Race to Win / Race to Redemption

Koirakavereiden kummittelevaisempi seikkailu oli jo melkoisen heppoista höttöä noin kevyemmän luokan koko perheen elokuvaviihteenkin joukossa, joten kenties Spooky Buddies Aavekoiran kirouksineen saa peräänsä jotakin vähän vakavampaa. Tarkoituksena ei ole loikata suoraan raastavien tunteiden raskaaseen sarjaan tai elämänilottoman lohduttomuuden syvään päätyyn, vaan edelleen olisi aikomuksena viihtyä lähempänä lämpöisiä tunnelmia sekä kauniita kuvia. Mitä näitä erilaisia eläinvetoisia elokuvia on tullut ihmeteltyä, niin koirajutut tuntuvat useammin kallistuvan komedialliseen kepposteluun, kun taas hevoshommiin vaikuttaisi olevan luontevampaa ujuttaa mukaan jonkinlaista toipumistarinaa, ja ennakko-odotukset illan elokuvavalinnasta ovat juuri tuollaisen haikeamman kertomuksen suuntaan kallellaan.

Jos muistelen runsaan vuoden takaista summailutekstiä lupauksineen, niin aikeiksi tuolloin naputtelin, että 2018 olisi ollut hauvojen sekä heppojen kansoittama vuosi, mutta eipä se lopulta kuitenkaan toteutunut toivotusti. No, tässä olisi taas tilaisuus uudelle yritykselle ja näitä tosiaan on kokoelman katsomattomien joukossa melkoinen kasa, ja se läjä on vain päässyt paisumaan viime vuoteen verrattaessa, sillä kaikenlaista kiinnostavaa on pitänyt napata mukaan milloin mistäkin. Näitä näkemättömiä hauvailuja sekä hevosteluja on myös kertynyt melko pitkältä aikaväliltä, sillä varhaisimmin valmistuneet ovat 1940-luvun puolivälistä, kun taas tuoreimmat tapaukset vain runsaan vuoden vanhoja. Race to Win on selkeästi uudempien joukosta, sillä IMDB:n mukaan se olisi päätynyt markkinoille vuoden 2016 syyskaudella.

Race to Win asettelee tapahtumiaan Mississippin osavaltioon ja tarkemmin katsottuna sen eteläisimpään piirikuntaan Hancock Countyyn. Ainakin alku vaikuttaa rauhalliselta ja seesteiseltä, kun kamera tutkii vehreitä maisemia kera verkkaisen kitaramusiikin. Elinvoimaisesti vihertävät puut taustallaan ratsastelevat Hannah (Danielle Campbell) ja Gentry Rhodes (Luke Perry). Isä ja tytär ilmeisesti kovin pitävät yhteisistä ratsastusreissuistaan ja Gentry juttelee, miten tärkeää olisi saada pidettyä tämä uskomattoman kaunis paikka perheellä, koska paljon on sen eteen töitä tehty ja aikaa uhrattu. Pienimuotoisesti kilvoitellen kaksikko kiitelee kohti kotitilaa, jossa retkeilijöitä odotellaan ruokapöytään.

Hannah ehtii perille ensin ja isä kehottelee häntä menemään Anne-äidin (Candice Michele Barley) ja Rudy-veljen (Aiden Flowers) kanssa aloittelemaan ateriointia, sillä Gentry aikoo pikaisesti huoltaa hevoset. Iloiset yhteiset ruokailutuokiot näyttäisivät kuitenkin olevan Rhodesin perheen osalta ohi, sillä hevosia hoitaessaan Gentry lyyhistyy lattialle, eikä sieltä enää onnistu nousemaan. Jokusen hetken odoteltuaan muut huolestuvat viipyilevän isän takia ja kun he hänet löytävät, niin henki on jo poissa eikä paljoakaan tehtävissä. Annen ja Hannahin yrittäessä järjestää apua paikalle, tekee Gentry vielä ennen poismenoaan lyhyen ilmestymisen pojalleen ja ilmeisesti haluaa jättää nuorelle Rudyllekin ison vastuun.

Perhettä painavan suuren surun lisäksi päälle vyöryy valtavalta vaikuttava arkisempien huolien sekä murheiden kokoelma, sillä tilan talous on viime aikoina ollut varsin herkässä ja huojuvassa vaiheessa. Paljon on panostettu, otettu riskejä ja toivottu, että motivoitunut aherrus toisi tiliä ja toimeentuloa tulevaisuudessa, mutta näitä odotuksia ollaan hyvää vauhtia murskaamassa murusiksi. Laskuja kyllä riittää, mutta tulot taas ovat melko vähissä, ja näyttää varsin kyseenalaiselta, että Rhodesit pystyisivät paikan pitämään. Yrittämättä ei luovuteta, vaan aletaan miettiä, mistä voitaisiin luopua sekä kasata pikkuisen käteiskassaa kokoon. Ympärillä pyörii myös luotettavia ihmisiä apuna ja tukena, läheisimpänä ja tärkeimpänä Susie-täti (Amy Brassette).

Pientä toivonpilkahdusta saattaa siis aina silloin tällöin jostakin pilkistellä, mutta valtava menetys ei noin vain suostu lipumaan ohi. Hannah ei halua antaa kyynelille tilaa tai tilitellä omia tuntojaan muille, kun taas nuorempi Rudy sulkeutuu vielä voimakkaammin mykistyen täysin. Päivänä eräänä ovikelloa tulee soittelemaan Gregory Darden (Thomas Francis Murphy), joka ei todellakaan ole mikään miehistä mukavin. Ilmeisesti tyypillä on häikäilemättömän hämärähepun mainetta paikkakunnalla, mutta myös taloudellista mahtia. Miten miekkonen sitten liittyy Rhodesin perheeseen onkin hieman huonompi homma, sillä Gentry on aikoinaan lainannut juuri tältä samaiselta keljulta kelmiltä 150000 dollaria ja Darden tulkitsee asian siten, että velka on siitä eteenpäin Annen vastuulla.

Häijynoloinen Darden ei selvästikään tahdo mitään mittavia suruaikoja tai yleensäkään armoa antaa, vaan latelee ovella tylyt terveisensä. Tila on lainaa otettaessa toiminut vakuutena ja maksuaikaa olisi 30 päivän verran, jonka jälkeen luvassa on lähtö kotoa joko hyvällä tai pahalla. Muutenkin tiukkaan tilanteeseen tällainen yllätyssumma vaikuttaa niin mahdottomalta, että voisi yhtä hyvin olla miljoonia. Lopulliseen lannistumiseen Rhodesit eivät kuitenkaan noin vain suostu, vaan tahtoisivat pitää yhteisestä unelmasta kiinni, ja yhdeksi mahdollisuudeksi mietitään paikallista hevoskisaa, jossa olisi jaossa kohtalainen kasa palkintorahaa. Tallissa kuitenkin on menestyneitäkin kilpahevosia ja kuukausi voisi jopa riittää valmistautumiseen, mutta apua kaivataan, eivätkä valitettavasti kaikki osalliset ole ihan yhtä toiveikkaita tämän oljenkorren suhteen...

Race to Win ei ainakaan liian pitkitetyltä vaikuta, sillä alle 80 minuuttiin yritetään mielestäni ahtaa hiukan liikaakin, kun huomioidaan se seikka, etteivät tekijät ole mitään A-luokan draamataitureita. Koko ajan sinänsä tuntuu tapahtuvan ja tarina puskevan eteenpäin, kun ensin alle neljään minuuttiin saadaan sydänkohtaus ja isän menetys. Siihen perään sitten koko unelma uhatuksi, tärkeää kisaa, juonittelua sekä pikkuisen ihastustakin. Eihän Race to Win ainoa tapahtumiltaan tiivis teos lajissaan ole, sillä monessa muussakin hevoselokuvassa sattuu ja tapahtuu vähintään yhtä runsaasti kaikenlaista, mutta kun kokonaisuus tuntuu puolivaloiselta tiettyjen pakollisten kohtausten ketjuttamiselta, niin eipä siinä oikein luontevasti tai yleensä lainkaan onnistu ilosta suruun siirtyminen parin minuutin sisällä muutaman tönköhkön vuorosanan siivittämänä. Tätä yhtälöä voikin summailla siten, että tekemistä kyllä riittää koko kestolle, mutta tunne ja tunnelma tipahtavat ikävästi jo ihan alkupuolella kyydistä, eikä niitä enää missään vaiheessa onnistuta mukaan nappaamaan. Parhaat hetket nojaavatkin vahvasti ulkoiseen viehätykseen, johon onneksi silloin tällöin ylletään ja saadaan edes kuvallista kauneutta hiipuneen hengen tilalle.

Tokihan sitä tahtoisi kannustaa ja elää hahmojen mukana tarinassa ottaen osaa iloon sekä suruun, mutta melkoisen vaikeaksi liikuttuminen on tehty. Hannahin kasvutarina ei lajityypissä mikään erityisen poikkeuksellinen ole, vaikkakin edessä on kova paikka, kun nuoren naisen pitää aikuistua monta vuotta noin kuukaudessa. Kyllähän hän jo lähtökohtaisestikin tietää ja osaa tilan töitä, mutta paineet ovatkin huomattavasti valtavammat, kun ahdinko ja vastuu painavat raskaasti, eikä aikaa tai varaa virheille juuri suoda. Kaikesta huolimatta Hannah kuitenkin on porukasta se, jonka kautta saa parhaan kosketuksen Rhodesin perheen ahdinkoon, sillä muut jäävät taustalle paljon voimakkaammin. Hannahia esittävä Campbell ei ainakaan tässä teoksessa minään erityisenä lahjakkuutena loista, mutta aika paljon tönkköydestä menee puhtaasti keskinkertaisen käsikirjoituksen syyksi.

Väittäisin, että Gentrya esittävä Perry viskaistaan vieläkin hankalampaan ja epäkiitollisempaan rooliin, sillä tiukan aikataulun takia heppu ehtii näyttäytymään katsojille tavallisen arkielon puitteissa äärimmäisen niukasti. Siitä eteenpäin Perryn hommana on esittää eräänlaista vaikeina aikoina rinnalle ilmestyvää neuvovaa sekä tukevaa henkeä. Siitäpä sitten pitäisi saada katsoja herkistymään enemmänkin, kun toistuvasti pölähtää jostakin riutuneen ja vakavan oloisena lätisemään kuluneita latteuksia. Yleensä osaan olla ehkä turhankin suopea kuulemaan kaikenlaista hölmöäkin huttujuttua, kunhan mukaan saadaan edes ripaus tunnetta, mutta Race to Win tahtoo höpötellä katsojan suuntaan melkoisen tönkköä turinaa läpi elokuvan enimmäkseen ilman vakuuttavuuden häivääkään.

Toki tätä aidonoloisesta herkkyydestä ja herttaisuudesta riisuttua puhetta muutkin harrastelevat, mutta sanailusta huokuva tyhjyys korostuu mainiosti Gentryn hahmon kohdalla. Jatkuva rakastamisen ja välittämisen vakuuttelu ei valitettavasti vakuuta, ja näitä kliseisiä lauseita voi tietysti toistella vaikka maailmanloppuun saakka. Eipä se tunteiden tunteettoman jähmeä höpöttely tämän elokuvan kohdalla kuulosta kertailulla miksikään paranevan ja paikoin vakavanaamainen latteuksien latelu alkaa saada huvittavia piirteitä. Tarkoituksena ei ole elokuvaa lähteä liikaa lyttäämään töksähtelevän tunteilun takia, mutta olisihan tähän pitänyt saada reippaasti enemmän yritystä katsojan kosketteluun kuin nykymuotoinen tylsämielinenkin ja erittäin laimea haikeilu.

Herkempiä tuntemuksia tavoitellessa rimaa ei siis ole erityisen korkealle tekijöiden taholta kohoteltu ja samalla linjalla tunnutaan pahistelukin hoidettavan, koska Darden on lähinnä haukotuttavan kehno niljake ilkeilyssään. Tokihan hänet esitellään ahneena ja itsekkäänä tyyppinä, jota kiinnostaa enimmäkseen oma omaisuus, mutta vaikuttaa lähinnä naurettavalta, että hän ottaa Gentryn kuoltua asiakseen alkaa piinailla Rhodesin perhettä. Tulevan uima-altaan ja tenniskentän paikan pähkäily aivan toisten pihan reunalla on kieltämättä mautonta touhuilua, mutta Dardenilla on mielessä paljon synkempiäkin suunnitelmia, ja niinpä hän juonii itselleen kätyreitä tekemään tylyjä töitä, joiden olisi tarkoitus varmistaa perheen unelmien lopullinen luhistuminen. Yölliset pahuuden puuhat saattavat saada moraaliltaan heikot apurit tuntemaan satunnaista syyllisyyttäkin, minkä kolkuttelua ei välttämättä saa enää hiljennettyä, vaikka maukkaiden tuopposten määrä nenän edessä kasvaisikin. Herra itse on kuitenkin katumaton tapaus alusta loppuun ja käytännössä niin huitaisten kyhätty kasa keskinkertaista ilkeilyä, ettei tyypistä oikein osaa innostua mihinkään suuntaan.

Race to Win saattaa nimellään vihjaista, että hevoskisailua olisi luvassa runsaastikin ja että konkreettisemmilla esteillä olisi enemmänkin merkitystä tarinan kannalta, mutta käytännössä nämä osuudet hutkaistaan varsin pikaisesti läpi. Vaikeuksia kisapuoleenkin tietysti liittyy, sillä kaavailtu kilpailija heittää hanskat tiskiin todeten, että Gentryn hevonen alkaa olla toivottoman vanha, eikä sillä enää riitä kuntoa voittoa varten. Toisilla kuitenkin riittää uskoa ja toivoa, joten treeneihin lähdetään ja siitä ponnistamaan kisoja kohti. Näitä tuokioita kuitenkin valitettavasti vaivaa laimeus ja unohdettavuus, mikä varmaan selittyy osittain kiirehtimisellä. Jokunen lyhyt harjoitushetki ei kovin kummoiseksi kykyjen viilailuksi pääse kehittymään ja nostatus ennen isoa kisaa on täysin olematon. Parin päivän karsinnat tiivistyvät pariin minuuttiin, eikä kisakoitoksesta juuri enempää irtoile iloa tai jännitystä. Voisikin sanoa, että vauhdikasta hevostaiteilua toivovalle Race to Win on aika keskinkertaista katseltavaa ja otsikon lupailema koitos käydäänkin ennemmin pääkopan puolella paineita sekä ahdistusta vastaan.

Jos ottaa vertailuun vaikkapa 2000-luvulle päivitetyn Flicka-elokuvasarjan, joka ei missään tapauksessa mitään virheetöntä heppahöttöä tai -herkistelyä olekaan, niin mielestäni silti jokainen noista osista hoitaa tarinan, tunteet ja maisemapuolenkin paremmin kuin Race to Win, jolle ei paljoakaan tyylipisteitä tee mieli lähteä jakelemaan. Ensimmäinen Flicka lienee edelleen parhaita näistä näkemistäni hevosteluista ja vaikka sekä Flicka 2: Friends Forever että Flicka 3: Best Friends paljon samoja teemoja vähemmällä näyttävyydellä toistelevatkin, niin ovatpahan kumpainenkin silti laadukkaampia tapauksia kuin tämä Teddy Smithin ohjaus. Race to Win ei kuitenkaan ihan niin tolkuttoman toivoton tohelointi ole, etteikö edes hienoista mielenkiintoa jäisi antaa tekijöille toista tilaisuutta. Smith nimittäin on ohjannut kaksi muutakin hevoselokuvaa. Vuotta varhaisempi A Gift Horse vaikuttaa kuvauksen perusteella tarjoilevan vastaavan murheellisen toipumistarinan, eikä ainakaan IMDB:n pisteytys lainkaan laadukkaampaa lopputulosta lupaile. Vuoden 2018 Urban Country saattaa olla pykälää iloisempi hömppä ja taitaa olla muutenkin yleisesti tykätyin näistä Smithin kolmesta heppailusta, joten sen ainakin voisin vilkaista, jos jostakin näppärästi löytyy.

Yleisestä kaavasta pikkuisen poikkeavasta loppuratkaisusta tekisi mieli antaa runsaamminkin tunnustusta, mutta kun sekin hoituu samalla toistaitoisella tavalla kuin melkein kaikki muukin elokuvassa, niin jälkimaku on näidenkin käänteiden kohdalla kamalan laimea ja tuntuu lähinnä siltä, että sattuu hyvä haltija viilettämään avuksi pahassa paikassa ja sitä kautta ahdinko yht'äkkiä väännetäänkin kaikin puolin onnelliseksi lopuksi. Väkinäisen pirteä päättely ei laita lainkaan läpyttelemään räpyliä yhteen, vaan puh, pah, höh ja pöh summaavat tätä tyhjänpäiväistä keskinkertaisuutta osuvammin. Aika pitkälti kaikenlaisten kasautuvien vaikeuksien suhteen mennään tuttujen reittien mukaan ja melko odotettuja asioita tapahtuu kohtauksesta toiseen, mutta ikävä kyllä katsomossa on hankalaa saada mistään tunteesta kiinni ja niinpä lopussakin ilo jää siirtymättä ruudun toiselle puolelle, vaikka Rhodesit lähtevätkin kohti helpompia ja hymyileväisempiä aikoja.

Kaikesta valtavasta valittelun määrästä huolimatta Race to Win ei niinkään ole tylsä ja onhan siinä jokunen kohtalainen kohtaus ja kiva sekä kauniskin kuva, mutta kaiken päätteeksi jää melkoisen tyhjä olotila. Lyhyt kesto, oletettavasti pieni budjetti ja muut tuotantopuolen rajoitteet ovat toki laittaneet vastaan, mutta mielestäni silti elämäniloa uudelleen etsiskelevään ja eheytymiseen pyrkivään tarinaan olisi pitänyt pystyä puhkumaan reilusti enemmän henkeä. Murheellista menneisyyttä sekä surullisia sattumia ovat myös muut nähdyt hevostarinat tarjoilleet, mutta Race to Win ei oikein vahingossakaan tunnu kykenevän saamaan näistä teemoistaan juuri mitään mielekästä aikaiseksi. Herkkyyttä ja koskettavuutta hakevalle toipumistarinalle tällaiset tuumailut eivät todellakaan ole kehuja, vaan aikamoinen lässähdys se on, jos sekä ilot että surut jäävät jakamatta teoksen summautuessa lähinnä yhdentekeväksi kertakatseltavaksi.

Race to Win (2016)

Koiramäen talvi

Disneyn ihmeellisestä talvimaailmasta olisi tarkoituksena tehdä taas paluu Mauri Kunnaksen juttuihin, eli kaipa tämä joulukuu ainakin blogin puolella kulahtaa näiden kahden välillä vaihdellen. No, kumpaisenkin jouluisesta sekä talvisesta animaatiotarjonnasta tuntuu löytyvän niinkin monipuolista, hauskaa ja koskettavaakin katseltavaa, ettei tässä tylsyyden kiroja tarvitse manailla tai muutenkaan mieltään pahoittaa. Viimeksi höpöttelyjen aiheena oli Disneyn Winter Wonderland, mikä ei mielestäni mikään tasalaatuinen täyskymppi ollut, mutta tarinavalikoimassa oli kieltämättä paljon hyvää ja hauskaakin puuhastelua ja kyllä sille ihan mielellään paikan katsoo elokuvahyllystä Disneyn jouluisten kokoelmien joukosta.

Koiramäen porukka on jäänyt minulle vieraammaksi väeksi ja kyseisiä kirjoja on tullut vain harvakseltaan selailtua ja niinpä myös nämä televisioon tehdyt sarjat ovat ainakin muistikuvissa melko pitkälti hämärän peitossa. Aikuisiällä on ainakin livahtanut Koiramäen elämänmeno ihan kokonaan ohi, mutta kaipa sitä jaksoja seuraillessa pikkuisen selkiytyy, onko juuri tätä talvikauden ajasta kertovaa kirjaa tai televisiosarjaa sattunut joskus vuosia sitten silmäilemään. Sellainen käsitys kuitenkin on jäänyt, että noin sävyltään Koiramäki liikahtaisi huomattavasti lähemmäs aiemmin kommentoitua sarjaa Tontut, sillä ymmärtääkseni arkiset asiat ja kaipa vanhat kansanperinteetkin näissä pilkahtelevat esiin, kun taas Joulupukki sijoittuisi selkeämmin satumaailman puolelle. No, kuusi jaksoa ja kaikkiaan 42 minuuttia levyssä riittäisi katseltavaa, ja olipa sitten painotukset kumpaan suuntaan tahansa tai jossakin välimaastossa, niin uskoisin kelpaavan ihan hyvin.

Koiramäki asumuksineen ja elämäntapoineen ei ole noin vain Kunnaksen mielikuvituksesta tempautunut kirjojen sivuille, vaan sille löytyy todellisesta maailmasta vastine, josta kirjailija onkin ilmeisen paljon ammentanut ideoita näihin teoksiinsa. Vaikka vastaavat koirayhteisöt ovatkin ehkä saattaneet olla harvinaisia tai jopa olemattomia, niin tarkoitus kai on ollut kuvata melko tarkasti 1800-luvulla Suomen maaseudulla eläneiden ihmisten arkisia askareita, huvituksia, perinteitä sekä uskomuksia. Eräänlaisena innoittajana ja esikuvana on toiminut Punkalaitumella sijaitseva Talonpoikaismuseo Yli-Kirra, joka onkin sittemmin saanut lempinimekseen Koiramäen talon. Museon sivustolta voikin käydä lukaisemassa juttuja liittyen rakennuksiin ja vilkaisemassa, löytyyköhän kuvista yhteyksiä Koiramäen asukkaisiin tai asumuksiin:

"Talonpoikaismuseo Yli-Kirran eli Koiramäen talon muodostavat maatalon pihapiiri ja sitä ympäröivä noin neljän hehtaarin laajuinen museoalue.

Tällä paikalla, Punkalaitumen Talalan kylässä, on asuttu ja tehty maatalon töitä 1800-luvun alusta lähtien. Umpipihatyyliin rakennettu Yli-Kirra on alkuperäisessä asussaan. Tiettävästi taloa ja tilaa asuttiin aina 1920-luvun viimeisiin vuosiin asti. Yli-Kirran viimeinen isäntä oli Paavo Yli-Kirra.

Viimeisen isännän kuoltua tila huutokaupattiin vuonna 1929, ja sen lunasti Punkalaitumen kunta. Reilu pari vuosikymmentä myöhemmin, vuonna 1952 kunta luovutti alueen Punkalaitumen Museo- ja Kotiseutuyhdistykselle. Yhdistys on perustettu vuonna 1947.

Vuosikymmenten saatossa tila oli rapistunut sekä osa sen alkuperäisiä rakennuksia myyty ja siirretty muualle. Paikkakuntalainen valokuvaaja Sulo Uutto oli kuitenkin ikuistanut Yli-Kirran jo vuonna 1929. Nämä valokuvat toimivat tärkeänä ikkunana menneeseen, kun museoyhdistys alkoi niiden pohjalta saattaa pihakokonaisuutta alkuperäiseen muotoonsa.

Yli-Kirran tullessa museoyhdistyksen haltuun, alkuperäisistä rakennuksista paikalla sijaitsivat päärivi ja salirivi. Muut rakennukset on tuotu tai rakennettu nykyisille paikoilleen vastaamaan tilaan alunperin kuuluneita rakennuksia.

Museoalue laajeni ja täydentyi vuosikymmenten saatossa. Tänä päivänä talonpoikaistalon miljöö näyttäytyy nykypolville sellaisena kuin se aidoimmillaan 1800-luvulla on ollut."

Talonpoikaismuseo Yli-Kirra

"Talonpoikaismuseo Yli-Kirra Punkalaitumella on tyypillinen 1800-luvun satakuntalainen maalaistalo umpipihatyyliin rakennettuine talouskeskuksineen.

Kirjailija Mauri Kunnas on saanut aiheen Koiramäki-kirjoihinsa juuri täältä ja piirtänyt "Koiramäen talossa" kirjan kuvat Yli-Kirralta."

Pihapiiri

Mikosta päre pihtiin

Ihan mielenkiintoista onkin nähdä, että miten entisaikojen elämänmeno taipuu koiraväen tassutelvaksi ja mihin suuntaan Kunnaksen sympaattinen ja vähän vinksahtanut piirrostyyli lopputuloksen kallistelee. Herttaisessa ja kovin lyhyessä alkulaulussa kysellään, etteikö mistään maailmasta löytyisi paikkaa, jossa ei piinana ainainen kiire olisi ja siihen perään saadaan lyhyt sekä ytimekäs esittely sarjan päähahmoista. Jakson keston ollessa pikkuisen alle seitsemän minuuttia, lienee selvää, ettei oikein voida tällaista toistuvaa alkupätkää kovin pitkäksi päästää ja sama esittely lauluineen toistuukin kaikkien kuuden osan käynnistyessä.

Kukko kiekuu varhain aamulla, eivätkä pitkät torkut kuulu Koiramäen arkeen, vaikka lämpimästä sängystä jokseenkin kolkkoon peiton ulkopuoliseen elämään heräileminen tuntuukin lievästi vastenmieliseltä. Jonkun on kuitenkin aloitettava aamutoimet virittelemällä tulta takkaan ja porukan pyyhkiessä unenrippeitä silmistään, on kertojalla tilaisuus tehdä talon nukkumajärjestystä pikkuisen selkeämmäksi, sillä varsin suuri laajennettu perhe yhden katon alla asustelee. Yöllä onkin sopivasti satanut ensilumi, mikä innostaa joukon tietäjäukon, eli Hiski Piskin sanailemaan vanhan kansan viisauksia. Ruokapöydässä hauvat haukkailevat lajilleen hieman epätyypillisesti silakkaa sekä perunaa hyvällä ruokahalulla, jonka jälkeen porukka alkaa hajaantua omien töidensä pariin, ja kyllähän tämä lauma heti ensivilkaisulla ahkeralta vaikuttaakin. Kuten tuli arveltua, niin varhaisemmista sarjoista Tontut on huomattavasti lähempänä Koiramäen tarinoita ja kuvissakin painottuvat arkista eloa korostelevat ruskeat sekä hämyiset sävyt. Ensimmäinen jakso ei vielä kiinnostavista seikoistaan huolimatta saa välitöntä isoa ihastusta aikaan, mutta toisaalta ei yhtään laske intoa jatkaa perehtymistä.

Pakkanen pyryn perästä

Ensimmäisestä jaksosta saakin melko pitkälle varmistusta aavistukselle, että aika paljon painokkaammin arkimaailman asialinjalla edetään kuin vaikkapa Korvatunturin kylän puuhia tutkittaessa. Tyyliksi sentään ei ole mitään rutikuivaa jaarittelua valikoitu, vaan kyllähän huumoria kertojien jutuista ja etenkin Kunnaksen kuvista löytyy tasaiseen tahtiin. Toinen noin kuusiminuuttinen jakso jatkaakin samaan tyyliin entisaikojen asioiden ja ajanvietteiden availua, mutta Koiramäelläkään arki ei tietenkään ole pelkkää puurtamista, vaan onhan aikaa myös kyläilyille sekä vaikkapa talvisten ilojen etsimiseen lumileikkien puolelta. Jakso kuitenkin tarkastelee enemmän sekä nuorten että vanhempien velvoitteita ja siinä samalla vähän sivutaan sitäkin, miten mahdollisuudet opiskeluun sekä itsensä kehittämiseen ovat tuohon aikaan olleet vielä kovin vaihtelevia.

Koiramäen väen kanssa saman maatilan alueella asustelee myös Karvaturrien perhe, joka onkin noin toimeentuloa tarkastellessa selvästi heikommassa asemassa, ja niinpä he ovatkin pakkautuneet pieneen vuokramökkiin mäkitupalaisiksi. Karvaturrien kohtalaisen ahdasta asumusta pidetään lämpimänä kiukaan hehkulla ja miltei jatkuva puun poltto tekee savupirtissä oleilusta ajoittain hyvinkin tukalaa kärvisteltävää, ja etenkin perheen lasten on pakko käydä vähän väliä ulkona hönkimässä raikasta ilmaa. Noin yleisestikin lämmitysmuoto yhdistettynä vähiin ikkunoihin takaa varsin hämyiset ja tunkkaiset elintilat, joten ero Koiramäen talon huomattavasti väljempiin järjestelyihin onkin kohtalaisen selkeä.

Ainakin osa seudun lapsista käy kiertokoulua, jossa onkin tyypillisesti pitkät päivät ja välitunnit vähissä. Kerrotaanpa myös, että vanhempi väkikin joutuu talviaikaan kenties hieman huolestumaan lukuhommista, sillä pimeään vuodenaikaan on tyypillistä järjestää seurakuntalaisille lukukinkerit. Joillakin opiskelu on ollut sen verran olematonta, että julkiseen tilaisuuteen osallistuminen hermostuttaa, mutta toiset taas ovat ihan oma-alotteisestikin sivistelleet itseään, vaikka kaikki eivät ymmärräkään, että miksi ihmeessä joku lukisi sellaisiakin kirjoja, joihin ei ole ihan pakko perehtyä... Kaikenlaista mielenkiintoista tietoa toinenkin jakso katsojalleen tarjoilee ja kyllähän jutut ovat pääasiassa kiehtovia, eikä kuunnellessa tai katsellessa pääse kyllästymään. On myös yritystä tehdä ainakin osaa hahmoista tutummaksi, mutta mielestäni selkeä panostus asiapuoleen vie vähän mahdollisuuksia muistettavampien persoonallisuuksien kehittelyyn. Hiski Piskinen höpötyksineen jää melko lailla heti mieleen, mutta muiden kanssa tuntuu olevan hankalampaa, vaikka veikeä kuvitus toki auttaa.

Joulu on taas

Vuoden viimeisen kuukauden rullatessa loppuaan kohti voisikin kysäistä, joskohan seitsenminuuttinen joulujakso rauhoittaisi touhukasta työskentelyä sen verran ja kokoaisi porukkaa yhteen, että vähän etäiseksi jäänyt koiraväki tulisi katsojalle tutummaksi? Sitä rauhoittumista ei ainakaan heti ole luvassa, vaan näyttää siltä, että talossa on täysi tohina päällä, koska yhteisenä tavoitteena on hoitaa päivän pakolliset askareet mahdollisimman nopeasti, jotta voidaan käydä nauttimaan juhlapyhien leppoisasta tunnelmasta. Suurelle kuonomäärälle pitää tietysti valmistaa riittävästi purtavaa sekä naposteltavaa ja siihen liittyy myös talon perinpohjainen siivous sekä kuuraus. Kynttilätkin ovat omaa tuotantoa ja osa talon asukkaista lähtee hevosreellä hakemaan heiniä kaukaisemmasta varastosuulista, jotta kotieläimillekin riittää syötävää koko jouluajaksi.

Noin viikko sitten katsottu ja kommentoitu Tontut on tosiaan sen verran kirkkaana muistissa edelleen, että on hyvin helppo havaita joulujaksoissa yhteneväisyyksiä, sillä Manu-tontun nimikkojaksossa monia samoja puuhia esiintyy. Tässäkin Koiramäen väki yrittää ehtiä ajoissa saunaan, jotta iltahämärän laskeutuessa voitaisiin jo alkaa juhlistelemaan ja viimeisen hommaksi jää heittää tontulle hyvät löylyt, eli sinänsä samoissa maailmoissa liikutaan. Jouluateria on myös koirien tuvassa runsas sekä juhlava, mutta tässä sarjassa herkuttelun lisäksi hartaus korostuu, koska ruokailuun yhteydessä lauletaan virsiä ja luetaan jouluevankeliumia, eikä vain holtittoman hotkimisen hekumaan sukelleta. Myös lapset saavat aattona malttaa mielensä riehakkaampien keppostelujen suhteen, sillä vauhdikkaammat leikit on sopivaa käynnistellä vasta tapaninpäivänä.

Pienistä rajoituksista huolimatta aika kuluu mukavasti ja jouluruoat jätetään koko yön ajaksi pöytään, josta jokainen saa oman mielen mukaan käydä herkuttelemassa nälän iskiessä. Yksi toisensa jälkeen lähtee väsyn viemänä unille, mutta jotkut jaksavat kulutella tunteja pitkälle yöhön menneitä muistellen. Joulupäivänä ohjelmassa olisi aikainen joulukirkko, jossa vaihdellaan tuoreita kuulumisia naapureiden sekä tuttujen kanssa. Kirkkomenoissa korostuu istumajärjestyksen kautta kyläläisten vauraus ja asema, sillä penkit jakautuvat omaisuuden, ammatin ja sukupuolen mukaan. Kunhan kirkosta päästään pihalle, niin alkaakin vallan hurja hevoskilpailu koteja kohti ja näin ollen joulun hiljaisimmat sekä hartaimmat hetket alkavatkin olla takana. Joulujakso kyllä tekeekin hahmoja kivasti tutummaksi ja siinä samalla näyttää Koiramäen elämänmenosta viehättävämpiä sekä värikkäämpiä puolia. Antaahan se yleensäkin varsin vajavaisen kuvan, jos vain työn ja arjen kautta lähdetään tekemisiä toljottelemaan sekä pohtimaan, ja kolmas jakso heittää parin ahertelua enemmän esittelevän pätkän perään runsaamman kasan iloa sekä riemua, mitä ainakin tämä katsoja arvostaa.

Talvi taittuu

Joulun jälkeen kepeämmät sekä iloisemmat ajat jatkuvat edelleen, kun vietetään välipäiviä ja odotellaan uuden vuoden alkua. Aattona tehdään taikoja ja esimerkiksi tinaa valamalla ja sen saamia muotoja tulkitsemalla yritetään kurkistella tulevaisuuteen, että olisikohan sillä tarjota onnea, vaurautta vai kenties jotakin muuta mielekästä. Toiset taas luottavat siihen, että vanhan sadon oljet kattoa kohti viskaistuina kertovat tulevan vuoden onnistumisesta. Vuodenvaihteen aikaan vallitsevat säätkin saattavat jotakin vihjaista ja jokaiselle tuntuu tosiaan löytyvän oma luotettu keinonsa päätellä seuraavan vuoden juttuja. Käytössä on myös vaihteleva valikoima taikoja monenlaisiin tarkoitusperiin, mutta niiden tepsiminen onkin sitten aivan toinen juttu, ja kaipa niitä osaltaan toistetaankin enemmän hauskoina perinteinä.

Muutenkin Koiramäessä mennään iloisella mielellä seuraavaa vuotta kohti, sillä koko väki osallistuu erilaisiin leikkeihin, perinteisiin peleihin ja muuhun mukavaan yhteiseen ajanviettoon. Painitaan, vedetään sormikoukkuja ja temmelletään muutenkin vauhdikkaasti, niin siinähän se uusi vuosi ainakin alkaa hauskoissa ja reippaissa tunnelmissa. Vähitellen pitää kuitenkin alkaa valmistautua arkeen ja heittää hyvästit joulun laiskottelevaiselle herkuttelukaudelle. Kylässä kiertävä nuuttipukki tuo tammikuun puolivälin aikoihin tullessaan talviarjen ja työntäyteiset härkäviikot lähtevät kunnolla käyntiin. Lyhyet valoisat hetket hyödynnetään tehokkaasti ja miespuoliset viuhuttelevat kirveitään metsätöiden parissa. Jos sarjan alku onkin omasta mielestä vaisuhko parin ensimmäisen jakson osalta, niin nämä keskimmäiset yhdistelevät erinomaisen onnistuneesti perinteitä, aherrusta ja rauhallisempaa ilottelua. Kuvissakin vilisee runsaasti vilkasta ja hilpeääkin touhuilua, ja muutenkin tuntuu siltä, että Koiramäen päivät käyvät edetessään kiinnostamaan enemmän tämänkin seitsenminuuttisen hujahtaessa hetkosessa ohi.

Pitkiä pellavia, hienoja hamppuja

Viides jakso ei ainakaan alkuun vaikuta yhtä leikkisältä kuin pari edeltäjää ja näyttää siltä, että noin kahdeksan minuuttia kuluu jälleen arkiaskareita voimakkaammin painotellen. Sydäntalvella lyhyehkö valoisa aika ulkona rajoittaa töitä jossakin määrin, mutta sepä ei tarkoita, että pitkät illat lötköteltäisiin pötkötellen, vaan harrastellaan monenmoisia vähintään puolihyödyllisiä puhdetöitä, joita voisi karkeasti lähteä jakamaan nikkarointeihin ja neulomisiin, vaikka kokonaiskirjo onkin laajempi. Samalla on hyvä jutella sekä höpötellä kaikenlaista ja Koiramäessä suurpetoasiat puhuttavat sekä mietityttävät monia pimeän sydäntalven keskellä. Vilkahtelevat varjot iltahämärän aikoihin ovat omiaan pelkoja kasvattelemaan ja mikä muukaan se siellä synkissä varjoissa vaanii kuin erittäin pahamaineinen susi ahneine kitoineen ja terävine hampaineen...

Sudet ovatkin niitä kammoksutuimpia petoja hauvojen puheissa ja saavat ajoittain kenties muidenkin syntejä kannettavakseen, mistä onkin luontevaa siirtyä metsästysmatkojen valmisteluihin ja perheen lapsetkin tahtovat susijahtia leikkiä. Kovin pitkään jaksossa ei malteta metsästysjuttuja katsomoon availla, vaan kokonaisuudesta tulee hieman hajanaisempi, sillä nopsasti jahdit vaihdetaan maalauspuuhiin ja siitä taas siirrytään hehkuttelemaan, miten käteviä ja nopsia hevosreet ovatkaan talven suotuisimpien säiden aikaan. Matka-aikojen lyhentämiseksi järville jäille merkitään turvallisia talviteitä, joita pitkin kulkevat vaikka syksyllä varastoidut arvokkaat jyväset myllyihin jauhettavaksi. Avannoissa pyykkäily on toki tassuille varsin jäätävää puuhaa, mutta vaivihkaa päiviin tulee pituutta lisää ja pahimmat pakkasetkin alkavat hellittää otettaan. Viides jakso ei mielestäni ole aivan yhtä eheä paketti kuin pari aiempaa, mutta tarjoilee kyllä melkoisesti mukavaa ihmeteltävää ja lopettelu suurten yhteisten laskiaisjuhlien parissa kyllä jättää hyvät väreet ilmaan leijailemaan.

Pirttipääsiäisestä kevääseen

Viimeinen kahdeksanminuuttinen viekin jo väistämättä kevättä kohti ja joulukin alkaa olla kaukainen muisto aurinkoa ja pääsiäistä odotellessa. Jakson alkupuolella selitetään, miten aikoinaan lähiseutujen majatalot aiheuttivat tilanpitäjille tiettyjä velvollisuuksia, sillä jos löytyi hevosia sekä työmiehiä, niin piti vuorollaan osallistua matkailijoiden kuljettamisiin. Koiramäelläkin pakollinen päivystys vuorokauden ympäri useamman päivän ajan saa aikaiseksi jokseenkin nihkeitä mietteitä, sillä hevoselle ajureineen olisi toki muutakin puuhaa tehtäväksi. Noin muuten Koiramäellä ollaan kaikenlaisia kulkijoita kohtaan suopeita sekä vieraanvaraisia, eikä käännytetä ketään nälkäisenä ovelta.

Nälkään liittyen selvitelläänpä sitäkin, että aina eivät satovuodet yhtä menestyksekkäinä toistu, vaan välillä vatsoja kyllä kovasti koetellaan sekä männynkuoresta valmistetuilla pettuleivillä yritetään pärjätä parhaan mukaan. Näinpä huonot viljavuodet kuitenkin väkisinkin ajavat osan asukkaista kerjuureissuille, kun taas aikoina parempina taloissa kiertää kaukaisiakin kauppiaita kaikenlaisia kauniita kapistuksia esittelemässä. Pääsiäiseen päästessä kerrotaan, että se on monille jännittävää aikaa, sillä pitkäperjantain ja lankalauantain illat ovat tavallaan pahaenteisiä. Silloin ovat ilkeilevät trullit liikeellä lentäen taikavoiteensa avulla öisen taivaan halki aikomuksenaan näpistää villaa sekä nahkaa noitien pitoihin ja näin samalla tilan eläinonnen riistäen. Jos iltoihin liittyykin pelkoa, niin pääsiäisaamu taas saa porukan aurinkoa ihastelemaan ja tarkkailemaan luonnossa esiintyviä enteitä. Kevätauringon lämmitellessä ja sulatellessa lumia talvi alkaa olla Koiramäellä ohi ja sarjaa päätelläänkin osuvasti yhteisten ilojen sekä pääsiäisperinteiden parissa. Näistä kolmesta katsomastani Kunnaksen sarjasta Koiramäen talvi on vähiten innostava, mutta liikoja en tahdo lähteä valittelemaan, koska osittaisista päällekkäisyyksistä huolimatta hauvojen perinteikäs elo on hyvää täydennystä varhaisemmalle tonttuaiheiselle kokonaisuudelle.

Kirja ja televisiosarja ovat tässäkin tapauksessa ilmestyneet melkoisen lähekkäin, sillä Kunnaksen kuvakirja julkaistiin vuonna 1988 ja televisioruuduille se siirrettiin 1989. Näistä näkemistäni sarjoista Koiramäen talvi on selkeästi asiapitoisin, mutta toisaalta taas visuaalinen vaikutus jää hivenen laimeammaksi. Samansuuntaista veikeyttä ja kepeää ilmettä paikoin toki löytyy, mutta piirrokset ovat monesti tiukemmin rajattuja sekä selvästi pelkistetympiä kuin vaikkapa sarjassa Joulupukki. Mitään räikeää eroa ei silti ole, sillä Kunnaksen tyyli on helposti tunnistettavissa edelleen ja lienee pitkälti makuasioita, että pitääkö enemmän joulumaailman värikkäästä kaiken paljoudesta vai vetääkö vähän harmaampi arkisuus paremmin puoleensa.

Omalla kohdalla ensimmäiset pari jaksoa ovat sarjan vaisuimmat, keskimmäiset taas luovat huippukohdan, mutta viimeisten alamäki ei mikään erityisen hyrkkä ole, vaan juhlavampia aikoja seuraavat puurtamiset hoidetaan varsin kivasti rehkimistä ja hupailua vuorotellen. Entisaikojen tavat jaksavat kyllä kiehtoa läpi sarjan, mutta osa vanhoista sanonnoista ja ennustuksista menee kyllä omalla kohdalla hiukan ohi siinä mielessä, että mistäköhän nämä lausahdetut perimäviisaudet tarkalleen kumpuavat. Toki näiden lähteistä yleiskäsityksen pystyy muodostamaan, mutta pikkuisen jää selviteltävää ja sekin vähän haittailee, että kyseisiä juttuja sekä sananparsia eniten höpöttelevä Hiski Piskinen lausahtelee paikoin vaikeaselkoisesti. Kaikkiaan Koiramäen talvi kertoo niinkin onnistuneesti 1800-luvun viileämmän vuodenajan elämänrytmistä, jota luonto sekä sää voimakkaasti ohjailevat, että ihan mielellään voisin näitä lisääkin vilkaista. Laitanpa siis harkintaan ja kenties hankintaan viisilevyisen Koiramäki-kokoelman, josta talvijuttujen lisäksi löytyy sarjat Koiramäen talossa, Koiramäen lapset kaupungissa, Elonkorjuu ja Markkinoilla.