Tässä tapauksessa höpöttelyt luultavasti menevät pikkuisen paljastavampaan suuntaan kuin tavallisesti, joten jos tahtoo olla liikoja tietämättä ja pitää yllätyksistä kiinni, niin lukeminen kannattaa jättää tähän.
Sameat vedet kutsuvat, mutta ehkä mennään pikkuisen asioiden edelle, joten sukeltelut jäävät alussa lyhyeen ja pinnalla näyttääkin paljon kirkkaammalta. Tapahtumat vievät kolmisen vuosikymmentä ajassa taaksepäin ja Islantiin. Tarkemmin vuoteen 1984 ja pääsaaren eteläpuolelta löytyville Vestmannasaarille. Vähitellen vesiltä siirtyillään saaren puolelle ihmettelemään viiman ja lumituiskun seasta hohtavaa valaistua kaupunkia. Voisi ainakin oletella, että ainakin ajoittain armottomatkin olosuhteet ovat innostaneet aikoinaan rakentelemaan kaupungin varsin tiheäksi.
Ulkona riehuvaa kylmyyttä helpottamaan lähibaari tarjoaa nestemäistä lämmikettä ja muutakin tunteita kuumentavaa ajanvietettä. Siinä pari tulevaa työkaveriakin pikaisesti baaritiskillä kohtaa. Nuorempi Raggi (Walter Grímsson) on ilmeisesti palannut vuosien jälkeen kotisaarelleen. Hieman vanhempi Gulli (Ólafur Darri Ólafsson) vähän naureskellen ilkeilee, että kaikenlaisia sitä palkataankin laivalle. Pikkupiruilun tilalle löytyy muuta mietittävää, kun varomaton suukottelu johtaa rähistelyyn ja kovakouraiseen kärhämään ulkopuolella.
Välikohtaus on nopeasti ohi, koska Gulli päättää laittaa lopun leikille. Niinpä mukiloinnit jäävät pitkälti muksimatta ja porukka alkaa koteihinsa vetäytyä. Sisällä musiikki vielä raikaa, mutta kaupunki vähitellen hiljenee ja kadut tyhjenevät. Joillekin muutaman tunnin päässä jo odotteleva aamuherätys tarkoittaa satamaan astelua. Myrskykin vähän hellittää ennen aamua ja säätiedotuksia kuunnellaankin tarkoin korvin monessakin kodissa. Hyvä tietää, mitä odottaa, koska aikomuksena on viettää useampikin päivä merellä. Yksi ja toinen sitä pakkasaamuun talsii viikkoaan käynnistelemään.
Brek ei mikään valtameritankkeri ole, vaan melko pieni kalastusalus. Miehistöön kuuluu kuusi tyyppiä, yhtenä heistä kokin velvollisuuksia hoitelemaan uutena lisäyksenä palkattu Raggi. Tarvikkeita lastaillaan rauhallisissa merkeissä. Kaikki eivät selvästikään parhaassa iskussa ole edellisen illan rientojen jäljiltä ja väsymys painaakin päälle. Brek saadaan lopulta nytkäytettyä liikkeelle ja kotisatama saa jäädä taakse.
Meri vaikuttaa rauhalliselta, mutta katsoja saa nopeasti muistutuksen, että tällaisessa ammatissa on omat piilevät vaaransa, jotka jatkuvasti jossakin syvissä vesissä vaanivat. Perässä raahautuva kalaverkko nappaa kiinni isompaan pohjalohkareeseen ja paatti alkaa keulia. Tilanne saadaan parilla korjausliikkeellä hoidettua ja saalistakin alkaa kertyä parveilevien lintujen tapellessa jäänteistä. Saaliin koko ja määrä ei kuitenkaan tyydytä, joten kurssia korjataan Leddin matalikon suuntaan.
Siirtyillessä aallotkin alkavat voimakkaammin paattia keinuttamaan, mutta vaara odottaa edelleen syvemmällä. Jälleen verkko tarttuu kiinni, mutta lopputulos ei ole yhtä onnellinen kuin aiemmin. Alus kallistuu enemmänkin, mutta uutta verkkoa ei haluta leikata irti ja pohjaan hyvästellä. Vinssikin jumittaa juuri väärällä hetkellä, eikä montaa minuuttia armonaikaa miehistölle suoda. Vaaralliseksi menee ja hetkeä myöhemmin paatti pötköttelee aivan väärässä asennossa aalloilla ja kuusi onnetonta on jäätävän veden varassa. Samalla käy ilmi, että tämä odottamaton pulahdus ei kaikkien kannalta tula lainkaan hyvin päättymään, vaan vetinen, jäätävä ja pimeäkin hauta odottelee...
Todelliset tapahtumat tämänkin elokuvan takaa löytyvät. Olisikin ollut mukavaa, jos vaikkapa levyltä olisi jokin pieni aiheeseen liittyvä dokumentti löytynyt, mutta paria traileria lukuun ottamatta kotimainen levyjulkaisu on lisukkeeton. Pelkästään elokuvaa tarkkailemalla voisi veikkailla, ettei varmaan paljoakaan ole lähdetty tapahtumia paisuttelemaan ta merkittävästi muuttelemaan. Tällainen vaikutelma ei johdu siitä, etteivätkö tapahtumat itsessään olisi ihmeellisiä, vaan ennemmin valitusta tyylistä, jolla saadaan elokuva alusta loppuun vaikuttamaan uskottavalta ja todentuntuiselta.
The Deep jakautuukin tapahtumiltaan melko selkeästi kolmeen osioon. Verkkaisesti ja arkisestikin liikkeelle lähtevä tarina ei kiirehtimällä kiirehdi kohti odottelevaa onnettomuutta, vaan antaa aikaa saada jonkinlaista tuntumaa laivan miehistöstä ja heidän perheistäänkin. Merilläkin ehditään viettämään sen verran juttutuokioitakin, että voinee päätellä kuuden tyypin tulevan keskenään toimeen, vaikka ei aivan ylimpiä ystävyksiä oltaisikaan. Välillä ehditään vilkaisemaan, että mitä koteihinkin kuuluu.
Tosipaikan koittaessa ei välttämättä ole mahdollisuutta edes kavereita hyvästellä, koska laivan lähdettyä kallistelemaan tilanne menee kaaosmaiseksi. Kyllähän katsomossakin alkaa ahdistaa, kun yrittää pimeähköä ruutua tihrustella ja samalla laskea kuinka moni näistä kavereista pintaan pääsee ja miten monet joutuvat pohjaa kohti painumaan sinne merikalastajan kylmään ja yksinäiseen hautaan.
Vielä elävinä räpiköiville selviää nopeasti, ettei hyviä vaihtoehtoja oikein ole. Ilman lämpötila on pakkasella ja kun kaikki ovat vettyneet, niin eipä se hyvää lupaile. Lisäksi jossakin vaiheessa mahdollisesti paikalle löytävä pelastusalus saapuisi luultavasti aivan liian myöhään. Uimista taas olisi lähimmälle rannalle muutama kilometri. Vaikka suunnan osaisikin oikein valita, niin se ei paljoakaan takaisi, sillä vesi on niin jäätävää, ettei siellä kovinkaan pitkään ole mahdollista elintoimintojaan pitää yllä.
Jatkuvasti lisääntyvä kylmyys pakottaa kuitenkin toimimaan ja tarttumaan epätoivoiseen uintivaihtoehtoon. Laivojakin samoilla vesillä toki liikkuu, mutta sellaiseen pelastukseen ei pysty luottamaan. Pimeässä meressä aaltojen keskellä huiskiva ja huutava pieni ihminen on kuin pisara...no, meressä. Kauhottavaa on kamalan paljon ja kylmä käy väistämättä sekä raajoihin että päähänkin. Liikkeet kangistuvat ja ajatus hämärtyy, mutta jostakin pitäisi vain saada riipaistua vielä pikkuisen lisää tahtoa mahdollisesti viimeiseen taistoon. ...Vai luovuttaako suosiolla ja jättää itsensä piinaaminen sekä rääkkääminen vähemmälle?
Mistä sitä motivaatiota tällaiseen kamppailuun kaivetaan? Elokuvassa hyödynnetään tehokkaasti dokumenttimaisempaa kuvaa, jossa esitellään saaren evakuoimista tulivuorenpurkauksen tieltä kovine aikoineen ja vielä myöhemmin samaan tyyliin sen jälkiseuraamuksia sinnikkäine tuhkatalkoineen. Ehkäpä tällainen ympäristö osaltaan muovaa ihmistä suuntaan, jossa luovutus ei tule ensimmäisenä mieleen, vaikka tilanne lohdutonta alkaisikin lähennellä. Toki turhautumisesta nouseva kiukkukin osansa pyristelyn sekaan heittää.
Jos on tottunut selviytymiskamppailuilta toivomaan räiskettä, räjähdyksiä, ympärillä vaanivia haikaloja tai muuta jatkuvasti vaihtelevaa vaaraa, niin The Deep saattaapi vaikuttaa vähäsen liiankin arkiselta ja tapahtumaköyhältä. Tarkoituksena ei varmaan olekaan ollut mikään visuaalisesti näyttävin koettelemuskooste, vaan viehätystä ja puistatusta haetaan muilta suunnilta. Tämä ei todellakaan tarkoita, että selviytymisosio olisi tylsä. Päinvastoin, se ennemmin imaisee silmät toljottelemaan ruutua. Siinähän pariin otteeseen erehtyy samalla mietiskelemään, että miten sitä itse osaisi tilanteessa toimia. Hurr...ehkä kuitenkin on parempi siirtää sellaiset ajatelmat jonnekin taustalle, ettei ala liikaa puistattelemaan.
Voisikin mainita, että Wolfgang Petersenin merellinen katastrofi The Perfect Storm lienee osuvampaa katseltavaa, jos tahtoo kalastusaluksen hätää seurailla näyttävämmissä merkeissä. Siinä niitä aaltoja tosiaan hiukkasen korkeammalta vyörytellään ja meno lähenee katastrofielokuvan tunnelmia, kun yritetään keksiä, miten saataisiin kaikki käännettyä parhain päin. Onkin ajatuksena ollut se uusia, kunhan nyt tulee taas sopivanoloinen paikka synkemmälle meriseikkailulle.
The Deep luottaa kuitenkin vähempään toimintaan ja pienempiin eleihin. Jos miettii koskettavuutta, niin eipä näillä valinnoilla metsään pyyhälletä. Siinä kuunnellessa epätoivoisia ja yksinäisiäkin puheluja ja vielä yhden elonpäivän pyytelyä, alkaa väkisinkin huulta väpättämään. Samoin haavekuvien seurailu laittaa liikuttumaan ja tosissaan kannustamaan. Alkaakin nousta pintaan samansuuntaisia mietteitä kuin mitä kiipeilyelokuva North Face etenkin loppupuolellaan onnistui saamaan aikaan. Sepä ei olekaan yhtään huono juttu...
Missä sitten mennään vikaan, vai mennäänkö missään? Ehdottoman positiivista on se, että pari kolmannesta rullaillaan kovinkin tyydyttävästi, eikä napisemista juurikaan kerry, mutta jälkiselvittelyjä ei enää yhtä hyvin saada vietyä läpi. Vaikuttaa siltä, että ote pikkuisen lipeää, eikä enää onnistuta herättelemään katsojassa samankaltaisia tunnelmia kuin meressä.
Kiinnostavanahan elokuva pysyy loppuunsa asti, sillä tällaiset jutut helposti ihmetyttävät. Tulee vain sellainen vaikutelma, ettei oikein tiedetä minne mentäisiin tai mitä tehtäisiin ennen kuin laitettaisiin hommaa pakettiin. Tavallaan harhailevat hapuilut kai sopivat tarinaankin, mutta vaikutus jää edeltäneitä tapahtumia laimeammaksi, vaikka viimeiseenkin kolmanneksiin pari kovinkin koskettavaa kohtausta mahtuu.
Miksikään kotimaansa matkailumainokseksi ohjaaja sekä kirjoittaja Baltasar Kormákur ei oletettavasti ole elokuvaansa suunnitellut. Maisemat esiintyvät paikoitellen kovinkin harmahtavissa sävyissä ja erinäiset luonnonvoimat käyvät hahmoparkoja armottomasti kurittamaan. Aallot paiskivat sekä riepottelevat teräviä rantakallioita vastaan, lunta tulee tuulisin tervehdyksin päin näköä ja pilkkopimeys valon pitkäksi aikaa jokaisena vuorokautena varastelee. Siitä huolimatta on pakko taas myöntää, että joka tapauksessa Islanti (karun)kauniina paikkana onnistuu näyttäytymään ja kallioille patikoimaan tahtoisi. Matkailuhaluja onnistuu nostattelemaan, mutta ehkä sellaiset suosiolla vähemmän jäätäviin päiviin jääkööt...
Islantiin ei siis vielä lippuja tilailla ja pois hipsaista, mutta The Deep jää kuitenkin katselun jälkeenkin mieltä kiusailemaan. Lopputekstien aikana soiva Sigur Rósin kaunis kappale vieläpä tehostelee jälkikaikuja ja laittaa painamaan silmät kiinni. Siinähän tuli samalla valikoitua yhtyeen Ágætis byrjun pitkästä aikaa unilevyksi. Kyseiseen tarkoitukseenkin se erinomaisesti sopii.
The Deep ei mielestäni ole virheetön tai lähellekään täydellisyyttä pääsevä elokuva, mutta erittäin kiehtova kuitenkin. Jälleen kerran ihmiset laitetaan vastentahtoisesti sinnikkyyttään testailemaan. Jotkut joutuvat jättämään matkan kesken jo varhaisessa vaiheessa, mutta toiset taas taivaltavat läpivettyneenä halki lumituiskeiden paljain sekä verisin jaloin jäistä maata tallaillen ja pikkuhiljaa edeten. Tämän elokuvan kohdalla koettelemus pysyy vieläpä läpi elokuvan varsin todentuntuisena, eikä selviytymistä oikein osaa ihmeeksi mieltää, vaikka se hyvinkin saattaisi sellaiseksikin kelvata. No, katsomossa ei ainakaan tarvitse pitkästymisestä kärsiä, sillä muutenkin riittää mielenkiintoa vastaavia kohtaan. Tyylikäs ja vähäeleinenkin The Deep onnistuu kaikista peitoista ja kulautetuista lämpimistä juomista huolimatta nostamaan käsikarvoja pystyyn useammassakin kohtauksessa. Hieno ja haikeakin elokuva ehdottomasti.
The Deep (2012) (IMDB)
