Song for Marion (Laulu Marionille)

The Shallows toi jokunen päivä sitten ruudulle niinkin hurjaa haikamppailua, että kyseisen armottoman koitoksen perään tekisi mieli vilkaista taas elelyn aurinkoisempia asioita. Tosin Song for Marion, joka tunnetaan myös nimellä Unfinished Song, ei välttämättä ole mikään täysivaltainen ilon ja onnen ylistyslaulu, sillä ennakkotietojen perusteella tämä tarina pitää sisällään myös surua ja käväisee ihmiselon raskaimpien paikkojenkin kautta etsiessään parempia päiviä. Elokuvan ohjanneen ja kirjoittaneen Paul Andrew Williamsin aiemmista töistä minulle on tuttu kuutisen vuotta varhaisempi London to Brighton, joka penkoi antaumuksella niitä nurjempia puolia tarjoillen melko apean ja ahdistavankin pakomatkan lohduttomasta arjesta kallistuen monin paikoin vahvasti ankeusdraamailun puolelle, vaikka ei sentään jäänyt mieleen minään lajinsa tympeimpänä tapauksena. Senkin perusteella uskaltaa olettaa, ettei Williams ole lähtenyt tässä uudemmassa teoksessaan mitään ylisokerista höttöä kehittelemään.

No, eipä kai ole mitään sen suurempaa syytä jo ennakkoon kasata itselleen nihkeää mielialaa, vaan antaa tarinan viedä teilleen ja suhteellisen pirteään tapaan päästään vauhtiin. Isompi porukka on lauluharrastuksen lumoissa, mutta musiikkikaan ei aivan kaikkia pysty tempaisemaan osaksi moniäänistä kuoroa. Yksi yrmynaama nimittäin tahtoo ilmeilyllään tehdä selväksi, ettei tällainen touhu ole lainkaan hänen juttunsa ja niinpä Arthur (Terence Stamp) hieman uhmakkaastikin ja kärsivän oloisena kuluttelee aikaansa odotellen harjoitusten loppua viedäkseen puolisonsa Marionin (Vanessa Redgrave) takaisin kotiin. Yhteisen soiton ja laulun luoma hilpeys ei siis ole ihan jokaiseen tallustelijaan tarttuvaista, mutta vaikuttaa siltä, että kuoroporukka on tottunut Arthurin hiljaiseen äksyilyyn, eikä tästä kummoisempaa kiistaa saada aikaan.

Iäkkäämmistä harrastelijoista koostuvan kuoron kanssa palavalla innolla puuhaava vetäjä Elizabeth (Gemma Arterton) on keksinyt, että joukko voisi ainakin leikkimielisesti ilmoittautua paikkakunnalla pidettävään karsintakilpailuun. Jos ei muuta, niin olisi siinä pienimuotoinen yhteinen tavoite ja päästäisiin ulkoilmaan esiintymään hieman isommalle yleisölle. Kilpailua varten pitäisi keksiä sopivia kappaleita esitettäväksi, eikä Arthur näe tässä touhussa juuri mitään järkeä tai arvoa, vaan vähän lannistaen tuumailee, että jos ei ole mahdollisuutta voittoon, niin miksi vaivautua. Hänelle toisten innostuneet ilmeet eivät siis paljoakaan merkitse, mutta vähän myöhemmin halveksunta muuttuu huoleen Marionin lyyhistyessä kesken harjoitusten.

Pitkään yhteistä taivalta kulkenut pariskunta päätyy lääkärin juttusille ja tutkimusten kautta selviää, ettei Marionin vaivana ole mikään harmiton ja helppo sairaus, vaan näyttää siltä, että hänen elinvoimansa on nopeasti hiipumassa, eikä ole enää paljoakaan tehtävissä. Lääkäri ei uskalla luvata paria kuukautta kauempaa ja yrittää kertoa potilaalle, että nauttisi näistä ajoista niin paljon kuin vain on mahdollista. Kuoroporukka ei tahdo hyvää ystäväänsä hädän hetkellä hylätä, vaan tulee kotiin saakka tervehtimään ja piristämään toista, mikä taas laittaa Arthurin sisällä kiehumaan, sillä hänen näkökulmastaan tällainen huomionosoitus on lähempänä riesaa kuin apua. Hänelle onkin hiukan hankala paikka, kun Marionin heikkenevän voinnin takia pitäisi käydä hakemassa harjoituksista ohjeita sekä materiaaleja, jotta toinen voisi niitä kotona käydä läpi, mutta pyynnöstä kuitenkin suostuu kiusalliseen vierailuun ja alkaa vaivihkaa vähän lähentyä muiden kanssa.

Marion ei siis vakavasta sairaudestaan huolimatta tahdo laittaa loppua yhteisille lauluhetkille ja muillakin intoa riittää jatkaa eteenpäin. Elizabeth alkaa miettiä, että josko porukkaa voisi vähän venyttää siten, että päästäisiin puhtaasta kuorosta yhtyeen suuntaan ja saataisiin musiikkiin mukaan rock-vivahteitakin. Muiden toimiessa yhtenäisenä joukkona harrastuksen parissa toisiaan tukien, alkaa Arthur enenevissä määrin vetäytyä itseensä vellomaan murheisiinsa. Vääjäämättömän lähestyessä ja lopulta suuren surun koituessa kannettavaksi ja kärsittäväksi, alkaakin näyttää siltä, että Arthur haluaa jäädä yksin ilottomaan ja kolkkoon maailmaansa. Muiden tarjoama tuki ei kiinnosta ja muutenkin hän näyttää olevan taipuvainen ottamaan etäisyyttä lähisukulaisiin, jolloin nämä pyrkimykset kiristelevät jo entisestään viileitä välejä pojan kanssa ratkeamispisteeseen. Noinko vain Arthurin kohtalona on myöhäisten vuosien yksinäisyys ja lohduttomuus...?

Kieltämättä elokuvan edetessä päästään paikkoihin, joissa elämänhalu ja yleinen ilo on vähissä, eikä toivo paremmasta kovin kirkkaana jaksa kaukaisuudessa tuikkia. Sympaattisten sivuhahmojen suurehko joukko pitää parhaansa mukaan sinnikkäästi huolta, ettei kärttyisä ja eristäytymään pyrkivä Arthur kuitenkaan jäisi surussaan yksin. Yleensä itselläni on taipumusta mäkätellä, jos touhu tunnelmineen alkaa kallistua liian ankeilupainotteiseksi, mutta mielestäni Song for Marion tälläiset suoranaiset murheilla mässäilyt ja niihin jämähtämisen välttää. Puolivälin kohdille on ajoitettu taipaleen raskaimmat tuokiot, mutta alle 90-minuuttinen elokuva ei suinkaan tee näistä surullisista ja apeista aatoksista mitään pysyvää tunnetilaa, vaan pikkuhiljaa katsetta kohdistellaan muihin suuntiin. Kestoon liittyen voisi sen verran sanoa, että poistettujen kohtausten valikosta löytyy yhdeksän kappaletta keskimäärin minuutin mittaisia nipsaisuja, mutta eipä niitä osaa elokuvaan kaivata ja se tuntuukin paremmalta ilman näitä lisäyksiä, eli tiivistely ja trimmailu toimii tämän teoksen kohdalla.

Loputtomien synkistelyjen sijaan näyttääkin ennemmin siltä, että liiallista raskautta halutaan välttää, koska melko nopeasti kurjien koitosten lomaan lähdetään sovittelemaan kepeämpää puolta rinnalle kulkemaan. Miksikään varsinaiseksi musikaaliksi Song for Marion ei missään vaiheessa käänny, vaikka lauluja toki läpi elokuvan kuullaankin, ja mielestäni onkin parempi painotella hahmovetoista draamaa kuin heittäytyä liian innokkaasti ihmettelemään harjoituksia sekä kilpailuja, koska kyseessä kuitenkin on pitkälti Arthurin tarina ja sitä kautta se sydämellisyys löydetään herkimpiin hetkosiin. No, musiikkia kuitenkin kuullaan, sillä ennen suurta kisaa olisi kymmenisen harjoittelukertaa hyödynnettävänä ja niiden mukana saadaankin sekalaisia kommelluksia ja kummallisia kokeiluja keventemään ilmapiiriä. Onneksi maltetaan pysytellä kohtalaisen hillityllä linjalla, eikä mikään täysmittainen sekoilu varastele viehätystä. Kilpailuosuuskin hoidetaan mielestäni hyvällä maulla läpi, eikä monessakin mielessä tyydyttävästä lopputuloksesta jää paljoa muristeltavaa, vaan kilpailun kautta löytynyt tie toipumista kohti vaikuttaa lupaavalta.

Lauleluja ei tee mieli latistella tai vähätellä silkaksi sivuseikaksi, mutta kyllä huomio ihan oikeutetusti enemmän Arthuriin kiinnittyy ja Stamp tuntuu osuvalta valinnalta hiljaisesti äristelevän muristelijan rooliin. Tyypistä ei tehdä mitään järjestelmällisesti kaikille vihoittelevaa ylikiukkuista tapausta, mutta toisaalta, kuten Elizabeth eräässä vaiheessa toteaa, että mahtaa olla vallan vaikeaa tällaisissa kengissä elämässään kuljeskella ja mietiskeleepä miekkonen itsekin, ettei nauti enää oikein mistään. Näistä lähtökohdista saisi varmaan väkerrettyä paljonkin piinaavamman elokuvailtaman, mutta murheet ja pienet sekä isommat ilot tasapainotetaan tyydyttävään tapaan. Stampin hillitty ja vähäsanainenkin suoritus tuo Arthurin piilotetut sekä padotut tunteet katsojan eteen, ja kun ne lopulta lähtevät väkisinkin purkautumiskanaviaan hakemaan, niin tuntuu se ruudun toisellakin puolella. Vaikka välit paikoin ovat kovallakin koetuksella, niin minusta Arthurista ei onneksi lähdetä luomaan liian vastenmielistä tyyppiä, vaan mukana on hellyyttä ja herkkyyttäkin, toki usein vähän kauempana pinnan alla. Hänen puolestaan tuntuukin pahalta, kun näyttää siltä, että toinen ajaa itseään entistä ahdistavampaan ja ilottomampaan mielentilaan, josta ulospääsy alkaa vaikuttaa miltei mahdottomalta. Onneksi tarina verkkaisen sydämelliseen ja lämpöiseenkin tapaan etsii näistä pahoista paikoista ulospääsyä asetellen hiljaiset suurta sisäistä surua sisältävät tuokiot ja rauhalliset läheisyyden hetket koskettavaksi kokonaisuudeksi.

Synkistely onkin murheelliselle tarinalle vähän pakollinenkin paha, eikä raskaita aikoja välttämättä olisi kovin mielekästä lähteä mihinkään satunnaiseen hupsutteluun hukuttamaan, mutta onneksi Song for Marion ei näistä taakoistaan huolimatta muotoudu miksikään myrtyneiden ja murtuneiden mielten lohduttomaksi tutkielmaksi. Pohjavire pysyy toiveikkaana, vaikka unelmat ja haaveet vaihtuisivat varjopuoliin ja vähintään hetkellisesti itkuisiksi vaiheiksi. Tarina kääntyykin hiljaiseen tapaansa hyväntuuliseksi teokseksi, jossa olisi minusta paljonkin kehuttavaa vielä näiden lätinöiden lisäksi, mutta silti sanoisin, ettei Song for Marion ainakaan yhden katselun pohjalta paikkaansa lajityypin kyynelehtivien klassikkojen joukosta nappaa. Ennemmin se on sujuvaa sekä tyylikkäästi toteutettua hillitympää nyyhkydraamaa, joka ei lähde katsojaa väkisin vetisyttämään tai muutenkaan suurinta tunteiden pauhua kohottelemaan. Roolissaan varsin jykevä Stamp varmistaa osaltaan, ettei harhailla liian lässylle linjalle, ja tulkinta pysyy hahmolle uskollisena heltymisistä huolimatta. Pienimuotoisempi plus monesti hiljainenkin tunteilu kuitenkin koskettaa moneen otteeseen ja haikeansuloinen loppulaulu seisauttaa kuuntelemaan korvat tarkkoina sekä silmäkulmat kosteina. Näinpä suoraan sydämestä laulellaan laatukäyrä viimeisillä minuuteilla kohtalaiseen nousuun ja katsoja pääsee tuijottelemaan lopputekstejä positiivisten sekä mukavien mielialojen vallitessa hyvien herkistelyjen jälkeen.

Song for Marion (2012) (IMDB)

Viimeinen keikka

Beethovenin kepeämpien koiruuksien perään ajattelin kokeilla kotoisempaa komediaa kultaiselta(?) 1980-luvulta ja oletettavasti vähän synkeämmällä sävyllä maalailtuna, eli elokuvia tähdittämään päätyneen hurjan hauvelin viimeisimmät jekuttelut jäävät hiukkasen myöhempään hetkoseen. Viime vuoden toukokuussa tuli YLEn Areenan kautta tutkittua parikin Matti Ijäksen televisiolle tuotettua noin tunnin mittaista komediaelokuvaa, eli Katsastus (1988) ja Johanneksen leipäpuu (1994), joista en kuitenkaan blogiin ehtinyt raapustelemaan muuta kuin muutaman sanasen vuosisummaukseen. Ijäksen tuoreimpiin teoksiin lukeutuva Kaikella rakkaudella tosin innosteli jokunen vuosi sitten enemmänkin höpöttelemään ja siitä edelleen mielessä elää kimppu haikean kauniita kuvia ja katselumuistoja, eli uusintakin voisi olla ihan perusteltu veto.

Kenties voisin kuitenkin myös miekkosen varhaisemmistakin ohjauksista naputella jotakin, sillä esimerkiksi nuo mainitut pari vilkaisua viime vuodelta viestivät, että kyllä sieltä kiehtovaa ja vähäsen vinksahtanutta huumoria olisi kai kaiveltavissa. Sellaiseen touhuun eräästä tarjouksesta napattu neljän elokuvan kiekkokokoelma antaakin kohtalaisen lähtökohdan, mutta eihän se millään useammalle vuosikymmenelle venähtänyttä ja muutenkin määrällisesti kohtalaisen kokoista Ijäksen elokuvauraa summaile lainkaan kattavasti. Kyseinen boxi keskittyykin sisällöltään 1980-luvun puolivälin televisioelokuviin, sillä kolme neljästä teoksesta on julkaistu kansan katseltaviksi vuosivälillä 1984-1988, kun taas kokoelman uusin ohjaus Tuulikaappimaa loikkaa jo 2000-luvun puolelle. Ajattelin nämä tylsästi ilmestymisjärjestyksessä vilkuilla, jolloin aloittelupalana toimii vuoden 1984 Viimeinen keikka, ja kunhan varsinaiset tuotokset on tutkittu, niin jatkoksi kelvannee myös pakettiin lisukkeeksi laitettu dokumentti Suomalainen elokuvaohjaaja: Matti Ijäs vuodelta 2010. Näillä katseluprojekteilla on taipumusta laahustaa ajoittain tuskallisenkin hitaasti, eli saapi nähdä, mille vuodelle venähtää, mutta aloittelenpa kuitenkin...

Jos ennakko-odotukset ovat hiukan tummemman huumorin suuntaan, niin tätä tukee hämärään ja sateiseen suuntaan kallellaan oleva aloittelukuvasto, kun erään musiikkiliikkeen oven taakse saapuu aukioloaikojen tuolla puolen koputtelemaan mystinen mies. Kauppias päästää vettyneen tyypin sulkemisesta huolimatta sisälle, mutta eipä heti käsitä, että mistä mahtaa vierailussa olla kyse tai kuka tungettelija onkaan. Musiikin kautta ilmoille kuulutellun vihjauksen kautta kauppias Volanen (Esko Pesonen) tunnistaa tyypin vanhaksi tutukseen, ja tokihan läpikotaisin kastunut Niemi (Risto Salmi) saa jäädä yötä unistelemaan kaverinsa luokse. Aamulla Volanen tarjoilee päänsärkyiselle ystävälleen pikkuisen purtavaa ja tärisevin kätösin nautitun aamiaisen jälkeen päästään edistämään suunnitelmia.

Nimittäin kumpaisenkin Ruipelona parhaiten tuntema entinen soittokaveri vuosien takaa on kuollut vähän aikaa sitten ja hautajaisia olisi tietysti tarkoituksena pitää, mutta ennen maanpäällisen vaelluksensa päättelyä on Ruipelo ehtinyt esittämään toiveekseen vanhojen ystävien kokoontuvan vielä kertaalleen soittamaan yhdessä. Niemi onkin päättänyt toteuttaa toiveen ja Volasen lisäksi pitäisi käväistä haalimassa pari muutakin soittelijaa orkesterin riveihin. Kaksikko lähteekin pikaisesti tien päälle kilometrejä kulutellen kiitelemään kohti seuraavaa pysäkkiä ja se näyttäisi sijaitsevan hammaslääkärin vastaanotolla. Potilaidensa kiireisenä pitävä Mäkipää (Olavi Levula) ei odotetusti riemusti kiljahda kaverusten saapuessa tiedottelemaan tapahtumista, mutta kaksikko kuitenkin kasvaa kolmeen ja pakettiauto köröttelee hiljalleen määränpäähänsä.

Neljäs orkesterin jäsenistä on ilmeisesti jämähtänyt samoille seuduille kuin vainajakin, sillä Himanen (Toivo Tuomainen) toimii kyseisessä kunnassa pappina ja soittotoiveen lisäksi hänen pitäisi toimia edesmenneen ystävänsä viimeisellä matkalla myös papin roolissa. Nelikko ei välttämättä ole enää aivan yhtä yhtenäinen kuin joskus taannoisina vuosina ja vilisevät elonpäivät ovat selvästi erimielisyyksiäkin tielle tuoneet, mutta eipä kuitenkaan niin suurta kinaa, etteikö voitaisi vielä porukassa soitella vainajan viimeistä kappaletta, johon vähitellen aletaankin valmistautumaan. Tilaisuuteen toki on kokoontumassa muutakin väkeä ja kunhan saadaan pikkuisen jäitä murrettua ja alkoholin avustuksella keskusteluja käynnisteltyä, niin Ruipelon muistelointi ei aivan haudanvakavimmissa merkeissä etene...

Täydellisen totista taaperrusta tästä noin 53-minuuttisesta elokuvasta ei todellakaan ole ollut tavoitteena tekaista ja vitsailu aloitellaankin jo varhaisessa vaiheessa, kun kaverukset reissaavat kirkolle. Pakettiauton huristellessa metsäteiden ja maalaismaisemien halki pitää tietysti poiketa kaupoilla nappaamassa kassillinen virvokkeita matkantekijöiden janoisia kurkkuja kostuttelemaan sekä kenties kieliäkin kirvoittelemaan. Sävyiltään huulenheitto on monesti tummahkoa, mutta löytyyhän sitä leppoisampaakin jutustelua, minkä lisäksi sekalaisempi huumori pääsee paikoin ryöpsähtelemään. Annostelussa suositaan kuitenkin lyhyempiä purkauksia hieman töksähtävillä päätöksillä, enkä itse oikein onnistunut virittäytymään sellaiseen olotilaan, jossa tökeröt tokaisut ja edetessään kohti kummallisempia suuntia menevät hautajaiset olisivat kunnolla käyneet huvittamaan.

Suuri osa porukan keskinäisestä väännöstä ja vitsailusta heitetään Niemen harteille ja kyllähän hänellä tuntuu riittävän virtaa muiden ärsyttelyyn siinä määrin, ettei yleinen ilmapiiri ainakaan liian seesteiseksi pääse lipsahtamaan. Hän ei todellakaan ole mikään miehistä kaunopuheisin ja suorat sanailut tuntuvatkin monesti kuohuttelevan tunteita, ja taitaapa Niemi itsekin silloin tällöin konkreettisempaakin viilennystä kaipailla, koska kaverilla on taipumusta kimpaantua kovin, eikä kierrosten kohotteluun montaa sekuntia tarvitse uhrata. Kyllähän Niemen touhuissa tietynlaista konfliktinhakuisuutta on monesti nähtävissä ja saattaapa hepulla olla vähän hampaankolossa vanhoja kavereitaan kohtaan, koska hän varsin varomattomasti töksäyttelee menemään. Huumorin suhteen Viimeinen keikka ei sentään mikään täydellinen Niemen oma näytös ole, vaan kyllähän siellä sivussa yritetään milloin mitäkin, oli sitten kyse arvokkaiden Disney-videoiden hamstrailusta tai kummallisista kohtaamisista. Illan edetessä ja kirkosta muihin tiloihin siirryttäessä alkoholi tulee voimakkaammin mukaan hautajaisväen ajanviettoon, mikä tuntuu lähentävän sekä toisaalta myös repivän välejä, mikä ei mitenkään eriskummallista ole tässä yhteydessä. Ongelmana ennemmin on, ettei jutuista mitään erityisen hersyvää tai muistettavaa lopulta kehitellä, vaan lähinnä pienoisilla vinksahduksilla väritettyä keskitasoista kotimaista komediaa, jossa ei lopulta montaa kehuttavan kekseliästä kiemuraa pääse syntymään.

Sekin tietysti saattaa hiukan haittailla, ettei runsaassa 50 minuutissa kunnolla pystytä muiden tyyppien taustoja sekä mielenmaisemia esittelemään ja näinpä joukosta nostetaan Niemi vahvimmin esille. Kyllähän katsojalle käsitys syntyy, mistä kukin on tullut ja minne elämässään menossa, mutta kun nämä jäävät lähinnä pikaisiksi sekä yleispiirteisiksi menneiden päivien muisteloiksi, eikä nuoruuden ystävyys juttujen kautta herää kummoiseenkaan hehkuun, niin eipä se kovin rankasti käy katsojaa riipaisemaan, kun vainajan viimeinen valssi alkaa jakaa porukkaa puoliksi. Onneksi ei sentään heti kättelyssä lähdetä erimielisyyksiä paisuttamaan riitojen suuntaan, vaan ehditään pikkuisen pohtimaan syntyjä syviä sekä ajatuksia muutenkin vaihtamaan. Pinnan alla kuitenkin tuntuu kytevän reilukin annos katkeruutta, joka pääsee purkautumaan suorasukaisempien piikittelyjen kautta ja katsomon puolellakin saa näille satunnaisesti hörähtää, mutta kun viimeisiä sanoja pimenevässä yössä vaihdellaan ja näyttää samalla selvältä, että vanhojen kaverusten jälleennäkeminen jää melkoisen lyhyeksi, niin valitettavasti vallitsevana tunnetilana on lähinnä välinpitämättömyys, kun taas toivottu haikeus huitelee ties missä...

Viimeinen keikka (1984) (IMDB)

Cinderella (Tuhkimo)

Huhtikuussa tulikin tuijoteltua tylympää temmellystä ja omituisiakin reissuja vähintään riittävästi, joten jospa vaikka vähitellen lähestyvään kevääseen kävisi keijukainen tai jokin muu lempeä olenta taikasauvallaan huiskaisemassa kuviin reilun ropsauksen lämminhenkisyyttä, ystävyyttä, rakkautta ja ihanaa unelmointia. Toiveet ovat siis kohtalaisen korkealla, mutta kaipa juuri tämä tarina tahtoo viestitellä, ettei niitä mahdottomilta tuntuvia haaveitakaan ole syytä hylätä siinäkään tapauksessa, että maailma ympärillä kävisi synkkenemään. Aivan suruista vapaa höttöhetki ei tämäkään tunnettu ja monien suuresti ihastelema satu ole, mutta väittäisin, että huomattavasti lähempänä iloisia päiviä ja valoisaa tulevaisuutta tepastellaan kuin vaikkapa viimeksi blogissa kommentoidussa Jari Halosen paikoin pilkkopimeässä ja lohduttomassa tarinassa Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma. Muutenkin huhtikuussa tosiaan kaiveltiin niitä pyssyjä käsiin ja nosteltiin nyrkkejä pystyyn niinkin usein, että voisinkin ainakin tähän toukokuun alkuun ottaa toivottavasti parempaan suuntaan menevien säidenkin kunniaksi suloisempia ja hempeitäkin hetkiä tarjoilevia kauniita elokuvaelämyksiä. Aivan eri asia on, miten pitkään päätös pitää, vai onko jo seuraavassa tekstissä turistavana jokin väkivaltaisten purkausten tuikea kimara, mutta se onpi sen ajan murheita sitten...

Bud Spencerin vähän varhaisemman lännenelokuvan Today We Kill, Tomorrow We Die pariin palaillessa tuli pikkuisen päiviteltyä, että kello vain kiertää armottoman vinhasti kehäänsä, ja Spencerin teoksista sekä villin lännen menosta lätiseminen oli jäänyt pitkäksi pätkäksi laiminlyödyksi. Kuivista kausista puhellessa Disney-tuotanto on myös syytä huomioida, sillä onhan siitäkin jo melkein kolme kuukautta, kun viimeksi Akun kommelluksista juttelin. Edellinen blogiin päätynyt pitkä Disney-elokuva taas löytyy viime vuoden joulukuulta, eli Santa Buddies: The Legend of Santa Paws, ja jos viimeisintä varsinaista Disney-klassikkoa lähdetään jäljittämään, niin pitääkin jo palailla yli vuosi taaksepäin, koska maaliskuussa 2016 tuli kovinkin kehuttua uudempaa sankariviritelmää Big Hero 6. Ehkei tilanne aivan noin karuksi kuihtunut katselujen suhteen sentään ole, sillä blogin ulkopuolellakin on elokuvaelämää, eikä Disneyn tuotoksiin ole mitään kyllästymistä kehittynyt, vaan tämänkin vuoden puolella olen niitä harvakseltaan vilkuillut.

Hui-kauhistuksia ei siis siinä mielessä ole syytä huudella tai muutenkaan järkyttyä näennäisestä hiipumisesta. Jos nyt pikaisesti muistelisin ja kertailisin, niin huhtikuun puolella tuli uusittua useampikin suloinen Puh-seikkailu, sillä mielessä huolia sekä murheita pyöri, ja näistä iloisista huvitteluista ainakin pientä piristystä sai. Alkuvuodesta ohjelmistossa oli hiukkasen synkeämpi The Lone Ranger, mikä ei ihan nappisuoritus ollut, mutta kaikkiaan kelvollista katseltavaa. Lisäksi vuoden varhaisina kuukausina olen onnistunut ihmettelemään kummalliset satuilut Alice in Wonderland ja Alice Through the Looking Glass, joista jälkimmäinen tuntui hetken verran hukuttavan sydämensä täysin tehostevyörytyksen pauhuun, mutta yllättikin positiivisesti lopettelullaan. Kummastakin siis tykkäilin ja kenties mahdollisilla uusintakerroilla Liisan omituiset reissut tännekin päätyvät. Tammikuun lopulla mukaan menoon mahtui myös yksi Disney-klassikkokin, eli Sleeping Beauty, josta oli vakaa aikomus kirjoitella, mutta homma hautautui kiireisiin, vaan jospa jokin toinen kerta. Kun vielä joukkoon laskee useamman Aku-lyhytelokuvan, niin onhan niitä Disneyn tarinoita jo pikkuinen kasa koossa. Lisääkin tietysti sekaan sopii ja jospa tästä tahti tiivistyisi, saapi nähdä...

Sanottakoon jo näin alkuun, että yleisesti ottaen Disneyn prinsessasadut eivät ehkä juuri minulle sitä hurmaavinta laitaa edusta, vaan ennemmin sydämelliset eläinhömpötykset aiheuttavat ihastelevaa herkistelyä helpommin. Se ei silti tarkoita, että nihkeissä mielialoissa lähtisin vaikkapa tätä teosta tutkimaan. Ihan uudesta tuttavuudesta ei kuitenkaan ole kyse, sillä onhan Tuhkimon ryysyistä rikkauksiin ja rakkauteen vievä polku tullut jo lapsuusvuosina kuljettua läpi, mutta muistelisin, etten aikuisiällä ole kertaakaan tämän sadun vietäväksi heittäytynyt. Tuskinpa sieltä mitään katkeraa tai tympäisevää pettymystä tulee, mutta voi olla, että iki-ihanien elokuvamuistojen lokeroonkaan ei mitään huomattavia lisäyksiä tarvitse tehdä. Tokihan myönteisille yllätyksille annetaan tilaisuutensa, eli jospa viimeinkin niitä kansia auki ja varsinaista tarinaa puraisemaan.

Satumaisissa tunnelmissa juttua nytkäytelläänkin eteenpäin, kun perinteinen olipa kerran -lähestymistapa on häpeilemättä käytössä ja alkujakson ajan sivuja selaillaan. Katsoja kuljetellaan valtakuntaan, jossa moni asia on kohdillaan vaurauden ja rakkauden kukoistellessa onnellisia päiviä tuotellen. Siellä asusteli myös eräs mies tyttärensä kanssa viehättävässä kartanossa, mutta tulevaisuuteen tummempia pilviä oli jo kasaantumassa. Nimittäin melko nuorena leskeksi jäänyt kiltti isä päätteli, että Tuhkimo-tytär tarvitsee itselleen äitihahmon, joten päätyi uudelleen naimisiin, eikä toinen puoliso enää maailman mukavimmaksi ihmiseksi osoittautunut. Isän menehtyessä yllättäen, pääsi äitipuolen oikea kylmä ja häijykin luonne kunnolla esiin, eikä hänen tarvinnut enää pidätellä halveksuntaansa tytärpuoltaan kohtaan. Hän alkoikin surutta suosia omia samaa ikäluokkaa olevia tyttäriään Anastasiaa ja Druzellaa, mikä oli samalla alku Tuhkimon raskaalle kurimukselle. Siinä missä omiin tyttäriin tuhlattiin huoletta perheen omaisuutta, niin Tuhkimo sai osakseen jäätävyyttä, julmuutta ja osasipa äitipuoli olla kateellinen toisen kauneudellekin. Lyhytnäköinen tuhlaus turhamaisuuksiin jatkui ja samalla Tuhkimon loputtomalta tuntuva työtaakka vain kasvoi kasvamistaan.

Kunhan päästään nykyhetkeen kiinni, niin Tuhkimo on alistettu käskytettävän palvelijan asemaan, mutta siitäkään huolimatta hän ei ole positiivisuuttaan menettänyt tai unelmistaan luopunut, vaan jokainen päivä voi olla uuden toivon tuoja ja ehkäpä jopa alku unelmien toteutumiselle. Voisikohan jopa tämä olla se aamu, kun kaikki kääntyy kohti ilonpäivien täyttämää elelyä...? Ainakin Tuhkimo lintuystävien kauniiseen sirkutukseen vähitellen virkoaa ja innostuu itsekin laulellen aamuaurinkoista tervehtimään, mutta eipä ihan vielä taida olla aika huolien huveiksi muuttua, sillä lauluhetki jää lyhyeksi, kun toisaalta kuuluu topakkaa komentoa töiden pariin raatamaan. Kellokin hoputtelee muihin hommiin herkän haaveilun sijaan, mutta niinpä vain Tuhkimo kuitenkin päättäväisen oloisena ääneenkin toteaa, että eivätpä mokomat voi unelmointia määräilyllään kieltää.

Muutakin tehtävää nuorella neidolla olisi kuin vain päivittäisten kotitöiden puurtaminen, sillä hiiriystävät kiiruhtavat kertomaan, että taloon on uusi tapaus tupsahtanut ja heti ansaan eksynyt, joten kaipa poloinen olisi parasta käydä päästämässä loukusta pois. Kaveri onkin vallan hermostuneen oloinen ja nyrkit pystyssä kohtaloaan odottelemassa, mutta Tuhkimo laittaa Vili-hiirulaisen tiedottelemaan, että ystäviä ymmärtäväisiä tässä ollaan, eikä ole syytä riehaantua. Hetkisen Tuhkimo miettii sopivaa nimeä ja päätyy Oktaviukseen, mikä toki tuttavien kesken lyhenee Huliksi ja tervetuliaislahjaksi ojennetaan lämpöinen paita. Samalla vähän varoitellen mainitaan talossa kuljeskeleva kissa Lucifer, mutta Huli on heti räyhäkkäällä päällä ja selvästi tahtoisi käydä voimiaan kisulin kanssa koettelemassa. Bruno taas on perheen koirakaveri, mutta hauveli on yleisesti ottaen unistelusta kiinnostuneempi kuin hiirien piinaamisesta sekä vaikuttaa muutenkin leppoisalta tapaukselta, mitä nyt silloin tällöin keljuilevaan kissaan ärsyyntyy.

Tuhkimo touhuilee sekä sisällä että ulkona ahkeraan, mutta silti hiukkasen leikkisään tapaan, eikä se kaikkia totisia mutrusuita mitenkään miellytä, vaan lisää raadantaa rangaistukseksi kuulutellaan ja katsomon suuntaan näyttää siltä, että Tuhkimon tulevaisuus on loputonta uurastusta aamusta iltaan ja palkaksi voi odottaa tiuskimista sekä ilkeilyä. Räyhätään sitä paremmissakin piireissä, koska Tuhkimo jätetään hetkiseksi rauhaan ja käväistään valtakunnan kuninkaan linnassa, jossa lyödään nyrkkiä pöytään paikan pomon toimesta ja kovaäänisesti ilmaistaan, että prinssin olisi jo hyvä aika avioitua ja alkaa valmistautua tuleviin kuninkaallisiin velvollisuuksiinsa. Kuningas malttamattomana jo vartoilee lapsenlapsia sekä samalla sisältä syö vieraantuminen omasta pojasta. Kenties sopivan kumppanin löytyminen pojan rinnalle olisi ratkaisu kaikkiin näihin pulmiin ja hyötynäkökulmien kannalta katsottuna rakkaus ja romantiikka ovat yhtälössä joutavaa hömpötystä. Haaveilun ja jahkailevan unelmoinnin sijaan kaivataan tekoja ja toimintaa. Suurena ajatuksena on pitää linnassa mahtavat juhlat, jonne kutsuttaisiin kaikki valtakunnan nuoret neidot pojan paluuta juhlistamaan, ja ehkäpä näin saataisiin aikaan otolliset olosuhteet sekä palasia paikoilleen putoilemaan...?

Postia kuninkaalta alkaakin löytää tiensä kotitalouteen ja toiseenkin, joten Tuhkimokin kutsusta kuulee. Hänkin mielellään haikailisi mukaan myöhäisillan tansseihin, mihin sisarpuolet vastaavat ivalla ja pilkalla. Äitipuoli kylläkin lupailee mahdollisuutta lähteä mukaan, jos vain päivän velvollisuudet on ajoissa tehnynä, mutta noinkohan vain olisi jotakin keljua taka-ajatusta mielessä? Joka tapauksessa Tuhkimo innostuu ahertamaan ehtiäkseen ja selvästi toiveikkaana jaksaa olla ajatuksen suhteen, mutta sivusta seurailevat eläinystävät tuntuvat jo etukäteen tietävän, ettei juhliin hipsaisu noin vain tulisi onnistumaan. Hiiri- ja lintuväki päättää kuitenkin yhteistyössä tehdä iltaa varten valmiiksi upean asukokonaisuuden Tuhkimon rehkiessä pomottajiensa armoilla. Päivän lähestyessä loppuaan, alkavat myös neidon voimat olla vähissä ja hän myös olettaa, ettei mitään sopivaa vaatetta enää siinä vaiheessa mistään ilmene ja onkin jo jättämässä iltahuvit muiden tanssittaviksi.

Pitkä päivä pelkkää raatamista saattaa ankeitakin aatoksia tuoda tullessaan, mutta mieliala piristyy heti eläinystäväisten esitellessä aikaansaannostaan ja toiveet kohoilevat hetkessä ylös. Tuhkimo onkin onnea puhkuen rientämässä mukaan, mutta eräillä ihmisillä nyt vain sattuu suurimpana ilona ilkeys olemaan ja sisarpuolet kirjaimellisesti raastavat toisen kauniin asun repaleisiksi riekaleiksi. Onni jää ennätyksellisen lyhyeksi ja ilta näyttää lopahtavan ennen kuin alkaakaan, eikä itkua ja pettymystä enää pysty positiivisinkaan luonne pidättelemään. Lohduttomuus onkin voittoa viemässä ja alkaisi olla tarvetta taianomaisille teoille. Maailma tuntuu pimenevän ympäriltä ja surujen seassa öiset haaveet voivat vaikuttaa hyvinkin hentoisilta. Usko parempiin aikoihin horjuu ja huojuu, mutta eipä vielä ole täysin kuollut, sillä synkkänä hetkenä ilmenee yllättävää apua, joka lupailee ihanaa unelmaa kohtalaisen tiukalla aikarajalla varustettuna, mutta kaipa sitä pitää ohueenkin korteen tarttua, kun kenties kohtalo kolkuttelee ja haaveet heräilevät uuteen eloon...

Jospa jättäisin tavalliseen tapaan lopettelut ja niitä edeltävät käänteet paljastamatta kelaillen elokuvan alkujaksoonsa, niin pääsen vielä kehumaan mielestäni erinomaisen onnistunutta käynnistelyä. Sitä satukirjan sivujen selailua en niinkään toki tarkoita, vaan Tuhkimon kiltillä tavalla piikittelevää heräilyä uuteen aamuun. Ainakin tällainen verkkaisempaa menoa arvostava katsoja kovin tykkäilee siitä, ettei lyödä mitään isoa ähkyä heti sulateltavaksi, vaan useampi minuutti viihdytään samassa huoneessa, jossa leikkisällä ja hyväntuulisella tyylillä esitellään noin kourallinen hahmoja. Kaikkiaan kyseessä on suloinen heräilyhetki, jonka yhteydessä linnutkin lopettavat kauniin sirkuttelunsa ja tyytyvät ihastelemaan Tuhkimon laulua. Ehkei ihan hirmuisella tarmolla ja voimalla lähdetä puskemaan tulevia tapahtumia vauhtiin, mutta aika viilettelee kotisohvalla melkoista liitokiitoa sekalaisia ja sympaattisia puuhasteluja seuraillessa. Samalla tarinan värikäs ja pirteä maailma mielikuvituksellisine jekkuineen tulee vaivihkaa tutuksi. Yksi elokuvan vetonauloista omalla kohdalla onkin, miten arkinen ahertelu muutetaan monesti kekseliääksi kepposteluksi kommelluksineen ja leikkimielisyys tuntuu löytävän luontevasti paikkansa vahvistellen Tuhkimon taipumusta pitää mieli positiivisena ja tarttua niihin pieniinkin elon iloihin.

Hyvät ja pienimuotoiset hauskat hetket pääsivätkin nopsasti mukavalla tavalla yllättämään, koska ennakko-odotukset eivät aivan huipuille kohoilleet ja lähinnä toiveissa oli ihan kivaa hupailua. Näitä touhuiluja kuitenkin ripotellaan melkoisen runsaasti läpi elokuvan, eikä voi väittää, että kyse olisi yhden kepposen toistosta, sillä esimerkiksi hiiriporukalla ainakin tuntuu olevan taipumusta saada vaihtelevaa fyysistä huumoria aikaiseksi. Heillä onkin oma vilskeinen maailmansa talon uumenissa ja jatkuvasti tuntuu riittävän tekemistä ja erinäistä auttelua. Huli ja Vili muodostavatkin sympaattisen ja hassun kaksikon, ja paikoin pitää vääntää hurjemminkin, kuten vaikkapa hilpeästi kisulin kanssa kisaillen. Hetkenä toisena taas Tuhkimo viskelee pihapiirin eläinten iloksi makoisaa maissia maisteltavaksi ja nämä kullankeltaiset aarrekimpaleet ovat tietysti hiirulaisille hyvä hamstrailukohde. Siinä vain saa olla tarkkana, kun ahnehtii isoja kasoja varastoon ja piha on täynnä kopsauttelevia nokkia ja tallaavia jalkoja. No, eipä tässä ole polttavaa tarvetta käydä jokaista vastaavaa tuokioista yksitellen läpi, mutta niitähän elokuvasta kyllä useampiakin löytyy, kuten vaikkapa iltapuvun lauleleva ja riemastuttava valmistelu. Yhteistä näille kaikille on katsomoon helposti välittyvä animaatioilottelu, jossa eläväiset kuvat, pirteät värit ja äänimaailma yhdistyvät kauniiksi kokonaisuudeksi vieläpä vallan erinomaisesti tarinaan loksahdellen.

Leikkisämpien hahmojen vastapuoleksi löytyy pahisporukka, eli tässä tapauksessa ilkeä äitipuoli ja tämän keljuilevat tyttäret. Kyllähän kolmikko häijyillä jaksaa, mutta minusta pahistelua ei kuitenkaan lyödä älyttömästi yli, vaan jokapäiväinen kiusanteko ja kolkko kohtelu sopii elokuvan sävyihin ilman mitään superjulmistelua. Sitä ei tietenkään sovi sanoa, että Tuhkimon osakseen saama ankeuden vyörytys olisi vähäistä riesaa, mutta siitä huolimatta erottelisin tämän perheen kuitenkin toiseen osastoon kuin esimerkiksi murhanhimoisia suunnitelmia kieroilevat ilkimykset. Riehakkuutta hahmoporukkaan tuo taas hiukkasen kahelisti käyttäytyvä kuningas, joka ei erityisen helläkätisesti apuriaan kohtele, vaan miekka viuhuu tarvittaessa. Kuninkaan rempseä remuaminen uhitteluineen ja sikarisauhutteluineen jää kuitenkin sivuosaan, mikä onkin ihan hyvä, koska luulisin, että tolkuton toikkarointi olisi isompana annoksena voinut käydä tympäisemään. Näin maltillisemmin tarjoiltuna siltäkin suunnalta jokunen hymynhäivähdys irtoilee.

Pelkkiä höttöisiä arkisia touhutuokioita Cinderella ei tietenkään kasaan koostele ja hyvä niin, sillä herkemmällä puolikkaalla olisi paljonkin sydämellisyyttä annettavanaan. Elämäniloista Tuhkimoakin kovin koetellaan, eikä onnellista loppua ihan ilman sydänsuruja olla ojentamassa, mistä tyly näyte toiselle annetaan. Juuri kun odotukset ovat kohonneet taivaisiin, niin yö tummenee ylle ja maailma mustuu kuvissa tunnelmien mukaisesti haaveiden hautautuessa ja kyynelpadon murtuessa. Viimeinen toivonpilkahdus jossakin sisuksissa silti sinnittelee, mutta usko unelmiin ja parempiin päiviin alkaa olla hiuskarvan varassa tässä vaiheessa. Onneksi niitä yllättäviäkin ystäviä hädän hetkellä löytyy avuksi ja tueksi, mikä tässä tarinassa tarkoittaa eräänlaista hyvyyden ruumiillistumaa, muutamaa valikoitua taikasanaa ja komeaksi menopeliksi pulskistuvaa kurpitsaa. Kyseessä lieneekin maailman elokuvayleisöille varsin tunnettu hilpeäkin kohtaus, jossa laulellen käännetään surut iloiksi ja hylätyt haaveet puhkutaan voimiinsa. Samalla sujuu toki sekin, että syöksy synkkyyteen katkaistaan hetkellisesti hauskaan ja kekseliääseen tapaan ja pystytään myös palauttelemaan elokuvan ensimmäistä puolikasta piristellyt leikkisyys mukaan menoon, vaikka koettelemukset eivät vielä täysin ohi olisikaan ja välillä näyttäisi siltä, että unelmat ovat kirjaimellisesti säpäleinä silmien edessä.

Taikomisten ja muiden tarpeellisten tekojen perään onkin oiva aika tuuppia tarinaa kohti romanttisempia värinöitä, mitä ei tietenkään lainkaan pahalla katsota. Ehkeivät ne prinsessahaaveet tosiaan kaikin tavoin ole niinkään omaa sydäntä lähellä, mutta romanttiset valssahtelut kyllä kelpaavat mainiosti. Ilta tietysti kuluu kuin hujauksessa, sillä kiire kotiin iskee päälle, kun aika on hullaantumisen pauloissa rientäväistä ja taika taas haihtuvaista keijupölyä. Tiukoista aikarajoista huolimatta tunne jää jälkeen parin sydämiin polttelemaan ja väittäisin, että se katsomoonkin pääsee tarttumaan. Vaikkei aivan taivaissa tanssahdellakaan, niin tapaamisessa on mielestäni nähtävissä utuisen unelmaista kuvastoakin ja alkupuolen arkisempiin kohtauksiin vertaillessa visuaalisessa ilmeessä tuntuisi tapahtuvan siirtymää jotakin toismaailmallisuutta kohti. Nähtyjen Disney-klassikkojen joukossa Cinderella ei omalla listalla ihan täysosuma ole, mutta kohtalaisen korkealle kuitenkin juuri näiden tuntemusten ja lukuisten plussiensa avulla kiipustelee. Loppu tosin jättää vähän sellaisen olotilan, että kenties tarinassa olisi vielä kerrottavaa ja hyvissä hahmoissa puhtia uuteenkin seikkailuun, ja siksipä siis varovaisen myönteisesti kahteen jatko-osaankin tässä vaiheessa suhtaudun. Vähäisten ennakkotietojen perusteella toinen osa Cinderella II: Dreams Come True saattaa olla sitä prinsessahöttöä, joka ei oman kiinnostuslistan kärkipäässä ole, mutta isommin on odotuksia kolmannelle elokuvalle Cinderella III: A Twist in Time. No, kumpainenkin on hyllyyn hankittu, eli eiköhän ne tule tulevaisuudessa tutkittua...

Varsinaisen elokuvaelämyksen lisäksi levyjulkaisu tarjoaa tietyillä osastoillaan ihan kivan kurkistuksen siihen, mitä tekijöillä aikoinaan oli myös mielessä, mutta erinäisistä syistä jäi kuitenkin lopullisesta versiosta pois. Monet näistä näytteistä ovat melkoisia raakileita, eikä oikein mistään edes puoliviimeistellyistä poistetuista kohtauksista voi puhua, mutta kyllähän noista käsityksen saa, mitä on yritetty saada aikaan. Vaihtoehtoisen alun perusteella näyttää siltä, että eräässä vaiheessa Tuhkimon on ollut tarkoitus aloittaa päivänsä kohtalaisesti purnausvoittoisemmin töidensä loputtomuutta ja jatkuvaa käskyttämistä päivitellen eläinystävien kysellessä, miksei hän vain yksinkertaisesti karkaisi pois. Itse ainakin tuumailen, että elokuvasta nykyään löytyvä vähemmän valitteleva ja hienoisesti kepeämpi käynnistely toimii paremmin. Poistettujen kohtausten sekaan on sujautettu pari osittain animoitua karkeaa versiota ja niille Disneyllä ohjaajana toimivan Don Hahnin esittelyt.

Ensimmäinen näistä on jälleen sitä mahdotonta työtaakkaa laulun muodossa tilittelevä osuus, missä tosin mielikuvitus oli tarkoitus laittaa visuaalisestikin laukkailemaan, sillä ensin Tuhkimon piti monistua kahdeksi, siitä neljäksi ja pikkuhiljaa pieneksi uurastusarmeijaksi kellon viisarien viuhuessa armotta eteenpäin tanssien lähestyessä. No, The Work Song ei tässä muodossa kelvannut mukaan, mutta kappaleesta jäi ainakin nimi ja se siirtyi hiiriporukan esitettäväksi pukuoperaation kohdille. Jälkimmäinen pätkä onkin mielenkiintoisempi tapaus, ja Hahn valottelee sen taustoja kertoen, että Walt Disney yritti useampaankin elokuvaansa sovittaa tunteellisen tanssihetken taivaissa pilvien keskellä. Tuhkimon ja prinssin välille tällaista unelmaista hetkeä myös kaavailtiin, mutta tässä tarussa päädyttiin pitämään jalat tiukemmin maassa tanssahtelun osalta ja kyseinen kohtaus löysi paikkansa paremmin vajaa vuosikymmen myöhemmin klassikossa Sleeping Beauty. Vaikka ymmärränkin, että päädyttiin vähän tavanomaisempaan ratkaisuun Tuhkimon kohdalla, niin tanssi tähdissä pilvien kannateltavana on siitä huolimatta sen verran kaunis osio, että vähän pidemmälle työstetty versio olisi ainakin bonuspuolella ollut ihan kiva ja kiehtova lisäys.

Kyseistä jaksoa kaunistava sävelmä taas löytyy kuuden muun käyttämättömän laulun tapaan myös lisukkeiden joukosta. Dance on a Cloud onkin näistä mielestäni parhaita suloisessa romanttisuudessaan. Sing a Little, Dream a Little vuorostaan tasapainoilee töiden ja haaveiden välillä. I'm in the Middle of a Muddle sanaleikitellen purkaa arkipäiväistä ahdistusta ja The Mouse Song keventää siitä vielä pykälän ollen minusta poistettujen porukan leikkisin laulelu. The Dress My Mother Wore tavoittelee herkempiä ja haikeampia tuntemuksia, mutta näin hieman heikkolaatuisena koeversiona on vaikea veikkailla, miten olisi mielialaa kunnolla kuvitettuna liikutellutkaan. Viimeinen parivaljakko I Lost My Heart at the Ball ja The Face I See in the Night tuovat musiikin kautta tanssiaisten kaihoisia ja lumoaviakin jälkitunnelmia esille ja omasta mielestä näistä olisi hyvinkin voinut kehitellä jonkinlaisen yhdistelmän. Yhteiskestoa poistetuilla lauluilla on vajaat 20 minuuttia, eikä mielestäni yksikään ihan ehdottomasti olisi paikkaansa elokuvassa kaipaillut, koska eivät nämä animaatiota vaille jääneet demoversiot kappaleista niinkään värisyttele, mutta pienoista potentiaalia vähintään väläytellään.

Levyn tarjontaa läpikäymällä selviää, ettei Disney ollut 1940-luvulla klassikkoversiota valmistellessaan ensimmäistä kertaa Tuhkimon tarinaa animaatioksi vääntämässä, vaan jo vuonna 1922 ilmestyi hänen perustamansa Laugh-O-Gram Studion kautta seitsemänminuuttinen varhaisversio Cinderella. Kyseinen lyhytelokuva ei seuraajansa sadunhohtoisuutta tunnu tavoittelevan, vaan ennemmin tahtoo arkisempaan kohkailuun keskittyä, ja sitä vaikutelmaa vahvistelee sekin, että tarina on sijoitettu tuolloiseen nykyhetkeen menneiden aikakausien sijaan. Eipä siis kaukaista ja tarumaista vaurasta kuningaskuntaa, vaan elämää lähiössä rasittavan perheen parissa, mutta perusajatus kuitenkin on touhussa pitkälti sama. Siinä missä uudemmassa tulkinnassa eläinystäväiset ovat merkittävissäkin rooleissa ja yleisesti ottaen suloisia, niin vajaat kolme vuosikymmentä varhaisemmin näiden tehtävänä oli pääasiassa kummallisesti huojua, hytkyä ja nytkyä musiikin tahdissa. Samalla huumoria tahdottiin kiskoa eläinten kiusimisesta, eikä prinssi nyt erityisen reiluna heppuna tässä tarussa näyttäydy, kun karhujen letkeät tanssit tahtoo pysyvästi lopetella. Ymmärrettävistä syistä pyssy kädessä luolaan laukkaava tyyppi saa murisevaisen vastaanoton, mutta lopulta prinssi kuitenkin laittaa lauman lihoiksi ja siitä sitten suuret karhupeijaiset pystyyn ja kutsut kaikille. Tuhkimon taikainen menopelikin päivittyy moderniksi moottorihärveliksi yhdessä hujauksessa, eli eipä muuta kuin juhlistelemaan! Onhan tämä ihan mielenkiintoinen versio sinänsä näin samassa yhteydessä nähtäväksi, mutta eipä minusta mikään hurjan hupaisa hilpeily tai muutenkaan muistettava teos.

Jos bonuspuolen sisältöä vielä tahtoisi selailla, niin seasta löytyy myös jossakin lyhytelokuvan ja mainosdokumentin välimaastossa liikkuva nykyaikainen noin kymmenminuuttinen versiointi tutusta tarinasta. Kyseinen pätkä tuotettiin Disneyn toimesta vuonna 2012 juhlistelemaan juuri tätä Diamond Edition -levyjulkaisua. Noihin aikoihin tuotoksen pääosassa nähtävä tunnettu kenkiin erikoistunut muotisuunnittelija Christian Louboutin oli saanut hommakseen suunnitella uuden version Tuhkimon kuuluisasta lasikengästä, joita laitettaisiin maailmalle liikenteeseen hyvin rajoitettu erä:

"In 2012, he was commissioned by Disney to create a modern-day Cinderella-inspired pair of slippers limited to just 20 pieces, to complement release of the Cinderella: Diamond Edition Blu-ray Combo Pack in the fall.[61] Louboutin also makes his acting debut in a Disney-produced 10-minute short called The Magic of the Glass Slipper: A Cinderella Story and will appear as a bonus feature on the Cinderella Blu-ray DVD."

The Magic of the Glass Slipper: A Cinderella Story on tosiaan tämän tuokioisen nimi ja se suomentuu levyllä muotoon Lasikengän taika. Siinä Louboutin on saanut tilauksen loihtia kuninkaallisiin tanssiaisiin häikäisevän jalkineluomuksen. Aikaa on enää jäljellä 32 tuntia, aivorattaat rullailevat tehottomasti ja paperille ei millään tahdo mitään toteutuskelpoista syntyä. Henkilökuntakin alkaa huolestua, että onkohan luovuus lopussa ja mies itse lähtee ulkoilmaan happea haukkaamaan ja kadonnutta inspiraatiota etsimään. Aina ei ulkoilustakaan apua ole, joten sama tuloksettomuus jatkuu päivän kääntyessä iltaan, jolloin kaveri uuvahtaa lehtiönsä ylle. Yö onkin taas taikaista aikaa, ja kuviin ilmestyy avuliaita lintu- ja hiiriystäväisiä, kuten erään tulevan prinsessankin kohdalla. Lisäksi arkielämän Tuhkimon tarkkailu innoittaa osaltaan ja lopussa selitelläänkin, miten Louboutin tavoittelee töillään toivoa herätteleviä haaveita. Taikakenkiä siis tahdottaisiin ojentaa jokaiselle sisäiselle Tuhkimolle, mikä sinänsä on kaunis ajatus, mutta minusta tämä M. David Melvinin ohjaama tekele taas vähän töksähtelevä ja toisluokkainen. Eihän se tietenkään Tuhkimon tarinaa häpäise tai tahraa, mutta heittäisinpä versioinnin sinne turhakkeiden koriin.

Ehkäpä vähemmän varsinaisesti Tuhkimon hahmoon liittyvää lyhytelokuvaa edustaa bonuksista löytyvä vuoden 2012 kuusiminuuttinen Tangled Ever After, mikä tietysti liittyy konkreettisemmin Disney-klassikkoon Tangled. Ehkäpä hiukkasen teemoista ja tapahtumista yhteneväisyyksiäkin on löydettävissä, etenkin jos sattuu suosimaan huteria aasinsiltoja. Olipa niin tai näin, mutta valtavalla porukalla ollaan juhlimassa suureellisia häitä ja oheistuotekauppiaatkin ovat olleet rihkamatarjonnasta päätellen ahkerina, eli eipä muuta kuin kohti alttaria ja aamen, vai...? Ehkei tällä kerralla niin sutjakasti seremointi sujukaan, sillä tämä lyhyt toiminnallinen repäisy tahtoo vähän vinksauttaa tuttuja kiemuroita ja osoittaa, etteivät prinsessahäät aina menekään kuin saduissa vain. Tähkäpää ja Eugene ovat siis hyvää vauhtia astelemassa avioon, mutta apulaisosastolla on havaittavissa herpaantumista, mistä seuraa sormussekoilua. Hetkistä myöhemmin säheltelevä kaksikko karkaa kaduille täyttä laukkaa tuhon ja hävityksen kirmaillessa kintereillä. Hämmentävien vaiheiden ja kovien kiitojen kautta sormukset saadaan odotetusti soviteltua paikoilleen, mutta eipä tosiaan ihan siihen tavalliseen tapaan.

Kaikenlaisia räjähteleviä kauhukuvia, viuhuvia kirveitä ja muutakin riehakkaan railakasta vyörytystä nähtäväkseen saa tämän lyhytelokuvan aikana. Kieltämättä menoa ja melskettä riittää reippaasti ja lyhyeen repäisyyn on piukkaan pakkailtu kaikenlaista kekseliästä kohellusta ja kovaa kyytiä, jossa ei harkinta päätä paina. Sinänsä siis viihdyttävää ja huvittavaa remuamista, mutta samalla Tangled Ever After on mainio esimerkki siitä yltyvästä hävityksestä ja tolkuttomasta toheloinnista, jota itse kaipaan varsinaisiin klassikkoihin melkoisen rajoitetussa määrin ja harkitusti annosteltuna. Onhan niitä poikkeuksiakin, joissa revittely sopii saumattomammin tarinaan, kuten vaikka alussa mainittu Big Hero 6. Ei siis tee mieli kaikkea vauhdikkaampaa Disney-viritystä täysin tyrmätä ja varsinkaan ennakkoon, mutta voipi vaikka kysäistä, että olisikohan esimerkiksi Cinderella lainkaan niin rakastettu klassikko, jos se nykypäiväistettäisiin tähän tyyliin, että rähinä ja räjähtely tulisivat kunnolla kuvioihin ja kuviin...?

Niin yliherkkä en tietysti ole, ettei Disney-klassikkoihin saisi lainkaan sitä riehakkaampaa lajia laittaa, mutta sanoisin, että suunta on huono, jos näissä toiminta menee tunteen yli ja vitsien sarjatulitus voittaa herkempien hetkien hakemisen. Oikeastaan vanhemman prinsessaklassikon ensimmäiset kohtaukset ovat mielestäni oiva esimerkki siitä, että katsojan mielenkiinnon voi kaapata hyvin ilman hektistä höpöttelyä tai räjähtävää toimintaa, sillä Tuhkimon ja kumppanien hyväntuulinen hyöriminen sekä pyöriminen saa silmät kiinnostuneina seurailemaan miten arkiaamu siitä liikkeelle lähtee ja aiemmin tulikin jo kehuttua, että samalla kyseinen osuus tekee kivalla tavalla tyyppejä tutuiksi, mutta ei ole mitään kiirettä lähteä vyöryttämään varsinaista tarinaa eteenpäin. Hykerryttäväkin hääräily toki piristelee etenkin tarinan ensimmäistä tuntia moneen otteeseen ja hyvä niin, sillä kaverusten väkertelyä ja vääntöä mielellään katselee. Hupailevampi touhuilu, arkipäivän pettymykset, huomisen haaveet ja suuremmat unelmat yhdistyvätkin mielestäni viihdyttäväksi ja koskettavaksi kokonaisuudeksi, josta edukseen erottuu kourallinen erityisen onnistuneita kohtauksia. Tietenkin Tuhkimo neuvokkuudessaan, sinnikkyydessään ja yleisessä iloisuudessaan on lumoava tapaus henkilönäkin, eli siinäkin mielessä osumatarkkuus on kohdillaan. Elokuvaa katsellessa ja siitä kirjoitellessakin tulee helposti pyöriteltyä päässä niitä maailman kauniita puolia, melkeinpä jokaisen päivän tarjoamia pieniä elon iloja ja muita mukavan suloisia mietteitä, eli kaipa sitä sopii summailla, että alle 80-minuuttinen Cinderella saa aikaan runsaasti hyväntuulisuutta vääntäen valoa pimeyteen ja positiivista pilkahdusta murheiden keskelle.

Cinderella (1950) (IMDB)