainostarkoituksiin. Harlin mainitsee valmisteluvaiheessa tehneensä tarkan kuvakäsikirjoituksen, eli elokuvasta oli olemassa noin 2500 luonnosta käsittävä sarjakuvaversio. Stallone taas toteaa kaivanneensa hankalaa haastetta ja riskiäkin. Harlinin toivomuslistalta löytyi mahdollisuus perehtyä paremmin hahmoihin ja ihmissuhteisiin. Ainakin tässä dokumentissa hän on sillä kannalla, että Cliffhanger oli täydellinen projekti siihenkin tarkoitukseen. Kumpikin herroista on kovin ihastunut jylhiin maisemiin ja Harlinin mielestä nämä huiput muodostavat yhden maailman upeimmista vuoristoista. Niiden rinteillä taiteili sijaisnäyttelijöiden ominaisuuksissa joukko tunnettuja sekä kyvykkäitä vuorikiipeilijöitä. Stuntporukan toimesta muistutellaan kuitenkin, että Stallone itse suoritti noin 95 prosenttia omista uskaliaista tempuistaan.

Sellaisia tarinoita näistä lisukeselailuista jäi tällä kerralla korvien taakse talteen ainakin hetkellisesti. Triviasarjan pariin yritän palailla, kunhan taas innostusta löytyy.

Cliffhanger (Kuilun partaalla)

Viimeksihän vuoristoisissa maisemissa vietettiin hauskaa talvilomaa hyvässä hengessä, kun talviurheilukommelluksia ja muuta harrasteltiin. Korkeille huipuille sitä taas tahtoo, eli eipä laskeuduta aivan vielä. Sävy kuitenkin muuttuu melkoisesti, sillä tämänkertaisen toimintaseikkailun katsojille tarjoilevat Renny Harlin ja Sylvester Stallone. Onhan tässä taas tullutkin höpöteltyä kiltemmistä ja kevyemmistä elokuvista, joten jospa taas vaihteeksi sellaista vääntöä, että hiukkasen verenmakuakin suuhun saataisiin... Cliffhanger on jo nuoruusvuosilta tuttu tapaus ja sitä on epäsäännöllisesti tullut uusittua. Vielä ei ainakaan ole katselussa puhki kulunut ja toivottavasti pysyy jatkossakin ohjelmistossa.

Kärsimättömien ei tarvitse pitkään tuskailla kiipeilyjen käynnistymistä, vaan alussa ollaan hyvää vauhtia huippuja valtaamassa. Kolme henkilöä on matkaan lähtenyt ja heistä Gabe Walker (Sylvester Stallone) ja Hal Tucker (Michael Rooker) ovat näitä puuhia harrastelleet enemmänkin, sillä kumpikin työskentelee samassa yrityksessä, joka vastaa vuoriston pelastuspalveluista. Meneillään oleva reissu on kuitenkin harrastetoimintaa ja mukaan on lähtenyt Halin naisystävä. Etenkin Gabe tuntuu kovasti kielekkeiden haasteista nauttivan ja roikkuminen hivenen hurjaltakin näyttää, kun lähdetään tosissaan käsivoimia kokeilemaan. Pelastusfirman kopteri huristelee lähellä, kyydissään saman yrityksen loput työntekijät Jessie Deighan (Janine Turner) ja Frank (Ralph Waite). Mikään hengenhätä ei ole kyseessä, vaan Hal on hiukan polveaan loukannut, mutta noutajat jo tuloillaan ovat.

Vinssinostoa ei suositella kovien tuulien takia, joten pitäisi pystyä siirtymään huipulta toiselle. Helikopterilla vedetäänkin vaijeri tietä tarjoamaan ja suorituksen pitäisi olla ihan rutiinia. Hetkessä Hal viilettääkin jo puolelta toiselle ja seuraavana olisi Sarahin vuoro. Aina kaikki ei suunnitellusti menekään ja tuhansien metrien korkeudessa hääräillessä mukana ovat kovat riskitkin. Suurempaa lipsausta ei välttämättä voikaan enää korjailla ja se on menoa sitten. Sarahin ollessa suunnilleen puolivälissä, niin alkaakin tapahtua kiinnikkeiden pettäessä. Kohta roikutaan yhden soljen varassa, eikä aikaa ole paljoakaan jahkailtavana. Gabe ja Hal ovat eri linjoilla sen suhteen, miten pitäisi toimia, mutta Gabe tekee oman ratkaisunsa ja pinkaisee pikaisesti perään. Katsojan piinaa pitkitellään, eikä tämä operaatio onnellista loppua saakaan...

Aika kuluu ja kello laukkaa, kunnes päästään kahdeksan kuukautta turmasta eteenpäin. Denverissä valmistellaan liittovaltion pankin suurempaa rahalähetystä, joka olisi aikomuksena kuljetella ilmateitse määränpäähän. Operaatiosta vastaavaksi agentiksi on valikoitu Richard Travers (Rex Linn), jonka pitäisi pienen porukan kanssa saada turvallisesti siirreltyä sadan miljoonan dollarin verran suuria seteleitä. Vähitellen ilmatiloihin päästään nousemaan ja ainakin alkuunsa homma tuntuu sujuvan siten kuin odottaa sopisikin. Viime hetkellä mukaan laitettu tyyppi huomaa, että toinen lentokone vilahtelee välillä pilvien takaa.

Samaan aikaan toisaalla Gabe on palaamassa kotikulmilleen. Paikalliset nuoret miehet innostuvat vähän villistikin moikkailemaan pitkään muualla seikkaillutta kaveriaan ja kutsuvatpa iltarientoihinkin. Alakuloisissa tunnelmissa ajeleva Gabe ei kovin innostunut ole kuolonhyppykutsuista, joten väliin saavat sellaiset jäädä. Entisen kotitalon pihaan kurvaillaan, eikä Jessie kovin ilahtunut jälleennäkemisestä ole. Kumppanin lähteminen tuosta vain teilleen jättäen muut keskenään suremaan ei ole tekona ymmärrettävästi arvostuslistan yläpäässä. Itseään edelleen syyttelevä Gabe ei edes ole pysyvämmin parkkeeraamassa itseään tutuille seuduille, vaan lähinnä tiedustelee Jessien halukkuutta hypätä kyytiin. Tämä ei tietenkään noin vain ole innostunut jättämään kotiaan ja ystäviään, joten siihen päädytään, että Gabe pakkailisi loput tavaransa matkaan ja poistuisi sitten teille tietämättömille.

Rahakuljetus on etenemässä tuttujen vuoriseutujen ylle ja sitten alkaa tapahtua. Uusi tyyppi vakuuttuu siitä, että jokin kavala juoni on varmasti menossa ja hetkeä myöhemmin ilmenee varmennus näille peloille. Travers ja toinen lentäjistä haaveilevat miljoonasaaliin muhkeasta viipaleesta epärehellisin keinoin. Tilanne rauhoitetaan väkivalloin ja onkin jo toisen koneen aika valua vierelle. Suunnitelmana on vetää kaapeli koneesta toiseen ja sitä pitkin siirrellä kolme salkkua kaappaajille. Jäljet on aiottu peittää räjäytyksellä vuoriston yllä, mikä vaikeuttaisi huomattavasti tulevien onnettomuustutkijoiden urakkaa. Pommi asetetaan tikittämään viittä minuuttia, jonka pitäisi hyvin riittää siihen, että rahat ja pari heppua vaihtavat konetta, mutta mutta...

Yksi ammutuista agenteista on vielä nipinnapin elävien kirjoissa, eikä todellakaan aio katsella vierestä miljoonavarkautta. Automaattiasetta kätöseen ja tulittamaan ilkimysten konetta, joka vaurioita saakin osakseen ja henkilöstöönkin pientä lovea. Siihen jumittuu rahasiirto ja moottoritkin alkavat oikutella. Hetkeä myöhemmin arvokkaat laukut roikkuvat vaijerin päässä ja siitä lähtevät omia aikojaan painumaan kohti alla odottavia teräviä huippuja. Konekaan ei enää lentokelpoisuusvaatimuksia täytä, ja niinpä sekin alas tipahtelee. Kallioinen alusta huomioiden tiputus on lopulta pehmeähkö, mutta veronsa sekin vaatii. Kolhuja ei oikein voi välttää, kun eteen kovempaa ainesta väistämättä ilmenee. Toistaiseksi elossa olevat kaappaajat eivät juurikaan Traversin kanssa alkanutta kumppanuutta juhlistele. Kaikki on mennyt pieleen ja saaliskin lumisilla vuorilla. Lähes yksimielisesti ollaan sillä kannalla, ettei ole enää suurtakaan tarvetta pitää roistoagenttia hengittelemässä, mutta tämäpä muistuttelee, että jos salkut halutaan paikantaa, niin ehkä olisi syytä harkita uudelleen.

Tavoitteena tietenkin on saada mahdollisimman suuri osa seteleistä talteen, selvitä alas vuorilta ja vieläpä ennen kuin viranomaiset saapuvat ihmettelemään. Pikaisesti raapaistaan kasaan suunnitelma C, joka edellyttää pelastuspalvelun pyytämistä "eksyneiden vaeltajien" avuksi. Hal vastaa kutsuun ja lähtee pikaisesti matkaan ja Jessie päättää yrittää taivutella Gabea avuksi. Selväähän se, että hänkin pienoisen vastahakoisuuden jälkeen lähtee, sillä mahdollinen myrsky on saapumassa, eikä Hal välttämättä yksin selviä. Viimeksi Sarahin hautajaisissa nähneet entiset parhaat ystävät kohtaavat vuorella, eikä tämäkään niiden iloisten jälleennäkemisten kerhoon lukeudu. Halkin suostuu myöntämään tilanteen vakavuuden, joten vanhat kaunat joutavat hetkeksi taka-alalle. Hieman ylempänä odottelevat vähemmän hätää kärsivät soittelijat. Ajatus siitä nopeasti pelastajakaksikollekin kirkastuu, eli heidän osaamistaan ja paikallistuntemustaan tarvitaan lähinnä salkkujen etsimisessä. Siitähän saadaankin tiukkaa toiminnallista vääntöä aikaiseksi...

Cliffhanger on tosiaan tullut tutuksi yli kaksi vuosikymmentä sitten, kun pikkumuksuna näitä seikkailuja kovinkin innokkaasti tykkäsi tutkailla. Muistan vieläkin, miten ala-asteen opettaja kovastikin oli järkyttyvinään, kun sattui sivukorvalla kuulemaan, miten Stallonen väkivaltaista hurjistelua hehkuteltiin. Alkuun ei ollut saada pöyristynyttä sanaa suustaan, mutta lopulta onnistui ihmettelemään, miten ja miksi pienokaiset tällaisia hirvittäviä raakuuksia katselevat. No, onneksi ei tarvitse täysin nostalgisilla ja hieman utuisilla muistikuvilla herkutella, vaan kyllähän Cliffhanger reippaasti ikääntyneemmänkin Mikkoa viihdyttelee ja hymyä saa aikaiseksi.

Harlinin elokuva näyttäytyy edelleen paljonkin silmiä miellyttävänä noin kuvalliselta tarjonnaltaan ja siihen kaveriksi tarjoillaan niin reipashenkistä vääntöä, että kehtaapa kehaista kovaotteiseksi rymistelyksi. Henki tehdään melko varhaisessa vaiheessa selväksi konekaappauksen yhteydessä. Toisena osapuolena on kokoelma tylyjä tyyppejä ja näpeissä niin suuri summa rahaa, että rikkauksien tiellä seisoskelevia voidaan tuosta vain teloitella ja omatkin joukot ovat silmänräpäyksessä uhrattavissa. Oma siivuhan siitä suurenee, kunhan jakajia tipahtelee pois tai jotakin vastaavaa vähemmän ylevää asennetta on havaittavissa. Harlin vielä on lähtenyt sille linjalle, ettei luotienvaihdon tai pieksemisten seurausten suhteen arastella. Eihän Cliffhanger varsinaisesti veristelyillä mässäile, mutta paikoin väkivalta yltyy siinä määrin, ettei se ehkä herkimmille sovi. Samalla voisi mainita, että kuvakaappauksiin ei sitä aivan verisintä tavaraa päätynyt, joten elokuvalta sopii odottaa pari astetta rankempaa hurjastelua.

Tylymmänpuoleinen väkivalta ei tässä tapauksessa ole onneksi ainoa toimintaelokuvien ystäviä houkutteleva vetonaula, vaan menohetkien vaihtelua tekee mieli kiitellä. Näitä toimintarupeamia ei ainakaan aivan saman muotin mukaan ole vuolaistu ja sekin ilahduttaa, että moni näistä on vieläpä varsin hyvin muistiin jumittuva hetkonen. Yhtenä esimerkkinä vaikkapa tiivistunnelmaiset tuokiot vaijerin varassa. Uusintakatseluilla yllätysmomentti toki on mennyttä tavaraa, mutta onhan se edelleen varsin epätavallinen avaus Stallonen sankarointielokuvalle. Tässä yhteydessä tekee mieli mainita, että Jim Carreyn hassuttelu aiheella elokuvan Ace Ventura: When Nature Calls on melko onnistunut mukailu näistä tapahtumista.

Ensimmäiselle kolmannekselle mahtuva lentokonekaappaus osoittaa, että tekijät ovat selvästi halunneet herkuttaa yleisöjä näyttävällä sekä kunnianhimoisella menolla. Kilometrien korkeudessa tapahtuvaa ryöstöä katsellessa ei oikein voi olla myhäilemättä. Kohtauksen olisi varmaan voinut helpomminkin toteuttaa, mutta ilmeisesti on haluttu tuottaa elokuvakankaille hiukkasen tavanomaista huikaisevampaa menoa. Lienee turvallista todeta, että menossa on ollut mukana pari kohtalaisen kylmän pään omaavaa stuntmiestä. The Dark Knight Rises laittaa ehkä pikkuisen paremmaksi samassa sarjassa, mutta kyllähän Harlinin elokuvankin kaappaus on sitä luokkaa, että mieleen helposti jää ja samalla tosiaan viestittelee, että rima on toimintakohtausten suhteen asetettu kohtalaisen ylös.

Tarjonta toki siitä laajenee jahdin lähtiessä kunnolla vauhtiin. Lumet vyöryvät vuorilta luotien ja kranaattien tuuppaamina ja kolhuisen näköisiä stuntteja kertyy. Harlin hyödyntelee varsin näyttävästi ja tyylitajuisesti öistä metsämaastoa yhdessä lyhyemmässä ammuskelussa ja pääseväthän isot pikkupojat kokeilemaan vähän rajumpaa pulkkamäkeäkin. Toiminnan sävyssä kuitenkin tapahtuu selkeää muutosta puolivälin jälkeen, kun useampikin asia menee pieleen. Väännöt alkavat saada selkeästi ilkeämpiä piirteitä. Eiväthän nämä herrat alkujaankaan kovin kilttejä kavereita olleet ja otteet olivat tylyjä sekä tehokkaita ensiminuuteillakin. Kuviin alkaa ujuttautua selkeästi sadistisempaa menoa, josta esimerkkeinä vaikkapa kamppailu luolassa ja omanlaisensa jalkapallonäytös huipulla. Enää ei ole halua saada vihollista hengiltä ja tieltä pois vauhdikkaasti, vaan tarkoituksella tahdotaan laittaa toinen kitumaan sekä kärsimään ennen viimeistä niittiä. Edelleenkään kuvat eivät silmittömäksi teurastukseksi heittäydy, mutta asennetta säädellään rajumpaan suuntaan. Huumorillakaan näitä tuokioita ei haluta liikoja pehmennellä, vaikka vitsikkyyttä mukana ripauksen verran onkin.

"Kill a few people, they call you a murderer. Kill a million and you're a conqueror."

Yltyvä pahistelu taituroikin monesti naurettavuuden ja väkinäisyyden rajoilla ja loppupuolella hommasta alkaa hieman maku kadotakin. Ilkeilyssä tahtoo erityisesti kunnostautua pahisporukan johtaja Eric Qualen (John Lithgow), mutta kenties viimeisellä kolmanneksella ammutaan hiukkasen yli. Itsetarkoituksellisena näyttäytyvä häijyily ei onnistu vaikuttamaan enää juurikaan kaikenlaista nähneiden ammattivarkaiden puuhastelulta, vaan ennemmin amatööritouhulta, joka vieläpä hajoilee lisää kostohalujen noustessa. Jääkylmien tyyppien pakat yht'äkkiä leviävät suunnilleen kokonaan, mitä en osaa elokuvan vahvuutena nähdä.

Kaikenlaista vähemmän harkittua harrastellaan ja omia rivejäkin harvennetaan, vaikka koitos on pahasti vaiheessa. Keskinäiset kärhämät lisääntyvät ja veitset alkavat etsiä teitään kumppanien kurkuille. Mitään todellisen elämän mestarivarkaita en niinkään kaipaile, vaan ennemmin tahtoisin toitotella, että ilkeilyt vedetään vähän tyhmäilynkin puolelle, eikä se aina ole edes erityisen viihdyttävää. Lopun lähestyessä yritetään vielä suloinen metsäpupukin surmata. Hyi-hyi, tuhmat sedät! Lithgow ja Linn kyllä sinänsä luontevasti näihin niljakemaisiinkin osiinsa sopivat, joten näyttelijöitä en lähtisi syyttelemään pienoisesta lässähdyksestä.

"I must say, you're a real piece of work." 

"I must say, you're a real piece of shit."

Näitä häijynpuoleisia heppuja vastaan pakosta asettuva sankarikaksikko edustaa enemmän tavallisia tyyppejä. Taustalta ei löydy pitkää ja ansiokasta uraa sen-ja-sen erikoisjoukon palveluksessa, joka tasoittaisi tilejä henkilö- ja aseylivoiman suhteen. Välillä kaverukset ovatkin hätää kärsimässä ammattirikollisten taistelutaitojen höykytyksessä, mutta sisulla, rohkeudella ja vuorikiipeilyosaamisella paikkaillaan parhaan mukaan. Lisäksi entisten ystävysten välejä jäytää edelleen se aiempi onnettomuus, mikä saa Halin pohtimaan, että josko vain tuuppaisi Gaben rotkoon. Paikoitellen väläytellään Stallonen kynälle tyypillistä tunnepaasausta, mutta varsin maltillista meteliä nämä höpötykset ovat verrattuna vaikkapa Harlinin ja Stallonen uudempaan elokuvaan Driven. Alkupuolellahan näille on enemmän aikaa Gaben palaillessa tutuille seuduille, mutta tarinan kerätessä kierroksia, vanhat kärhämät sekä töksähtäen päättyneet suhteet laitetaan tauolle odottelemaan niitä hiljaisempia hetkiä. Vahvasti veikkailen, että kyllä Cliffhanger vauhdikkaana toimintaseikkailuna paremmin potkii ja viihdyttää kuin vahvemmin menneisyyden aaveita setvivänä vaihtoehtona.

Kiivetä nämä kaverukset tosiaan osaavat, eikä se riippuminen ja roikkuminen ehkä edusta aivan todenmukaisinta menoa tässä sarjassa, mitä elokuvissa on nähty. Stallonekin pääsee näyttämään, miten pystysuoraa seinämää noustaan T-paidassa käsivoimin kiskoen. Tuuli ja tuiske ympärillä riehuvat ja apuvälineistä ei ole tietoakaan. Jokuhan voisi parahtaa, ettei tällainen ole lainkaan realistista, mutta tässä yhteydessä en lähtisi sellaisten suoritusten perään huutelemaan. Tällaisessa toimintaelokuvassa sopii niitä todellisuuden rajoja vähän venytelläkin ja liioitellunkin pullistelun puolelle kallistuva reipas kiipustelu katsottakoon ennemmin eduksi kuin joksikin uskottavuusongelmaksi.

Ahkerasti Harlin hyödyntelee Alppien komeita huippuja sekä muita upeita maisemia. Kyse ei ole vain kiipeilypätkistä, vaan mahtavat taustat ovat enemmän sääntö kuin poikkeus. Yleensäkin sisätiloihin sijoitettuja kohtauksia on varsin vähän ja nekin hoidetaan nopeasti jaloista pyörimästä. Ehdottomasti myönteistä on sekin, että monenkirjavissa toimintapätkissä päästään vaihtelevasti näitä seutuja katsastelemaan. Huimia hyppyjä korkeuksista, öistä metsää, sukellusta hyytäviin vesiin, huteria riippusiltoja, loppuhuipennusta pitkien tikkaiden varassa ja monenlaista muutakin. Ainakin omalla kohdalla tällaiset näkymät ja elementit kohottelevat muutenkin hyvää toimintaseikkailua entistä ylemmäs ja ovat osaltaan innostamassa niiden uusintakatselujen pariin. Välillä saa taustalla ihmetellä äärimmäisen kaunista vuoristoa tunnelmallisine valoineen, mutta kuvan etualalla kengitään toista henkihieveriin. No, onhan sekin omalaisensa elokuvaelämys, kun samaan aikaan syötetään erittäin viehättävää ja vastenmielistä vilkuiltavaa. Joka tapauksessa Harlinille antaa mielellään täydet pisteet maisemien ilotulittelusta. Vuoristoisia seutuja kovin mielellään ihasteleva katsoja kiittää ja kumartaa syvään, kun kuvat pidetään monesti laajoina ja selkeyttä riittää. Tämän porukan kannatti kyllä ehdottomasti lähteä reissuun ja epäilemättä haastavienkin olosuhteiden kiusittavaksi.

Cliffhanger muistuttelee myös siitä Harlinin paremmasta kaudesta, joka silloin tällöin sattuu hieman muistista haalistumaan, jos vaikka enemmänkin hänen uransa jälkimmäistä puolikasta mietiskelee. Tulee ehkä välillä hieman liikaakin tyyppiä parjailtua, kun tosiaan sieltä ohjausten joukosta löytyy varsin komeaakin rutistusta, kuten esimerkiksi Die Hard 2 ja The Long Kiss Goodnight. Toimintaelokuvista varhaisteos ja samalla esikoisohjaus Born American riemastuttaa hengellään ennemmin kuin teknisellä laadullaan, joten se ei sinänsä samaan joukkoon kuulu. Löytyyhän sieltä Harlinin ensimmäiseltä vuosikymmeneltä myös pari pätevää kauhuelokuvaa, joten ihan kehuttavaa jälkeä kyllä kertynyt.

2000-luvulle vaihdettaessa alkoi valitettavasti ilmestymään enemmän keskinkertaisuuksia, joista innostuminen on hyvinkin heikkoa. Aiemmin mainittu Driven on nolostuttavankin huono kilpa-autoilu, mutta jos mielentila oikein kohdalleen osuu, niin siinä silti oma viihdyttävyytensä on. Mindhunters, Exorcist: The Beginning ja Cleaner eivät onnistuneet tarjoamaan minulle juuri mitään, joten ne pitkälti sammuttivat halun seurailla Harlinin uudempaa tuotantoa. Kaikki näiden jälkeen ilmestyneet ohjaukset ovatkin jääneet katsomatta, eikä todellakaan mitään pakottavaa poltetta ole tilannetta korjailla. Tylsästi tyydyn mukautumaan siihen massaan, jonka mielestä Harlinin parhaat päivät jäivät 1980- ja 1990-luvuille. Ainahan voi kuitenkin jonkin varhaisemman teoksen kelpuutella uusintaan muistuttelemaan siitä, että kyllähän Harlinilta ainakin aikoinaan löytyi kykyjä oikein oivallisen ja nautinnollisenkin toimintaviihteen tekemiseen.

Voisi ehkä kuitenkin kallistua sille kannalle, että Cliffhanger oli Stallonelle tärkeämpi elokuva kuin Harlinille. 1990-luvun alussa Sylvester oli tehnyt monessakin mielessä epäonnistuneita kokeiluja elokuvien Oscar ja Stop! Or My Mom Will Shoot myötä. Etenkin jälkimmäinen näistä on hyvinkin epähauska komedia muistikuvien perusteella. Vuoden 1993 mukana tuli Cliffhanger ja toinenkin sangen kova toimintarymistely, eli Demolition Man. Ainakin olen taipuvainen olettamaan, että nämä pari paluuta rajumman toiminnan suuntaan toivat Stallonen uralle enemmänkin uutta nostetta ja palauttivat vähän luottamustakin innokkaimpien ihailijoiden silmissä. Niin tai näin, mutta jälkikäteen tarkasteltuna vaikuttaa ainoastaan positiiviselta, että tällainen korjausliike tehtiin ja jätettiin onnettomat komediat toistaiseksi muiden puuhasteltaviksi.

Oleellista kuitenkin lienee, että Cliffhanger näyttäytyy kummankin filmografiassa edukseen. Stallonen kärkihuipun joukkoon on enemmän tunkua, eli sinne eivät ansiot aivan riitä, mutta Harlinin kolmen kärkeen kelpuutan. Noin toimintaseikkailuna monikin seikka saa siitä kovastikin tykkäilemään ja harkitsemaan niitä uusintoja. Ensinnäkin liikkeelle lähdetään varsin vauhdikkaasti ja komeastikin, eikä elokuva muutenkaan joutokäyntiä juurikaan harrastele. Roolituksessakin on onnistuttu ja Stallonea usein katselee mielellään osissa, jotka kallistuvat enemmän arkisempien sankarien suuntaan. Toimintakohtauksiinkin on mukavasti panostettu ja haluttu viihdytellä katsojaa muillakin keinoin kuin vain tasaisin välein toistuvilla räiskinnöillä tai fyysisemmillä väännöillä. Kun sekaan soppaan heitetään mahtavat maisemat, jotka ovat käytännössä lähes koko ajan kuvissa, niin siinäpä onkin kasassa kokoelma elementtejä, jotka kiinnostavat kovastikin. Harlin, Stallone ja kumppanit vielä kääräisevät nämä siinä määrin sujuvaksi kokonaisuudeksi, että valitukset jäävät vähemmistöön ja toimintaseikkailujen ystävä saa hyvää herkkua ja vauhdikasta vuoristorataa runsaaksi sadaksi minuutiksi.

Cliffhanger (1993) (IMDB)

Tuolta löytyy elokuvaan liittyen tiivisteltynä valikoituja mietteitä Harlinilta ja Stallonelta:

Trivianurkkaus 10: Cliffhanger