Into the Grizzly Maze

Pari edellistä kommentoitua teosta ovat esitelleet eläinelokuvien hempeämpää puolta ja ainakin toisen osalta jonkinlaista pyrkimystä haikeaan toipumistarinaankin oli havaittavissa. Pentujengin viides kummittelevainen koitos, eli Spooky Buddies oli odotetun höpsöä haamumömppää ja elokuva muutenkin pirteämpi ja viihdyttävämpi kuin ennakkopelot ennustelivat. Race to Win ei taas osaltaan kyennyt kyhäilemään tai kehittelemään toivottua herkkyyttä ja herttaisuutta, joten kirjoittelu menikin pitkälti hengen sekä tunteen uupumisesta ulisemiseksi. Tässäpä sitä mietin, että joskohan vaikka Alaskan synkistä metsistä kenties astetta reipashenkisempää menoa mahtaisi elokuvaretkeilijä löytää...?

Jotta ei tämä talvinen iltaviihteily menisi siis aivan täysimittaiseksi pehmoiluksi, niin nyt luonto pääsee väläyttämään julmempaa puoltaan ja sitä ei todellakaan tehdä hellin tassuin, vaan kovat käpälät kera terävien kynsien kohoavat uhreja kohti ja hillitsemättömäksi pillastunut verenhimo maalailee syrjäseutuja punavärein. Mitään mukavaa tai kilttiä iltasatutuokiota ei siis ole luvassa, eikä sellaista toki toivotakaan tällaisen teoksen yhteydessä, vaan karmaisevaa karhukauhua tilaukseen laitetaan ja lisäkiitos kumarretaan, jos siihen sivuun saadaan karua sekä karkeaa selviytymismenoa, josta ei olla liikoja lähdetty raakaa raadollisuutta siistimään syrjään tai muutenkaan rosoja sekä hurmeisia hetkiä poistelemaan.

Alkutekstien käynnistyessä kameran alla lepäävä metsä ei näytä miltään kauniiden satujen ihanalta ja taianomaiselta puistikolta, sillä eloisammat värit on näistä näkymistä varasteltu jonnekin ja alueen yllä leijaileva usva tuo lisänsä muutenkin kelmeään ja kalmaiseen ilmapiiriin, jota toki tällaisessa armottomammassa nalletarinassa kaivataankin. Kalpeus ei sentään täysin vallitsevana maailmoja maalaile, vaan bussissa torkkuilevan Rowanin (James Marsden) lapsuuteen vievissä unissa nämä samaiset metsät näyttävät paljon vihreämmiltä ja puiden pinnoilla kasvavat paksut jäkäläkerrokset kertovat, ettei tässä ihan vilkkaimman ihmisasutuksen ytimessä olla.

Unessa nähdään veljekset Rowan ja Beckett nuorina poikina yhteisellä metsäretkellä ja tämä nopsa nipsaus menneisyydestä esittelee myös muuta kuin viehättävää vihreyttä, sillä kaksikko kohtaa suuren karhun kenties hieman liiankin läheltä, mutta eipä sentään mikään tappava tapaaminen ole kyseessä, ja vanhempi veljistä kantaa kivääriä mukanaan ilmeisesti näistäkin syistä. Vuosikausia taaksepäin kurkistavan välähdyksen perusteella voinee olettaa, ettei Rowanin ja Beckettin lapsuudessa ihminen ollut käynyt vielä aivan yhtä rajuin hampain seudun puustoa puraisemaan ja maata muokkaamaan. Bussin kiidellessä entistä kotikaupunkia kohti vihjaistaan, että tilanne on niistä päivistä muuttunut, sillä taustalla on nähtävissä laajamittaisia metsätöitä ja valtavia vanhoja puita menee matalaksi sen suuremmin surematta.

Rowanin bussi saapuu perille kotimaisemiin, mutta juttujen perusteella ei ole aikomuksena jäädä pysyvämmin paikkakunnalle oleilemaan ja muutenkin vierailu vaikuttaa salamyhkäiseltä käväisyltä. Kolmisen päivää olisi hänellä suunnitelmana kuluttaa ja nekin pitkälti metsän siimeksessä, jonne pitäisikin yölevon jälkeen kipaista, sillä harmaakarhusokkeloksi kutsutulla alueella olisi hieman selviteltävää. Rowanin vierailu liittyy karhusokkelossa harjoitettuun salametsästykseen, ja siellä on jälleen eräs kolmikko karhujen perässä pahoin aikein ja säännöistä piittaamatta. Emokarhut pentuineen saalistetaan säälittä, jos vain tähtäimen eteen erehtyvät, sillä rahaa on tiedossa reilusti, eikä paikallinen poliisi laittomuuksiin ole kovin innokkaasti puuttumassa.

Silmitön surmaaminen alkaa kuitenkin salametsästäjien oppaana toimivaa Johnnya (Adam Beach) siinä määrin puistattaa, että hän tahtoisi lopettaa tämän reissun sovittua aiemmin. Metsästäjät ovat kuitenkin aivan toisella kannalla, eikä heillä ole mitään mielenkiintoa lähteä sovittelevammin asioista neuvottelemaan, vaan lyijyllä nämäkin erimielisyydet pyritään kerralla kuittaamaan. Johnnylla riittää osumasta huolimatta voimia laittaa vastaan tylyille tappajille, ja sanotaan vaikkapa niin, ettei tämä metsästysmatka pääty kenenkään kannalta erityisen miellyttävissä merkeissä, sillä luvassa on luotia, puukkoa ja karhunkämmentä. Johnny kuitenkin onnistuu pahasti haavoittuneena jatkamaan matkaansa, mutta selviytyminen takaisin autolle asti on hyvin kyseenalaista, kun verta valuu valtoimenaan ja perässä on hurjaksi hirmustunut karhu.

Kaupungin puolella Rowanin pikainen paluu ei suju aivan suunnitelmien mukaan, sillä baari-illan jatkot johtavat väärinkäsitykseen, mistä päästään nostelemaan nyrkkejä parkkipaikan puolelle ja onkin jo aika soitella poliiseja paikalle. Siinäpä sitä pääsee samalla veljeä moikkaamaan, koska Beckett (Thomas Jane) on päätynyt lainvalvojien joukkoon turvaamaan yleistä rauhaa ja järjestystä. Poliisien pomona hääräilee sheriffi Sully (Scott Glenn), mutta porukka vaikuttaa pieneltä ja tiiviiltä, eikä kukaan ole vaatimassa, että Rowan pitäisi kiidättää putkaan rauhoittumaan. Rähistelevä jälleennäkeminen vaikuttaa kuitenkin olevan pettymys Beckettille, varsinkin kun Rowan on viettänyt viimeiset seitsemän vuotta poissa maisemista. Siinä missä isoveli on päätynyt lampsimaan laillisempia polkuja, on Rowan istunut useamman vuoden vankilassa taposta, eli luultavasti vaaditaan muutamakin perusteellinen juttutuokio ennen kuin on saatu välejä kuntoon ja asiat selviteltyä.

Beckett päättää tarjota veljelleen yöpaikan ja selittää puolisonsa Michellen (Piper Perabo) olevan metsässä kuvausreissulla. Rowan utelee, että miten luonnonsuojeluun taipuvainen Michelle ja Beckett ovat näkemyksiään järjestelleet yhteensopiviksi, ja Beckett kertookin laittaneensa metsästyskiväärin kaappiin pysyvästi. Karhuja hän ei enää metsästä, vaan on mukana projektissa, jossa pyritään pannoittamaan ja tarkkailemaan metsän mahtavien petojen liikkeitä. Rowan taas selittää vierailuaan siten, että on tullut veljesten isän muistoksi tekemään muutaman päivän metsäretken, mutta oikeasti on saanut pyynnön lähteä selvittelemään kaverinsa Johnnyn liikkeitä, joita ei katso tarpeelliseksi tiedotella Beckettille.

Rowanin kadotessa seuraavana päivänä kohti polkuja on uudella aamulla vähän ikävämpääkin paljastettavaa, kun lähialueelta löydetään parin salametsurin pahasti raadellut jäänteet. Paikallisen poliisin lisäksi surmapaikalle saapuu eräoppaana ja metsästäjänä itsensä elättävä Douglass (Billy Bob Thornton), jolla saattaa olla vanhoja kaunoja karhujen kanssa ja halua saatella niitä loppuun. Yhdessä päätetään, että Beckettin pitäisi lähteä hakemaan Michellea ja veljeään takaisin ennen kuin on myöhäistä. Hän ei kuitenkaan kaipaa veritöistään tunnettua Douglassia apumieheksi, mutta Rowanin entinen kumppani Kaley (Michaela McManus) pääsee mukaan. Douglass varoittelee, ettei kyseessä ole ihan tavallinen karhu, vaan poikkeuksellisen älykäs peto, joka tulisi jatkamaan tappojaan, joten Beckettin pitäisi ehkä miettiä uudelleen kielteistä kantaansa metsästykseen ja ottaa kenties vähän järeämpääkin kalustoa mukaan tainnutuskiväärin lisäksi. Sinnepä siis karhusokkeloon marssitaan kuka minkäkin pyrkimyksen vetämänä ja saattaapa taustalla olla menossa hivenen hämärämpääkin kuviota...

Into the Grizzly Maze kyllä taluttelee seikkailijansa sekä katsojan mukavan tummiin tunnelmiin ja kiperiin tilanteisiin, joista livahtaminen ei noin vain sujukaan. Melko pitkälle yöhön odottelin, että levy lähti pyörimään, mikä mielestäni onkin oiva hetki tällaiselle synkkien metsien saloja selvittelevälle satuhetkelle, eikä elokuva kunnolla vauhtiin päästyään enää kovin pitkiä hengähdystaukoja suo, sillä koko karmaiseva kokemus on tiivistetty alle 90 minuuttiin. Jo varhaisvaiheilla tehdään melko selväksi, ettei näistä tyypeistä yksikään missään erityisessä suojeluksessa ole, eikä porukkaa aiota helpolla päästää elelyään jatkamaan, vaan hurjaa höykytystä on luvassa ja joidenkin kohdalla kovakäpäläinen riepotus sekä raatelu repii armotta irti tuskalliset viimeiset hengenvedot.

Muitakin mutkia matkaan saadaan, sillä veljesten erimielisyydet ovat jakamassa joukkoa kahteen ja lisäksi ovela karhu pyrkii ajamaan kulkijoita aina vain syvemmälle sokkeloon ja osaa oikeina hetkinä ahdistaa ahtaisiin paikkoihin, jolloin hädän hetkellä virheiden vaara kasvaa. Näistä lipsahduksista seuraakin kivuliaita kohtaamisia risujen, kivien ja kämmenten kanssa, mikä saa ajoittain kivasti kiemurtelua katsomossakin aikaan. Yöstä näyttää muodostuvan kovasti koetteleva kurimus, eli naarmuitta selviytyminen taitaa olla täysin turha toivo ja sankaruutta sekä uhrautumista hyökkäysten jatkuessa kaivataan. Into the Grizzly Maze ei kuitenkaan ole mikään pikkutarkka vaarallisten polkujen selviytymiskertomus, vaan loppua kohti karhukamppailut korostuvat selkeästi, mutta sehän on lähinnä plussaa, koska tällaista hurjistelua nimikin lupailee ja lyhyt kesto osaltaan pakottaa keskittymään olennaisempaan taistoon.

Vaikka kaiken muristelun ja ärhentelyn keskellä ei mitään maailman vivahteikkainta hahmojoukkoa saadakaan luotua, niin siitä kuitenkin kiittelisin, että Into the Grizzly Maze mukavasti tyyppejään hämmentää, eikä läheskään kaikkien kohdalla lähde tekemään mitään erityisen selkeää jakoa hyviin heppuihin ja hirviöihin, vaan näitä kyseenalaistenkin asioiden parissa operoivia sekä elantoaan ansaitsevia löytyy useampikin. Billy Bob Thorntonin esittämä Douglass on hyvä esimerkki, sillä häntä on varsin vaikeaa lähteä puhtaasti kummallekaan puolelle mieltämään, ja sitäkin kautta hän on yksi tarinan kiehtovimmista tyypeistä. Toisaalta hänellä on huoli karhusokkelon kutistumisesta ja yleisesti suunnasta, mihin villiä luontoa ollaan ajamassa, mutta eipä silti mitään erityisen lämpöisiä tuntemuksia karhuja kohtaan. Menneisyyden kovat koettelemukset ja kohtaamiset ovat sen verran kipeää tehneet, että on tullut aikoinaan lähdettyä melkoiselle kostoretkelle karhukansaa vastaan ja nykyiset jututkin ovat kohtalaisen kyynistä kuultavaa. Pienen lisänsä jännitteeseen tuo Douglassin historia veljesten kanssa, eikä yksinäisyydessä viihtyvä heppu muutenkaan ole mielestäni mikään erämaiden karskin miehen tylsämielinen perusilmestys.

Huoli luonnosta tulee toki muidenkin jutuissa vahvasti esille ja harkitsemattomia tekosia muutamaan otteeseen konkreettisemmin sivutaan ja seurauksistakin ehditään jokunen sananen vaihtamaan. Suojelupyrkimykset eivät sovi kaikkien tahojen etuihin, mutta näitä ei kuitenkaan lähdetä pitkien kaavojen kautta avaamaan, vaan Into the Grizzly Maze korostelee ensisijaisesti selviytymistä sekä jännitystä, mikä onkin toimiva linja. Ennen kuin tiivistahtinen jahti on vauhdissa, niin ehditään alkupuolella esittelemään joitakin mahdollisia syitä sille, miksi metsän mahtava suurpeto saattaisi lähteä kovalle kostoretkelle Luontoäidin puolesta. Rowanin saapuessa takaisin kotiseudulleen nähdään siinä sivussa, miten sahat jauhavat kyltymättömällä nälällä alueen puujättiläisiä ja samalla karhukansan koskematon metsäalue kutistuu jatkuvasti tehden eloa kirjaimellisesti ahtaaksi.

Valtavat metsäkoneet jättävät muutenkin jälkiään maaperään ja luontoon, josta Douglasskin elokuvan ensimmäisellä puoliskolla tilittelee, eli miten moni oleellinen asia luonnon normaaliin kiertokulkuun verrattuna on vinksahtanut viimeisten vuosikymmenten aikana. Sivuseuraukset eivät kuitenkaan salakaatajia paina ja moottorisahat muristelevat yön pimeydessäkin kielletyillä alueilla. Jos karhusokkelon reunamaita ollaan sahaamassa matalaksi, niin sokkelon sydämessä taas salametsästäjät tekevät tylyjä teurastustöitään surmaten silmittömästi valikoitujen elinten sekä tassujen tähden, mikä elokuvassakin esitetään vastuuttomana riistona sekä haaskauksena.

Samalla tehdään selväksi, että kyllähän ne brutaalit verityöt vallan mainiosti myös ihmisepeleiltä sujuvat ja raatelevan karhun jälkien yksipuolinen kauhistelu olisikin pikkuisen tekopyhää touhua, eikä Into the Grizzly Maze lähde karhusta sinänsä mitään mielipuolista painajaispetoa luomaan, vaan mielestäni menossa on vahvasti nähtävissä jo vuosikymmeniä vastaavissa kauhuelokuvissa käytetty luonto kostaa -teema. Teos ei kuitenkaan ole mikään vaahtosuisin paasaus vihreiden arvojen puolesta, mutta ainakin omasta mielestäni se näitäkin näkökulmia muutamaan otteeseen tuo selkeästi ilmi, eikä yritäkään esittää, että karhu olisi tarinan ainoa hävitystä aiheuttava suurpeto, ja että jos lähdetään pohtimaan kykyä kylvää kuolemaa ja tuhoa isommalla mittakaavalla, niin siinä ei karhujen kostoretkellä ole minkäänlaisia mahdollisuuksia saada vertailukelpoista saldoa aikaiseksi.

Vaikka karvainen kauhistus ei siis silkkaa puhdasta pahuuttaan kävisikään hyökkäykseen, niin eipä tekijöiden tavoitteena ole silti ollut lähteä esittelemään tätä minään suloisena nallena, joka tasaa tilejä luontoa pahimmin hyväksikäyttävien hyypiöiden kanssa, vaan kun verenhimo ottaa vallan, niin ilmestys on varsin hurja, eikä siinä paljoa enää erotella kenenkään mahdollisia menneisyyden syntejä. Tässäkin suhteessa Into the Grizzly Maze ensisijaisesti jännitystä korostelee ja pyrkii luomaan pedostaan mahdollisimman pelottavan, jotta saataisiin uhkaavaa muristelua metsään ja hurmeista hyytävyyttä kuviin.

Aina tämä ei ole noin vain näppärästi selvästikään sujunut, ja onkin helppo uskoa, ettei käytännössä puolikesyn ja koulutetun karhun muuntaminen vakuuttavan armottomaksi raatelijaksi ole mikään hommista helpoin. Muutenkaan ei varmaan olisi mikään fiksuin tai turvallisin idea lähteä aidonoloisesti luomaan ja tuomaan tällaista touhua liian lähelle näyttelijöitä. Tietokoneiden taikaa onkin nähtävästi käytetty apuna, mikä ei niinkään silmiin suuremmin satu. Enemmän haittailee se, että etenkin muutenkin pimeitä jahtikohtia on päädytty sotkemaan melkoiseksi myllerrykseksi. Tavallaan kyllä ymmärtää ja hyväksyy, että kamerakikkailulla ja leikkauspöydän ratkaisuilla on pyritty saamaan kohtaamisia ja takaa-ajoja näyttämään siltä, että verenhimoinen vaanija tosiaan on vain muutaman askeleen päässä surma mielessään, mutta näitä sekavimpia hetkosia en lähtisi miksikään täyden kympin suorituksiksi kirjaamaan, sillä jännityspuoli ajoittain pikkuisen kärsii. Yleisesti ottaen karhu on kuitenkin hurja näky ja mahtavat verikitaiset karjahtelut tuottelevat tietynlaisia värähtelyjä.

Elokuvaa vilkuillessa muistui mieleen, ettei näitä karhuvetoisia tarinoita loppujen lopuksi ole kovin montaa tullut nähtyä, ja jos ei Nalle Puhin suloisia seikkailuja tai Kodan touhuja lasketa joukkoon, niin karhutarinoita on blogiin toistaiseksi kertynyt vasta kourallinen. Onhan tästä uudemmasta kauhistelusta löydettävissä yhteyksiä muihin aiemmin katsottuihin ja viimeistään kasvokkain karjuminen tuo mieleen Jean-Jacques Annaudin eläin- ja luontoelokuvien klassikon The Bear vuodelta 1988. Se tosin liikkuu läpi kestonsa huomattavasti enemmän herkkyyttä ja kauneutta painottavalla linjalla, vaikka sinänsä armottomampiakin hetkiä sisältää. Kyseinen teos kiinnostaisikin hankkia pätevämpänä ja paremmilla bonuksilla varustettuna teräväpiirtoversiona kokoelmaan, koska kotimaisesta DVD-julkaisusta uupuvat lisukkeet ja lisäksi kuvasuhdettakin on, ellei nyt täysin raadeltu, niin käpälöity kuitenkin.

Omiin suosikkeihin lukeutuu myös Lee Tamahorin vuonna 1997 valmistunut The Edge, joka tosin karhujahdin lisäksi virittelee ihmisten välillekin keljua juonittelua. Eipä sekään mikään täysiverinen mestariteos ole, mutta mielestäni erittäin viihdyttävä selviytymispainotteinen jännitysnäytelmä kera komeiden kuvien. Muutenkin tämä rankka reissu kykenee kehittelemään monipuolisemmin haasteita kulkijoiden poluille ja tässä naputellessa kieltämättä heräilee haluja uusintaan, sillä edellisestä vilkaisusta on kohta kuutisen vuotta. Toinen kertailua kaipaava karhuaiheinen juttu voisi olla Werner Herzogin kiehtova ja ajoittain käsittämättömiä piirteitäkin saava dokumentti Grizzly Man vuodelta 2005, jossa kyllä riittää sitä räyhäävämpääkin luonnonsuojelusanomaa sekä luonnon armottomuutta.

David Hacklin Into the Grizzly Maze ei mielestäni noiden mainittujen kanssa ihan samassa laatusarjassa kamppaile, mutta mainio tekele se lajissaan minusta on joka tapauksessa. Aiemmin Hackl on itselle tullut tutuksi tekemisistään Saw-kauhuelokuvasarjan parissa. Näistä vain vuoden 2008 Saw V on hänen ohjaustyönsä, mutta Hackl on kuitenkin ollut vaikuttamassa sarjan aiemmissa osissa muissa hommissa. Hänen ohjauksistaan kiinnostaisi myös vuoden 2015 Life on the Line, vaikka IMDB:n pisteet jokseenkin kehnosta menosta vihjaisevatkin. Myrskyn keskelle joutuvasta sähkötöitä tekevästä ryhmästä kertova tarina vaikuttaa kuitenkin ihan katsottavalta, varsinkin, kun näitä arkisempia sankarointeja tykkään silloin tällöin ihmetellä, vaikka eivät mitään todenmukaisuuden huipentumia olisikaan. Vielä enemmän odotusta aiheuttaa valmisteilla oleva Daughter of the Wolf, joka ilmeisesti sijoittelee tylymmän tyylistä rikos- ja selviytymistarinaansa Kanadan ja Alaskan rajamaille, mikä kelpaa erinomaisen hyvin, ja eiköhän elokuva tule tutkittua, kunhan aikoinaan ilmestyy.

Jos vielä jokusen sanan karmaisevasta karhutarusta naputtaisin, niin kyllä sitä uskaltaa helposti suositella eläinkauhun ja selviytymisjuttujen ystäville. Kumpaakin puolta on luvassa ja ainakin omasta mielestä noissa ensin mainituissa asiaan tavallaan kuuluu sekin, että luonto herää vastarintaan tai tilejä tasaamaan. Oli sitten kyse Godzillan varhaisista tuhotöistä tai näistä lähempänä arkista maailmaa liikkuvista suurpedoista. Olisihan tarinassa ollut tilaisuuksia lähteä vetämään touhua draamavetoisempaan suuntaan, mutta tämä tiivistetty ja jännitystä painottava linja kelpaa kyllä mainiosti. Sekin sanottakoon, että kaiken raatelun ja armottomuuden keskelläkin Into the Grizzly Maze onnistuu olemaan koskettavampi kuin tuo viimeksi kommentoitu laimea heppailu Race to Win, vaikka se ei mikään keskeisin pyrkimys olisikaan. Väittäisin, että näyttelijäporukka hoitaa hommansa hyvin ja ainakin keskeisissä hahmoissa on kiehtovia vivahteitakin, joista voisi enemmänkin kuulla. Samoin monet näistä kyseenalaisiakin elinkeinoja harrastavista hepuista ovat kuitenkin siinä määrin inhimillisiä tapauksia, ettei voi noin vain kuitata tappavia käpälöintejä pahan palkaksi. Kaiken lisäksi hengeltään Into the Grizzly Maze on kyllä kiitettävänkin tiukka sekä tappava rutistus ja ehdottomasti näkemieni eläinkauhistelujen paremmalla puoliskolla.

Into the Grizzly Maze (2015)

Open Season (Karvakamut)

Miten se menikään...kaikki turkilliset yhden turkillisen puolesta! Tai jotenkin näin. Tilailinpa tällaisen trilogian verran villien ja vähemmän villien epelien elelyä, joten kokeillaanpa tähän väliin sellaistakin ennen kuin tulee taas aika Disney-tuotannoille tai Fievelin uusille seikkailuille. Odotukset eivät tämän elokuvakolmikon kohdalla pilvissä liitele, koska ennakkokäsitykset ovat asettuneet sellaisen vitsikkään vauhtiviihteen suuntaan, joka harvemmin onnistuu mitään erityisen lumoavaa tai ihastuttavaa esittämään. Esimerkkeinä samaisesta sarjasta vaikkapa Over the Hedge ja Chicken Little. Kuten näistä ensimmäinen osoittaa, voihan se kohkaaminen ihan viihdyttävääkin olla, mutta toinen taas todistelee, että silloin tällöin kovinkin kylmäksi jättää. Toivotaan nyt edes kohtalaista temmellystä, niin riittäisi motivaatiota jatko-osienkin katseluun.

Hirmuinen raakalaiskarhuko sinne metsänvartijan selän taakse vaivihkaa hiippailee muristelemaan, saa katsoja hetkisen verran ihmetellä. Kovasti ainakin yrittää karjahdella, mutta vähän nolosti päättyy se ärähdys, kun Beth päättää toiselle näyttää kuka kovimmin karjuu. Boog paljastuu suunnilleen sillä hetkellä melkoiseksi nallekarhuksi, joka ei harmaakarhujen pelättyäkin hurjuutta huokumaan pääse. No, mikäpä siinä sitten, kun tanssahtelu näyttää kaverilta sujuvan vähintään hyvin. Autolla yhdessä huristellaan läheiseen pikkukaupunkiin. Kyseessä on kumpuilevienkin havumetsien ympäröimä Timberline. Siellä odottelee eräs esiintymislava kumpaistakin autossa istuskelevaa.

Beth ja Boog vetävät yhdessä temppuiluesitystä, joka turisteja sekä paikallisiakin katselijoita viihdyttää. Jälleen saadaan yksi erinomaisesti sujunut näytös kirjatuksi, mutta pitkään ei Beth ehdi hyvistä mielialoista nautiskelemaan, kun Shaw kurvailee paikalle autollaan. Metsästyskauden alkuun on edelleen kolme päivää, mutta mikäpä se siinä konepellillä onkaan sidottuna, ellei peura, jolta toinen sarvikin on jonnekin matkalle jäänyt. Bethillä suorastaan kiehuu tällainen piittaamattomuus sääntöjä kohtaan, mutta Shaw kömpelösti selittelee, että minkä sille voi, jos peura tahtoo kirmata menopelin eteen. Kaupungin katukuvaa silmäillessä ei voi välttyä ajatukselta, että monia muitakin ajatus uuden kauden avauksesta kutkuttaa, sillä aseet kulkevat katukävelykavereinakin mukana. Beth kuitenkin patistelee paikallista poliisia valvomaan tehokkaammin näitä rikkomuksia.

Muiden kinastellessa sisätilojen puolella huomaa Boog, ettei peura aivan vielä ole ehtinyt henkeään heittämään, vaan alkaa tokkurastaan virkistymään. Ymmärrettävästi toinen on ikävästi yllättynyt nykytilastaan, eikä ennuste tulevaisuuden suhteen erinomaiselta vaikuta, kun on tienoon ilkeimmän metsästäjän autoon kytketty. Ennen lähtöä Boog teräväkyntisesti ja hyväsydämisesti päättää auttaa uutta tuttavuutta karkailemaan. Shaw ei tietenkään tykkää yhtään tällaisista palveluksista, mutta metsästyskauden ulkopuolella on varsin kyseenalaista alkaa räiskimään poliisiaseman pihalla. Vaikka kuinka mieli tekisikin, niin siitä kiipelistä selittely ei välttämättä enää pelastaisikaan.

Siinä missä Elliot-peuralle koittavat tosissaan kovat ajan kolmen päivän kuluttua, on Boog-karhun elely huomattavasti helpommaksi järjestettyä ja vaarojen suhteenkin hän saa olla erityisasemassa. Kesyyntyneelle karhulle on kertynyt joukko etuisuuksia, joita hän toki osaa arvostaakin. Kukaan ei ole ottamassa henkeä pois pyssyllä, oma kuiva peti odottaa illalla nukkujaansa, televisiota saa katsella, herkkutarjontaa löytyy ja Beth vielä laulelee unilaulutkin. Ikkunan takaa katsoessa Elliot ymmärtää tilanteen siten, että Boog on vangiksi jäänyt ja tahtoo toisen pelastaa aiempaan palvelukseen vastatakseen. Boog joutuu selittämään, että hänen kannaltaan tilanne on mitä parhain, eikä pelastusta tässä tapauksessa tarvita. Toinen tosin ivailee, että taitaapi nalle kilttinä lemmikkinä asustella omistajansa hoivissa.

Elliot alkaa Boogin kotoisessa autotallissa sekoilla sekä säheltää ja sellaistakin ehdottelee, että voisi kaveriksi muutella, jos olot niin erinomaiset ovat. Keksiipä Elliot sitten toisen ajatuksen ja alkaa houkutella herkuilla kaveriaan iltarientojen pariin. Puraisu Juhuu-patukasta maistuukin niin hyvältä, että lisäähän sitä samaa tahtoo. Herkkujahti siis alkakoon! Kaksikon yöllinen hassuttelu ja syöpöttely tietysti vähemmän toivottuja lieveilmiöitäkin tuottelee. Lienee selvää, että parin varsin kookkaan eläimen laittaessa pienissä puodeissa mullinmallin-vaihteen päälle, niin vaihtelevaa vahinkoahan siitä kertyy. Sireenivinku jostakin alkaakin ujeltaa, mikä saa Elliotin pinkaisemaan pakoon. Lainvartija taas palauttelee sokerihumalaisen Boogin Bethin huomaan. Vähän sellaista ehdotusta on ilmassa, että jospa vähitellen alettaisiin harkitsemaan Boogin sopeuttamista metsäluontoon.

Beth ei ole halukas karhukaveristaan luopumaan, vaikka taitaa tietää lykkäävänsä väistämätöntä, mikä tekee asiasta molemmille aikanaan vielä vaikeampaa. Jos kuitenkin vielä edes yksi yhteinen kesä... Uusi aamu koittaa Elliotillekin ja se alkaa kitkeränsuloiseen kahviin tutustumalla, kun toinen hörppyjä kulauttelee hyikötellen, mutta kovasti piristyen. Päänsärkyinen karhu yrittää toisaalla saada itseään esityskuntoon, ettei aivan pääsisi homma lässähtämään. Samaiseen paikkaan tietenkin pöllähtää kofeiinivirkku peurakaveri säheltämään. Kaksikko saakin esiripun takana melkoisen näytöksen aikaiseksi ja varjokuvia hirvittelevä yleisö saa kauhistella, että mitä julmaa suolestusta aiemmin kiltti Boog siellä mahtaa suoritella. Paikalle sattuva Shaw saa myös tekosyyn vetreytellä liipasinsormeaan kaunoja purkaakseen. Ei näytä hyvältä, ei...

Poliisi ja Beth pelastavat päivän koheltavan kaksikon osalta, eli henkensä saavat pitää Shawn kärvistellessä. Jonkinlainen raja kuitenkin on ylitetty, eikä Boog enää samana kilttinä karhuna näyttäydy. Raskain sydämin Beth joutuukin varsin lyhyellä varoitusajalla kaveristaan luopumaan. Hän kuljettelee Boogin sekä Elliotin kauas kukkuloiden ja vesiputousten taakse turvaan metsästäjiltä. Herätys kaukana kotoa ei ole yhtään Boogin mieleen. Jotenkin sitä pitäisi taikoa itsensä takaisin Timberlineen, mutta valitettavasti olemattomat suunnistus- sekä erätaidot tekevät operaatiosta melkoisen hankalan purtavan. Uudesta ystävästäkään ei tunnu hyötyä olevan, vaan ympyröissä kuljetaan. Retken etenemistä entisestään hankaloittaa uskomattoman riidanhaluinen orava-armeija, joka tahtoo käpyjä viskoa, kun vähänkin syytä vihamielisyyteen saa. Muut metsien asukkaat taas suhtautuvat kovin pilkallisesti kilttiin nallekarhuun ja tämän kaveriin. Niin, ja sitten tietysti ne metsästäjätkin. Löytyyköhän harharetkille onnellinen loppu vai onko määränpää sittenkin toimia koristeena jonkin metsästysmajan ankealla seinällä?

Suunnilleen siihen tapaan tässä edetään kuin ennakko-odotukset vihjailivatkin. Vauhtia ja vitsiä kyllä riittää, sitä ei auta kiistämään lähteä. Valitettavasti valittu linja taitaa olla se, että määrä korvatkoon laadun. Mitään kovinkaan erikoista tai erinomaista ei ainakaan omaan mieleen pilkahda, kun katseltuja minuutteja näin jälkikäteen päässään pyörittelee. Open Season ei pääse tylsäksi käymään, mutta näillä keinoin ei mitään muistettavaa metsäseikkailua synnytetä. Kadotettujen mukavuuksien jahti ei pelkällä kaasun painamisella lähde kummoiseenkaan kiitoon.

Katsellessa pääsee muodostumaan sellainen vaikutelma, että muiden suurien tuotantoyhtiöiden tapaan Sony on tahtonut saada vauhtiin menestyksekkään animaatioelokuvien sarjan. Suurella budjetilla on lähdetty liikkeelle ja pää- sekä sivuosat vilisevät tunnettujen näyttelijöiden ääniä. Hätäisestä huitaisusta ei varmaan kannata huudella, sillä valmistumiseen meni runsaat kolme vuotta, mutta hengettömästä menosta voisikin hiukkasen valitella. Minun silmilleni on jokseenkin yhdentekevää, vaikka päähahmojen turkeissa huojuisi aidolta ja eläväiseltä vaikuttaen miljoona tai useampikin eroteltavissa oleva karva, mutta muuten ei saada karvakaverien tekemisiin kunnollista intoa tai koskettavuutta.

Vaikka tosiaan turkkikarvoihin olisikin panostettu huomattavasti, niin minun olisi vaikea nähdyn perusteella arvailla, että tekemiseen on panostettu rapsakat 80 miljoonaa dollaria. Hahmojen ilmeily on mielestäni monesti jokseenkin köyhää ja yksipuolista, nekin vielä paikoin kankeita ja kömpelöitä hymyjä sekä irvistelyjä. Jotkut sivuhahmoista taas saavat tässä mielessä kovin olemattoman käsittelyn. Esimerkiksi kelvannee vaikkapa metsän pupujoukko. Niiden naamojen takaa en hyvällä tahdollakaan onnistu mitään riemastuttavaa eloisuutta löytämään tai edes pupusöpöstelyä noin yleisesti. Toisena voisi mainita vaikka Elliotin ihastuksen kohteen Gisellen. Kyseessä on kuitenkin yksi merkityksellisemmistä sivuhahmoista ja lopputulos on melkoisen vaatimaton. Tällainen jälki on melko kaukana siitä animaatiosta, joka omia silmiä enemmän viehättelee.

Kahjo kohellus ja hassujen höpöttely tässä tapauksessa vaikuttaa muutenkin olevan se suurin vetonaula, mutta mistään täysosumasta ei tee mieli jutustella, sillä näitä heittoja kuunnellessa ja kohkausta katsellessa tunnelmat ovat useammin "hmph..." kuin "hehheh". Kovin on yritetty koostella metsään hulvattomalla tavalla käyttäytyvää eläinjoukkoa. Oravat ovat vieraille uhittelevia riidanhaastajia, joilta kyllä lähtee käpytäyslaidallinen hyvinkin herkästi. Kalat suorastaan loikkaavat ylös virrasta läpsimään ja mätkimään. Peuralauma muistuttelee varsin kovaotteisesti Elliotille, ettei tarvitse tulla takaisin. Siinä jaellaan tylyyn tapaan ilmaisia ilmalentoja lajitoverille. Vähän kajahtaneet sorsat taas muistelevat traumaattista muuttomatkaansa, joka kääntyi kammottavaksi selviytymiskamppailuksi. Ehkä olisi laatukarsintaa voinut tiukemminkin harrastella, vaikka se olisikin johtanut vitsitulvan kuihtumiseen. Useampi heikko tai keskinkertainen sutkaus peräkkäin on mitä oivin keino, mitä tulee yleisen tympivyyden lisäämiseen.

Pitäähän hiukkasen vinksahtaneeseen porukkaan vielä hassunhauskasti vainoharhaisia salaliittojuttuja päässään pyörittelevä tyyppi saada mukaan, eiköstä vain... Sen paikan täyttää tietysti Shaw. Muutenkaan hän ei mikään miehistä mukavin ole. Eläimet ovat hänelle jotakin sellaista, minkä voi ammuskella tai yliajaa pois päiviltä tuosta vain, jos siltä tuntuu. Päälle tietysti mautonta vitsiä. No, hänen päähänsä on iskostunut sellainen ajatus, että eläimet ovat yhdessä juonittelemassa ja vähitellen nousemassa kapinaan. Laajempi konflikti kuitenkin on väistämätön ja mitä kaikkea... Sanoisin, että tyyppi juttuineen sijoittuu melko selvästi sinne hohhoijaa-osastoon ja huvittavuus on kovin olematonta.

Jos hivenen päätöntäkin säntäilyä haikailee, niin sellaisiin toiveisiin Open Season onnistuu vastailemaan. Ensimmäisellä puolikkaallakin vauhtia riittää, mutta isommat mullistukset säästellään lähemmäs loppua. Murtuvan padon ja sen takaa vapautuvien vesimassojen aiheuttama kaaos lienee suurimpia sekä näyttävimpiä jaksoja. Pitäähän se metsästyskausikin lopulta käyntiin työntää. Siihen liittyviä ovelia operaatioita katsellessa ei voi välttää sitä, että alussa mainittu Over the Hedge pariin otteeseen mielessä pääsee vierailemaan. Oma silmäpari ei toistaiseksi ole tämän vauhtivipellyksellä juhlivan alalajin teoksia määrällisesti vielä erityisen paljoa nähnyt, mutta siitä huolimatta kyllästyminen on hyvää vauhtia käymässä kimppuun.

Luultavasti näillekin yleisönsä on, sillä käsittääkseni Open Season tekijöidensä kassaan miljoonaa toisensa jälkeen kilautteli. Alkaa kuitenkin näyttää siltä, ettei näillä minulle erityisen paljon ole tarjottavaa. Omalla kohdalla esimerkiksi tämä Open Season ei ole minkäänlainen haastaja hyvälle toiminta- tai seikkailuelokuvalle, vaan edustaa ennemmin sitä elokuvajoukkoa, jonka edustajia kyllä suuremmin tylsistymättä katselee ainakin paremman tekemisen puutteessa, mutta mitään pysyvää muistijälkeä lienee turha toivoa. Epäilenpä, että Open Season aloittelee lähenevässä tulevaisuudessa matkansa sinne unholan suuntaan. Yksittäisillä näyttävämmillä toimintakohtauksilla harvemmin mitään iki-ihastusta saadaan animaatioelokuvien puolella aikaan.

Itse olen sen verran rajoittunut, että jotakin muuta kaipaisi myös, kuten vaikka niitä rakastettavia hahmoja. Onhan se tavallaan hassua, että löytyy kiukkuista moottorisahamajavaa, salaliittohörhöilyä ja kahjoa kaikenlaista. Harmittavampaa taas se, ettei näiden tekemisistä noin herkemmällä tunnepuolella paljoakaan piittaile. Testinä voi tässä tapauksessa käyttää kohtausta, jossa ystävysten tiet ovat erkanemassa. On synkkää sekä sateista kuvaa, valittelevaa laulua, mutta eipä vain tunnu yhtään missään. Lähinnä jää kiusaantunut olo, että pakkohan sellaistakin oli yrittää ja siihen ruhtinaalliset pari minuuttia hukkailla. Sitten taas vitsiniekat kohkauksineen vauhtiin. Käy sellainenkin mielessä, että ehkä olisi luontevampaa yrittää selvitä kokonaan ilman näitä kovin kaavamaisia surumielistelyjä, jos tosiaan parempaan ei niiden suhteen pystytä.

Levyjulkaisun bonustarjonnasta voisi vähän kirjoitella, sillä sitäkin puolta tuli selailtua. Poistettuja kohtauksia on pari, eikä niissä viimeistely ole lähelläkään valmista. Tosin en keksi syitäkään, miksi olisi pitänyt valmiiksi tehdä, sillä kovin yhdentekeviä ovat. Sekaan on sujautettu myös neliminuuttinen lyhytelokuva Boog & Elliot's Midnight Bun Run, jossa kaverukset yön turvin kähveltävät retkeilijöiltä evästä. Sekään ei sanottavammin innostele. Deathrayn musiikkivideo kappaleesta I Wanna Lose Control taas muistuttelee, miten heikkoa ja keskinkertaista musiikkia elokuvaan on lätkitty. Sinänsä hymyilyttää, että tällaisen lattean renkutuksen pitäisi osaltaan innostella jonkinlaista riehaantumista. Behind the Trees on 15-minuuttinen katsaus tekovaiheisiin. Alkuun vähän höpötellään tarinan muotoutumisesta, mutta enimmäkseen hehkutellaan visuaalista ilmettä ja ihmetellään sitä uskomatonta karvamäärää. Kahdeksan minuutin mittaisessa pätkässä taas lähinnä kehuskellaan, miten sopivia ja hyviä tyyppejä äänirooleihin löydettiinkään.

Tulipa taas sävyltään valittelevaa tilittelyä, vaikkei Open Season mikään rasittava kamaluus olekaan. Harmittaa hiukkasen, että panostellaan paljonkin aikaa sekä rahaa ja vuosien työn tuloksena saadaan aikaan elokuva, jota tykkäisi lähinnä summailla siten, että onhan se nyt ihan menettelevä kertakäyttöviihdyke. Sellaisena Open Season minulle pitkälti näyttäytyy, eikä elokuvasta löydy juuri mitään juttuja, jotka jättäisivät jälkeensä ajatuksen mahdollisesta uusintakatselusta. Oikeastaan se onnistuu ennemmin luomaan nihkeyttä niiden jatko-osienkin suhteen ja siirtää samaisen kolmen elokuvan boxin availua tuonnemmas tulevaisuuteen. Jos tahtoisi huojuvia aasinsiltoja pitkin horjua vaikkapa kolme vuotta aiemmin ilmestyneen karhuseikkailun pariin, niin voisi vähän vertailuja tehdä. Brother Bear ei todellakaan kuulu omalla listalla parhaisiin Disney-klassikkoihin, mutta onhan se silti paljon nautittavampi kokemus. Löytyyhän siitäkin hassusti höpötteleviä ja koheltavia sivuhahmoja, toiminnallisempia jaksoja ja niin edelleen, mutta erilaiset elementit on taiteiltu paremmin toimivaksi paketiksi. Kokonaisuus saa aikaan värähtelyjä sydänseuduillakin ja tarjoaa niitä muistettaviakin tuokioita. Open Season taas vitsailee ja vyöryttelee paljon ahkerammin, mutta jättää kovin laimean vaikutuksen, eivätkä nämä karvakamut parasta elokuvaseuraa ole.

Open Season (2006) (IMDB)