keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Trivianurkkaus 13: The Many Adventures of Winnie the Pooh

Puhin ja ystävien seikkailuja on kohtalaisen paljon tässä parin vuoden sisällä tullut katseltua. Siihen joukkoon sisältyy sekä uudempaa että vanhempaa tuotantoa, elokuvia ja televisiosarjaakin. Usein on ihastuttu, silloin tällöin tuntemukset ovat viileiksi jääneet, mutta vihastumaan ei ainakaan vielä ole päässyt. Kukapa näille sympaattisille tyypeille tykkäisi tylysti ärähdellä...? Näkemätöntä katseltavaa Puh-tarinoidenkin suhteen hyllystä kyllä löytyisi ja niihin toki ajallaan siirrytään, mutta tähän väliin ajattelin ottaa kurkkauksen karhukaverin varhaisempiin vaiheisiin ja kertailla sen alkuperäisen Disney-klassikon, joka koostuu kolmesta eri vuosina julkaistusta lyhytelokuvasta. The Many Adventures of Winnie the Pooh oli höpöttelyjen kohteena viime vuoden tammikuussa, eikä ole aikomusta lähteä sitä uudelleen tänne tunnelmoimaan, vaan luvassa on katsaus kulisseihin ja siinä apuna toimivat pitkälti levyjulkaisulta löytyvät lisämateriaalit. Jonkinlaista koostetta ja turhantärkeää tietopakettia yrittän niistä saada aikaan.

Näitä summailuja lähdetään naputtelemaan 25-minuuttisen dokumentin pohjalta, joka tuo ruudulle muutamia tekemisessä olleita ja samaisena aikakautena Disneyn studioilla vaikuttaneita taiteilijoita. Tosin vähän kauemmaskin kurkataan, kun nallekaverin juuria etsitään pikaisesti. 1900-luvun ensimmäiselle puolikkaalle pitää siis siirrellä vuosilaskurit. Englantilaisen kirjailijan Alan Alexander Milnen poika Christopher Robin oli saanut Edwardiksi nimetyn pehmonallen ja muitakin eläinystäviä, joiden kanssa kovasti tykkäsi leikkiä. Vierailtuaan Lontoon eläintarhassa poika kuitenkin nimesi nallensa vuotta myöhemmin uudelleen Winnieksi, johon innoitti yhdessä aitauksessa pidetty kanadalainen mustakarhu nimeltään Winnipeg. Pooh taas tarttui mukaan erään joutsenen nimestä.



Vähitellen Milne innostui kirjoittamaan poikansa leikeistä sekä seikkailuista pehmoeläinten kanssa, joita melkoinen joukko olikin kertynyt. Perheen luona usein vieraili piirtämistä harrastava Ernest Howard Shepard, joka taas tykkäsi näitä Christopherin ja eläinten seikkailuja kuvitella. Asiat lopulta etenivät siihen, että Milne julkaisi kokoelman näistä pienistä tarinoista ja runoista vuonna 1924 nimellä When We Were Very Young. Sitä rikastutti Shepardin kuvitus ja kirja nopeasti menestyikin hyvin Englannissa. Neljän vuoden sisällä ilmestyi kolme Puhistakin kertovaa kirjaa lisää: Winnie the Pooh (1926), Now We Are Six (1927) ja The House at Pooh Corner (1928). Niiden myötä suosio lähti vauhdikkaasti leviämään kotimaan rajojen ulkopuolellekin.

Yhdysvaltoihin saakka suursuosio ei vielä seuraavina vuosikymmeninäkään kiirinyt, mutta joissakin perheissä rakastettava nalle seikkailuineen kuitenkin tuttu oli. Walt Disneyn vaimo Lilian luki lapsilleen tarinoita Maija Poppasesta ja Nalle Puhista iltasaduiksi ja toisessa huoneessa työskentelevä Walt sitten kuuli näiden aiheuttamaa innostunutta naurua, mikä sai ymmärtämään, että varsin nautittavia tarinoita nämä ovat. Elokuvaversio tuli suunnitelmiin vuonna 1961, jolloin Walt osti yhtiölleen oikeudet tarinoihin. Aikomuksena oli tehdä pitkä elokuva, joka pitäisi sisällään runsaasti musiikkia. Ohjaajaksi hän tahtoi Wolfgang Reithermanin, joka oli aiempiakin Disney-klassikkoja luotsannut ja herrat jakoivat myös samansuuntaiset näkemykset tarinoiden suhteen.



Walt tahtoi elokuvaansa paljon musiikkia ja lauluja, jotka samalla liikuttelisivat tarinaa eteenpäin, mutta olisivat yksinkertaisia ja laulettavia. Hommaa hoitamaan palkattiin Shermanin veljekset Richard ja Robert, jotka ovatkin tehneet mittavan uran Disney-laulujenkin parissa. Uran alkupään tunnetumpina esimerkkeinä mainitaan Mary Poppins ja The Jungle Book. Piirrosten ja animaationkin suhteen Waltilla oli kirkas näkemys, eli Shepardin piirtämiä hahmoja pidettiin lähtökohtana, mutta ne tuli muokata Disney-tyyliin sopiviksi. Dokumentissa jutellaankin, etteivät Shepardin piirtämät hahmot olisi muutenkaan sopeutuneet suoraan animaatioon. Walt oli kuitenkin tarkka, että tarinoiden taika ja hahmojen ihastuttavat luonteenpiirteet pysyisivät mukana, eivätkä hautautuisi pintapuolisen söpöstelyn alle.

Osittain amerikkalaisten yleisöjen miellyttämisen takia mukaan menoon haluttiin lisätä kokonaan uusi hahmo, joka vetoaisi paikallisiin lapsiin ja nuoriin paremmin sekä toisi lisää huumoria mukanaan. Kyseessä on tietenkin Myyrä, joka jo ensimmäisessä Disneyn tarinassa nähdäänkin. Tekijöitä tällainen poikkeama hiukkasen hermostutti, koska Milnen alkuperäisten tarinoiden innokkaita ihastelijoita ei tahdottu loukata. Siksipä Myyrä laitettiin vähän vihjaisten tokaisemaan, että häntäpä ei kirjasta lainkaan löydy, mutta on käytettävissä kyllä.



Pitkän elokuvan valmistelut ehtivät edetä siihen vaiheeseen, että kuvakäsikirjoituksesta oli saatu valmiiksi noin kaksi kolmannesta, jolloin Walt kutsui kokoon merkittävän tapaamisen. Hän käytännössä ilmoitti, että Puh kumppaneineen ovat Yhdysvalloissa niin huonosti tunnettuja, että ajatus pitkästä elokuvasta hylätään ja tarinat jaetaan kolmeksi erilliseksi lyhytelokuvaksi. Muut kovasti yllättyivät näinkin suuresta suunnan muuttumisesta, mutta Walt oli näkemyksestään varma. Ensimmäinen pätkä tekisi hahmot katsojille tutuiksi ja toinen keräisikin jo mittavammat yleisömäärät ja tätä kautta saavutettaisiin suurempaa menestystä. Muuttuneiden suunnitelmien mukaan lähdettiin työstämään ensimmäistä lyhytelokuvaa.

Puhin ääneksi valikoitui Sterling Holloway, joka työtoveriensa mielestä omasi samoja ihailtavia luonteenpiirteitä pehmonallen kanssa. Tiikeriksi taas päätyi Paul Winchell, jota innostettiin villiin ja hauskaan tulkintaan. Winchell kertookin päässeensä hyvin Tiikeri-moodiin ja lisäilleensä omia lausahduksiaan mukaan höpöttelyyn. Ensin taltioitiin äänet ja vasta sitten alettiin animoida kohtauksia lopulliseen muotoonsa. Jokaiselle päähahmolle annettiin elokuvan musiikkiraidalle oma instrumenttinsa. Puhille baritonitorvi, Nasulle oboe, Ihaalle bassoklarinetti, Kanille klarinetti, Pöllölle käyrätorvi sekä okariina, kun taas Kengulle ja Ruulle huilu sekä piccolo. 1960-luvun alussa käynnistynyt projekti lopulta otti alkuaskeleensa elokuvakankailla, kun Winnie the Pooh and the Honey Tree sai ensi-iltansa 4.2.1966.



Toisen lyhytelokuvan tuotanto aloitettiin melko nopeasti ensimmäisen ilmestymisen jälkeen, mutta Walt ei enää ehtinyt sen valmistumista näkemään. Hän kuoli 15.12.1966, eikä siten saanut enää todistaa aiemman ennustuksensa toteutumista. Winnie the Pooh and the Blustery Day ilmestyi 1968 ja sen myötä Puhista alkoi tulla todella rakastettu katsojien joukossa maailmanlaajuisesti. Nykyäänkin kyseistä lyhytelokuvaa pidetään mestariteoksena. Waltilla oli jo varhaisessa vaiheessa suunnitelma kolmen lyhytelokuvan yhdistämisestä pitkäksi elokuvaksi ja sitäkin aikoinaan seurattiin. Näihin kolmeen lyhytelokuvaan Walt ei tahtonut hyvästejä Riston ja Puhin välille, koska se tuntui tavallaan liian lopulliselta, mutta hän oli kuitenkin päättänyt, että tarinat yhdistävän elokuvan loppuun animoitaisiin tämä herkkä hetki ystävysten välillä. Dokumenttia päätelläänkin puhelemalla, miten Puh ystävineen sekä maailmoineen on lapsuuden viattomuuden, seikkailujen ja fantasioiden ruumiillistuma. Kyseisessä metsässä leikkivät hahmot ovat kaikki mukavia ja rakastettavia tavallaan ja luovat yhdessä turvallisen paikan, jossa kaikilla on hyvä olla.

Jotta eivät Puh-tarinat näin lyhyeen loppuisi, niin katselinpa elokuvan kera sille tehdyn tekstimuotoisen triviaraidan. Erityisesti pienemmät katsojat huomioiden tämäkin on saatavilla suomeksi, mikä on ihan kiva juttu. Muuten kyseessä ei mikään erityisen tiukka nippelitietotykittely ole, vaan tekstiä vähän laiskaan tahtiin ruudulle ilmestyy. Muutamat kohdat menevät päällekkäin dokumentin tietojen kanssa ja sitten mukana on myös visailua lähinnä ajankuluksi. No, kaipa sieltäkin jotakin kaivellaan...


Puhin syntyä myös tekstiraidalla selvitellään ja siellä mainitaan, että ensiesiintyminen tosiaan tapahtui vuoden 1924 runokokoelmassa When We Were Very Young (Kun oltiin oikein nuoria) ja Puhin (tai paremminkin tuolloin vielä esiasteena toimivan Edward-nallen) esittelevän runon nimi oli luontevasti Teddy Bear. Ensimmäinen varsinainen Puh-kirja kuitenkin oli kaksi vuotta myöhemmin ilmestynyt Winnie the Pooh, jota on käännetty yli 30 kielelle. Milnen innoituksista aiempien lisäksi mainitaan Ashdownin metsä maaseudulla, jossa perhe lomaili. Se toimi Puolen hehtaarin metsän esikuvana ja samassa paikassa kuvittajana toiminut Shepard vieraili monesti. Erityisesti kerrotaan, että Shepard haki inspiraatiota piirtääkseen Riston lempipaikkoja. Disney-versioiden tekijät taas käyttivät yli tuhatta värisävyä samaista metsää maalaillessaan. Sellaisena sivuhuomiona lisättäköön, että Ernestin tytär Mary Shepard taas kuvitti Maija Poppasesta kertovia tarinoita.

Kani ja Pöllö mainitaan alkuperäisistä hahmoista sellaisiksi, jotka eivät perustu Christopherin pehmoeläimiin, vaan näiden malleina toimivat aidommat vipeltäjät. Christopherin alkuperäisiä pehmoeläimiä taas on pidetty esillä museossa New Yorkissa. Tuikitarpeellista tietoa on sekin, että Ihaan sisältä löytyy sahanpurua, kun taas Puh on höyhenillä pulskistettu. Ensin mainitun lempisapuskaksi merkataan ohdakkeet. Tiikerin persoonaan päätyi pala Chum-nimiseltä spanielilta, joka iloisena hyppi ja pomppi tapaamiaan vasten. Disney-versiossa tämän hupaisan hepun sai piirrettäväkseen Milt Kahl, joka on toisenkin tunnetun animaatiotiikerin piirrellyt. Elokuvassa The Jungle Book murahteleva Shere Khan on siis saman tyypin käsialaa.



Shepardin alkuperäisissä piirroksissa Puh talvi-ilmoillakin pelkässä villapaidassa viihtyi ulkosalla, mutta on sittemmin saanut hiukan enemmän vaatetta niskaansa. Puhin kotioven yläpuolelta löytyvä herra Sanders taas on jäänyt jokseenkin mysteeriksi. Ensimmäisessä elokuvassa Myyrä on ainoa hahmo, joka ei alkuperäisten tarinoiden porukkaan kuulu. Siinä on nähtävissä selkeät yhteydet aiemman elokuvan Lady and the Tramp majavaan. Samaa ulkonäköä löytyy ja kumpikin viheltää etuhampaidensa välistä. Myyrän lisäys oli alkujaan Waltin ajatuksia hauskuuden lisäämiseksi. IMDB:n puolelta löytyy huomautus, jonka mukaan tarkoituksena oli korvata Nasu, mutta tämä tuotiin kuitenkin mukaan menoon toisessa lyhytelokuvassa. Waltin omiin suosikkikohtauksiin taas kuuluu tuokio, jossa Kani yrittää epätoivoisesti kätkeä kotinsa suuaukkoon jumittunut Puh kaikenlaisilla viritelmillä.

Disney itse ei tosiaan enää ollut ottamassa vastaan arvostusta, jonka Winnie the Pooh and the Blustery Day osakseen sai. Vuonna 1968 se palkittiin parhaan lyhytanimaation Oscar-patsaalla. Walt tosin näitä palkintoja oli aiemminkin saanut, sillä niitä kertyi kaikkiaan 32 kappaletta, eli enemmän kuin yhdellekään muulle henkilölle elokuvahistoriassa. Myöhemmin ilmestynyt Winnie the Pooh and Tigger Too vuorostaan voitti musiikillaan lastenlevyjen Grammy-palkinnon vuonna 1974. Tiikerilaulusta (The Wonderful Thing About Tiggers) tykkäsivät myös tekijät, sillä Shermanin veljekset sen lempikappaleidensa joukkoon laittavat. Veljekset tekivätkin lisää lauluja aiheeseen liittyen, sillä heidän panostaan on kuultavissa myös reilusti myöhemmin ilmestyneessä elokuvassa The Tigger Movie. Kolme alkuperäistä lyhytelokuvaa yksiin kansiin laittava pitkä elokuva ja siis Disney-klassikkojen listallekin kelvannut The Many Adventures of Winnie the Pooh sai ensi-iltansa 11.3.1977.

Lisäisin vielä julkaisuihin liittyen, että amerikkalainen DVD sisältää erikoisuutenaan runsaat 20 minuuttia kestävän lyhytelokuvan Winnie the Pooh and a Day for Eeyore vuodelta 1983, jossa otsikon mukaan Ihaan syntymäpäiviä juhlistellaan. Amerikkalainen Friedship-erikoisjulkaisu taas lisää pakettiin ensimmäisen jakson uudemmasta Puh-sarjasta My Friends Tigger & Pooh. Etenkin Ihaa-lisukkeen uupuminen kotimaisista levyistä harmittaa, sillä mielelläni sen kokoelmaan sisällyttäisin.



Tämä trivianurkkauskurkkaus päätöstään lähentelee, mutta ehkä loppuun voitaisiin vielä ottaa loikka sinne ihan tarinan lähteille. Kyseleehän Puhkin, että emmekö voisi vain palata alkuun, joten niinpä teemme. Ei nyt heti sentään elokuvaa pyöräytetä uudelle kierrokselle, vaan tuolta klikkaillaan lukaistavaksi A.A. Milnen runo Teddy Bear, joka siis tämän rakastettavan nallen taipaleen laittoi liikkeelle ensin kirjojen ja sittemmin elokuvien maailmassa:

Teddy Bear

Runolla on sen verran pituutta, ettei liene sopivaa sitä ihan kokonaisuudessaan tähän kopioida, joten tyydyn loppusanoiksi nappaamaan pari kappaletta. Linkistä löytyy runon perään lyhyt analyysi ja sivustolta toki muutakin mielenkiintoista. Nyt on kuitenkin tullut aika heitellä heippoja ja antaa Milnen hoitaa loppuhöpöttelyt:

"They stood beneath the window there,
The King and Mr Edward Bear,
And, handsome, if a trifle fat,
Talked carelessly of this and that….
Then said His Majesty, "Well, well,
I must get on," and rang the bell.
"Your bear, I think," he smiled. "Good-day!"
And turned, and went upon his way. 
A bear, however hard he tries,
Grows tubby without exercise.
Our Teddy Bear is short and fat,
Which is not to be wondered at.
But do you think it worries him
To know that he is far from slim?
No, just the other way about -
He's proud of being short and stout."


maanantai 23. marraskuuta 2015

Arthur Christmas (Artturi Joulu - Joulupukin poika)

Jouluelokuvavarastoa tässä taas pikkuhiljaa puretaan, koska lisää on tulossa. Saadaanpa samalla loppuvuoden animaatioiltoihinkin hieman muutakin menoa kuin Sherlock Koiran seikkailuja. Onhan näitä piirrettyjä joulutarinoitakin vuoroaan odottelemaan kertynyt kohtalaisen iso pino, joten sopii sitäkin pikkuisen kutistella ennen joulukuuta. Edellinen joulukokeilu oli Christmas with the Kranks, joka väsähtäneessä ja väkinäisessä epähauskuudessaan kohtalaisen kehnoksi tapaukseksi tuli todettua. Voinee varmaan toivoa, että Arthur Christmas selvästi pirteämpää menoa ruudulle tuo ja huulille sitä kaivattua hymyäkin. Kansikuvien perusteella animaatiotyyli ei aivan sitä omia silmiä eniten ihastuttavaa osastoa edusta, mutta annetaanpa silti mahdollisuus.

Ihan heti ei ole niin kovat joulukiireet kimpussa, sillä elellään marraskuun 25. päivää. Kamera laskeutuu tiiviiseen ryppääseen rakenneltuun pikkukaupunkiin, joka sijaitsee Englannin lounaisosissa. Kadut vaikuttavat muuten hiljaisilta, mutta yksi pieni tyttö kohti postilaatikkoa kipittelee ja sinne oman kuorensa sujauttaa. Kyseinen tervehdys on lähdössä kauemmaskin, sillä osoitekohtaan on raapusteltu Joulupukin paja Pohjoisnavalla. Kohti viileämpiä seutuja kirje kulkeutuukin ja vain noin viikkoa myöhemmin se Joulupukin kirjevastaavan suurista pinoista luettavaksi löytyy.



Gwenillä kyllä kyseltävää ja udeltavaa riittää, sillä kaikenlaista hän tahtoisi tietää. Ensinnäkin, miksei Joulupukin asumusta lainkaan näy Pohjoisnavalta otetuissa Google Earth -kuvissa ja miten selittyy se, että vuodesta toiseen jatketaan aherrusta, vaikka ikä painaa? Mistä löytyy vaadittu aika lukea läpi miljoonien lasten kysymykset sekä toiveet, entä sitten lahjasäkin koko ja herkkumieltymykset? Paljon muutakin olisi tiedusteltavana, mutta kovimmin mielessä taitaa poltella arvoitus siitä, miten ihmeessä Joulupukki kykenee kiertämään koko maailman yhdessä vuorokaudessa ja vieläpä jakamaan kaikki lahjat? Siinähän sitä vastailtavaa riittää ja muistaahan Gwen vielä oman toiveensakin loppuun liittää, eli olisi kovin kiva saada uusi polkupyörä.

Siihen suureen lahjajakomysteeriin saadaankin alkuminuuteilla havainnollistava vastaus, kun viimein kellot kiepsahtavat jouluaattoon. Paikaksi valikoituu Tanska ja tarkemmin itäiseltä rannikolta löytyvä kohtalaisen kokoinen Aarhus. Keskiyön aikaan kadut ovat melko pitkälti rauhoittuneet, mutta pian jo täynnä vilskettä ja vipinää tonttuarmeijan kipittäessä määrätietoisesti kohteisiinsa. Tavoitteena tosiaan on toimittaa vuorokauden sisällä toivottu lahja jokaiselle kiltille lapselle, niin eipä paljoakaan jää aikaa tuhrittavaksi, ja vauhti on sen mukaista. Joulupukki itse tosin on jo vuosien vieriessä vähemmän vetreäksi käynyt ja onpa myös torkahtaa kesken kaiken tohinan. Aarhusiin saadaan ripeästi varmisteltua jouluilo, vaikkakin tarkkuutta sekä neuvokkuutta se vaatii.



Tanskasta päästään pois, mutta vielä ei ole taukohetkien paikka, sillä reen pitää pikavauhtia kiitää seuraaviin paikkoihin. Sepä ei muuten ole mikään muutaman poron vetämä pikkupulkka, vaan valtava ja tarpeessa näkymätönkin avaruusalusta muistuttava huipputekninen vekotin. Seuraavaksi pitää valmistautua toistamaan lahjaoperaatio Saksan puolella. Samalla päästään kurkkaamaan Pohjoisnavan tukikohtaan, joka ei todellakaan ole mikään kotikutoinen pieni lelupaja, vaan jäätikön kätköistä löytyy suuri valvontakeskus, jossa sadat tontut ovat varmistamassa jouluaaton sujumista suunnitelmien mukaan. Koko operaation johdossa on Joulupukin vanhempi poika Steve (äänenä Hugh Laurie), jonka aivotyön sekä järjestelmällisyyden tulosta nykyinen mittavaa sotilasoperaatiota muistuttava lahjakiertue on. Seuranta on tarkkaa sekä jatkuvaa, sillä kaiken olisi onnistuttava pilkulleen.

Nuorempi poika Arthur (äänenä James McAvoy) taas on aiemmin mainittu heppu, jonka hommana on lukea toivomuskirjeet ja vastailla kyselyihin. Isoveljen viileäpäisyys ja hallittu harkinta eivät tunnu Arthurin luonteenpiirteisiin lukeutuvan, mutta intoa, tekemisenhalua sekä sydäntä näyttää löytyvän vastineeksi. Hänessä polttelee palo varmistaa, että ihan jokaisen lapsen toiveet täytetään ja niinpä Arthur tunkee valvontakeskukseen ihmettelemään, miten jouluinen kierros edistyy. Kaveri on kuitenkin sen verran kömpelö ja sähellykseen taipuvainen, että isoveli kertoo, että Arthur voisi kriittisen vaiheen ajan pysytellä poissa näistä tiloista. Hiukkasen nolona sekä pettyneenä Arthur lampsiikin takaisin tonttuhenkilökunnan naureskellessa perään.



Pienistä nikotteluista huolimatta aatto saadaan pikkuhiljaa pakettiin ja lopulta kotiutuva tehoryhmä otetaan suurempinakin sankareina vastaan. Pari miljardia lahjaa on löytänyt oikeisiin osoitteisiin ja sitä sopii pikkuisen juhliakin. Olisikin hyvä paikka lopetella menestyksekäs ura tällaiseen hetkeen, sillä Joulupukilla tulee 70. aattokierros täyteen. Perinne onkin mennyt siten, että virkavuosia juurikin sen verran kerrytetään ja sitten on jo pojan vuoro hypätä isän saappaisiin. No, kiitospuhettaan pitäessä Joulupukki on niin innostunut ja huutelee, ettei malta odottaa seuraavaa vuotta. Steve on jo pitkälti valmistautunut ottamaan homman hoidettavakseen ja melkoisen pettymyksen isän ratkaisu hänelle aiheuttaakin. Viimein perhe pääsee oman joulupöytänsä ääreen, mutta tunnelmat ovat kaiken raadannan jälkeen hieman väsähtäneet ja viimeisimpien käänteiden kireyttämätkin.

Arthurin joululeikkiehdotuksetkin saavat nihkeän vastaanoton ja kinasteluksi pelikin tahtoo karkailla. Samaan aikaan toisaalla jälkisiivousta tekevä tonttu huomaa, että yksi paketti on pudonnut linjastolta ja jäänyt kokonaan toimittamatta. Tonttuväki tiedottelee Stevelle jakamattomasta lahjasta, joka asioita hetken järkeiltyään toteaa, ettei yksi parista miljardista ole yhtään mitään. Arthur taas järkyttyy kovastikin, eikä millään kykene Steven kantaa omaksumaan. Joulupukkikaan ei väsyneessä tilassaan ole enää halukas uusintakierrosta ottamaan, vaan on avoin ajatukselle, että kuriiripalvelu toimittaa vähän myöhemmin paketin perille. Kaiken muun lisäksi kyseessä sattuu olemaan vielä Gwenin pyytämä polkupyörä, mikä kovasti Arthurin sydämeen sattuu.



Jotakin pitäisi ehdottomasti tehdä, mutta vain yksi tonttu olisi innokkaana lähdössä reissuun. Tosin myöhemmin Arthurin jo eläköitynyt isoisä juttelee mahdollisuudesta ottaa vanhempaa kalustoa käyttöön ja lähteä omin luvin lahjareissulle. Siinähän saa Arthur mahdollisuuden poistua postitoimistosta tositoimiin, vaikkakin kovin arkaillen ehdotukseen suhtautuu. Jouluiseen seikkailuun kuitenkin lähdetään tiukkaa aikarajaa vastaan kisaamaan. Aivan ilman mutkia ja väärinkäsityksiä tämä ei tietenkään suju ja pian ollaankin pisteessä, jossa tontut ovat pyyhkäisemässä koko jouluoperaation pois Pohjoisnavalta. Liekö luvassa viimeinen silaus onnistuneelle joululle, vaiko peruuttamattomia tuhoja tekevä katastrofi...?

Kyllähän minäkin tästä jouluisesta seikkailusta paljonkin hyvää ja huvittavaa löydän, mutta en sentään takakantta mukaillen uudeksi jouluklassikoksi lähtisi kehumaan. Uusinnan tai parikin pystyy helposti ennustelemaan vaikkapa senkin takia, että muutamissa kohdissa yksityiskohtia enemmänkin vilistelee väkisinkin hiukkasen hitaiden silmien ohi ja epäilemättä pikkujippoja muuallakin saattaa jäädä havaitsematta. Jos taas miettii, että Arthur Christmas olisikin jokaisena jouluna kertailussa, niin luulisin sen kuluvan loppuun suhteellisen nopeasti. Suuria tunteitakin tavoitellaan, mutta paremmin onnistutaan pikkukivan hassuttelun puolella, joka ei varmaankaan loputtomiin jaksa hihityttää.



Nokkelaksi, kekseliääksi ja paikoin hyvinkin viihdyttäväksi elokuvaa luonnehtisin. Alun suuren mittakaavan lahjajako onkin minusta oivallinen esimerkki huumorin ja vauhdikkaamman toiminnan yhdistämisestä aiheeseen. Sadat tontut kipittävät Aarhusin katuja, jolta pompitaan autoihin ja koteihin niinkin vinhasti, että kamerallakin on vaikeuksia pysyä perässä. Kaikkeen on varauduttu etukäteen ja esimerkiksi vahtihauvoja varten harhautusherkkuja ilmassa liitelee. Lahjaröykkiöitä kasvatellaan ammattimaisen tarkasti ja mukana kulkevat kiltteysmittarit varmistelevat, että kukin saa ansioidensa mukaan. Vähän siinä sivussa kenties naureskellaan erilaisilla vinkeillä laitteilla leikkiville agenttielokuville, mutta kaikki tehdään isompaa tarinaa tukien. Oikeastaan jälleen voisikin huikata, että ensimmäinen toimintajakso höykyttää loppuosan tarjonnan, mikä hivenen harmillista on.

Saksassa ei ole lähdetty toistamaan operaatiota sellaisenaan, mikä myös plussaksi kääntyy. Siellä tarjoillaankin toisenlaista kiperää tilannetta, joka tuo esiin lahjatontun näppäryyttä ja kykyä reagoida varsin nopsasti muuttuviin tilanteisiin, tietenkin avuksi kyhäiltyä nykytekniikkaa hyödyntäen. Samaan kekseliääseen vauhtijaksojen kerhoon laittaisin lopusta löytyvän puuhastelun, joka kieltämättä on pienimuotoisempaa väkertelyä. Lahjapaperit viuhuvat kuitenkin niin vikkelästi, että kyllä se joukkoon kelpaa. Mieluummin tosiaan näin, ettei lähdetä kopioimaan ja kasvattamaan jo aiemmin nähtyä, vaan yritetään jotakin erilaista.



Toisella tapaa ihastuttavia liitelyjäkin löytyy, kuten esimerkiksi Arthurin ja isoisän häipyminen teilleen. Ensin meno on jokseenkin epävakaata, mutta alkukankeuksien jälkeen kuvat täyttyvät hetkiseksi hyvällä tunnelmoinnilla, jossa taivaan, maan ja meren mahtavat ihmeet hämmästeltäviksi tulevat ja saavat Arthurin näkemään maailman aivan uudella tavalla. Vähän vastaavaan suuntaan kehitellään Afrikkaan vieviä harharetkiä, kun porukka saa itsensä pulaan leijonalauman kanssa. Hirmustuneet sekä hurjistuneet kissapedot tahtovat sankareitamme haukata, josta tietysti ärhenteleväinen pakomatka saadaan aikaan. Ripaus erikoispölyä laittaakin monenlaiset savannien vaeltajat nauttimaan lentotaikaa tummalla yötaivaalla. Nämä tällaiset ovat sellaisia tuokioita, joita minusta sopisi vähän venytelläkin, mutta Arthur Christmas tahtoo kuitenkin pitää tarinansa liikkeessä, eli eipä ole aikaa näitä ihmetellä ja kummastella kovinkaan pitkään.

Juurikin vauhtitarpeeseen vedoten elokuvaan on päässyt mukaan myös vähemmän innostavaa kaoottista kohellusta. Lentoporojen katoillessa teilleen ja viranomaisten kiinnostuessa kieltämättä sähellystä seuraakin, mutta nämä pätkät ovat omille silmille sitä helpoimmin unohdettavaa höttöä. Jos leikkaussakset kätösiin saisin, niin sivujuoni viranomaisineen ja UFO-jahteineen katoaisi kyllä varsin nopeasti elokuvasta kokonaan. Tarpeetonta tohinaa, joka ei juurikaan huvittele ja samalla vie juttua vähemmän jouluiseen suuntaan. Saadaanhan näin lisää mutkia matkaan, mutta huippuhetkistä ollaan kaukana ja ainakin omiin tarpeisiin muutenkin ympäri maailmaa poukkoileva ja säntäilevä epäonnisempi pienempi lahjakierros omaa ilman armeijapuuhasteluakin ihan riittävästi vauhtivipinää.



Huumoriltaan Arthur Christmas nojaa toiminnan lomaan liitetyn kikkailun lisäksi tietysti sanailuun. Tässä tapauksessa itse kallistun enemmän fyysisemmän puuhastelun kannalle, vaikka eivät ne vitsitkään mitään huonoja ole. Mukana on paikoin pikkuisen piikittelevääkin sävyä, kun isoisä pääsee juttuineen vauhtiin. Hänellä on vähäsen hampaankolossa, mitä tulee Steven järjestelmälliseen ja vimpainvetoiseen moderniin pukkitouhuun. Kyllä ennen oli kaikki paremmin kun henkensä kaupalla pienellä reellä paineli menemään luotien viuhuessa ympärillä! Myös Steve osaa paikoin kyynisemmin sanailla, mikä vaarantaa koko tonttujoukon uskon joulun perusteisiin. Jos yhdellä lapsella ei ole väliä, niin onko toisella ja miten sitten päätetäänkään, ketkä ovat niitä, jotka voidaan huomiotta jättää? Pahat kielet pidetään kuitenkin siinä määrin kurissa, että linja kaikkiaan kiltiksi juttujenkin suhteen jää.

Pahisten puutteesta plussaa myös kirjailen. Vaikka perässä niitä jahtaajia onkin, niin ilkimyskerhoon heitä ei millään pysty laittamaan. Sekin on kivaa, että vaikka hahmojen välillä närää ja kinaa esiintyykin, niin näitä erimielisyyksiä ei kärjistellä siihen pisteeseen, että toisten kurkkuihin käytäisiin ja siltoja polteltaisiin. Näin onkin paljon luontevampaa lähteä oikean hetken koittaessa sovittelemaan lempeämpään sävyyn. Lopetuksesta kyllä kovasti tykkäilenkin, sillä siinä mukavasti ilo, yhteisymmärrys ja yleinen jouluisuus laitetaan käsikkäin kulkemaan. Ehkei se kyyneliin asti herkistele, mutta saahan kuitenkin hyvää mieltä runsaasti aikaiseksi.



Katselun jälkeen oli vielä aikaa käydä levyn lisukkeiden kimppuun ja ne voi kyllä melkoisen kevyiksi summailla. Lopputekstien aikana kuultava Santa Claus Is Comin' to Town Justin Bieberin esittämänä on musiikkivideon muodossa mukana valikoimassa. Kyseisestä tulkinnasta en paljoakaan välitä. Lisäksi musiikkivideoon liittyen löytyy noin pariminuuttinen kulisseihin kurkkaus. Unwrapping Arthur Christmas käyttää 13 minuuttia lähinnä tarinan selittelyyn ja hahmojen kuvailuun. Ääninäyttelijöiden ottoja kyllä vähän vilkaistaan, mutta yleisesti ottaen asiasisällöltään tämä on varsin laiha tapaus. Lisäksi löytyy viisi kappaletta pätkiä, joissa seuraillaan tiettyjen kohtausten tai taustojen kehittelyä. Tekijöiden selostuksesta huolimatta ei näistäkään niin hirmuisesti kerry käteen. Viimeisimpänä mainittakoon minuutin mittainen tonttujen rekrytointivideoksi nimetty napsaus, joka käytännössä on mainos elokuvalle.

Isoimpien ylistysten puuttumisesta huolimatta Arthur Christmas kuuluu omalla listalla selvästi sinne parempien jouluelokuvien puolikkaaseen. Sävy pysyy pienistä naljailuista huolimatta hyväntuulisena sekä kepeänä lähes koko elokuvan ajan. Välillä pitää tietysti toviksi vakavoitua, mutta ohimenevää se sellainen on... Vipellystä selvästi arvostetaan, vaikkakin itse olisin parissa kohtauksessa jarruja reippaammin painellut, etteivät hyvät hetket liian nopsasti taakse jäisi. Pakettien parissa toki paljon hääräillään, kun kerran tällainen aihevalinta on tehty, mutta päästäänhän sitä jouluhenkeäkin pikkuisen puntaroimaan ja pohtimaan. Animaation tuomia vapauksia ja mahdollisuuksia hyödynnetään ahkerasti ja kekseliäästi läpi elokuvan. Vaikka tulikin mainittua, että mukana on keskinkertaisempaakin menoa, niin kyllä pirteämmät pätkät enemmistössä tässä tapauksessa ovat. Tunnelmapuolelle olisi voinut hiukkasen lisää makusteltavaa saada, mutta kelpaa näinkin. Arthur Christmas onkin varsin värikästä, vauhdikasta ja ennen kaikkea viihdyttävää vilkuiltavaa.



Arthur Christmas (2011) (IMDB)