sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Hälsoresan - En smal film av stor vikt (Terveysmatka)

Jaa-a, näyttääpi siitäkin olevan jo noin puolitoista vuotta, kun viimeksi huvittavasti hölmöilevän Stig-Helmerin toilailuista ja reissuista höpöttelin. Tuolloinkin kyseessä oli lähinnä tekijöiden haastatteluista koostuva dokumentti I Stig Helmers fotspår (Stig-Helmerin jalanjäljillä), eli eiköhän pitäisi päästää miekkonen matkaan tauon jälkeen, kun on tullut kokoelmaa senkin osaston suhteen täydennettyä. Elokuvat ohjannut ja pääosaa esittänyt Lasse Åberg on aiemmin mukavissa merkeissä vienyt katsojat joululomalle eteläisen Euroopan lämpöön rantalötköilystä nauttimaan, hilpeät hiihtolomahassutukset kokemaan huimilla huipuilla lasketellen sekä muutenkin viiletellen ja keskikesän juhlisteluja kohelluksineen seurailemaan Ruotsin kauniiseen saaristoon.

Nuo kolme ovatkin mielestäni oikein mainioita, iloisia ja kepeitä lomakomedioita, jotka kestävät kertailuakin kivasti ja niitä edelleen suosittelen, jos vain tällainen hömppä yhtään huvittaa. Kun tultiin 1990-luvulle, niin alkoi tuntua siltä, että porukka on jo hiukkasen reissuissaan väsähtänyt, sillä golf-touhuista pikkuisen pirteyttä uupui. Eihän sekään vielä minusta kehno tai kamala ollut, mutta kyllä ne huvitukset harmittavasti harvemmiksi jäivät ja minuutteja olisi voinut jokusen nipsiä. Leppoisaa menoa kaverukset edelleen saivat aikaiseksi, ja suunnilleen samanlaista hyväntuulista lötköilyä toivon terveysaiheiselta reissultakin, mutta pienoiset epäilykset kuitenkin laatutason suhteen ovat. IMDB:n pistekeskiarvojen perusteella voisi helposti olettaa, että viides osa Stig-Helmerin saagaan olisi selkeästi huonoin ja suorastaan surkea. Ehkei nyt aivan näin ankein odotuksin matkalippuja tilailla, mutta vähän varovaisesti ennakkotoiveet asetellaan.



Lieköhän kyse siitä, että ensimmäisestä matkasta miltei kaksi vuosikymmentä on jo kulunut, kun otsikko vähän vihjailee, että huvitusten sekä hurvittelujen sijaan laitetaankin kehoa kuntoon? Eihän Stig-Helmerin seikkailuja oikein voi sellaisena rämäpäisenä remuamisena pitää, että reissailu olisi miekkosen rähjäistänyt, vaikkakin tulee muistaa, että onhan kommelluksissa kopsauksiakin kertynyt ja niveliä nyrjähtänyt hassuissa sattumuksissa. Vaikka vanhat kolhut eivät niinkään vaivaisi, niin ikää kuitenkin on kertynyt siinä määrin, ettei enää ihan nuorukaisia olla ja ehkä se rentouttava makoilu jossakin kauniin luonnon ympäröimässä hyvinvointikeskuksessa onkin huomattavasti houkuttelevampi tarjous kuin toiminnallinen seikkailuloma? Yleensä osaan suhtautua näin pimeänä talvikautena varsin suotuisasti löysempiinkin reissuihin, mutta tarkoituksena siis olisi tarkastella, miten noista lähtökohdista komediaa kehitellään ja hauskuuttaako terveysasioilla vitsailu katsomon puolella, vai käykö puuduttamaan...?

Ennen kuin tähän kysymykseen ehditään vastausta etsimään, niin ruudulle lävähtää teksti, jossa sanaillaan, miten huumorissa piilee vaara, että ihmiset voivat luulla esittäjän pilailevan, eli epäilemättä vakavasta asiasta on kyse. Samalla saadaan lyhyt vilkaisu kaukaisempiin aikoihin Taalainmaan tukkiuiton muodossa, mutta nopsasti kamera kohoaa tuolloiseen nykyhetkeen esitellen pohjoisten metsien loppukesäistä kauneutta ilmakuvien kautta. Hetkisen liideltyään kuvauslento lopahtaa ja laskeudutaan maaseutukartanon kohdalla. Granhedsgården on paikan nimi ja suomennoksessa se kääntyy Kuusikartanoksi. Kyseessä on syrjäinen terveellisiin elämäntapoihin keskittyvä hoitokeskus maaseudun rauhassa, jossa salaattipöydät notkuvat vihertäviä ja vähäkalorisia herkkuja niitä arvostaville...tai kenties myös puolipakosta pureskeleville.



Popsimisen pariin päästäänkin ja kuten ystävällisesti henkilökunta muistuttelee, niin oikeaoppinen puraisumäärä on tärkeää pitää mielessä. Ei se hyvinvointi ilmeisesti ihan vain puolihuolimattomasti haukkaillen tule, vaan töitä on tehtävä! Laitoksen keittiössä kuoriutuukin valtava porkkanavuori hyvää vauhia, vaikkakin näyttää siltä, että urakassa ahertava heppu on vähintään pari kappaletta liikaa veistellyt, koska ilme alkaa kertoa tympiintymisestä. Tulee myös selväksi, että Kuusikartanolla on suurempiakin huolia läheisessä tulevaisuudessa, sillä vieraita käy enää vain pari viikossa ja edessä odottelee joko konkurssi tai uudistuminen. Henkilökunnan puolelta ehdotellaan, että jospa yksinkertaisella nimenvaihdoksella pystyttäisiin taloudelliset huolet selättämään, mutta paikan pyörittäjä vaikuttaa suhtautuvan ajatukseen vähintään skeptisesti ja kenties kaipailee vähän räväkämpää ilmeen päivittelyä.

No, elokuva jättää Kuusikartanon muutosideat muhimaan ja poistutaan hetkiseksi Ruotsin rajojen ulkopuolelle, jonne Stig-Helmer (Lasse Åberg) edellisessä osassa jäi, eli Skotlanti kutsuu. Herra ei itse siellä tosin ole enää vuosiin vaikuttanut, kuten paikallisessa pubissa puhellaan. Aiempien jatko-osien tapaan Stig-Helmer on elokuvien välissä eronnut puolisostaan ja kuviot ovat palautuneet jossakin määrin erakkomaisen arjen suuntaan. Edellisessä elokuvassa Stig-Helmer jäi tosiaan työttömäksi ja sittemmin golf-välineiden valmistuskin on lopahtanut Fionan lähdettyä teilleen. Käsiin jäänyttä runsasta joutoaikaa herra ei ole mihinkään tuikitärkeään hyötykäyttöön laittanut, vaan onpa kulutellut päivänsä löhöillen. Rasvaiset ja suolaiset herkut maistuvat, eli onpa siinä syöpötellessä kasvanut keskivartalon kohdille melkoinen talvivarastokin. Kyse ei enää ole välttämättä pelkästä satunnaisesta napostelusta, vaan käpälät täynnä nakkisämpylöitä ja perunalastuja miekkonen hipsii kaupasta kotia kohti televisiotarjontaa vahtimaan.



Makupaloja monenlaisia suu ahmii jatkuvasti ja asunnolla vieraileva äitikin huolestuu poikansa tilasta. Ehkä on jonkinlainen syömisriippuvuus pikkuhiljaa hiipinyt osaksi elämää ja tyhjiä päiviä täytetään tällaisella toiminnalla. Ehkei Stig-Helmer aiemminkaan mikään maailman reippain menijä ollut, mutta jossakin vaiheissa varkain mieleen on pesänsä pieni alakulon poikanen tehnyt ja vienyt lopunkin puhdin pois. No, pitäähän sitä sohvalta välillä nousta, koska naapuriin muuttanut Rebecka Melin (Anna Norberg) tulee pyytämään apua, sillä sänky pitäisi saada parhaiden värinöiden taitekohtaan siirreltyä, eikä se yksin suju. Samalla selviää, että Rebecka on myös virallinen noita, joka tarjoaa hieman värikkäämpiä hengellisiä terapiapalveluja. Hän huomaakin heti, että Stig-Helmerillä on seikka jos toinenkin pikkuisen pielessä ja tämän tapaamisen seurauksena myöhemmin yöllä unikuvissa pyörivät hurjat noitakeitokset negatiivisine energioineen, eli jokin on ainakin lähtenyt kytemään alitajunnassa.

Aamulla vanha tuttu reissukaveri Ole (Jon Skolmen) pirisyttelee ovikelloa. Tapojensa mukaan hän on jälleen moderneja vimpaimia mennyt hankkimaan ja tällä kerralla ojentaa ystävälleen kehittyneen punnituslaitteen, jonka olisi tarkoitus neuvoa kalorikulutuksen suhteen. Siinä missä Stig-Helmerin työttömyys jatkuu, eikä niitä tilaisuuksiakaan oikein horisontissa näy, niin Ole pyörittää edelleen mainostoimistoaan. Sitä kautta saadaankin takaisin edellisessä osassa ylimielisesti yrmyillyt Bruno Anderhage (Mats Bergman), sillä tämän sijoitusyhtiö on päätynyt broileribisnekseenkin ja tilannut Olen porukalta kanamaisen mainoksen, jolla lähdettäisiin kilpailemaan tanskalaista hintoja tiputtavaa tuotantoa vastaan. Mainoskuvaukset kuitenkin takkuilevat, sillä kansallishenkisyyttä kotkottelevan kanakuvaston taltioiminen tökkii pahasti, mikä kai stressiä entisestään lisäilee. Myöhemmin kesken kuntosalisession Olella alkaa vasen käsi oireilla ja viestitellä, että on aika käväistä lääkärin vastaanotolla.



Sydänkohtauksesta ei sentään ole kyse, mutta lääkäri juttelee, että nyt alkaa olla liikaa kiirettä, hoppua ja huolta elonpäiviä painamassa, joten pitäisi ottaa askeleita rentoutumisen edistämiseksi. Vaikkapa viikon loma, johon sisältyisi runsaasti ulkoilua, eikä Ole ole suureen vastarintaan nousemassa. Stig-Helmerillä taas on menossa varsin itsepetoksellinen punnitustuokio, koska eihän sitä välttämättä tahtoisi itselleen myöntää, että huonoon suuntaan ollaan menossa ja pitäisi kokeilla korjausliikkeitä herkut hyläten. Tietenkään hän ei ole Ruotsin ainoa ihminen, joka kokee painohuolia, kun samaan aikaan suuri osa kansakunnasta on erilaisten terveystrendien vietävänä. Esimerkiksi Brunon vaimo Camilla (Ia Langhammer) tuskailee myös kertyvien kilojen kanssa ja toistaiseksi tuntee saaneensa hyödyttömiä neuvoja kalliiseen hintaan.

Yhdellä jos toisellakin olisi siis terveysasioidensa suhteen tehtävää ja sattuupa sopivasti, että rajusti uudistuva Kuusikartano kaikenlaisia palveluja näihin huoliin tahtoo kaupata. Uutena tuotteena tarjotaan eheän ihmisen viikkopakettia, johon näyttäisi sisältyvän kaikenlaista ja monenmoista fyysistä touhua, hengenravintoa sekä ruokasuuntausta. Ole tietysti vainuaa näitä tuulahduksia tehokkaasti ja aiempien elokuvien tapaan suostuttelee kaverinsa matkaan. Camilla on myös menossa ja tukemaan lähtee ystävätär Inger (Pia Johansson). Rebecka taas on saanut mahdollisuuden tarjota omia terapiapalvelujaan Kuusikartanon tiloissa ja saadaanpa samojen seinien sisään tuttu tohtorikin. Melkein pari vuosikymmentä aiemmin ensimmäisessä osassa lentopelkoja hoitanut ja pimeillä rahoilla mökkikauppoja keplotellut Levander (Magnus Härenstam) tekee paluun porukkaan. Kuusikartanon tiloihin kokoontuu siis monia tuttuja kasvoja ja tietysti ihan uusia tyyppejäkin. Toisilla toiveena on kohottaa kuntoa ja ottaa ensiaskeleita terveellisempää loppuelämää kohti, mutta onhan joukossa niitäkin, jotka kuumeisesti pohtivat, miten pääsisivät muiden huolilla ja haaveilla rahastamaan. Saapi nähdä mitä tulee, eli onko kyseessä silkka hukkareissu vaiko elämää mullistava kokemus koettelemuksineen...?



Odotukset eivät tosiaan tässä vaiheessa enää erityisen korkeiksi kohoilleet, koska kahdeksan vuotta varhaisemmat golf-taituroinnit jo taipuivat vaiko vaipuivat vähäsen väsyn puolelle, eikä käväisy Kuusikartanossa ainakaan suurempia kehuja ollut katsojilta saanut. Karkeasti voisinkin jaotella, että ensimmäisen kolmanneksen ajan tunnelmat eivät erityisen hilpeät ole, vaikka hienoista huvittavuutta paikoin tavoitetaan. Lähinnä katsellessa alkoi näyttää siltä, että tällä menolla painonpudotuspuuhista on puhti kokonaan pois ennen kuin puoliväliin ehditään ja tekijät olisivat voineet antaa heppujen nauttia eläkepäivistä kameroiden tavoittamattomissa. Alku ei sinänsä siis paljoakaan lupaillut, mutta harvemmin tulee elokuvia kehnouden takia keskeytettyä. Tietysti sekin kannusti jatkamaan, että kolmesta ensimmäisestä elokuvasta enemmänkin tykkäilen ja lisäksi sympaattiset kaverukset saavat hyvää mieltä aikaiseksi, vaikka paras pirteys olisikin jo poissa.

Hyväntuulisuuskin oli tosin aluksi vähän kyseenalaista, koska tuntui siltä, että ensimmäisellä kolmanneksella vitsailussa painottui leppoisaa hölmöilyä enemmän ilkeily ja yleinen kireys. Aiemmista elokuvista olen senkin takia pitänyt paljon, että tällaista tympivämpää osastoa on katsojien suuntaan maltillisemmin annosteltu ja keskitytty hakemaan hauskuutukset harmittomammista höpsöilyistä. Onhan edellisissäkin lomakoitoksissa nähty niitä jäkättäväisiä ilonpilaajia, mutta painotukset ovat kuitenkin mielestäni selkeästi olleet positiivisempien mielialojen suuntaan. Onneksi katkera kärvistely ei vahvimmaksi voimavaraksi pääse muodostumaan, vaan kunhan ehditään kunnolla Kuusikartanoon pulmien kimppuun, niin alkaa vähitellen hyvä henkikin löytymään ja minusta toinen puolikas onkin suunnilleen kaikin puolin nautinnollisempaa hömppäviihdettä. Ehkei aiempien reissujen taikaa tavoiteta, mutta tuntuu siltä, että Åbergin ja kumppanien tähtäimessä on ollut kyhäillä hiukan muunlainen viritelmä kuin vain kivojen kepposten ja hassujen sattumusten sarja. Onnistuminen ei mikään napakymppi ole, vaan löysää löytyy ja toiveita jää täyttämättä, mutta siitä huolimatta kaverukset lopulta plusmerkkisesti tästäkin seikkailustaan selviytyvät ja kohtalokin tuntuu taustalla hääräilevän, eikä pelkästään epäonnenpotkuja kenkien.



Vaikka silmäni tahtovat tietoista jäähdyttelyä ja kierrosten alentamista havaita, niin eipä silti silkkaan seesteisyyteen tuudittauduta, vaan pitäähän kavereille vähintään lyhykäinen irtiotto rankemman porhalluksen parissa tarjota. Tai eihän sitä niinkään hakemalla haeta, vaan kunhan nyt sattuu kohdalle, kuten niin monesti Stig-Helmerille aiemminkin. Tällä kerralla selviytymiskurssi ei menekään ihan suunnitelmien mukaan, vaan melonnan aakkosia opetteleva parivaljakko päätyy painelemaan kanootillaan hurjempia koskia, eli suoremmin sanottuna hupsista vain vesiputouksesta alas. Näinpä sitä saadaan puolihuolimattomasti aikaan hieman todellisempi selviytymistaitojen testaus, mikä samalla tuo päähenkilöstä uusia puolia esille ja kai myös ystävyyttä lujittelee, eli ihan hyvää menoa, kun kerran lämminhenkistä kaverikomediaa pohjimmiltaan väsäillään. Kyllähän niitä reippaampia repäisyjä muitakin mukaan mahtuu, kun esimerkiksi Anderhagella alkaa ahneus riistäytyä pahemmin käsistä, mikä lopulta ajaa kohti vaarallisiakin hämäräpuuhia. Yleisesti kuitenkin sanoisin, että fyysiset kommellukset ovat vähäisemmässä roolissa, etenkin jos ottaa vertailukohdaksi lasketteluriehan tai saaristolomailun.


Kaatuilujen ja kömmähdysten väheneminen ei automaattisesti tarkoita vitsien kuivahtamista, vaan kyllähän aihepiiristä yritetään iloa irti revitellä. Käsittääkseni Ruotsissa oli edellisen vuosituhannen jälkipuoliskolla terveysintoilu erikoistuotteineen ja paikoin hiukkasen hörhöilevine hoitoineenkin suuressa suosiossa ja sille Hälsoresan - En smal film av stor vikt tahtoo pikkuisen ilkkua. Huumorin tyylilajiksi ei ole mikään pikimusta pilkka valikoitunut, vaan elokuvan alkupuolta lukuun ottamatta kohtalaisen kiltiksi sävy taas asetellaan, mikä on mielestäni linjassa hahmoihin ja aiempiin elokuviin. On selkeästi tahdottu jättää julmemmat raatelut muiden hommiksi ja keskitytty kepeämpään naureskeluun. Jos erilaiset terveellisten elämäntapojen oikotiet tai aihepiirin ympärillä pyörivä hölynpölyinen hömpötys eivät innosta tai huvita, niin luulenpa, että elokuva ei montaakaan naurua tai hymyä herättele ja siinä tapauksessa suosittelisin jättämään väliin.

Jos kuitenkin mielenkiintoa erilaisiin terveystemppuihin löytyy, eikä asenne haudanvakava aiheeseen liittyen ole, niin luulisin, että ainakin paikoin tyyppien pöhköilyt onnistuisivat huvittamaankin. Omasta mielestäni Bergmanin esittämälle Anderhagelle olisi riittänyt jo se yksi elokuva, koska eipä kyseessä mikään erityisen riemastuttava hahmo ole ja tyypin toilailut edustavat minusta elokuvassa sitä väkinäisempää laitaa. Sen sijaan pitkän paussin jälkeen palaava Levander kyllä on tervetullut, sillä muiden painohuolilla tienaamaan pyrkivä tohtori tuntuu olevan elementissään. Yhdessä Anderhage ja Levander kehittelevät kohtalaisen kyseenalaisen terveystuotteen ja liiketoimintaa voisi kuvailla vähintään raadolliseksi rahastukseksi. Toki Levanderin kikkakirjasta muitakin jekkuja paljastuu, sillä hänet on palkattu paikan terveysexpertiksi ja hepun listalta löytyy henkihoitoa monenmoista unohtamatta ravitsemusneuvontaa lemmikeille.



Laitokseen on toki hommattu muitakin alojensa asiantuntijoita ja sessiot ovat paikoin lievästi ilmaistuna korkealentoisia. Välillä tavoitellaan ydinlankoja jostakin kehon ja mielen epämääräisestä välimaastosta, toisena hetkenä eheydytään puita halaillen. Tuhansien kilometrien takaa löydetään oppaat saattelemaan sielut oikeille poluille, ja kunhan riittävästi seteleitä pinotaan, on hengellisyys helposti kaupan. Hiukan hyminää ja yksinkertaista mantraa, niin kyllä se siitä lähtee luistamaan, jos vain maksut on ajallaan maksettu. Noin muuten Kuusikartanossa vallitsee tiukka kuri, kun päihteet ja herkut on ehdottomasti kielletty. Sipsejä ja nakkeja ahminut Stig-Helmerkin laitetaan ankealle paastokuurille, eikä kaveri ihan onnen huippuvuorilla tunnu hiippailevan hörppiessään parsakaalin keitinlientä, mutta mitäpä sitä ei tekisi liikakiloista päästäkseen ja kehon puhdistaakseen...namnam! Aivan kaikkia lomailijoita ei täysin ehdoton kituuttelu kiinnosta, vaan tuumaavat, että saahan sitä pikkuisen nautiskellakin kaiken terveystouhun ohessa. Stig-Helmerin kohdalla ei pelkkä parsamehu riitä, vaan pitäisi mielen sopukoista löytää ne esteet, jotka ovat mukavan miehen alakulon poluille laittaneet talsimaan ja sulkeutumaan. Terapiatuokioissa kurkistellaan lyhyesti lapsuusvuosienkin suuntaan, mutta löytyyköhän niistä muistoistakaan avainta, jolla voisi koko kehoon levinneet jännitteet vapauttaa ja päästää kasaantuneet aggressiot ulos...?

Aiemminkin olen höpötellyt, että Stig-Helmer on omaa sydäntä lähellä ja hyvinkin samastuttava hahmo toikkarointeineen, eli omalla kohdalla ei erityisen helposti heräile mielihaluja lähteä näitä teoksia lyttäilemään. Hiihtohupailun loppupuolella heppua luonnehditaan lapselliseksi, kömpelöksi, epävarmaksi, araksi ja mitä vielä, mutta samaan aikaan hyvinkin pidettäväksi, minkä ehdottomasti allekirjoitan. Åbergin luomus onkin kohtalaisen kaukana ruotsalaisesta ulospäin suuntautuneesta, itsevarmasta ja sosiaalisesta menestyjästä, mutta ilmeisesti tällaiselle tönkölle ja hiljaiselle hepulle on myös länsinaapurissa ollut tilausta elokuvasarjan venyessä ja kerätessä katsojia. Itseäni näissä miellyttää sekin, että vaikka Stig-Helmerille kaikenlaista sattuukin, niin ei hänestä silti tehdä mitään epäonnenmagneettia, jota elämä potkii päähän kerta toisensa jälkeen, vaan ennemmin kyseessä on hapuilevin harha-askelin etenevä kaveri ja vaikka välillä kömmähdykset eivät niin mielekkäitä olisikaan, niin silti usein reissuissa iloisia yllätyksiäkin tulee vastaan ja onni hymyilee. Olen osana on pikkuisen potkia kaveriinsa seikkailuintoa, mutta kunhan liikkeelle päästään, niin yleensä elämä tahtoo myös niitä mukavampia puoliaan tarjoilla.



Kuten mainittua, niin viidennen osan alussa ollaan tilanteessa, että se elämänhalu on jo hiukan hukassa ja pienoinen luovutusmieliala valloillaan. Elokuvan edetessä alkaa vahvistua, että Åberg ja kumppanit alkavat valmistella monta matkaa kokeneille kaveruksille onnellista loppua ja kyllähän sen mielellään näille ystävyksille suo. Aiempia osiakaan ei mihinkään murheisiin ole päätelty, vaan päinvastaisesti hyvinkin mukaviin hetkiin, vaan nyt alkaa näyttää siltä, että laitetaan palaset paremmin paikoilleen. Tuntuu myös siltä, että sähelteleväisen sympaattinen sankari löytää vihdoin ja viimein sen oman paikkansa kummallisesta maailmasta ja siinä samalla kestävämmän onnen. Kommelluksia tähän reissuun tosiaan mahtuu vähemmän ja vauhtia muutenkin jarrutellaan, mutta jos on näihin tyyppeihin tykästynyt, niin en usko, että ratkaisut hirmuisesti närästelisivät, vaan ennemmin veikkailisin, että viimeiset minuutit voivatkin taikoa lämpöistä hymyä kasvoille ja sydämeen. Silmäkulmia ei sentään tarvinnut alkaa pyyhkimään, mutta tunnustanpa kuitenkin, että etenkin nihkeän alun jälkeen hyväntuulinen ja rauhallisesti onnea etsivä lopettelu pääsi yllättämään iloisesti. Samalla mieleen jää tunne, ettei enää tarvita uutta reissua, mikä on minusta ehdottomasti parempi päätös mukaville matkaajille kuin edellisen elokuvan loppu.


Sopii samalla pitää mielessä, että Åberg palasi vielä kerran aiheeseen yli kymmenen vuotta terveysreissun jälkeen elokuvassa The Stig-Helmer Story, mutta käsittääkseni siinä kurkitaan enemmän hahmon nuoruusvuosille. Eiköhän jossakin vaiheessa tule sekin katseltua ja kommentoitua, onnistuvatko tekijät tuossa kuudennessa lisäyksessä lässäyttämään ne hyvät värinät, mitkä viides koitos jättää ilmoille, vai tuleeko sieltä jotakin ihan muuta. Joka tapauksessa ruotsalaiset hömppäiset komediat alkavat käydä kokoelmasta vähiin ja hankintoja pitäisi tehdä. Åbergin varhaisempi komedia Repmånad eller Hur man gör pojkar av män (Kertausharjoitukset) jossakin määrin kiinnostaa. Armeijatouhuilut eivät sinänsä suurinta herkkua ole, mutta sopivan rennoin rantein maanpuolustuspuuhatkin saattavat kelvolliseksi komediaksi kääntyä, joten eiköhän tälle tule mahdollisuus tilaisuuden tullen annettua. Listalle on myös päätynyt vuoden 1981 oletettavasti kepeä venehurjastelu Göta kanal eller Vem drog ur proppen? (Kanavaralli - eli Kuka poisti tapin veneestä?). Tälle on myöhemmin tekaistu parikin jatko-osaa yli 20 vuotta myöhemmin, eli Göta kanal 2 - Kanalkampen ja Göta kanal 3 - Kanalkungens hemlighet. Lyhyiden lukemisten perusteella nuo uudemmat viritelmät taitavat kuitenkin olla turhia turauksia tai jopa sietämätöntä saastaa, mutta ensimmäisen ainakin tykkäisin katsella. Toistaiseksi olen kuitenkin tyytynyt odottelemaan, josko siitä ilmestyisi suomeksi tekstitetty levyjulkaisu...

Jos tilanne olisi sellainen, että toivelistalta löytyy lähinnä viihdyttävää ja vauhdikasta hömppää, niin eipä Hälsoresan - En smal film av stor vikt mielestäni sitä tilausta täytä, koska tahti tosiaan on varsin rauhallinen ja osa maaleista muualla. Siinä missä vitsailun suhteen paikoin laahustetaan ja ensimmäinen kolmannes vedetään muuten hieman heikommin läpi, niin ainakin omalla kohdalla sydämellisyyden tavoittelu paikkailee ja noin sataminuuttinen jättää hyvälle tuulelle, vaikka kaverusten parhaiden reissujen veikeää virnistelyä ei tavoitetakaan. Samalla pikkuisen pilaillaan ja katsellaan kriittisin silmin ostettuja oikoteitä onneen, joilla keplottelijat pyrkivät hyväksikäyttämään herkkäuskoisuutta ja epätoivoa. Elokuva tekee tämän kepeän komedian keinoin, eikä lähde liian raskaasti saarnailemaan, miten toivottu olotila voidaan kaivaa ilman parsamehuja tai kalliita guruja.

Aiempien elokuvien tapaan teoksen värikäs visuaalinen maailmakin on kohtalaisen rikas kuviltaan ja muutakin kiintoisaa vilkuiltavaa löytyy kuin vain vitsailevia päitä. Kesäinen seesteisyys ja selkeys yhdistyy välillä vinkeästi räikeämpään lavastukseen, kun Stig-Helmerin mielikuvitus keittelee kaikenlaista vähän huuruistakin houretta hykerreltäväksi. Nämä sinänsä kivat kikkailut eivät kuitenkaan varsinaiseksi vetonaulaksi nouse, vaan kyllähän elokuvan parissa viihtyminen pitkälti riippuu siitä, miten mielellään näiden kavereiden seurassa oleilee. Itse ainakin heistä tykkäilen niinkin paljon, että tapahtumiltaan verkkaisempi matkailukin maistuu ja muutamat tökkivämmätkin osuudet sietää. Jotenkin tästäkin yrityksen ja erehdyksen sävyttämästä kokemuksesta tulee mieleen lausahdus, jonka edellisessä elokuvassa nähtävä golf-koitoksen selostaja heittää ilmoille, eli mukaillen jotenkin niin, että välillä pitkässäkin pelissä voi olla vain yksi kunnollinen lyönti, mikä kuitenkin riittää koko homman voittamiseen. Jotakin sellaista mielessä liikkuu, kun kaunista maisemaa katsellessa lopputekstit pyörähtävät käyntiin, eikä siitä osaa lainkaan pahoillaan olla.



Hälsoresan - En smal film av stor vikt (1999) (IMDB)

perjantai 27. tammikuuta 2017

Kaskisavun mailta / Rauman pitsit

Näinkin nopsasti heräilivät mielihalut jatkaa opettavaisia elokuvahetkosia kansanperinnettä esittelevien lyhytdokumenttien kautta. Perinteisiin puuhiin perehtyminen lähti liikkeelle dokumenttikaksikolla Haaparuuhen synty ja Hämeenkyrön heinänteko, joista etenkin ensimmäinen oli minulle varsin kiehtova näyte sinänsä yksinkertaisesta, mutta taidokkaasta venerakentamisesta. Heinähommat eivät ihan samalla voimakkuudella vetäneet puoleensa, mutta kyllähän siinäkin urakassa niitä mielenkiintoisempia juttuja oli myös mukana. Nimien perusteella näyttää siltä, että pari seuraavaa teosta esittelevät luonteeltaan ja vaatimuksiltaan hyvinkin erilaisia tehtäviä. Ensin laitetaan keho kovan rääkkäyksen kohteeksi tukalissa olosuhteissa, jonka jälkeen taas kysytään enemmän näppäryyttä ja luovuutta. Monipuolista aherrusta ja väkerrystä lienee luvassa, mutta ensin siis metsää matalaksi ja puuta polttoon.


Kaskisavun mailta (On the Land of Wildfire)


Kuten otsikko vihjailee, niin kohti kaskisavuja tämä noin 14-minuuttinen dokumentti vie, vaan ruudun välityksellä koettuna keuhkot eivät niin koville joudu kuin aukean laidalla ihmetellessä tai tulityön keskellä touhuillessa. Lähelle liekkejä ja rankkaa raadantaa katsojan kuljettavat tällä kerralla kuvaaja Eino Mäkinen, kirjoittaja Ahti Rytkönen ja kertoja Kaarlo Marjanen. Laiskaa kirjoittajaa jälleen Wikipedia pikkuisen alkuun auttaa, koska sieltä löytyy ihan hyvä pohjustus siitä, millaisesta maanviljelysmenetelmästä on kyse ja mitä sillä on tavoiteltu:

"Kaskiviljely on alkukantainen maanviljelytekniikka, jota käytetään metsäisillä alueilla, mutta sen merkitys on nykyään hyvin pieni kehittyneempien maanviljelytekniikoiden korvattua sen. Kaskettaessa metsä hakataan ja sen jälkeen puut poltetaan, jolloin puuhun sitoutuneet ravinteet päätyvät maaperään hedelmällisen tuhkan muodossa ja tämä mahdollistaa maanviljelyn ilman lannoitteiden erillistä levittämistä."
"Suomen kaskiviljely alkoi Varsinais-Suomessa jo vasarakirveskulttuurin aikoihin, noin 2400–2000 eaa.[1] Suomessa kylvettiin perinteisesti ohraa tai ruista kahden vuoden aikana, myöhemmin yksi tai kaksi satoa naurista, kauraa tai tattaria. Myös pellavaa kasvatettiin kaskissa, koska silloin päästiin vaivalloisesta rikkaruohojen kitkemisestä. Yleistä oli myös useamman kasvin kylväminen yhtä aikaa, esimerkiksi nauriin ja ohran ja jopa ohran, nauriin ja rukiin. Tällöin maa pystyttiin käyttämään tehokkaasti, kun ensin korjattiin ohra, sen jälkeen syksyllä kasvoi nauris, ja seuraavana kesänä saatiin vielä ruissato."

Kaskiviljely



Aivan noin kauas vuosituhansia taaksepäin ei tarvitse lähteä, vaan dokumentti on ilmestynyt vuonna 1937, eli noin kahdeksan vuosikymmentä sitten kamerat tapahtumia taltioivat, mutta onhan siinäkin ajassa tekniikka jos toinenkin ehtinyt muuttumaan, kuten vaikkapa vertailu nykyaikaisiin viljelymenetelmiin osoittaa. Hämeenkyrön heinänteko käynnisteltiin työvälineiden huollolla ja samaan tapaan tärkeää on laittaa tarvikkeet kuntoon myös kaskitouhuja ennen. Kukapa sitä mielikseen tylsällä kirveellä kuusen kimppuun kävisi tai huonolla vesurilla loputonta koivuvesakkoa hutkisi... Heinähommiin vertaillessa työn kuormittavuus taitaa mennä helposti ohi, joten tietysti runsaat eväät on hyvä varata matkaan. Sitten porukka jo pääseekin marssimaan kohti työmaataan. Rupeama aloitetaan taukopaikan valmistelulla, kun suurempikokoisen kuusen juurelle tehdään varjoinen alue ruokatarvikkeille ja tietysti myös pakopaikka auringolta hikisen uurastuksen uuvuttamille.

...Ja sitä urakkaa sitten riittääkin, koska käytännössä koko lehtipuuvaltainen alue hutkitaan käsityökalujen avulla aukeaksi, eli isompaa sekä pienempää risua ja runkoa lakoaa maata kohti jatkuvaan tahtiin. Isompia puita voidaan myös kaulata runsaan metrin korkeudelta rungosta tai kuoria enemmänkin, mikä nopeuttaa kuivumista. Kirvesmiehille kovimman vastuksen näyttävät antavan suurimmat kuuset monine oksineen, mutta kunhan lukuisat käsiparit saavat viuhua ahkerasti päivän läpi, niin lopputuloksena puuta pötköttää runsaasti maassa makoilemassa, mikä tarkoittaa, että tulevalle tulimyrskylle ruokaa riittää. Sitä evästä myös kaatajat ja karsijat kaipaavat, joten lepohetki heillekin tietysti suodaan. Lapselle tehdään kätevästi riippumattoviritys nuoreen koivuun, jossa tuuli tuuditelkoon torkuille ja kyllähän vanhemmatkin saavat silmiään hiukan lepuuttaa.



Puiden kaataminen tietenkin on tässä vaiheessa kaskeamishomman pääurakka, ja oikeastaan sen eteenpäin vieminen jatkuu vasta vuoden tai parin kuluttua. Tässä tapauksessa liekkien vuoro tulee ilmeisesti seuraavana kesänä raivuutyöstä, jolloin rungot ja oksat ovat ehtineet riittävästi kuivua. Tuolloinkin tosin vielä jonkin verran pitää heilutella karsintatyökaluja ja keräillä risuja kasoille. Suunnilleen aukean keskelle tehdään isompi sytytysrovio, johon kuivaa puuta kannetaan kunnollinen keko. Jotta tuli pysyisi hallinnassa, eikä lähtisi kaoottisesti tuulten tuivertamana leviämään minne sattuu ja tahtoo, niin kasataan myös pienempiä nuotioita ottamaan vastaan vyöryävä liekkimeri. Kunhan nämä palopesäkkeet saadaan syttymään ja yhtymään isommaksi roihuksi, niin alueen ylle nousee sankkoja savupilviä kertomaan, ettei ihan mistään nakkinuotiosta ole kyse.

Jos rankojen lyöminen maahan edellisenä kesänä oli raskas urakka, niin uskoisin, että polttovaihe menee siitäkin vielä yli. Muutamasta metsäaukean kulotuksesta on omakohtaistakin kokemusta ja niissäkin olo oli käydä tukalaksi, vaikkei edes tarvinnut minnekään liekkien joukkoon lähteä vääntämään. Jotta kaskeamisessa päästäisiin toivottuun tulokseen, niin pitää porukan urheasti mennä keskelle kovaa kuumuutta ja hengitykselle haitallista savua. Luvattomat palot pitää huiskia sammuksiin, missä käytetään pienemmistä puista valmistettuja hosia, eli eräänlaisia luutia. Luultavasti vielä enemmän voimia ja kestävyyttä kysyy kasken kääntäminen hyvän palotuloksen varmistamiseksi. Tästä touhusta on myös Eero Järnefelt 1800-luvun lopulla ikuistanut maalauksensa Raatajat rahanalaiset, joka viestittelee, ettei siitä vielä ole niin pitkää pätkää aikajatkumossa vierähtänyt, jolloin leipäviljan eteen piti tässäkin maassa uurastaa käsivoimin metsät maan tasalle ja siitä viljelyskuntoisiksi pohjiksi vääntää vaativissa olosuhteissa, missä kysyttiin kuntoa ja kaipa sitä kuuluisaa sisuakin.



Roihujen riehuttua ja maan viilennyttyä hieman jatketaan työskentelyä tulevien hyvien satojen eteen. Alueelta voidaan kasailla muokkauksia ja kylvöä haittaavia irtokiviä kasoiksi, ja näitä kaskiröykkiöitä on nykyäänkin löydettävissä. Kylvöpalstat hahmotellaan tämän jälkeen ja arvioidaan sopivat siemenmäärät, jotka lopulta käsin viskotaan alueelle. Palaneelle ja paikoin kovalle pinnalle heitetty siemen ei siitä noin vain kasvuun lähde, vaan niitä yritetään kyntää ja äestää syvemmälle maahan juurtumaan. Muokkausvälineet eivät ihan mitään tavallisia peltotyökaluja ole, vaan tehty juurikin epätasaisten ja kovien metsäpohjien haasteisiin vastaamaan. Tosin välillä vastaan tulee niinkin hankalia alueita, että pitää luopua hevosvetoisista välineistä ja ottaa käsityökalut taas käyttöön. Lisäksi kiville ja kannoille päätyneitä siemeniä yritetään luutia maahan, että saataisiin mahdollisimman paljon arvokasta ruokaa. Kolmisen viikkoa myöhemmin muokkaus- ja kylvöoperaatiosta onkin jo orasta nähtävissä ja kesän kuluessa kaskiruis komeaksi kasvaakin.

Käytettyjä työkalujakaan ei aivan vain maininnan tai lyhyen väläytyksen asteelle jätetä, vaan tehtävät ja tarkoitukset tulevat selviksi ja joistakin annetaan vielä kiitettävänkin havainnollistava esitys. Polttopuuhia ennen näppärästi työstetään tuohesta tossut, eli virsut tai tässä yhteydessä lötöt, jotka ovat kestävät ja kevyet paloaukealla työskentelyyn. Runsasoksaisista kuusista taas naksutellaan pitkäpiikkinen äes, jota ilmeisesti jossakin päin Suomea on itikaksi kutsuttu, idässä taas karheksi, mutta yleisempi nimitys taitaa kuitenkin olla risuäes. Suomen maatalousmuseon sivustolla kerrotaan, millaisia eroja työkalussa on ollut maan länsi- ja itäosissa. Mainitaanpa siellä myös, että karheksi kutsuminen tulee karhun turkista, johon on nähty paksujen piikkien kohdalla yhtäläisyyksiä. Dokumentissa nähdään nopsasti, miten tällainen äes kasataan kuusta, koivua ja katajaa käyttämällä kertojan kehuessa, että vankka ja toimiva työkalu saadaan kätevästi aikaan ilman rautoja tai nauloja. Helsingin yliopiston sivustolle taas on koostettu katsaus vanhoista äkeistä ja sielläpä on risukarhellekin oma paikkansa, josta napsaus:

"Karjalaisesta astuvasta kehitettiin Savossa suurkaskille soveltuva tyyppi, joka oli esikuvaansa tiheä- ja pitkäpiikkisempi ja muutoinkin painavampi. Se tunnettiin nimellä karhi, josta saatiin koko itäsuomalaiselle alueelle risuäkeen ja astuvan yhteisnimeksi risukarhi.
Mallista riippumatta työväline oli tasaisilla pelloilla liian kevyt ja epäkäytännöllinenkin. Silti risukarhi pysyi itäisellä kulttuurialueellamme eräänlaisena yleistyökaluna 1800-luvun lopulle saakka, joskin sen rinnalle oli paikoin noussut kehittyneempiäkin välineitä. Sisä- ja Itä-Suomessa risuäkeellä putsattiin vielä 1900-luvulla perunamaata rikkaruohoista."



Näitä dokumentteja ja Järnefeltin aiemmin mainittua maalaustakin katsellessa tulee helposti mieleen, että on hyvinkin harhaanjohtavaa puhua miesten tai isien töistä, koska näissäkin talkoissa nähdään lapsia, aikuisia, vanhuksia ja jättiroviota ovat työstämässä muutkin kuin miespuoliset. Mitä näiden dokumenttikokoelmien nimeen tulee, niin varmaan ennemmin on tarkoitettu aiempien sukupolvien töitä, eikä niin kirjaimellisesti juuri isien. Välillä kuitenkin näkee, että tahdotaan historiaan katsella karkeita työjakoja tehden, mitkä usein menevät reippaasti metsään. Kaskeaminen on siitä hyvä esimerkki, että se tosiaan kuului luultavasti niihin hommiin, joissa fyysinen jaksaminen laitettiin monellakin tavalla koetukselle ja talkoisiin tarvittiin väkeä laidasta laitaan. Mainitaanpa vielä, että Helsingin yliopiston sivulta löytyy runsaaseen kymmeneen osaan jaettu napakka ja dokumentin aukkoja mukavasti täydentävä tietopaketti aiheesta. Siellä voi itsensä klikata alkuun vaikkapa tuota kautta:

Juuret raivauspoltossa


"Telkkämäen alueella on kaskettu vähintään viimeisen 300 vuoden ajan - mahdollisesti pitempäänkin, sillä Kaavin alueella on ollut pysyvää asutusta 1620-luvulta saakka.
Telkkämäen luonnonsuojelualue on saanut nimensä Telkkämäen tilasta (torppa), joka on sijainnut paikalla jo vuosina 1828 – 1830. Varsinainen Telkkämäen tila on perustettu vuonna 1870.[3] Tilalla on kaskettu vielä sotienkin jälkeen. Maata on viljelty 1960-luvulle saakka.[7]
Metsähallitus on kaskennut metsää Telkkämäessä vuodesta 1993 lähtien. Kaskiviljelyssä käytetään perinteisiä työvälineitä ja -menetelmiä. Telkkämäen maisemaan kuuluvat olennaisesti merkit alueen kaskikulttuurista: runsaiden lehtimetsien lisäksi maastossa on kiviraunioita ja nauriskuoppia."

1900-luvun kuluessa kaskiviljely on kuitenkin Suomessa ja yleisesti maailmallakin vähentynyt, mitä en osaa niinkään huonona hommana pitää, koska toimenpiteet päästöineen ovat melkoisen rankat muutaman kasvukauden satohyötyyn nähden ja maailman nykyisen väestön ruokkiminen tähän tyyliin olisi melko varmasti johtanut katastrofaaliseen metsien hävittämiseen. Aivan täysin kadonnutta kansanperinnettä kaskeaminen ei Suomessakaan ole, vaan esimerkiksi Telkkämäen perinnetilalla pidetään tekniikkaa käytännönläheisellä tavalla hengissä siten, että kiinnostuneilla on mahdollisuus toimintaan tutustua. Samalla tavoitteena on luoda kaskikulttuurille ominaiselle eliölajistolle otolliset olosuhteet. Kaskeaminen onkin jatkunut alueella jo vuosisatojen ajan, kuten Wikipediassakin kerrotaan ja ehkä polttopuuhista puhelu onkin sopivaa päätellä summaillen, että aikoinaan merkittävä viljelytekniikka on pitkälti korvautunut vähemmän ihmisiä ja ympäristöä kuluttavilla menetelmillä.

Kaskisavun mailta (1937) (IMDB)

Kaskisavun mailta (Elonet)



Rauman pitsit (Rauma Laces)


Riehuvien ja räsähtelevien rovioiden jälkeen voidaan vaihteluksi kurkistella toisenlaisia taitoja ja mittavaa mielenmalttia vaativan käsityöskentelyn suuntaan. Pikaisen seitsenminuuttisen kurkkauksen pitsitaiteen saloihin antavat kirjoittaja Kustaa Vilkuna sekä kuvaaja Eino Mäkinen. Ilmeisesti alkuperäisessä versiossa Vilkuna toimi myös kertojana, mutta elokuvan lopusta löytyy huomautus, että levylle laitettu versio on vuonna 1977 entisöity ja siihen äänitettiin selostus uudelleen ja höpöttelyt hoituivat tuolloin Tauno Pajukallion toimesta. Rauman vanhat puutalot kuvissa vilahtelevat, mutta eipä näitä minuutteja niiden isompaan ihmettelyyn haaskailla, vaan kertoja puhelee, miten Italiassa huimasti kehittynyt pitsinnypläys saattoi nunnien mukana kulkeutua Suomen suuntaan ja myös Raumalle 1600-luvulla. 1700-luvun puolella Raumalla oli niinkin paljon toimintaa, että tavaraa riitti ulkomaillekin, sillä etenkin Ruotsin vallan aikana pitsikauppa kävi myös rajojen ulkopuolelle. Parhaimmillaan 1800-luvun alkuvuosina tätä arvokasta kauppatavaraa tuotti Raumalla ammattimaisesti satoja henkilöitä (Wikipedian luku 600), mutta tämä kultakausi oli jo aikaa sitten ohitettu dokumentin ilmestyessä vuonna 1938.

"Pitsi on langasta tehtyä verkkomaista koristetta, jossa erikokoiset silmukat tai pistot muodostavat kuvioita.[1] Se on usein nauhamaista ja kiinnitetään liinavaatteen tai vaatekappaleen reunaan, mutta voi olla myös itsenäinen esine (pitsiliina), vapaamuotoinen koriste esimerkiksi upotuksena, tai kangasmainen (esimerkiksi morsiushuntuna).
Pitsiä tehdään käsin muun muassa ommellen eli neulalla kirjontaa muistuttavalla tekniikalla, mutta myös irrallisena ilman pohjakangasta, virkkaamalla, nypläämällä, tai neulomalla. Aluksi pitsiä tehtiin ommellen Italiassa, Ranskassa ja Flanderissa. Flanderissa kehittyi myös nypläys, jossa puisiin nypylöihin kiinnitettyjä lankoja solmitaan ja palmikoidaan yhteen."

Pitsi


Samaan aikaan kuvissa näytetään, miten näppärästi tämä käy taidot hallitsevilta ja kokeneet pääsevät opettamaan nypläyksen niksejä nuoremmille. Jutuista päätellen nuorella iällä täytyykin niitä alkaa harjoittelemaan, koska kehittyminen vie huomattavasti aikaa ja se saattaa vaatia veronsa muun elämän suhteen. Pelkkä ajallinen uhraus ja ahkera harjoittelu eivät silti riitä, vaan alan huipuilla on tarkkuuden ja kärsivällisyyden lisäksi myös luovuutta, jolla koristekuvioiden rikkaassa maailmassa voi edukseen erottua. Mitä aikauhrauksiin tulee, niin Pajukallio juttelee, ettei parhailla ollut aikaa puolisolle ja perheelle. Rahakaan ei ainakaan kaikille mikään hirmuinen houkutus ollut, koska usein pitkästä päivästä tuli pieni palkka. Vaativista kuvioista tietysti sai parempaa hintaa, mutta näiden taituroiminen vastaavasti oli selvästi hitaampaa ja viikon urakka saattoi olla esimerkiksi noin metrin verran valmista tavaraa. Kameralle väläytelläänkin useampia erilaisia kuvioita ja samalla huomattavaa sorminäppäryyttää vaativaa tekniikkaa. Vähän apuvälineitäkin tehdään tutuiksi, mutta ei sentään lähdetä esimerkiksi erilaisten lankojen maailmaan syventymään.

"Rauman Pitsiviikko on vuosittainen pitsiaiheinen kulttuuriviikko Raumalla. Alun perin pitsinäyttelyiden ympärille kudottu tapahtuma on vuosien saatossa kehittynyt kaupunkitapahtumaksi, joka vaalii edelleen pitsinnypläyksen ja käden taitojen perinnettä. Kulttuuriperinnön ystävien suosima viikko tarjoaa pitsiohjelman lisäksi laajan kirjon erilaisia näyttelyitä sekä musiikki - ja teatteriesityksiä."
"Raumalla on pitkät perinteet pitsinnypläyksessä. Historialliset lähteet mainitsevat Rauman pitsinnypläyksen ensi kertaa 1740-luvulla. Tällöin nypläys on ollut täällä jo täysin opittu taito. Vuonna 1754 mainitaan, että Rauman pitsinnypläystä on pidettävä teollisuutena.
"Suurin ansio pitsinnypläystaidon ylläpitäjänä on ollut paikallisilla voimilla. Raumalla on pidetty kursseja ja näyttelyitä, yritetty helpottaa lankojen ja välineiden saantia, julkaistu pitsimalleja ja oppikirjoja sekä edistetty pitsien markkinointia. Rauman Kansalaisopiston ohjelmassa pitsinnypläys on ollut lähes viisi vuosikymmentä. Vuodesta 1971 on Raumalla heinäkuun lopulla vietetty Pitsiviikkoa, jonka pitsinäyttelyt keräävät alan harrastajia ympäri Suomea ja kauempaakin."

Rauman Pitsiviikko

Rauman pitsit (1938) (IMDB)

Rauman pitsit (Elonet)


Kuten yläpuolelle napsaistuista lainauksistakin selviää, niin vuosisatojen taakse juoksevaa pitsihistoriaa muistellaan Raumalla juhlavaan tapaan vuosittain, eikä tässä tapauksessa voi mistään kuolleesta perinteestä puhella, vaan taitajia sekä taiteesta kiinnostuneita riittää, mistä Pitsiviikonkin kävijämäärät osaltaan muistuttelevat. Liekö sitten siitä johtuvaa, ettei omalla kohdalla mielenkiinto kovimmilla kierroksilla käy pitsiaiheen kohdalla, koska näistä kahdesta dokumentista tulisia ja pätsimäisiä näkyjä esittelevä maatakin myllertävä kaskeamisurakka vetää paremmin puoleensa. Syynsä saattaa olla siinäkin, että kuvissa on enemmän monipuolisuutta ja toimintaa, kun taas pitsinnypläys on luonteeltaan täysin toisenlaista touhua, johon vauhdin ja vaaran taikominen taitaisi olla enemmän keinotekoista keppostelua. Huono sekään kurkistus ei ole ja varmaan osa katsojista on käänteisellä kannalla, mutta omasta mielestäni kaskiviljelystä kertovaan pätkään on saatu niputettua kiitettävästi ja ennen kaikkea kiinnostavasti aiheeseen liittyviä ja isompaan kuvaan yksityiskohtaisempaa antia tuovia sivujuonteita. Näistä esimerkkeinä vaikkapa tuohitossujen väkerrys ja risuäkeen kasailu. Nämä tällaiset koukerot selkeästi ja ymmärrettävästi esitettyinä innostavat helposti etsimään aiheesta lisääkin tietoa ja siinä vaiheessa sopii sanoa, että dokumentti on onnistunut kiitettävästi kiehtomaan mieltä ja kaipa samalla silmiäkin viehättämään.