Back to the USSR (Takaisin Ryssiin)

Suunnitelmana oli jatkaa vielä maaliskuisia Allen-iltamia, mutta eiköhän niitä ehdi, koska vähän räväkämpi ja luultavasti rähiseväisempikin huumori alkoi houkutella enemmän ja siinä tilanteessa sopinee raotella jälleen Jari Halosen ohjaajauraa summailevaa viiden kiekon koppaa. Näille tekeleille pitääkin löytää otollinen hetki, jolloin mielentila on muljahdellut siihen suuntaan, että mielipuolinenkin möykkä ja ärähtely vääntää virneen kasvoille, eikä hyökkää hermoille, ja tässä välissä kyseinen kyseenalainen remuaminen alkoikin vaikuttaa vetovoimaiselta vaihtoehdolta. Selväähän se lienee, että haikailu kuolevan kommunismin perään räväyttää ruutuun hiukkasen karskimpaa komediaa kuin Woodyn pikkunäppärä pöhköily hypnoosihoureissa elokuvassa The Curse of the Jade Scorpion. No, niinhän se saapi ollakin ja onhan jälleen yksi vivahteikas lisä satavuotiaan Suomen juhlisteluun, kun kotimaisen elokuvan omintakeisempaa laitaa tulee myös mukaan, eikä pelkkää kansanperinnettä. Siispä siis suuri ja mahtava Neuvostoliitto muistoissa nautiskelkaamme tästä jossakin sekopäisyyden häilyvillä rajoilla tykittelevästä tuokiosta...

Kirjaimellisesti raskassoutuisilla kuvilla pikkuisen päälle 90-minuuttinen seikkailu epäilyttävien aatteiden syövereihin nytkähtää liikkeelle. Ennen kuin selviää, mikä mystinen miekkonen rantoja kohti seilaa, niin pitääpä poiketa Leevin ravitsemusliikkeessä paikallisia tunnelmia nuuskimassa. Reima Elolla (Jorma Tommila) on meneillään tiukka tilanne, kun parisuhde on ilmeisesti ajautunut isompaankin kriisiin ja on tullut anteeksipyyntöjen vuoro. Saattaa olla, että töppäykset tai erimielisyydet ovat liian suuria, eikä aneluilla tunnu olevan toivottua vaikutusta ja uuden alun mahdollisuus näyttääkin kaverin kannalta valitettavan epätodennäköiseltä, kun kumppani toivottaa tyypin hirteen. Siitäpä seuraa pienimuotoinen tunteiden kuumeneminen ja suutahdus, mikä laittaa Reiman julistelemaan viimeistä taistoa grillin asiakaskunnalle. Tämäkin touhu tosin lopahtaa alkuunsa, kun kapitalismin kätyrit tylysti suuren kansansankarin jyräävät.

Kuppilan kärhämät ja hävitty taisto ei ainakaan yhtään tulisieluisen hepun mieltä tyynnyttele, vaan hermot ovat lähes räjähdysherkässä tilassa. Kotiin käpsytellessä lentääkin kivi naapurin ikkunasta sisään myöhäisillan räsähteleväiset tervehdykset tarjoillen, joten voinee olettaa, ettei Reima niitä kylän tykkäillyimpiä tyyppejä taida olla. Ennen ansaittuja lepohetkiä pitää tietysti jatkaa yöllistä häirintää, mutta lopulta sitä kotiin tekee mieli viimein läpsytellä, kun ei kerran kukaan kaipaile. Kaukaiset radioaallotkaan eivät korviin tuo ystävällistä ja ymmärtäväistä ääntä, vaikka miten mikrofoniin kuuluttelisi. Yön tunnit hiljalleen etenevät ja jo entuudestaan pilkkopimeältä vaikuttava mieli kehittelee väsyneessä ja maahan tallatussa tilassa synkempiä sekä lopullisia ratkaisuja ahdinkoon, eli köyttä käteen ja kohti kattoa.

Murheiden ja maailmantuskan murtaman kaverin killuessa kattohirsistä saapuu paikalle myöhäinen vieras, joka olisi kiinnostunut vuokraamaan Reiman talosta huoneen. Vladimiriksi (Taisto Reimaluoto) itsensä esittelevä miekkonen vaikuttaa myös jokseenkin omalaatuiselta tapaukselta, mutta Reima on silti halukas majapaikan tarjoamaan. Yhdessä kaverukset kanniskelevat kamppeita ullakolle, ja omituista matkalaukkua ihmettelevä Reima saa vastaukseksi, että kyseessä on ruumisarkku, mikä synnyttäisi ainakin joissakin epäilyksiä. Reima ei kuitenkaan ala uutta tuttavuutta yöhön ohjaamaan satunnaisten omituisuuksien vuoksi, vaan näkee tässä kovin kaipaamansa juttukaverin ja kenties jonkinlaiselle sielujen sympatiallekin olisi mahdollisuuksia...?

Aivan tuttavuuden alkumetreillä ei suoraan ihan hirmuisen syviin sitoumuksiin ryhdytä, vaan ensin olisi luvassa rennompaa yhdessäoloa, kun Reima tahtoo matkalaiselle esitellä kyläkierroksen muodossa elinpiiriään. Mistään verkkaisesta ihmettelystä ei sinänsä tietenkään ole kyse, koska vetäjän luonne on taipuvainen rähistelyä kohti melkeinpä tilanteessa kuin tilanteessa, eli kahvikupposten kallistelun ja leppoisan jutustelun sijaan seuraa vääntöä ja väkivaltaa. Kohta pienen paikkakunnan nähtävyydet on käyty läpi ja siinä sivussa pahaa verta saatu mukavasti liikkeelle, joten voidaan välillä vähän muutakin mietiskellä. Kotiseutumenestyksen ollessa varsin vähäistä välkähtää mielessä ajatus reissata pikkuisen kauemmas kaupittelemaan kovemman luokan sosialismin ilosanomaa, mutta syystä, toisesta ja kaipa kolmannestakin Reiman puuhastelu lipsahtaa jälleen rettelöinniksi, mikä alkaa jo mittavampaakin turhautumista kaivella esille.

No, pari epäonnistumista ei vielä ole riittävä syy kuopata kommunismia toivottuna valtiomuotona, mutta käytännön toteutustapoja voisi kenties viilailla, että aatteen palo tarttuisi muihinkin kuin vain suu vaahdossa paasaavaan Eloon. Onhan niitä historiankirjoihin päätyneitä vallankumouksia ennenkin kurjistakin kuppiloista käynnistelty, mutta kahdestaan se saattaapi olla pikkuisen epätodennäköistä. Kärsivällisyyskään ei oikein tunnu venyvän mihinkään järjestelmälliseen, järkevään tai kurinalaiseen pienpuoluetouhuun, vaan sakeneva sekoilu vaikuttaa olevan lähes jatkuvasti vain yhden mielennyrjähdyksen päässä. Toiminta ei siinä mielessä järin lupaavalta vaikuta, mutta Vladimirilla saattaa olla pakkaa sotkeva synkkä salaisuus yllätysjokerina. Nähtäväksi jää, riittääkö tämä suureen muutokseen, joka laittaa koko yhteiskunnan myllerrykseen ja rahavallan vapisemaan, vai onko lopputulos sittenkin osa käsittämättömien päättömyyksien sekä hullujen houreiden sarjaa...?

Back to the USSR oli Jari Halosen ensimmäinen pitkä ja teatterilevitystä tavoitteleva elokuvaohjaus, mutta pari vuotta aiemmin oli ilmestynyt televisiolle tehty lyhyempi Huolehtivainen rakastaja, jossa oli Tommilakin mukana toisessa pääroolissa. Kommunismin kiemuroita ja aatteenpalon ilmentymiä kaksikko lähti yhdessä käsikirjoitukseksi työstämään, ja kyllähän niitä ideoita ainakin tuntuu riittäneen, eikä elokuvaa ainakaan tapahtumiensa suhteen voi väittää yksipuoliseksi epeliksi. Täysin toinen juttu onkin, sulautuvatko nämä kovat käänteet ja kummalliset kamppailut yhtenäiseksi ja vauhdikkaasti rullaavaksi menopalaksi. Omasta mielestä toverusten touhuissa niinkin paljon on sitä töksähtelevyyttäkin havaittavissa, ettei ainakaan tee mieli miksikään nappisuoritukseksi noin sujuvuuden ja viihdyttävyyden kannalta kehua. Sinänsä kierrokset korkeina käyvät viimeisille hetkille saakka ja virtaa paasaukseen riittää, mutta meno siitäkin huolimatta hiukkasen hiipuu ja viimeisellä kolmanneksella vetovoima vähenee.

No, jos katsoja ennen lopputekstejä pienimuotoisen uupumisen saa koettavakseen, niin voinee veikkailla, ettei Tommila ruudun toisella puolella ole ainakaan helpommalla hommastaan selviytynyt. Jo pelkkä ilmeily itsessään vaikuttaa uuvuttavalta urakalta otoksesta toiseen, mutta kun päälle heitetään jatkuva ylikuumeneminen ja räjähdysherkkien tunnetilojen tulkitseminen, niin lienee kohtalaisen kuluttava osa kyseessä. Reiman tuntema rankka ahdistus nyky-yhteiskuntaa kohtaan ei ainakaan jää piiloon, vaan sen monimuotoiselle purkautumiselle omistetaan elokuvasta iso kimpale ja tässä työssään Tommila onnistuukin mainiosti ja vaikka mainitsinkin, että ennen lopputekstejä suurimmat huvitukset ovat hälvenneet, niin kyllähän tätä yhden miehen epätoivoista kamppailua katsellessa monta hauskaa hetkeäkin ehtii kokemaan. Hahmossa on toki selkeästi surullisempikin puolensa, kun vain harva ymmärtää yksinäisyyteen karkotetun kulkijan sieluntuskaa. Sanottavaa kyllä kaverilla riittäisi ja kumppania kaivataan, mutta kukaan ei kiinnostu, joten aina vain kapeampi kuja vie syrjäytymiseen ja sen mukana seuraaviin synkkiin päätöksiin. Toteutustapa kuitenkin on siinä määrin reippaan ylilyönnin karsinaan kelpaava, ettei Reiman tukalasta tilanteesta mielessä suurta surua synny, vaan sisukas sota tuulimyllyjä vastaan on monin paikoin hykerryttävää vilkuiltavaa.

Jälleen voinee perustellusti heittää sekaan varoittelut, että jos sattuu olemaan yliherkkä voimasanojen viljelylle ja päättömälle karkeuksien kiroilulle, niin kenties Back to the USSR ei ole korville mitään mieluisaa kuultavaa. Normaalin elokuvan kiroilukiintiö taitaa täyttyä jo ensimmäisten kymmenen minuutin aikana, eikä kova kielenkäyttö siihen todellakaan seisahda. Muutenkin kuultavakseen saa melkoista möykkää kovilla kierroksilla ja myönnän itsekin, että jatkuva pöyliminen ja äänekäs älämölö kyllä kysyy jo katselukuntoa, enkä ainakaan tällaisen huumorilajin suurimpiin ihailijoihin tunnusta kuuluvani. Onneksi välillä on vähän muutakin mielessä, joten niitä hengähdyshetkiäkin paikoitellen tulee tielle, mutta yleisesti ottaen kavereissa kyllä virtaa riittää. Riehakasta sekoilua ja toikkaroinnista toiseen tallailua on luvassa roppakaupalla, ja jos nämä kommellukset tumman huumorin sävyssä eivät sattuisi maistumaan, niin lienee parasta jättää Reiman viimeisen vinkeän koitoksen katselu kokonaan väliin.

Ennen pitkää tai oikeastaan hyvinkin nopsasti sanoista päästään tekoihin, mikä yleensä tarkoittaa vähintään jonkinasteista käsikähmää, mutta yleensä asioilla on tapana karkailla käsistä kohti hurjempia kurimuksia, mikä sinänsä kotisohvalla pötköttelevän kannalta on ihan kiva juttu. Tulee siis mukaan tiukempaakin toimintaa kummallisilla koettelemuksilla maustettuna ja kaikkea hämmentää miltei jatkuva päätön sekoilu. Ilmassa on väkivaltaista värähtelyä ja päät ties missä sosialismin huuruisissa houreissa operoidessa sattuu ja tapahtuu sivullisillekin, eikä vauhtiin päästessä ole aikaa alkaa uhreja erottelemaan. Virkavaltakin saa jäädä kommunismin uuden tulemisen pyöriin ja moni muukin joutuu tuntemaan nahoissaan aatteen nousun. Kimpaantumisten ja painivääntöjen lisäksi pitää rallitaivaltakin päästä kokeilemaan, mutta kuten Reimalla noin yleensäkin käy, niin eipä tämäkään erikoiskoe ihan putkeen mene, vaan kiihdyttely huipentuu komeisiin kieppeihin rinnettä alaspäin rullaillessa. Lannistuminen ei takaiskuista tai mustelmista huolimatta tule kyseeseen, vaan meno vain kovenee, vaikka usko aatteeseen sattuisi heikkona hetkenä hiukan horjumaan. Aina vain tuntuu jostakin löytyvän entistäkin pöhkömpi suunnitelma ja kenties niitäkin käsittämättömämmät keinot ajatusten toteuttamiseen. Mukaan vielä salaperäisiä reissuja synkille seuduille ja muuta vivahdetta, niin siinä mielessä monipuolinen ja vauhdikas viihde-elämys on kasassa. Valitettavasti toteutus ei reippaista ideoista aivan parasta lopputulosta ruudulle tuo, mutta kyllähän rellestys näinkin kelpaa.

Tällekin levylle on laitettu Halosen haastattelu, jolla on mittaa minuuteissa sellaiset 14 kappaletta ja siinä ajassa ehditään hieman avaamaan asiaa jos toistakin. Ensinnäkin elokuvaprojektiin tarttumista oli innoittamassa teatterin tekemisen hankaluus, sillä kuukausien raadannalle ei saanut kunnollista palkkiota. Elokuvien puolella taas tuntui olevan paremmin mahdollisuuksia erilaisille ideoille ja Halonen tuumii myös, että näyttelijöiltäkin pystyi vaatimaan enemmän. Tarina täytyi toki keksiä sekä kirjoittaa, ja sen hämyisempää puolta ammennettiin kotimaisen kirjallisuuden innoittamana. Tommila oli sattunut lukemaan Jarkko Laineen romaanin Vampyyri eli miten Wilhelm Kojac kuoli kovat kaulassa, mistä saatiin idea vampyyrisivujuonelle. Noin komedian kannalta nämä osiot ideoineen vaikuttivatkin lupaavilta, mutta Halosen näkemyksen mukaan varsinainen sisältö puuttui. Aiheita pohtiessa mielessä pyöri sosialismin romahdus, mikä oli aikakauden suurimpia tapahtumia. Pienoisen sattuman sekä erilaisten ajatusten törmäilyjen kautta saatiin Lenin elokuvaan vampyyriksi ja sitä kautta vihjausta, että kenties päivinä muina tinkimättömämpi sosialismikin vielä tekee toisen tulemisensa maan päälle.

Alkuvaiheessa rahoitus näytti järjestyvän varsin näppärästi ja ilman isompia kitkoja, mutta sitten käsikirjoituksesta innostunut henkilö päätyikin jänistämään ja piti katsella muihin suuntiin markkojen perään. Niitä saatiin keräiltyä kokoon kohtalaisen pieni kasa, koska Halosen mukaan tuotanto maksoi lopulta 35000 markkaa. Etenkin jälkituotannossa varojen vähyys vaivasi ja leikkaus päädyttiin toteuttamaan hätäisesti. Ohjaaja myöntää, ettei toiminta muutenkaan kaikilta osin erityisen ammattimaista ollut tuolloin, mutta juttujen perusteella hyvä joukko saatiin kasaan yhdessä tekemään. Vaikka pienellä budjetilla hääräiltiin varsin erikoisen tarinan parissa, niin lopulta porukka pääsi pikkuisen kauemmaskin elokuvaansa esittelemään ja markkinoimaan. Tuolloin Cinema Mondo oli juuri aloittanut levitystoimintaansa ja Back to the USSR sai melko maltillisen levityksen kotimaassa. Kuitenkin kävipä niinkin, että ryhmä lähti teoksensa kanssa Cannesiin erikoisen julkisuuskampanjan kanssa ja tapahtuma tuotteli levityssopimuksen Yhdysvaltoihin sekä muitakin hyviä muistoja kotiinviemiseksi.

Aika hämmentävä koettelemus kaikkineen Reiman riehumisista raapaistaan kasaan, mutta minusta Halosen muutamaa vuotta tuoreempi Joulubileet on komediana eheämpi ja läpi linjan hauskempi. Sitä tulikin joulukuun puolella kehuttua ja kenties lyhyemmästä kestosta johtuen kaverusten kesäinen joulujuhlistelu ei möykkäämisineen simahda samalla tavalla kuin Reiman tuskien taival. Kitinöistä huolimatta nämäkin harharetket ehdottomasti plusmerkkisinä mieleen jäävät ja muistoihin tallettuu useampia hassuja hetkiä sekä pöhköjä päähänpistoja, eli luulisinpa vähäsen vinksahtaneiden viihdykkeiden ystävien osaavan arvostaa kaverusten kohkauksia. Rinnassa palaa polte maailmaa muuttamaan, mutta täysin eri asia on, onko ryminässä sitä järkihippustakaan mukana. Toisaalta silloin tällöin tiettyjen pienpuoluetyyppien sekä muiden sekalaisten sitoutumattomien sankarien poliittisia mielenilmauksia ja pyrkimyksiä seuraillessa mielessä hyörii ja pyörii jokseenkin vastaavia tuntemuksia kuin Reiman suurta taistoa suu virneessä ja mieli vinksahtaneena tutkiessa. Niissäkin usein tuntuu käyvän niin, että kiihkosta ja rähinästä huolimatta tavoitteet eivät suurempaan suosioon pääse leimahtamaan, mikä sinänsä saattaa olla lähinnä positiivinen juttu noin yhteiskuntarauhan kannalta. No, ehkä aivan kaikkea ei ole todellisemman maailman paikallispolitiikassa vielä nähty, koska kunnallisvaalit tässä pikkuhiljaa lähestyvät, mutta missäpä luuraa kotikunnan kommunistivampyyri äänestettäväksi, kysynpähän vaan...?

Back to the USSR (1992) (IMDB)

Valkoinen peura

Pari iltaa sitten vaikutti olevan otollisen utuinen olotila sukeltaa vähän toisenlaiseen maailmaan. Lapin maisemissa on toki ennenkin vierailtu blogin puitteissa, mutta tällä kerralla luvassa on harvinaisempaa juttua, kun seikkaillaan hieman myyttisempien tarujen maailmoja kohti. Samalla myös pienoinen piristysruiske hieman hiipuneeseen kauhuelokuvaharrasteluun.

Kotimaiset kauhuelokuvat ovat nykyäänkin jokseenkin uhanalainen laji, sillä kohtalaisen harvaan tahtiin niitä ilmestyy. Valkoinen peura ilmestyi vuonna 1952, jolloin niitä tehtailtiin vieläkin vähemmän. Sinänsä hieman outoa, ettei täällä ole panostettu näihin enempää, sillä kotoisten palkintojen lisäksi Valkoinen peura keräsi pystejä sekä arvostusta kauempanakin ja on kauhuelokuvana nykypäivänäkin varsin kelvollinen yksilö.

Alkutekstien vaihtuessa kamera kuvailee verkkaiseen tahtiin lumisia ja autioita näkymiä, joita pohjoinen tuuli tuivertelee. Nämä kuvat yhdistettynä taustalla soivaan musiikkiin tuottavatkin varsin miellyttävän siirtymisen kohti toista todellisuutta, joka ei aivan arkisen maailman säännöillä pelaile. Vähitellen matkataan telttaan, jonne jostakin lumimyrskystä vaeltava äiti tuo pienen tyttölapsensa turvaan.

Useampia vuosia ohittavan aikahypyn jälkeen ollaan samoilla seuduilla. Tällä välin Pirita (Mirjami Kuosmanen) on varttunut nuoreksi naiseksi, joka osallistuu porovaljakkokilpailuun. Voittotaistelut saavat jäädä, sillä Pirita aloittaa kahdenkeskisen kilvoittelun Aslakin (Kalervo Nissilä) kanssa, joka johtaa leikkimieliseen lumessa kierittelyyn, mutta vähän myöhemmin myös avioliittoon.

"Päät yhdessä kuin sammakoilla."

Pari on ilmeisesti toisiinsa hyvinkin rakastunut, mutta mutta... Kohta lumiset leikit alkavat olla menneiden päivien hömpötystä arjen iskiessä kunnolla kimppuun. Ryppyjä alkaa ilmestyä miehen ollessa pitkiä aikoja poissa töidensä parissa, jotka vievät useiden päivien poronajoreissuille. Pirita yrittää keksiä itselleen tekemistä, mutta väistämättä päivät menevät sen verran yksinäisiksi, että jotakin pitäisi tehdä.

Niinpä Pirita lähtee etsimään helpotusta pulmiinsa paikallisen noitamiehen mökistä. Tämä lupaa tehdä Piritalle sellaisen rakkausloitsun, jota olisi käytännössä mahdoton vastustaa. Ilmeisesti lähinnä tavoitteena se, että mies ei olisi aivan niin innokkaasti livahtamassa kotimökistä pois. Ehtona loitsun toimimiselle on, että Piritan tulee viedä ensimmäinen paluumatkalla kohtaamansa elollinen olento kylän uhripaikalle. Siellä hänen tulee uhrata tämä suurelle seitakivelle.

Ensimmäinen matkan varrelle osuva olento on aviomiehen Piritalle antama valkoinen porovasa. Hän kuitenkin tekee työtä käskettyä, mutta jotakin menee pieleen. Kuun saavuttaessa täyden mittansa, muuttuu Pirita itsekin valkoiseksi hirvieläimeksi, joka saa miehet karkaamaan peräänsä. Yleensä se on sitten samalla perään kirmanneen miehen loppu, sillä tällä porosella on muutakin mielessä. Rakkausloitsu on muuttunut kiroukseksi, jossa yhdistyy ihmissusimaisia ja vampyyrimäisiä piirteitä.

Ohjaaja Erik Blomberg ja Mirjami Kuosmanen kirjoittivat elokuvan yhdessä, mutta käsittääkseni perusajatus poroksi muuttuvasta naisesta tuli Kuosmaselta. Blomberg ja Kuosmanen ehtivät myös olla pitkään naimisissa jälkimmäisen kuolemaan saakka (1963). Parilla oli aiempaakin historiaa yhteisistä elokuvista. Esimerkiksi vuotta aiemmin ilmestyi myös pohjoisiin maisemiin sijoittuva Aila, Pohjolan tytär. Blomberg kirjoitti, kuvasi ja tuotti Kuosmasen esittäessä elokuvan nimiroolin. Kumpikin oli ymmärtääkseni elokuvaan jossakin määrin pettynyt, ja halusivat kokeilla uudelleen pohjoisiin maisemiin sijoittuvaa yhteistä projektia.

Menestystä tulikin sitten siinä määrin, että Valkoinen peura kuuluu edelleen palkituimpiin suomalaisiin elokuviin maailmalla. Kiinnostusta tuntuu edelleenkin löytyvän Suomen rajojen ulkopuolellakin tätä elokuvaa kohtaan, mikä saa jossakin määrin ihmettelemään levyjulkaisun laatua. Luulisi, että ainakin englanninkielisen tekstityksen olisi voinut sisällyttää mukaan ja panostaa edes vähän lisämateriaaleihin. Eiköhän jostakin olisi löytynyt kotimaisen elokuvan asiantuntija, joka olisi muutaman minuutin mielellään höpötellyt elokuvan taustoista ja muusta. No, on kuitenkin päädytty siihen, että kotimaiseen levyyn ei ole laitettu mitään tekstitystä ja lisämateriaaleina saa toimia viisi traileria.

Olisi myös mielenkiintoista nähdä se hieman kauemmin kestävä versio. Alkuperäisellä versiolla on mittaa runsaat 70 minuuttia, mutta tämä levylle päätynyt on vain 65 minuuttia pitkä. Mistään sensuroinnista ei liene kyse, vaan myöhemmin muokatusta versiosta. Joka tapauksessa kun ei näitä maailmallakin menestyneitä kotimaisia merkkiteoksia nyt lopulta niin hirveän paljon ole, niin pikkuisen enemmän voisi yrittää panostaa julkaisuihin.

Suomessa Valkoinen peura palkittiin kolmella Jussi-patsaalla, jotka ainakin omasta mielestä kuvaavat hyvin tämän elokuvan vahvuuksia. Pystit menivät Kuosmaselle parhaasta naispääosasta, Blombergille kuvauksesta ja Einar Englundille musiikista. Jokainen näistä on avainasemassa, mitä tulee tunnelman luomiseen, ja siihen tunnelmaan tämän elokuvan viehätys pitkälti nojaakin.

Mitään järkyttävää kauhua ei ollut odotuksissa, mutta onneksi Valkoinen peura muutamissa kohtauksissa onnistuu kuitenkin nostattelemaan häiritseviä väreitä. Usein näistä on kiittäminen juuri Kuosmasta ja kuvausta. Voisi todeta, että varsin pienillä jutuilla on onnistuttu. Esimerkkeinä vaikka tietyt lähikuvat Kuosmasesta, joihin on onnistuneesti taltioitunut pahaenteisyyttä ja aavemaisuutta. Mieleen tulee vaikkapa Werner Herzogin Nosferatu the Vampyre näiltä osin. Voi toki olla myös, että katseluajankohta osui tässäkin mielessä kohdilleen. Jos joku kuitenkin odottelee tapahtumarikasta ja enemmänkin säikyttelevää kauhuelokuvaa, niin Valkoinen peura ei ole oikea valinta. Itse näkisin tämän oikein positiivisena yllätyksenä kauhuelokuvanakin. Kun miettii ideaa miehiä turmioon johdattavasta porosta, niin käy mielessä, että naurettavuuteen ei välttämättä ole montaakaan askelta. Eipä rajan sille puolen onneksi missään vaiheessa eksytä.

Valkoinen peura oli Blombergin ensimmäinen ohjaus pitkien teatterielokuvien suhteen, mutta elokuvauraa hänellä kuitenkin oli siihenkin mennessä jo kohtalaisesti takana. Hän oli aiemmin ohjannut ja kuvannut esimerkiksi useampiakin lyhyitä pohjoiseen sijoittuvia dokumentteja. Niilläkin mahdollisesti oli osuutensa siinä, että Blomberg sai tämän hoidettavakseen.

En ainakaan lähtisi väittämään, että elokuvan kuvia turhaan kehutaan. Kun katselee kuvia kauniista talvisesta Lapista, niin siinä alkaa heräillä kiinnostus myös muihin Blombergin elokuviin, vaikka pitää samalla myöntää, että omalla kohdalla on havaittavissa jonkinasteista allergiaa tämän aikakauden kotimaista elokuvaa kohtaan. No, ehkä sieltä voisi löytyä muitakin miellyttäviä erikoistapauksia... Mieli kuitenkin alkaa haaveilla kohti tuntureita näitä näkymiä katsellessa. Blombergin lahjakkuus kuvien suhteen ei tietenkään jää vain parin nätin maisemaotoksen varaan, vaan kyllä loistavia välähdyksiä löytyy läpi elokuvan.

Valkoinen peura on nykyäänkin katseltuna varsin vaikuttava ja omaperäinenkin kauhudraama. Eipä sille tarvitse lähteä mitään "oli varmaan erinomainen ilmestyessään"-(sääli)pisteitä jakelemaan. Mitään suurempia valituksia ei tule mieleen. Sen voisi kuitenkin mainita, että aivan viimeiset minuutit eivät pidä yhtä hyvin otteessaan kuin muu elokuva. Miksikään tuskaiseksi kellon tuijottamiseksi se ei silti muutu siinäkään vaiheessa. Elokuvaan on tavoitettu oikein hyvä tunnelma ja lisäksi sitä on erittäin miellyttävää katsellakin. Ehdottomasti omia suosikkeja, mitä kotimaisiin elokuviin tulee.

Valkoinen peura (1952) (IMDB)

Trivianurkkaus 3: Nosferatu the Vampyre

Yritetäänpä antaa vähän tekohengitystä tälle triviasarjalle, kun se on lähtenyt liikkeelle vähintään takkuilevasti. Kohteena saa toimia Werner Herzogin vampyyrielokuva, jolle olen jo viime vuoden puolella, ja toki monesti aiemminkin, ihastustani julistellut. Tämän parin kuukauden takaisen kirjoituksen voi käydä lukemassa tuolta: Nosferatu the Vampyre. Luonnollisesti tämä kirjoitus vesittää itse elokuvaa kohtalaisesti, eli kannattaa se toki katsella ennen lukemista.

Tätä tekstiä varten käytetyt lähteet ovat pääasiassa useammaltakin DVD-julkaisulta löytyvä kommenttiraita, jossa Herzog juttelee Norman Hillin kanssa. Sitten on toki Paul Croninin toimittama erittäin mielenkiintoinen kirja Herzog on Herzog, jota tulee usein selailtua. Näissä riittääkin sitten vähintään tarpeeksi asiaa yhteen kirjoitukseen. Ymmärrettävistä syistä nämä kertaavat monin paikoin samoja asioita, mutta yritän poimia kummastakin tähän joitakin oleellisimpia juttuja ja sellaisia tietoja sekä näkemyksiä, jotka ovat minua kiinnostaneet. Kuitenkin tässä tekstissä esiintyvät jutut edustavat lähinnä pintaraapaisua, ja ainakin elokuvasta enemmänkin innostuneiden kannattaa tutustua näihin mainittuihin tarkemmin. Suorat lainaukset ovat peräisin tuosta kirjasta.

Alkuun voisi mainita, että yleisesti ottaen Herzogin kommenttiraidat omista elokuvistaan ovat varsin suositeltavaa kuunneltavaa hänen elokuvistaan pitäville. Lisäksi omalla kohdalla viehättää sekin, että hänen äänessään on jotakin poikkeuksellisen miellyttävää, jonka ansiosta voisi kuunnella vähän tyhjänpäiväisempääkin höpinää. Mutta asiaan...

Lienee ihan luontevaa ottaa ensimmäiseksi käsittelyyn ne muumiokuvat, joiden kautta syöksytään tummahkoihin tunnelmiin. Nämä kuvattiin eräässä meksikolaisessa pikkukaupungissa, ja muumiot ovat tosiaan aitoja, eivätkä mitään elokuvarekvisiittaa. Kyseiseen paikkaan Herzog eksyi aikoinaan, kun "pakeni" Yhdysvalloista Meksikon puolelle viisumin umpeutuessa 1960-luvun alkupuolella. Siellä hän teki vähän outoja hommia, ja törmäsi sitten tällaiseen muumionäyttelyyn, joka jäi mieleen. Vuosia myöhemmin hän sitten palasi kuvaamaan niitä. Ohjaajan itsensä mielestä nämä kuvat heti elokuvan alussa tuovat mukaan kuoleman ilmapiirin. Muumioiden jälkeen kuvissa esiintyvä lepakko taas ei ole Herzogin omaa kuvamateriaalia, sillä hänellä ei ollut laitteistoa sellaisen toteuttamiseen (500 kuvaa sekunnissa).

"For me, Nosferatu is the greatest of all German films, and feeling as strongly as I did that I needed to connect to this 'legitimate' German culture in order to find my roots as a filmmaker, I chose to concentrate on Murnau's masterpiece, knowing full well it would be impossible to better the original. It was not nostalgia, rather my admiration of the heroic age of cinema that gave birth to the film in 1922."

"When I had finished Nosferatu I remember thinking, 'Now I am connected, I have reached the other side of the river at last.'"

Nopeasti tulee myös esille Murnaun alkuperäinen elokuva, eikä Herzog sen suhteen pahemmin kiertele, vaan toteaa suoraan, että pitää sitä parhaana saksalaisena elokuvana. Omaa versiotaan Herzog ei halua nähdä pelkkänä uusintaversiona, vaikka samoja piirteitä ja tarkemminkin toistettuja kohtauksiakin löytyy. Ennemmin jotakin kirjan ja alkuperäisen elokuvan väliltä. Oman version tehtyään hän kokee kuuluvansa samaan kulttuurivirtaan kuin Murnau ja vaikkapa Fritz Lang.

Aivan kaikki muut vampyyrielokuvat eivät saakaan aivan yhtä suopeaa suhtautumista osakseen, vaikka Herzog yleisesti tuntuu lajityyppiä arvostavan. Utelut Coppolan elokuvasta hän kuittaa lähinnä niin, että alku on kiinnostavaa, mutta siinäpä se. Vampyyri on siinä lähinnä romanttinen, ja vaara puuttuu. Lugosin tähdittämä vanhempi Dracula taas on kokonaan näkemättä. Yleisesti ottaen Herzog kommentoi, että vampyyrielokuvan on luotava oma todellisuutensa, missä harvemmin onnistutaan. Oman versionsa dialogia Herzog selittää siten, että se saattaa vaikuttaa vähemmän realistiselta, mutta sopii haettuun tunnelmaan.

"At its heart, the vampire story is about solitude and now, more than a century later, as we witness this explosive evolution of means of communication, Stoker's work has a real and powerful actuality to it."

Vaihtoa värielokuvien puolelle Herzog ei näe ongelmallisena, sillä hänen mielestään kyse on tässä maailmassa ennemmin valosta ja varjoista, eikä sellainen vaadi mustavalkoisuutta. Tummemmat tunnelmat voidaan saavuttaa myös värielokuvan keinoin. Tunnelmapuoleen Herzog päättiikin panostaa voimakkaasti, mikä ei sitten aivan kaikkia miellyttänytkään.

"The images found in vampire films have a quality beyond our usual experiences in the cinema. For me genre means an intensive, almost dreamlike, stylization on screen, and I feel the vampire genre is one of the richest and most fertile cinema has to offer. There is fantasy, hallucination, dreams and nightmares, visions, fear and, of course, mythology."

Elokuvan levitysoikeudet Yhdysvaltoihin ostanut 20th Century Fox vaati leikkauksia hitaasti eteneviin osiin. Samoin osa katsojista tympääntyi niihin. Yhdysvaltojen puolella esitettyä versiota päädyttiinkin lyhentämään, eivätkä poistot Herzogin mielestä lopulta vahingoittaneet elokuvaa liikaa. Olisi kuitenkin hyvä ymmärtää, etteivät maisemat välttämättä ole pelkkää taustaa, vaan voivat olla myös osa hahmojen sisäistä maailmaa.

Sopivia kuvauspaikkoja etsittiin itäisen Euroopan suunnalta. Alunperin Herzog oli suunnitellut kuvaavansa oikeassa Transilvaniassa Romaniassa. Hän oli jo ehtinyt etsimään enemmänkin sopivia paikkoja, mutta lopulta kuvauslupia ei saatukaan. Niinpä päädyttiin sitten esimerkiksi kuvailemaan itäiseen Slovakiaan. Herzog myös mainitsee, että nämä seudut muistuttavat jossakin määrin sitä syrjäistä vuoristokylää, jossa hän oman lapsuutensa vietti.

"Whatever you see of Transylvania was shot in former Czechoslovakia, much of it actually in Moravia at the castle of Pernstein, and in the High Tatra mountains."

Ajankuvan lavastaminen toi toki mukanaan joukon logistisia ongelmia, mutta Herzog mainitsee, ettei halua niistä enempää valitella, sillä ne nyt ovat väistämätön osa tällaista tuotantoa. Esimerkiksi kaupungin aukio oli kuvausten aikaan parkkipaikka, ja nykyaikaisten asioiden poistaminen kuvista vaati enemmänkin vaivaa. Hän ei juurikaan käytä kuvakäsikirjoituksia, ja tarkan todellisuuden toistaminenkin on vähän toissijaista. Tässäkin tapauksessa hän luotti ennemmin omiin mielikuviinsa, eikä alkanut sen enempää selvittelemään, miten asiat oikeasti kyseisenä aikana olivat esimerkiksi pukujen suhteen.

Wismarina sai lopulta toimia Hollannista löytyvä Delftin kaupunki. Herzog etsi kaupunkia, jossa olisi kanaaleita sekä veneitä, ja eräs hänen hollantilainen ystävänsä ehdotti Delftia. Paikka tekikin tyyneydessään, keskiluokkaisuudessaan ja muuttumattomuudessaan välittömän vaikutuksen Herzogiin. Näin siistin kaupungin keskellä kauhu ja tuho tulisivat voimakkaammin esille.

"I have always felt that rats possess a kind of fantasy element in that they are the only mammals whose number surpass those of man. The figure is something like three to one, and our fear of the creatures stem in part from this fact."

Toisenlaisia pulmia taas aiheutti valtava rottalauma, jota elokuvan loppupuolella käytetään. Niitä oli yhteensä noin 11000 ja alunperin unkarilaisesta laboratoriosta ostetut valkoiset rotat piti vielä järjestään värjätäkin harmaiksi. Niiden kuljettaminen valtiosta toiseen osoittautui myös ongelmalliseksi. Etukäteen Herzog teki kattavan selvityksen kaupunginvaltuustolle varotoimista sen suhteen, miten rottien karkailu voidaan estää. Luonnollisesti tämä suunnitelma huolestutti monia, sillä Delft oli vasta vähän aiemmin päässyt eroon rottaongelmasta. Kun rotat päästettiin kaupunkiin vapaaksi, piti kaikki aukot peittää ja verkottaa huolellisesti, ettei karkaamisia pääsisi tapahtumaan. Kuvausten aikana apuna käytettiin myös liikuteltavia puisia seinämiä. Lopulta kattavien varotoimien ja huolellisuuden ansiosta yksikään rotta ei karannut.

"I remember when Twentieth Century Fox were first interested in co-producing Nosferatu they wanted me to travel to Hollywood. I did not want to go so I invited them to Munich instead. I met them at the airport and squeezed all four executives into my Volkswagen bus with no heater on a freezing winter morning and drove into the Bavarian countryside. Later, they were astonished that I had budgeted only $2 for the screenplay as I needed only 200 sheets of blank paper and a pencil."

Budjetti oli pienehkö, hieman alle 900 000 dollaria. Herzog kertoo, että nykyään pystyisi toteuttamaan elokuvan noin 1,5 miljoonalla dollarilla. Myös kuvausryhmän koko oli pieni, sillä mukana oli 12 tyyppiä. Pieni kuvausryhmä mahdollisti nopean liikkumisen ja teki kuvauksista osaltaan joustavampia. Useat kohtaukset taltioitiinkin yhdellä tai kahdella otolla. Elokuva kuvattiin pääosin yhdellä kameralla ja filmiä kului 100 000 jalkaa. Herzog suosi otoissaan paljon käsivaraa, koska näkee, että se antaa luoda halutun rytmin liikkeen avulla ja päästää katsojan "hengittämään" mukana. Esituotantoon käytettiin aikaa parisen kuukautta, kuvauksiin seitsemän viikkoa ja jälkituotantoon runsaat neljä kuukautta.

Näyttelijöihinsä Herzog on enimmäkseen tyytyväinen, vaikka ilman ongelmia ei siitäkään selvitty. Tähänkin elokuvaan hän palkkasi osan esiintyjistä "tavallisia ihmisiä kadulta"-tyylillä. Tähän liittyen Herzog kommentoi, että monesti amerikkalaiset elokuvat roolitetaan väärin, kun osiin halutaan tähtiä, vaikka he eivät niihin sopisikaan. Sitten taas esimerkiksi Renfieldiä esittävä Roland Topor pääsi mukaan erittäin omalaatuisen naureskelunsa ja hihityksensä takia. Herzogin silloinen vaimo Martje Grohmann taas esittää Minaa, ja se onkin hänen ainoa esiintymisensä elokuvissa. Herzogin oma kameo taas rajoittuu tyyppiin, joka tunkee jalkansa rottia vilisevään arkkuun.

Isabelle Adjanin hahmon kohdalla haluttiin korostaa puhtoisuutta ja viattomuutta, niinpä kuvissa on paljon valkoista ja kukkia. Adjaniin liittyen Herzog kommentoi, että tämä oli kuvauksissa hyvinkin epävarma itsestään. Niinpä ohjaajan tehtäväksi jäi vakuutella Adjania tämän kauneudesta ja siitä, että hän esiintyy hyvin filmillä. Adjanin omaa ääntä elokuvassa ei kuulla lainkaan. Herzog myös mainitsee Adjanin hahmoon liittyen, että tämän ja vampyyrin herkempi kohtaus elokuvan loppupuolella on yksi hänen parhaista rakkauskohtauksistaan, joita ei muutenkaan uran varrelle ole kovinkaan paljoa kertynyt. Herkempiä hetkiä Herzog kommentoi jo aiemmin siten, että haluaa usein pitää kameran etäällä ja hahmojen takana tällaisissa kohtauksissa. Esimerkkinä rantakävely ennen Harkerin lähtöä. Tällainen etäisempi kuvaaminen antaa Herzogin mielestä yleisölle tilaisuuden näytellä itse kohtaus mielessään. Hänestä on palkitsevampaa katsoa yleisön kyynelehtivän kuin näyttelijöiden.

"My own film was solely based on the original Nosferatu, though I knew I wanted to inject a different spirit into my film. In Murnau's film the creature is frightening because he is without a soul and looks like an insect. But from Kinski's vampire you get real existential anguish. I tried to 'humanize' him. I wanted to endow him with human suffering and solitude, with a true longing for love and, importantly, the one essential capacity of human beings: mortality."

Omassa elokuvassaan Herzog halusi luoda hieman erilaisen vampyyrin kuin millainen Murnaun elokuvassa tai Stokerin kirjassa tavataan. Hän näkee, että Murnaun elokuvassa vampyyri on tavallaan sieluton ja vähän hyönteismäinen. Tässä versiossa taas vampyyri on selvästi inhimillinen ja kaipaa tiettyjä tunteita ja kuolemaa, joita ei voi kokea samalla tavalla kuin ihmiset. Vampyyrin myötä päästäänkin sitten siihen suurimpaan ongelmatapaukseen, eli Klaus Kinskiin.

"It took fifty years to find a vampire to rival the one Murnau created, and I say that no one in the next fifty years will be able to play Nosferatu like Kinski has done. This is not a prophecy, rather an absolute certitude. I could give you fifty years and a million dollars to find someone better than Kinski and you would fail."

Alusta lähtien Kinski oli Herzogin mielessä tähän rooliin. Suurimmat näkemyserot ryöpsähtivät tällä kerralla pintaan liittyen siihen, miten vampyyrin osa tulisi kameralle esittää. Kinski olisi halunnut esittää osan huomattavasti energisemmin, mutta Herzog taas vaati hillitympää tulkintaa. Herzog kertookin, että Kinskin esiintyminen olikin pääasiassa pitkälti hänen suunnittelemaansa. Kinskistä tehtiin myös hieman todellisuutta pidempi, mikä korostaa outoa ja uhkaavaa vaikutelmaa. Kuolinkohtaukseen liittyen Herzog mainitsee, että Kinski olisi halunnut huutaa ja kiljua, mutta se ei sopinut. Herzogin näkemys oli, että vampyyrin tulisi äänettä hengittää sisäänsä valo, tuska ja kuolema.

Herzog on sitä mieltä, että kun Kinski omassa elämäkerrassaan kuvailee muuttuneensa itsekin vampyyriksi, niin on kyse vähintään pienoisesta liioittelusta. Samaa vaiheidensa värittämistä Kinski tekee Herzogin mukaan enemmänkin kirjassan. Hän liioittelee esimerkiksi lapsuutensa sietämätöntä köyhyyttä, kun Herzogin mukaan Kiski kuitenkin varttui kohtalaisen varakkaassa apteekkarin perheessä. Lisäksi Kinskin seksiseikkailut ovat Herzogin mukaan osittain mielikuvituksen tuotetta. Samoin nämä varsin reippaiksi yltyneet riidat Herzogin ja Kinskin välillä. Herzog kertoo, että oli itsekin keksimässä vähän väriä näihin riitoihin kirjan kirjoitusvaiheessa, jotta myynti olisi parempaa.

"Kinski loved the work and for pretty much the whole time on set he was happy, even though he would throw a tantrum maybe every other day. He was at ease with himself and the world at the time and loved to sit with his Japanese make-up artist Reiko Kruk for hours and hours. He would listen to Japanese music as she sculpted him every morning, putting his ears and fingernails on."

Kaikki kirjassa kuvaillut riehumiset eivät kuitenkaan ole tuulesta temmattuja, vaan monet käytiin oikeastikin läpi. Herzog kertoo, että esimerkiksi tässä elokuvassa Kinski huusi runsaan tunnin putkeen, kun ei saanut omaa tahtoaan läpi. Rauhoittui kuitenkin jälkeenpäin. Riidoista huolimatta yhteistyö sujui suhteellisen rauhallisesti. Esimerkiksi Kinskin nelituntiset meikkaukset menivät yleensä sopuisasti. Yleisesti ottaen Kinskillä oli hankala maine muidenkin tekijöiden keskuudessa. Monesti Herzogilta kyseltiinkin, että miten hän sietää ongelmatapausta elokuvasta toiseen. Siksi Kinskillä oli muiden elokuvissa usein vain lyhyitä runsaan minuutin rooleja, jolloin hänestä päästiin eroon yhdessä tai kahdessa kuvauspäivässä.

"Though the film is close to two hours and Klaus is on screen for maybe seventeen minutes, his vampire dominates absolutely every single scene. That is the finest compliment I can give him for his performance."

Loppukohtausta Herzog kommentoi lyhyesti kertoen, että siinä käytettiin melko yksinkertaista kikkaa, kun taivaalla näkyy ylösalaisin puhkeavia ukkospilviä. Lopputekstejä hän ei nähnyt tarpeelliseksi, sillä elokuva ei oikeastaan lopu siihen, vaan tavallaan jatkaa eloaan katsojan sisällä.

Kai sitä juttua siinä nyt jonkin verran kertyi. Toivottavasti edes osa on kiinnostavaakin, mitä "turhahkoon" tietoon tulee. Tähän olisi toki voinut ottaa vielä Kinskin näkemyksen mukaan, sillä muistaakseni hän käsittelee tätäkin elokuvaa omaelämäkerrassaan All I Need Is Love. Sen lukemisesta on kuitenkin niin pitkä aika, etten uskalla lähteä heittelemään mitään siitä, eikä sitä omasta kirjahyllystä löydy, joten menköön lukusuosituksena sitten. Sama teos on myös suomennettu nimellä Tarvitsen rakkautta. Kuten Herzog kommentoi, niin Kinskin juttuihin kannattaa suhtautua vähän varauksella, jos tuota lähtee lukemaan. Ihan viihdyttävää tekstiä, mutta kyllä siinä on luultavasti mopo karkaillut enemmänkin ja mielikuvitus lähtenyt lentoon. Tiedä sitten, miten paljon Herzog itse harrastelee samanlaista lievempää ja suurempaa liioittelua, koska kaikenlaisia legendoja tuntuu pyörivän ympärillä. Eipä tässä muuta tällä kerralla. Jossakin vaiheessa varmaan tulee tätäkin kirjoitussarjaa taas jatkettua...