maanantai 29. heinäkuuta 2013

Hetkeksi vaeltelemaan

Tässä kohtapuoliin olisi tarkoitus lähteä lyhyelle kesätauolle, mitä tulee elokuvista kirjoittamiseen. Useampana vuotena olen päätynyt syystä ja toisesta lykkäämään Lappiin lähtöä seuraavalle kesälle, mutta nyt vaelluskuume on sen verran korkea, ettei jaksa odottaa enää. Tosin tälläkin kerralla tuli vähän häiriötekijöitä, jotka lykkäsivät lähtöä jonkin verran. Samalla alunperin noin kymmenen päivän matkaksi suunniteltu retkeily kutistui viikkoon, mutta eiköhän siinäkin hieman ehdi ihmettelemään.

Suunta siis kohti pohjoista, eli Lemmenjoella ajattelin viettää ensin kolmisen päivää vaeltelun sekä yleisen oleilun merkeissä. Kun siellä viimeksi vuosia sitten kävin, niin se oli turhan hätäinen tempaus. Nyt ajattelin ottaa vähän rauhallisemmin.


"Lemmenjoki on Suomen suurin kansallispuisto ja Euroopan laajimpia erämaa-alueita. Puisto tarjoaa mielenkiintoista koettavaa niin omien polkujensa kulkijoille kuin reiteillä pysytteleville retkeilijöillekin. Kansallispuiston länsi- ja eteläosat ovat aitoa erämaata, jossa kulkija voi kokea luonnon rauhan ja hiljaisuuden näkemättä kenties ainuttakaan vastaantulijaa päiväkausiin. Alueen merkityt retkeilyreitit kulkevat puiston virkistysosassa Lemmenjokilaaksossa.

Lemmenjoella voi nähdä lähes koko pohjoisen luonnon kirjon valtavista vanhoista mäntymetsistä laajoihin tunturialueisiin, reunattomiin soihin ja reheviin jokilaaksoihin. Lemmenjoen korkeimman tunturin Morgam-Viibuksen (599 m) huipulta avautuvat henkeäsalpaavat maisemat lounaassa Pallastuntureille, idässä Saariselän tuntureille ja pohjoisessa saamelaisten pyhälle Ailigas-tunturille. Maisemaa halkovat suuret joet: Lemmenjoki, Inarijoki, Vaskojoki, Repojoki ja Ivalojoki. Norjasta kansallispuiston erottaa Kietsimäjoki, jonka toisella puolella alue jatkuu Ylä-Inarijoen (Øvre Anárjohka) kansallispuistona. Kansallispuiston eteläosaa hallitsevat laajat jängät.

Luonnon lisäksi Lemmenjoella kiehtovat sen nykypäivään jatkunut kullankaivuperinne ja saamelaiskulttuuri. Mielenkiintoisia kulttuurikohteita ovat esimerkiksi Sallivaaran vanha poroerotuspaikka sekä saamelaiset asuinpaikat Kaapin Jounin kenttä ja Matti Mustan tupa. Kullankaivun historiaan ja nykypäivään voi tutustua Kultasataman ja Jäkäläpään välisellä kulta-alueella."

Lemmenjoen kansallispuisto


Siellä sitten ajattelin kävellä pari merkittyä reittiä sekä niitä yhdistävät välietapit.

"Joenkielisen kierros, 18 km. 

Reitti lähtee Njurkulahdesta kohti Joenkielisen (534 m) tunturia, jonka huipulta avautuvat näkymät Lemmenjoen kansallispuistoon ja Hammastunturin erämaahan. Takaisin Njurkulahteen reitti kulkee Lemmenjokivartta pitkin. "

"Ravadasjärvi - Morgamojan Kultala - Kultasatama - Ravadasjärvi, 26,5 km. 

Reitti kulkee Ravadasjärveltä Gaskoaivin kautta Morgamojan Kultalaan, joka oli 1940-50-luvuilla Lemmenjoen kullankaivajien keskus. Kultalasta reitti palaa Kultasataman (Kultahamina) ja Ravadaskönkään kautta takaisin Ravadasjärvelle. Tämän rengasreitin voi yhdistää meno- tai tulomatkalla Njurkulahti - Ravadasköngäs -reittiin ja/tai venekyytiin. "

"Njurkulahti - Ravadasjärvi, 15 km. 

Reitti seurailee karussa männikössä Lemmenjokivartta. Joen voi ylittää Seariknivan leiripaikan kohdalta tai Härkäkoskelta, joissa on kaapelivene joen ylitystä varten. Härkäkoskelta matka jatkuu Ravadasjärven autiotuvalle, mistä voi vielä jatkaa komealle putoukselle Ravadaskönkäälle, noin 1 km. Ravadasjärven autiotuvalta voi palata Njurkulahteen moottorivenekyydillä."

Lemmenjoen reitit


Käveltävää tulee yhteensä jotain 65-70 kilometrin väliltä, jos arvioni on edes jossakin määrin kohdallaan. Jos aikaa jää, niin voisi joitakin alueen lyhyempiä luontopolkuja käydä katselemassa. Eihän tuo kilometreissä sinänsä ole paljoakaan, kun aikaa on kolme vuorokautta, mutta ei tässä nyt ole tarkoituksenakaan pelkkään kävelyyn keskittyä.

Sitten kun Lemmenjoelta tulee selvittyä, niin suunta kohti Pallastunturin luontokeskusta, joka on myös menneiltä vuosilta tuttu. Tällä kerralla ajattelin kuitenkin lähteä kävelemään kohti etelää, kun taas viimeksi reitti suuntautui pohjoiseen.


"Tule kokemaan Lapin luonnon taika! Ylväät tunturit, luonnontilaiset metsät ja suot odottavat sinua Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa. Tunturien siluetti on lähes aina näkyvissä, ja retkeilyreitit ohjaavat sinut puiston kauneimmille näköalapaikoille. Puhtaan ja kauniin luonnon sekä vaihtelevan maaston ansiosta kansallispuisto on mainio kohde retkeilijöille, hiihtäjille ja muille luonnossa liikkujille. Kauniit Pallastunturit on valittu yhdeksi Suomen kansallismaisemista.

Pallas-Yllästunturin kansallispuiston korkein huippu on Pallastuntureiden 807 metriä korkea Taivaskero. Koko tunturijonon eteläisin huippu, Yllästunturi, jää laskettelurinteineen kansallispuiston ulkopuolelle. Pohjoisessa maisemaa hallitsevat loivasti kumpuilevat ylänkömäiset Ounastunturit.

Luonnon ja kulttuurien rajaseutu

Kansallispuiston tuntureilla ja metsissä kohtaavat eteläinen ja pohjoinen luonto. Luonnonmaantieteellisesti Pallas-Yllästunturin kansallispuisto sijaitsee Peräpohjolan, Metsä-Lapin ja Tunturi-Lapin rajamailla. Seutu on myös vanhan peräpohjalaisen maanviljelyskulttuurin ja pohjoisen poronhoitokulttuurin kohtaamispaikka.

Pallas-Yllästunturin kansallispuistosta tuli Suomen kolmanneksi suurin kansallispuisto, kun Pallas-Ounastunturin kansallispuisto ja Ylläs-Aakenuksen suojelualue yhdistettiin vuonna 2005."

Pallas - Yllästunturin kansallispuisto


Ainakin toistaiseksi ajatuksena on ottaa Pallastunturilta suunta kohti Rauhalaa. Sinne tulee matkaa noin 22 kilometriä, mikä vaikuttaa ihan sopivalta urakalta rauhalliselle päivälle. Tämä pätkä on siis osa reittiä Pallas-Ylläs. Miinuspuolena on se, että pitäisi sitten palata viimeisenä vaelluspäivänä samaa matkaa takaisin, mikä vähän verottaa uusia näkymiä. Jos aikaa jää vielä, niin vierailu Pallastunturilla sisältynee ohjelmaan.


"Ylläs–Rauhala–Pallas-reitti (72 km) vie sinut kauniisiin maisemiin, metsän siimekseen ja kerojen laelle. Voit aloittaa reitin joko Ylläkseltä luontokeskus Kellokkaasta tai Pallakselta Pallastunturin luontokeskuksesta. Lähtiessäsi Kellokkaasta laskeudu ensin Varkaankurua pitkin Kesänkijärvelle. Kulje järven länsipään kautta Kesänkitunturin länsireunaa Hangaskurulle. Jatka Hangaskurun laavulta Kolmentunturin kuruun Kotamajalle, jossa toimii talvisesongin aikana kahvio. Käänny Kotamajalta luoteeseen ja kulje Pyhätunturin ja Kukastunturin välistä kurua Äkäsjokivarteen. Kulje Äkäsjoen läheisyydessä kohti pohjoista, niin saavut ensin Äkässaivon rotkojärvelle ja sitten Peurakaltiolle. Kulje Peurakaltiolta Äkäskeron huipun kautta pohjoiseen. Äkäsjärven itäpuolen kerojen, Mustakeron, Kolvakeron ja Kesälaen, kautta saavut Jerisjärven itärannalla sijaitsevaan Rauhalan kylään. Huomaa, että Äkäskeron ja Rauhalan välinen reitti on vähän kuljettu ja reittimerkinnät ovat paikoin puutteelliset. Tarvitset mukaasi teltan, sillä autiotupia on vain Pahtavuomalla ja Kutujärvellä. Myös vesipaikkoja on harvassa. Jatka Rauhalan kylästä pohjoista kohti tunturien alarinteitä pitkin. Anuntinvuoman jälkeen reitti siirtyy korkeammalle kulkien ensin Koivakeron ja sitten Keimiöjärven itäpuolella olevan Mustakeron kautta. Kulje Mustakeron autiotuvan jälkeen Lommoltunturin länsirinnettä pitkin kohti Pallastuntureita. Osareittien pituudet: Ylläs–Rauhala 50 km, Rauhala–Pallas 22 km. Tunnistat reitin oransseista maalimerkeistä."

Pallas - Yllästunturin muut reitit


Tähän osareitin patikointiin on sitten varattu pari vuorokautta. Vähän tyngäksi tämä nyt jää alkuperäisiin suunnitelmiin nähden, mutta onhan sitä hieman tuossakin. Ja kyllähän viidessä vuorokaudessa tosiaan ehtisi enemmänkin, mutta tarkoituksena kuitenkin on hyvissä ajoin virittäytyä iltanuotiotunnelmiin.

Piti katsella vähän vaellus- ja/tai erähenkistä elokuvaa ennen lähtöä. Olinkin sitä varten tilaillut Pierce Brosnanin tähdittämän elokuvan Grey Owl, mutta se saapui vasta tänään, eikä enää oikein ehdi, sillä on tässä vielä hieman viime hetkien sähläämisiä menossa.

Into the Wild -uusinta toki houkutti, mutta päätin jättää sen nyt kuitenkin jonnekin tulevaisuuteen, sillä edellisestä näkemisestä ei niin kauaa ole. Ehkäpä The Way olisi kannattanut säästellä lähemmäs tätä ajankohtaa, mutta ei sillekään oikein voi mitään. Varmaan tässä viimeisten pakkailujen välillä tyydyn sitten katselemaan vähän toisenlaisissa tunnelmissa liikkuvan eräseikkailun, eli siis Pulkkinen: Don't Push the River. Voi olla, että oma toiminta lähentelee ennemmin sitä...


Elokuvien pariin olisi tarkoitus palailla sitten, kun tuolta tulee selviydyttyä ja vähän arkikiireitä hoidettua. Elokuun alkupuolella varmaankin tulee jälleen vilskettä kotikatsomoon. Siihen asti hei hei...

Mukavaa loppukesää kaikille!


Lisäys:

Vähän juttua siitä, miten matka meni, löytyy tuolta:

Nausicaä of the Valley of the Wind (Tuulen laakson Nausicaä)

Miyazaki-kertailulle taas vähän jatkoa. Nausicaän seikkailuja en muistaakseni ollut katsonut aiemmin kuin kerran, ja siitäkin aikaa vasta alle pari vuotta. Toisaalta, kyllähän suurin osa Hayao Miyazakin elokuvista kestäisi vähän tiiviimpääkin uusimistahtia tarvittaessa.

Kyseessä ei ole Miyazakin ihan ensimmäinen elokuvaohjaus, sillä The Castle of Cagliostro ilmestyi noin viisi vuotta tätä aiemmin. Kuitenkin Nausicaä of the Valley of the Wind oli lähtölaukaus Miyazakin suuremmalle suosiolle ja samalla Studio Ghiblin edelleen jatkuvan menestystarinan alku.

Tavallaan pidänkin tätä ensimmäisenä varsinaisena Miyazaki-elokuvana, sillä tuo vähän aiemmin ilmestynyt poikkeaa melkoisesti hänen muista ohjauksista sekä tarinaltaan että tyyliltään. Olenkin siitä kiitollinen, että Miyazaki löysi nykypäiviinkin kantavan tunnistettavan ja rakastettavan tyylinsä näinkin varhain urallaan.


Heti elokuvan alussa maailman lohduton tila alkaa valjeta. Noin tuhat vuotta nykyisten sivilisaatioiden romahtamisen jälkeen maailma on muuttunut monin paikoin hyvinkin ankeaksi paikaksi. Seitsemän päivää vaelsi jumalsoturien joukko maan päällä ihmisten aikaansaannoksia hävittäen. Niiden poistuttua perässä seurasi jatkuvasti leviävä saastemeri, jolta viimeiset kansakuntien rippeet yrittävät suojautua.

Lisäksi vaikeuksia aiheuttaa saastemeren keskellä elävä jättihyönteisten joukko. Jotkut luulevatkin, että suora sota näiden kanssa olisi paras vaihtoehto selviytymisen kannalta. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että sellainen ratkaisu olisi lähinnä itsemurha, mutta eipä se silti estä joitakin yrittämästä.



Sotaisampi suurvaltio on kaivanut valtaamansa pienemmän kuningaskunnan maaperästä muinaisen superaseen, jonka avulla aikoo käydä armottomaan taisteluun luontoa vastaan. Samalla he tuovat aloittamansa sodan myös sellaista tahtomattomien kärsittäväksi. Puheet tulevista voitoista ovat toki lupaavia, mutta sellaisen todennäköisyys ei vaikuta kovin hyvältä. Lisäksi osa epäilee, että olisikohan voitto edes suotavaa. Ehkäpä leviävällä saastemerellä on jokin olennainen tarkoitus maailmassa, eikä siihen pitäisi puuttua...?

Tuulen laakson ihmiset kuitenkin ovat lähteneet vähän toisenlaisille poluille, mitä tulee selviytymiseen. He eivät halua käydä sotaa luontoa vastaan, vaan yrittää elää mahdollisimman sopusointuisesti sen kanssa. Laaksoa hyväilevät merituulet ovat toistaiseksi onnistuneet pitämään saastemeren vaikutuksen poissa laaksosta.



Laaksoa johtava kuningas on ollut jo jonkin aikaa sairaana, mutta nuori prinsessa Nausicaä alkaa olla valmis astumaan johtajan saappaisiin ollen erittäin viisas sekä myös ihmisten syvästi rakastama. Laakson asukkaat joutuvat vaikean tilanteen eteen, kun vieraan vallan sota-alukset tuovat murheita mukanaan avaten samalla saastemerelle väylän. Hirmuaseen käyttöönotto saattaisi tosin tarkoittaa myös huomattavasti laajempaakin hävitystä.

Vaikka Miyazakin muissakin elokuvissa huoli ympäristön tilasta nyt ja tulevaisuudessa on usein kohtalaisen voimakkaasti esillä, niin Nausicaä of the Valley of the Wind sekä Princess Mononoke ovat omassa sarjassaan tässä suhteessa. Se ei aiheutakaan kovin suurta ihmettelyä, että heti elokuvan alkuun on laitettu WWF:n suosittelu.



Minua ainakin miellyttää se, miten elokuvassa Nausicaän kansa yrittää vaikeiden aikojen keskellä etsiä uudenlaisia ratkaisuja vanhojen hävitystä tuottaneiden sijaan. Siitä tulee mieleen japanilainen ehkä jo hieman katoamassakin oleva elämäntapa, jossa yritetään etsiä harmoniaa ihmisen ja muun luonnon välille. Ympäristöä kyllä hyödynnetään, kuten laakson ihmisetkin tekevät, mutta harkiten ja omien tekojen seurauksia pohtien. Aiheesta on tehty muutamia dokumentteja, esimerkiksi Satoyama: Japan's Secret Water Garden, joka onkin oikein miellyttävää katseltavaa.

Elokuvan vähän erikoisesta kasvillisuudesta tuli mieleen vähän aikaa sitten lukemani juttu, joka kertoo maailmaa aikoinaan mahdollisesti kansoittaneista suurista sienistä. Heh, ehkäpä tulevaisuudessa taas mennään siihen suuntaan...

"From around 420 to 350 million years ago, when land plants were still the relatively new kids on the evolutionary block and “the tallest trees stood just a few feet high,” giant spires of life poked from the Earth. “The ancient organism boasted trunks up to 24 feet (8 meters) high and as wide as three feet (one meter),” said National Geographic in 2007.  With the help of a fossil dug up in Saudi Arabia scientists finally figured out what the giant creature was: a fungus. (We think.)

The towering fungus spires would have stood out against a landscape scarce of such giants, said New Scientist in 2007."

"But not everyone was sold on the idea that Prototaxites was an early fungus. No one’s questioning the spires’ existence—people just have trouble trying to imagine that such a huge structure could be a fungus. Researchers trying to refute the fungus idea thought that Prototaxites spires were gigantic mats of liverworts that had somehow rolled up. But in a follow-up study, the scientists who had proposed the fungus idea doubled down on their claim. So science is messy, and despite more than a century of digging, we still don’t really know, for sure, what these huge spires that dominated the ancient Earth really were.

But even though the spire-like mushrooms of yore—or whatever they were—are long gone, don’t feel too bad for funguskind. The largest organism on Earth, says ABC, is still a huge fungal mat, a single organism spread over 2,200 acres of forest in eastern Oregon."

Long Before Trees Overtook the Land, Earth Was Covered by Giant Mushrooms


Myös Miyazakin näkemykset sodasta tulevat hyvin esille. Katsomossa näyttää jokseenkin surkuhupaisalta, kun vielä täydellisen tuhon partaallakin osa ihmiskunnasta katsoo hyväksi ajatukseksi jatkaa näitä keskinäisiäkin taisteluja, vaikka ne ovat osaltaan syyllisiä ikävään kehitykseen. Tuulen laakson asukkaat ovat tässäkin suhteessa suuremman viisauden juurilla halutessaan harjoittaa rauhanomaista elämäntapaansa.



Heidän joukostaan nuori sankaritar Nausicaä vielä nousee selkeästi esille omaten poikkeuksellisen suuren arvostuksen kaikkea elämää kohtaan. Hän ei katsele maailman tilaa aivan samoin silmin kuin suurin osa muista, jotka mieltävät hyönteiset ja saastemeren kasvuston puhtaaksi pahaksi. Ehkä niillä tosiaan on jokin merkittävämpi tarkoitus, ja ne ovat osa ratkaisua, kun kuljetaan kohti parempaa maailmaa.

Miyazakin elokuvissa onkin usein sellaisia päähahmoja, joita on helppo ihailla sekä rakastaa. Nausicaä edustaakin jo lähes puhdasta ihannetta. Hän on viisas, utelias, rohkea, halukas oppimaan jatkuvasti uutta ja välittää kaikesta ja kaikista suurella sydämellä. Ehkä välillä vähän liikaakin. Siitä huolimatta Porco Rosso -elokuvassa seikkaileva lentäjäsika miellyttää pikkuisen enemmän, koska hän kuitenkin on hieman paremmin todellisuudessa kiinni. Nausicaästa on kuitenkin erinomaisen helppo pitää, sillä Miyazaki on todellakin ladannut hahmon täyteen ihailtavia ominaisuuksia. Erityisen vaikeiksi käyvät tilanteet saavat tosin hänetkin hetkellisesti hylkäämään omat ihanteensa, mikä ei kuitenkaan likaa hänen kilpeään mitenkään merkittävästi.



Vaikka Nausicaä of the Valley of the Wind ei vielä visuaalisessa mielessä aivan samaan pystykään kuin Miyazakin myöhemmät elokuvat, niin on maailma silti rikas ja kiinnostava katsella. Myös Nausicaän kaveriksi laitettu kettuorava on onnistunut lisäys. Tuhosta kertova alkutekstijakso on myös vaikuttava käynnistys tälle elokuvakokemukselle visuaalisessakin mielessä.

Tämäkään Miyazakin elokuva ei kuitenkaan ole juuri missään määrin pintakiillosta riippuvainen, vaan se mikä eniten vetoaa, on se suurehko sydän, jota erityisesti päähenkilöltä löytyy. Kyllä siinä pääsevät silmät hieman kostumaan useampaankin otteeseen, kun tämä taistellessaan paremman maailman puolesta laittaa oman henkensä toinen toistaan suurempien vaarojen eteen.


Jos vihreiden arvojen hehkuttaminen aiheuttaa sietämätöntä närästystä, niin ehkäpä siinä tapauksessa tämä kannattaa jättää väliin. Muuten kyseessä on hyvinkin suositeltava kaunis ja koskettava animaatio, joka on vielä vauhdikaskin ekoseikkailu. Söpöilyn suhteen se ei sijoitu Ghibli-tuotosten kärkeen, mutta kyllähän sitäkin sieltä täältä välillä löytyy.

Eipä uusinta pisteitä juurikaan päässyt pudottamaan. Aivan kuin ensikatselullakin, alussa meni vähän aikaa, että pääsi kunnolla elokuvaan mukaan, mutta sen jälkeen kyseessä onkin varsin nautittavaa kyytiä loppuun asti. Nausicaä of the Valley of the Wind kamppailee kyllä aivan kärkipäässä, mitä tulee omasta mielestäni parhaisiin Miyazakin ohjauksiin. Kyllä tälle kannattaa ehdottomasti antaa mahdollisuus.



Tässä vaiheessa perinteinen "kaava" oli vielä vähän haussa, ja sittemmin elokuvan tunnuslauluksi mielletty kappale ei soi elokuvassa lainkaan, vaan pelkästään mainosmateriaaleissa. Laitetaanpa se kuitenkin tähän loppuun, sillä kauniista kappaleesta kuitenkin on kyse:


 Nausicaä of the Valley of the Wind (1984) (IMDB)

torstai 25. heinäkuuta 2013

Seducing Doctor Lewis (Viettelyksen voima)

Vähän aikaa sitten muistelin toisessa kirjoituksessa tätä elokuvaa, mutta silloin ei tullut nimi mieleen. Nyt se eräästä hyllystä sitten puolivahingossa löytyi, kun etsin tuloksetta yhtä toista levyä. Uusintakatselun paikka siis.

Kuten tuossa linkitetyssä elokuvassa, myös tässä lähdetään syrjäiseen kalastajakylään. Rauhallinen alkutekstijakso viestittää muutaman kuvan avulla, että kylä on varmaan nähnyt parempiakin päiviä. Rakennukset ovat hyvää vauhtia rapistumassa ja asukkaiden elämänilo hiihtelee vähän perässä samoja latuja.


Aluksi kuitenkin vieraillaan vähän toisenlaisissa tunnelmissa, kun Germain (Raymond Bouchard) muistelee nostalgisesti kylän kulta-aikaa. Silloin työpäivät olivat toki rankkoja, mutta samalla palkitsevia. Ihmiset elivät arkeaan aivan toisenlaisissa tunnelmissa ansaituista pienistä iloista nauttien.


Sitten tulee jälleen yksi aamuherätys vähän karumpaan nykytodellisuuteen. Kalastus ei enää kannata, ja vähän yli sadan asukkaan kylässä työpaikat ovat kortilla. Suurin osa ihmisistä hakee elantonsa avustusjonoista. Niiden jakaminen onkin kylän pankinjohtajan pääasiallinen työ. Talletuksia ei paljoakaan tehdä, eikä lainojakaan tarvitse myöntää.

Päivät kuluvat monilla sekalaisia puuhastellen ja kaverien kanssa istuskellen. Suuri osa avustusrahoista katoaa iltaisin kylän baarissa. Moni on jo alkanut vähän luopumaan ajatuksesta, että kylä vielä heräisi parempaan loistoon. Germainen vaimokin harkitsee työpaikkaa kaupungista, mikä on miehelle varsin kova paikka. Vähän samanlaisissa tunnelmissa liikutaan kuin Javier Bardemin tähdittämässä elokuvassa Mondays in the Sun, joka kaipaisi myös uusintaa.



Hieman yllättäen tulee kuitenkin vastaan houkutteleva mahdollisuus. Pormestarin lupausten ansiosta eräs joukko on alustavasti kiinnostunut avaamaan tehtaan kylään, joka työllistäisi lähes kaikki asukkaat. On vain yksi pienoinen ongelma, sillä tehtaan edustajat vaativat vakituisen lääkärin kylään ennen kuin sopimuksia aletaan täyttelemään. Sellaista ei ole paikkakunnalla ollut vuosiin, sillä kuoleva ja kaukainen pikkukylä ei ole kaikista houkuttelevin paikka pidemmän uran rakentamiselle.

Germain päättää kuitenkin ryhdistäytyä ja hyppää pormesterin jättämiin saappaisiin. Hän alkaa lähetellä työtarjouksia lähikaupunkien lääkäreille. Valitettavasti työpaikka pienessä ja hiljaisessa rantakylässä ei kiinnosta käytännössä ketään. Tohtori Lewis (David Boutin) on yksi niistä lääkäreistä, jotka naureskellen heittävät tämän tarjouksen roskakoriin.

Epäonnekseen Lewis joutuu vähän ikävään tilanteeseen poliisin kanssa. Kaupungin poliisivoimiin siirtynyt pormestari tekee Lewisin kanssa sopimuksen kuukauden työjaksosta kylässä. Nyt yhteisöllä onkin sitten vähemmän helppo tehtävä esittää kylänsä niin houkuttelevana paikkana, että Lewis allekirjoittaa vähintään viiden vuoden sopimuksen. Germainen johdolla lähdetäänkin laittamaan kylää asukkaineen uuteen ilmeeseen.



Aikoinaan ensikatselulla Seducing Doctor Lewis onnistui jossakin määrin ärsyttämään, mikä nykysilmin katsottuna ihmetyttää, sillä kyseessä kuitenkin on varsin mukavalla tavalla elämänmakuinen elokuva pienen kylän (ja yleisestikin maailman) murheista, jotka eivät kuitenkaan ole onnistuneet täysin asukkaita murtamaan.

Eipä kyseessä mikään säkenöivä satu ole, vaan verkkaisen arkisissa tunnelmissa liikutaan. Edustaa sarjaa "pieniä juttuja elämästä". Toki niitä iloisempiakin hetkiä on mukaan ripoteltu. Jo pelkkä toivo paremmista ajoista puhaltaa yhteisöön uutta liekkiä, mitä on erityisen miellyttävää seurata. Saman tarinan olisi voinut kertoa vähän toisenlaisilla sävyilläkin, mutta tässä on päädytty siihen, että optimistisuus sopii paremmin. Kuten on aiemminkin tullut todettua, niin ainakin nykyään katson mieluummin tällaisella asenteella tehtyjä elokuvia vähemmän iloisista aiheistakin.



Katselunautintoa lisää se, että elokuvan vetävänä voimana toimiva Germain on sellainen hahmo, jota on helppo rakastaa, vaikka osa jekkuiluista meneekin turhankin pitkälle. Bouchard osaa olla tarvittaessa jämäkkä ja toisena hetkenä taas vakuuttavasti herkkä. Tällä kerralla tuli myös paremmin huomattua Even osassa ihastuttava Lucie Laurier. Pitänee selailla hänen filmografiaansa, josko sieltä löytyisi jotakin innostavaa.


Seducing Doctor Lewis ei välttämättä päätähuimaavilla käänteillä ja Suurella Draamalla juhli, mutta eipä ole tarkoituskaan. Aidonoloista arkista menoa ennemmin, jossa on sopivasti sydäntäkin mukana. Tietysti merellisiä maisemia katselee myös mielellään, vaikka ne pahasti sivuosaan tässä jäävätkin. Kun vielä huumorikin paikoitellen toimii ihan hyvin, niin mikäpä siinä katsellessa. Positiivisia tuntemuksia herättelevä tarina, joka näyttää, että aina silloin tällöin ne "pienet" ihmisetkin pystyvät suuriin tekoihin.


 Seducing Doctor Lewis (2003) (IMDB)