keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Bridge to Terabithia (Silta salaiseen maahan)

Aika jättää arkisempi romanttinen meno hetkeksi taakse ja siirtyä kohti satumaailmaa. Hetken ajan tämä siinä alkuillasta väänsi katseluvuorosta Wes Andersonin ohjauksen Moonrise Kingdom kanssa, jonka viimeinkin sain myös hankittua. No, jälkimmäinen saa vielä vähän aikaa odotella omaa vuoroaan, vaikka tuskinpa tulee hyllyssä pidempiä aikoja pölyttymään.

Ei tässäkään toki aivan niin täysin fantasian puolelle hypätä kuin mitä huterat ennakkokäsitykset antoivat odottaa. Myös tietyiltä muilta osiltaan onnistui yllättämään enemmänkin. Katselun jälkeen voinee todeta, että tällainen yhdistelmä toimi kuitenkin sen verran hienosti, että jälleen voidaan ruksata yksi elokuva sinne positiivisten yllätysten sarjaan.


Arkihuoliakaan ei pois heitetä, kun elokuvan alussa seurataan, miten Aaronsin perhe taiteilee taloushuolien keskellä. Jess Aarons (Joss Hutcherson) on valmistautumassa kesäloman jälkeen palaamaan kouluun. Seitsemättä luokkaa olisi tarkoitus käynnistellä, mutta kouluasiat eivät ole ihan ensimmäisenä mielessä pyörimässä.

Paikallinen pienehkö koulu, jossa ovat sekä ala- että yläaste samassa yhteydessä, ei ole Jessin kannalta mikään innostavin ympäristö. Nuori poika, joka mielellään käyttää aikaansa piirrellen, ei oikein saa kannustusta luovuudelleen. Varsinkin äidinkieltä opettava nainen on suorastaan kaikenlaista kaavoista poikkeavaa hömpötystä vastaan. Työskennellään hiljaa ja tehdään, kuten ohjeistettu on, siinäpä se. No, toisaalta tätä vähän paikkaa ymmärtäväisempi ja rennompi musiikinopettaja (Zooey Deschanel), johon Jess on vieläpä pikkuisen ihastunut. Varsin ymmärrettävistä syistä toki.



Koulupäivien ikävyyttä lisää vielä muutaman koulukiusaajan porukka, joiden yhdeksi suosikkiuhriksi Jess on päätynyt. Samalta luokalta löytyvä törppökaksikko yrittää parhaansa mukaan tehdä Jessin päivistä mahdollisimman epämiellyttäviä. Lukuvuoden ensimmäisenä päivänä luokalle ilmestyy uusi oppilas. Vaikka Leslie (AnnaSophia Robb) monessakin mielessä on erilainen kuin Jess, niin silti yhteisiä kiinnostuksen kohteitakin sekä sukulaissieluisuutta löytyy.

Molemmat ovat innostuneita juoksemisesta, mutta se on vain alkua. Siinä missä Jess tykkää siirtää mielikuvituksensa tuotteita piirroksin paperille, on Leslie taas varsin sujuva sanojen kanssa. Leslie ei mitään kovin lämmintä tervetulotoivotusta uudessa koulussaan saa. Aluksi vielä naapurissa asuva Jesskin on vähemmän innostunut tekemään läheisempää tuttavuutta. Molempien onneksi Leslie kuitenkin jaksaa yrittää, ja niinpä vähitellen Jesskin tajuaa, että heillä voisi olla ihan hauskaa, etenkin, kun kummallakaan ei nyt ainakaan liikaa ystäviä entuudestaan ole.


Erään koulupäivän jälkeen kaksikko juoksee kilpaa lähistöllä sijaitsevaan vanhaan lehtimetsään. Se toki on jo arkitodellisuudessakin varsin viehättävä paikka, mutta Leslie ja Jess vielä päätyvät parantelemaan sitä mielikuvitustaan käyttäen. Niinpä sinne nousee Terabithian valtakunta, jota kansoittavat erilaiset olennot, ja joka tarjoaa loputtomasti uusia jännittäviä seikkailuja.


Voin kuvitella, että täysiveristä fantasiaeeposta odottavat saattavat pettyä enemmänkin, sillä eipä elokuva läheskään heti mitään tiukkoja tilanteita Terabithian otusten kanssa esittele. Ennemmin tämä puoli hiipii hiljalleen mukaan asteittain voimistuen, kunnes sitten lopulta ryöpsähtää kunnolla eloon. Silloinkaan ei täysin se tavanomainenkaan puoli maailmasta pääse unohtumaan. Ainakin tämä katsoja kiittää siitä, että monin paikoin jäädään taiteilemaan vähän näiden rajamaille.


Toinen juttu, joka saattaa vieläkin enemmän käydä odotuksia vastaan, on eräs merkittävä käänne. Itse en tosiaan selvitellyt elokuvasta enempiä ennen katselua, ja niinpä se onnistui pyyhkäisemään maton täysin jalkojen alta. Melko harvoin elokuvissa nykyään tulee koettua yhtä karuja yllätyksiä. Vaikutus varmaan korostuu, kun on asennoitunut katselemaan koko perheelle suunnattua vähän satumaistakin elokuvaa. Huh!

Elokuvan jälkeen tuli katseltua myös levyltä löytyvä noin 15 minuuttia kestävä lisuke, jossa jokunen haastateltava kertoilee vähän näkemyksiään Katherine Patersonin kirjasta, johon elokuva perustuu. Siinä myös Paterson itse pääsee ääneen ja valottaa pikkuisen sitä, mikä hänet innosti sellaisen kirjoittamaan. Inspiraatiota tälle mainitulle käänteelle Patersonin ei kovin kaukaa tarvinnut valitettavasti etsiä.

Välillä kävi mielessä, että onkohan meno vähän liiankin happy-happy, kun etenkin Robbin kasvoilta hymy ei suostu millään hyytymään. No, eipä se kuitenkaan alkanut enempää häiritsemään, kun siellä tosiaan keinulauden toisessa päässä on se arki huolineen tasapainottamassa tilannetta. Heh, pitää toivoa, ettei tällaisista elokuvista mahdollisesti tarttuva leima ala ahdistamaan samoissa määrin kuin vaikkapa Miley Cyruksen (joka myös elokuvan soundtrackilla esiintyy) kohdalla on ilmeisesti käynyt, ettei tarvitse seurata vastaavaa surkuhupaisten mediasekoilujen sarjaa.



Robb myös laulelee elokuvassa, ja levyltä löytyy hänen musiikkivideonsa, joka seikkailee samoissa mielikuvituksen voimaa juhlistavissa tunnelmissa kuin itse elokuvakin. Myös Deschanelin laulua kuullaan, mikä on toki varsin luontevaa juonenkin kannalta. Deschanel jää elokuvasta muutenkin positiivisesti mieleen. Muista näyttelijöistä voisi mainita vielä Jessin isää esittävän Robert Patrickin, jota mielellään katselee, vaikka osat olisivatkin silloin tällöin hieman epäkiitollisia.

Uudessa-Seelannissa taltioitu elokuva hehkuu kuviltaan sen verran, että tietokonetehostein luotu fantasiamaailma saa tosissaan kilpailla loistokkuudessa todellisten paikkojen kanssa. Seikkailujen keskipisteenä toimiva iäkäs ja monimuotoinen metsä on jo ilman tehostustakin varsin lumoavalta vaikuttava temmellyskenttä, joka palauttaa mukavasti mieleen omassa lapsuudessa koetut metsäseikkailut.



Muutenkin elokuvan nostattelemat muistot sekä tunnelmat ovat monesti varsin ihastuttavia, pariin otteeseen jopa niinkin paljon, ettei väreilyä iholla voi välttää. Köysi yli virran saniaisten helmaan, puumajojen kutsu, suurten puiden väleistä välkkyvä valo... Oi voi!

"Just close your eyes, but keep your mind wide open."

Kun vielä muistetaan kekseliäilläkin tavoilla juhlistaa mielikuvituksen voimaa ja tärkeyttä, niin aina vain paremmalle tuulelle tulee. Sanat ja kuvat luovat sekä yhdessä että erikseen taikaa, tai ehkäpä tässä yhteydessä ennemmin elokuvataikaa. Bridge to Terabithia todistaa samalla, ettei nykyäänkään ole pakko venyttää fantasiaelokuvaakaan minnekään hirmukestoon ja tykittää jatkuvalla syötöllä räiskyvää silmäkarkkia tai toimintaa toiminnan perään. Oikeastaan sanoisin, että arjen ja taikamaailman ihmeellisyyksien yhdistely tyydyttää enemmän. Se lienee yksi syy, miksi Bridge to Terabithia niinkin vaivattoman tuntuisesti palautti mukavia muistoja mieleen. Voi sanoa, että elokuvalta löytyy myös reilusti sydäntä, eikä se jää pelkästään tehostepajan kolkoksi kiiltokuvanäytteeksi.



Vain parin lyhyen hetken ajan tuntui siltä, että lipsahdettiin vähän liiankin lapsellisiksi, minkä antaa helposti anteeksi, koska elokuva tosiaan on tarkoitettu varsin laajalle ikähaitarille. Ei kannata asennoitua siten, että kyseessä on pelkästään lapsille tarkoitettua katseltavaa. Tietyt teemat saattavat toimia paremmin varttuneempien katsojien kohdalla.

Tehosteet jättävät paikoin vähän parannettavaa, mutta itse en osaa pitää sitä kovin merkittävänä puutteena. Muut puolet paikkaavat reilusti ja vähän enemmänkin. Vakavammat jaksot on toteutettu siinä määrin hyvin, ettei mitään mahdollisuutta selvitä koettelemuksesta kuivin silmin. Silloin tällöin esiintyvä ivailu lapsia rajoittavien sukupuoliroolien suuntaan taas hymyilyttää. Bridge to Terabithia edustaa kevyesti sitä lajia, josta minun on helppo pitää enemmänkin. Kaunis katsoa, omaa enemmän sydäntä kuin uskalsin odottaa ja viihdyttääkin mukavasti. Ei välttämättä aivan kaikkien makuun, mutta kannattaa kokeilla.

"We rule Terabithia, and nothing crushes us!"



Loppuun vielä mainittu AnnaSophia Robbin musiikkivideo:


Bridge to Terabithia (2007) (IMDB)

tiistai 26. marraskuuta 2013

Breezy (Frank, rakastan sinua)

Olin jo laittamassa aivan toisenlaista katseltavaa pyörimään, kun jostakin elokuvahyllyn Eastwood-osastolta Breezy alkoi pyytelemään uusintavuoroa. Aiemmasta näkemisestä ei lopulta ehtinyt mitään kovin pitkää aikaa kulumaan, mutta reilusti yli vuosi kuitenkin.

Breezy kuuluu ilmeisesti Eastwoodin vähemmälle menestykselle jääneisiin elokuviin, ja ymmärtääkseni se alkoikin kohtalaisen vaatimattoman teatterikierroksensa jälkeen lähteä aikoinaan suuntaamaan kohti unholaa, mutta on sittemmin saanut osakseen ansaitsemaansa huomiota.

Syitä vaatimattomalle menestykselle lienee useampiakin. 1970-luvun alkupuolella Eastwood nähtiin enemmän lännenelokuvista tuttuna toimintatähtenä, joten monet varmaan olivat vähemmän kiinnostuneita näkemään hänen ohjaamaansa verkkaista rakkaustarinaa. Mahdollisesti vielä vähemmän, kun Clint itse ei edes esiinny elokuvasta hyvin lyhyttä vilahdusta lukuun ottamatta. Eastwood itse taas on maininnut, että yhtenä syynä saattoi myös olla elokuvalle lätkäisty R-ikäraja, joka olisi karkoittanut potentiaalisia katsojia. No, joka tapauksessa Breezy omaa erityisen paikan tekijänsä sydämessä, sillä ohjaustensa joukosta Eastwood arvostaa sen korkealle.



Tarinan alussa katsojalle esitellään 17-vuotias hippityttö Breezy (Kay Lenz), joka on lähtenyt lukion jälkeen pieneltä kotipaikkakunnaltaan vähän maailmaa katselemaan. Hän on päätynyt Kaliforniaan, jossa majailee milloin missäkin varsin vapaana haahuillen. Jälleen koittaa uusi aamu, ja Breezy heittää kitaransa selkään lähtien hymy kasvoilla kulkemaan kohti uusia seikkailuja.

Hän hyppää erään auton kyytiin, mutta tunnelma muuttuu nopeasti epämiellyttäväksi. Niinpä on parasta poistua vikkelästi ennen kuin mitään ikävämpää ehtii tapahtua. Hän päätyy asuinalueelle, jossa kiinteistöjä välittävä Frank (William Holden) elelee. Suostuttelujen jälkeen tämä tarjoaa kyydin kohti keskustaa, vaikka sellainen ei tavallisiin tapoihin kuulukaan.

Autossa Breezy ei malta olla höpöttelemättä jatkuvasti niitä ja näitä, mikä alkaa pikkuisen vaivata pidättäytyvämpää Frankia. Noin 60-vuotias mies on tottunut viettämään suuren osan ajastaan yksin, eikä oikein kaipaa jatkuvaa jauhamista. Pitääkseen yksityiselämänsä tiukassa kontrollissa ja säilyttääkseen muihin tietyn etäisyyden, on hänellä vielä pieni joukko sääntöjä, jotka pitävät tunteet kurissa ja hillityn ulkokuoren murtumattomana.


Nuori matkatoveri taas omaa kovin toisenlaisen elämänkatsomuksen. Hän on erittäin avoin, myönteinen, luottavainen ja toimissaan varsin spontaani. Jokin hänessä vetoaa myös vähän yrmyyn Frankiin, joka alkuesityksensä jälkeen alkaa pikkuisen ihastua Breezyyn. Eipä se yhden autokyydin aikana tapahdu, vaan vaatii toki hieman sinnikkyyttä.

Runsaahkosta ikäerosta huolimatta pari tuntuu viihtyvän hyvin yhdessä. Vähitellen ympäröivä todellisuus alkaa hiipiä kuviin muistuttelemaan itsestään. Välillä tahattomina vahinkoina, välillä taas tiettyjen vanhojen katkeruuksien motivoimana. Erityisesti Frankille siitä muodostuu vähitellen kova paikka, mikä antaakin miettimisen aihetta. Mitä tulisi tehdä, kun on pitkiin aikoihin raottanut jälleen sydäntään reippaammin, mutta ympäristö tuntuisi kirkuvan, että se kaikki on vain hetken harhaa, eikä tule johtamaan mihinkään pysyvään?



Hetki sitten katseltu Prime käsitteli myös ikäeroasiaa, selvästi kevyemmällä otteella toki. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö Breezy sisältäisi myös huumoria. Erityisesti Frankin vähän kuivahkot ja pienoista kyynisyyttä huokuvat tokaisut onnistuvat vähintään hymyilyttämään useampaankin otteeseen. Varsinkin, kun niihin yleensä vastataan täysin toisenlaisella asenteella.

Kohtalaisen korkean ikärajansa elokuva sai käsittääkseni lähinnä alastomuuden ansiosta. Lenz silloin tällöin vilahteleekin kuvissa vähemmissä vaatteissa, mutta sanoisin, että varsin hyvällä maulla näitä kohtauksia on toteutettu, eivätkä ne suhteutettuna kokonaiskestoon muodosta kovinkaan suurta osuutta elokuvasta. Jonkinlaista törkyjuhlaa odottavien ei varmaan kannata vaivautua, sillä vähäiset seksikohtaukset ovat lyhyitä ja jättävät paljon katsojan mielikuvituksen varaan. Kyllä ne pehmeät sanat ja muu herkempi meno ovat enemmän keskiössä kuin paljaan pinnan esittely, mikä onkin oikea ratkaisu.



Näin myöhemmin on alkanut enemmänkin ihmetyttämään Clintin vähän yksipuolinen maine tietynlaisten elokuvien tekijänä, sillä jo uransa alkuvaiheessa hän oli selvästi halukas kokeilemaan muitakin juttuja. Breezy oli aikoinaan hänen kolmas ohjauksensa, eikä Eastwood sittemmin montaakaan rakkauselokuvaa ole päätynyt tekemään, mutta on kuitenkin kokeillut kykyjään muuten varsin monipuolisesti. Runsaat 20 vuotta myöhemmin ilmestynyt The Bridges of Madison County oli toki erittäin onnistunut paluu aiheen pariin. Kun näitä kahta miettii, niin Clint olisi puolestani voinut jättää tekemättä pari niistä puolivillaisemmista toimintajhömpistään ja panostaa vaikkapa näihin. Joka tapauksessa arvostusta Eastwoodille rohkeista hypyistä muidenkin lajityyppien pariin, vaikka ne lopputulokset sitten ovatkin usein jääneet kaupallisessa mielessä hänen toiminnallisempien elokuviensa varjoon.

Holden ei ymmärtääkseni leimautunut yhtä vahvasti toiminnallisempien rooliensa takia, sillä hänelle kertyi tasaisemmin loikkia muunlaisen menon pariin. Myönnän kyllä, että jos itse olisin saanut tämän elokuvan hyppysiini runsas vuosikymmen sitten enempää siitä tietämättä kuin että Eastwood ohjaa ja Holden pääosassa, niin pettymys olisi varmaan ollut kova. Missä aseet, missä räiske... No, onneksi maku elokuvien suhteen on niistä ajoista pikkuisen laajentunut.



Eipä tähän elokuvaan Eastwoodia kameran toiselle puolelle juurikaan kaipaa, sillä sopivia osiakaan ei oikein ole. Pääosaan hän oli silloin aivan liian nuori ja muut ovatkin sitten selvästi merkityksettömämpiä. Kuten mainittua, vilahtaahan hän pikaisesti eräässä kohtauksessa. Eräänlainen toinen kameo taas tulee kuviin, kun pääpari menee elokuviin katselemaan Clintin vähän ennen tätä ilmestynyttä elokuvaa High Plains Drifter.

Itse en kuitenkaan lähde hehkuttamaan tätä Eastwoodin parhaaksi, vaikka siitä toki paljon pidänkin. Breezy kuitenkin on monellakin tavalla miellyttävä kokemus. Se ainakin yrittää rohkaista katselemaan maailmaa edes vähän avoimemmalla mielellä, eikä vain toteuttamaan valintojaan ympäristön vaatimusten mukaan. Jälleen muistutellaan myös siitä, että hyvät ajatkin saattavat jäädä paljon lyhyemmiksi kuin on toivottu ja suunniteltu.

Yleisesti ottaen Breezy on varsin hyväntuulista, elämäniloista ja kaunistakin katseltavaa. Kyynisyyttä ei päästetä vastoinkäymisistä huolimatta niskan päälle ja nimihahmo on jonkinlainen positiivisuuden ruumiillistuma. Kun katselee, miten hän ennakkoluulottomasti tarpoo eteenpäin suuri sydän rinnassaan saaden edes osan siitä muihinkin tarttumaan, niin hyvää mieltä on lähes mahdoton välttää. Sen verran miellyttävä elokuva Breezy on, että mielellään sitä muillekin suosittelee.



Maininnan ansaitsee myös silloin tällöin elokuvassa kuultava herkkä tunnuskappale Breezy's Song, jonka voi laittaa soimaan vaikkapa tuosta:


 Breezy (1973) (IMDB)

maanantai 25. marraskuuta 2013

A Shine of Rainbows

Sitten onkin jälleen aika suunnata alekorien innoittamien heräteostosten pariin. Kun kerran kansi lupaili pikaisen silmäilyn perusteella lämpimiä tunnelmia ja kauniita maisemia varsin edulliseen hintaan, niin eipä siinä paljon tarvinnutkaan enää miettiä. Eikä jälkikäteen mitenkään pettyäkään.

A Shine of Rainbows käynnistyy kuitenkin vähän ankeammissa tunnelmissa, sillä rakenteeltaan vähän hentoinen 8-vuotias Tomás (John Bell) asustelee sävyiltään jokseenkin harmahtavassa orpokodissa. Elämä ei ole mitenkään helppoa, sillä pienikokoinen ja vähän änkyttävä poika on helppo uhri kiusaajille. Kyseinen ympäristö ei mitään kovin suuria toiveita tulevaisuuden suhteen nostattele, mutta eipä Tomás vielä tiedä, ettei apu ja lupaus paremmasta välttämättä ole kovinkaan kaukana.



Eräänä päivänä orpokotiin astelee Maire (Connie Nielsen), joka asuu miehensä Alecin (Aidan Quinn) kanssa läheisellä saarella. Vähän samansuuntaista taustaa itsekin omaava Maire tuntee nopeasti sydämessään, että Tomás on juuri oikea poika heille, "puutteistaan" huolimatta. Niinpä kaksikko pakollisten paperitöiden jälkeen suuntaa pienellä veneellä kohti Tomásin uutta kotia, joka siis sijaitsee viehättävällä saarella Irlannin länsirannikolla.

Vehreä saari tarjoaakin varsin täydellisen maisemanvaihdoksen, joka on oiva ympäristö alkaa vähitellen parantelemaan haavoja. Löytyy jylhiä rantakallioita, vihertäviä niittyjä ja muitakin mukavia näkymiä, jotka vievät vähän ikävänoloisissa paikoissa vuosiaan viettäneen Tomásin aivan uudenlaisiin tunnelmiin.


Hullaantumista lisäävät erilaiset eläinystävät, jotka myös antavat uutta virtaa ja uskoa parempaan. Poika saa ruokittavakseen perheen kanaparven. Lisäksi samalla tilalla pidetään korvat liehuten kirmaavia lampaita, joita isän kanssa paimentaa uskollinen koira. Lisäksi Tomás ottaa vastuulleen äitinsä rannalle hylkäämään pienen hylkeen, jolle pitää säännöllisesti yrittää löytää vähän evästä.

Pelkästään eläimellisessä seurassa ei tarvitse päiviä kulutella, sillä ennen pitkää Tomás suuntaa pieneen paikalliseen kyläkouluun. Aluksi näyttää vähän siltä, että orpokodista tuttu kiusaaminen saattaisi saada jatkoa, mutta onneksi kangerteluiden jälkeen lähdetään toisenlaiseen suuntaan, ja uusi tulokas hyväksytään joukkoon mukaan. Ystäviäkin alkaa vähitellen löytymään.



Kotona tunnelmat eivät kuitenkaan ole parhaat mahdolliset, sillä uuden isän on vaikea kätkeä pettymystään. Hän ei millään suostu ymmärtämään, miksi Maire halusi päätyä Tomásiin muiden vaihtoehtojen sijaan. Pienikokoinen ja luonteeltaan arka poika ei ilmeisesti ollut Alecin toivelistan kärkipäässä. Muutenkin tilanne on hänelle hankala, sillä omaa lasta ei yrityksistä huolimatta ole perheeseen saatu.

Jo lupaavasti hehkunut aurinko peittyy synkkien pilvien taakse erään käänteen seurauksena. Tulevaisuus viehättävällä saarella onkin sen jälkeen jokseenkin epävarma, ja Tomás saa jo alkaa miettimään lähtöä. Ehkäpä kuitenkin vielä yhteinen sävel lopulta löytyy...


Olin vähän havaitsevinani, että silloin tällöin eteneminen on vähän töksis-töksis. Tiedä sitten, mistä johtuu. Saattaa olla, että väärissä paikoissa kiirehdittiin pikkuisen liikaa. Ei kuitenkaan mitään sellaista, mikä kokonaisuuden pilaisi. Vastapainoksi sitten taas annetaan verkkaisempia pieniä hetkiä, jotka miellyttävät enemmänkin. Esimerkkinä vaikkapa Tomásin ja Mairen tuokio hiljalleen keinuvassa veneessä.

Jälleen tulee esille se asia, ettei niiden tunteiden aina tarvitsisi räiskyä täydellä voimalla. Kai se on sitten helpompaa yrittää lähteä etsimään sitä yleisön silmävetisyyttä suuremman draaman kautta (sitäkin toki on tarjolla), mutta ainakin omasta mielestäni tuntuu paljon palkitsevammalta, kun niihin pienempiin hetkiin on saatu onnistuneesti puhallettua liekkiä mukaan.


Näyttelijöistä minulla ei ole juurikaan pahaa sanottavaa. Bell tulkitsee haavoittuneen pojan osan vähintään kohtalaisesti ja Quinn vaikuttaa oivalta valinnalta vähän jäyhähkön ja vähäsanaisen isän osaan. Erityismaininnan ansaitsee kuitenkin Nielsen, joka on selvästikin päättänyt tosissaan haastaa kauniit maisemat, mitä tulee lämpimään hehkuun. Joku voisi ehkä sanoa, että sydämellisyys menee jo pikkuisen ylikin, mutta itse pidin kyllä valtavasti. Nielsen jääkin mieleen elokuvan aurinkona, joka saa ne sateenkaaretkin haalenemaan.



Toisenlaista hehkua tuovat taas ne jo kehutut maisemat. Kun eilen vielä ryöpytti lunta paikoitellen kunnollakin, niin illan päätteeksi tapahtunut lyhyt siirtyminen näihin kauniisiin vihertäviin ympäristöihin onnistui lämmittämään sydäntä toivottua enemmänkin. Onneksi ei ole lähdetty kitsastelevalle linjalle, vaan saaren upeille maisemille annetaan reilusti aikaa. Taukonappulaakin tuli siinä silloin tällöin paineltua, jotta voisi nätin ohikiitävän kuvan hetkeksi seisauttaa.


Tässäkin tapauksessa elokuvan kantta koristavat erilaisista festivaalivoitoista ja ehdokkuuksista kertovat maininnat. Itse en ole hirveän innostunut tällaisista, sillä nykyään erilaisia elokuvajuhlia on tosiaan sen verran paljon, ettei voitto välttämättä kerro paljoakaan elokuvan tasosta. No, tällä kerralla lähdin kuitenkin ajankuluksi klikkailuseikkailulle, joka lopulta johdattelikin omien katseluvalintojen kannalta varsin hyödylliseltä vaikuttavalle sivustolle:

Truly Moving Picture Award Winners

Tuonne siis on valikoitu elokuvia, jotka juhlistavat positiivisia arvoja tarjoten monessakin mielessä kaunista katseltavaa. Pikaisen selailun perusteellakin löytyi jo lisäyksiä katsottavien listalle. Kunhan nyt ehdin tutkailemaan sivuston perusteellisemmin läpi, niin lisäyksiä ilmestynee reilusti enemmänkin. Jos tällaiset myönteiset elokuvakokemukset ovat sydäntä lähellä, niin kannattanee tutustua sivuston ehdotuksiin.

Lisää kiinnostavia elokuvia tulevaisuuden varalle löytyikin ohjaajana toimineen Vic Sarinin filmografiasta. Sarinilla on myös melko mittava ura kuvaajana, jonka osuuden hän tässäkin tapauksessa hoiti. En ala nyt tuolta mitään esimerkkejä poimimaan, mutta kiinnostavia teoksia löytyy sekä fiktiivisten elokuvien että dokumenttien puolelta. Sellaisen vaikutelman sain, että luonto on hänen sydäntään lähellä ja sehän sopii paremmin kuin hyvin.



Ongelmaksi alkaa muodostua se, että katselulistat venyvät ja venyvät, eikä välttämättä yksi ihmisikä riitä alkuunkaan, varsinkin, kun pitäisi vähän muutakin huuhaa-puuhaa välillä harrastella. No, pientä karsimista kehiin ja kova yritys päälle, niin eiköhän se siitä...

A Shine of Rainbows ei ole mielestäni mikään täydellinen suoritus, mutta voimakkaasti positiivisen puolelle loikkaava yleinen tunnelma auttaa antamaan kohtalaisen helposti anteeksi vaikkapa tiettyä ennalta-arvattavuutta ja töksähtelevämpiä kohtia. Itse ainakin sain viettää mukavat runsaat 90 minuuttia sen parissa. Eiköhän tämä muillekin hyvin kelpaa. Mielestäni varsin suositeltavaa katseltavaa vaikka koko perheelle.

Tuli illalla erehdyksenä vilkaistua erehdyksenä toinen toistaan ikävämmistä asioista kertovia uutisotsikoita, mikä ei ainakaan yhtään alkutalven mielialaa nostatellut. No, söpöt eläimet, lumoavat maisemat, lämpö, ystävällisyys, kiltteys, rakkaus ja muut hyvät ja arvostettavat asiat ovat toimivaa lääkettä sellaiseen. Eräänlainen anti-ankeuttaja siis. Luultavasti tämä alkaa lipsahtaa jo pahemman luokan todellisuuspaon puolelle, mutta A Shine of Rainbows kuitenkin tarjoilee varsin kaunista sellaista. Se taas vahvistaa uskoa niihin parempiin asioihin, jota muut jutut aivan liian usein yrittävät nakertaa ja murentaa. Pako kohti parempaa maailmaa jatkukoon!



 A Shine of Rainbows (2009) (IMDB)