lauantai 28. maaliskuuta 2015

101 Dalmatians II: Patch's London Adventure (101 dalmatialaista II: pikku Kikero Lontoossa)

Luulenpa, että haiden haukkailua on tullut nähtyä ihan riittävästi viime aikoina, joten palaillaanpa kohti suloisuuksia, toivottavasti ainakin. Koiranpennun seikkailun kautta voisi ainakin kuvitella pääsevänsä toisenlaisiin tunnelmiin. Sen tosin voinee jo alkuun tunnustaa, että alkuperäinen 101 Dalmatians vuodelta 1961 ei todellakaan kuulu suosikkeihin, mitä Disney-klassikkoihin tulee. Eihän se kehnokaan ole, mutta innostus on vähän niin ja näin. Kun tälle vähemmän viehättäneelle elokuvalle runsaat neljä vuosikymmentä myöhemmin tehtyä jatko-osaa lähtee soittimeen laittamaan, niin toiveet ovat siihen suuntaan, että jospa edes jotakin kivaa sieltä saisi. Tämä tietysti mahdollistaa myönteisetkin yllätykset, mutta sen näkee kohta...

Haukkukuoron tervehdyksillä kipaistaan vilkasta sekä luonnollisesti varsin täplikästä alkutekstittelyä seurailemaan. Pongon ja Rogerin ensimmäisen osan leppoisan tylsät poikamiespäivät ovat luultavasti pysyvästi mennyttä elämää, eikä niitä minuuttia enempää ehdi edes muisteloimaan. Hyppy nollasta sataan on tapahtunut lyhyellä aikajaksolla, eikä virikepulaa voi ainakaan valitella, kun nurkissa riehuu ja remuaa lähes sadan pikkupennun villi rykelmä. Tylsiä hetkiä ei enää päiviin taida mahtua ja joku voisi varmaan ihmetellä, että lähtiköhän pikkuisen käsistä tämä koiraharrastelu.



Pienten vauhdikas temmeltäminen innostelee Rogeria pianon ääreen sävellyspuuhiin, mutta pitkään ei saa inspiraatio sormia heilutella, kun kuuluukin muistutus, että pakkauspuuhia jatkamaan sitä sopisi palailla. Vielä vähän aikaa sitten huomattavasti pienemmän perheen asunto on käynyt aivan liian ahtaaksi koirapaljoudelle. Aamuun mennessä homma pitäisikin valmiiksi saada, että päästäisiin muuttoautolla kohti tilavampia tiluksia. Tämä nopeasti jättikokoon kasvanut perhe onkin vaihtamassa Lontoon vilskeen maaseudun rauhaan. Maatila on jo hankittu, kunhan vielä viimeisen vuorokauden sähellyksistä selvittäisiin.

Siinä missä pentuenemmistö iloisissa merkeissä viimeistä iltaansa tutussa asunnossa viettää, niin pieni Kikero on hiljaisemmin mielin vetäytynyt jo hyvissä ajoin varaamaan suosikkipaikkaansa television edestä. Väärässä paikassa ja väärään aikaan onpi hän ja niinpä toisten ahnaat pikkukuonot käyvät Kikeronkin murkinat pois haukkaamassa. Kun toinen hölmistyneenä ihmettelee, eikö sitä raksun raksuakaan tahdottu hänelle jättää, niin onkin jo olohuoneen puolella täyttä. Parhaat paikat on jo varailtu, kun ilmeisesti koko perheelle hyvin kelpaava koiramainen seikkailusarja The Thunderbolt Adventure Hour on aluillaan.

Sarjan suurin ihailija on katsomon takariveille jätetty, mutta sieltä hän sinnikkäästi pyrkii lähemmäs idoliaan. Ihmekoira Salama ja tämän uskollinen apuri Pikku-Jobi ovat jälleen uuden ongelman edessä. Keljujen konnien kolttosia sankarihauvat ratkovat ja luvassa onkin selvästi yksi Kikeron suosikkijaksoista. Tarina on tuttu ja voisi olettaa, että enemmänkin kuin vain kertaalleen nähty. Sepä ei tunnu intoa yhtään vähentävän, vaan muristellen ruudun tapahtumiin toinen eläytyy. Itsevarma Salama näyttää, miten rötöstelijät laitetaan siistiin pakettiin ja pahat aatokset torpataan. Kikeron haukku ei aivan yhtä komeana katsomon puolella kajahtele, mistä muut vähän tahtovatkin ivailla.



Jakson jälkeen nähdään houkutteleva mainospätkä, mikä erään viuhuhännän korvia kovasti kuumottelee ja tohkeisiinsa saa. Salama on saapunut Lontooseen kuvaamaan uutta seikkailua ja samalla olisi paikka auki yhdelle onnekkaalle, joka pääsee jaksoon vierailemaan. Harmi vain, että seuraavalle päivälle on muuttopuuhia heti aamuksi ja tarkoituksena olisi sanoa hei-hei Lontoolle. Sekö niistäkin mukavista suunnitelmista sitten...? Pahaan paikkaan tulee maallemuutto Kikeron kannalta, eikä mikään ihmekään, ettei uni helposti tule muiden kuorsaillessa ympärillä. Öisessä epätoivossaan toinen toivoo isältään vastausta kysymykseen, että onko hän ainutlaatuinen epeli vaiko samaa pilkkumassaa muiden kanssa.

Käykin niin, että yksinäiseen petiin pettyneenä vetäytynyt Kikero sattuu nukkumaan hiukkasen pitkään. Vähän avuttomana hän lukitusta talosta tarkkailee muiden lähtöpuuhia. Pentuvilinä sotkee Pongo-paran laskupään ja niinpä pois körötellään siinä uskossa, että kaikki pikkuiset ovat kyydissä. Kikero entisestään murheellistuu, kun toiset eivät enää kaivatakaan osaa. No, sekuntia myöhemmin hurjistus korvaa murheen ja yllyttää omille teille tarpomaan. Paikka parrasvaloissa odottelee ottajaansa Salaman rinnalla, kunhan vain koe-esiintymisessä haukku ärhäkkäästi lähtee. Kikero ei tästä tilaisuudesta aivan täysiä pisteitä saa, vaan muut tahtovat vertailla hänen suoritustaan vinkulelun pihinään. Sinnikäs pikkukaveri kuitenkin jää Salaman asuntovaunun ulkopuolelle vartoilemaan, josko jotakin ilmaantuisi.



Sattuupa siten, että samoihin aikoihin eräs tuttu kelju päästetäänkin ehdonalaiseen vapauteen. Kukapa muukaan se olisi kuin Cruella de Vil. Muiden ehtojen lisäksi hänelle on asetettu kielto hankkia turkiksia, mikä selvästi käy hermoille. Muutenkaan ei näytä erityisen hyvin kulkevan, sillä menopeli on teippailtu kasaan ja kohta jo viimeiset puhtinsa pois puhaltelee. Taidenäyttelyssä pelkistetty maalaus saa Cruellan pahasti pauloihinsa ja siitä se vanha hulluus uudelleen roihahtaa liekkiin. Ensin elätellään toiveita, että josko maalaukset saisivat sekavat halut sammumaan. Harhakuvat hetken verran hengissä pysyvät, mutta sitten päästään taas siihen, että kyllähän pennuilta täytyy saada turkit repiä pois. Laskutoimitus johtaa lopputulokseen, että taas on melkein sata pentua hengenvaarassa. Pelastusoperaation kautta olisi oikean elämän sankariviittoja jaossa, jos tahtoa ja uskallusta vain riittää haasteeseen hyväksyvästi haukahtaa...

Disney on silloin tällöin ottanut jatko-osien suhteen sellaisen linjan, ettei ole tahdottu lähteä alkuperäisten klassikkojen tarinoita enää eteenpäin viemään, vaan on päädytty tekemään väliosia, kuten vaikkapa Bambi II ja The Fox and the Hound 2, jotka leikittelevässä hengessä sujautetaan ensimmäisen osan väljempiä paikkoja täyttelemään. Esiosat ovat Disneyn kohdalla käsittääkseni harvinaisempia, mutta niitäkin löytyy, kuten vaikkapa The Little Mermaid 3: Ariel's Beginning. No, tässä pilkukkaiden koirien tapauksessa suora ja vähemmän kikkaileva jatko on nähty otolliseksi valinnaksi. Tarpeellisuudenhan voisi tämänkin jatko-osan kohdalla melko helposti kyseenalaistaa.



Tarinaa on siis lähdetty kehittelemään eteenpäin, mutta sehän ei tietenkään tarkoita, etteikö mukaan mahtuisi paljon tuttua ja turvallista juttua. Ymmärtäähän sen kyllä, mutta tietyt seikat saavat huokaisemaan, että olisikohan sittenkin voinut ottaa vähän enemmän riskiä ja jättää toistoa vähemmälle. Suurimpana klimppinä keitoksessa on mielestäni Cruella. Tokihan häntä on selvästi yritetty houreisemmaksi horjutella, mutta sieltä se sama ilkeä turkkijuoni ennen pitkää nousee pintaan. Melkein jo hymyilyttää, että yli 40 vuotta myöhemmin ilmestyvään jatko-osaan pitää kaivaa sama pahis toistamaan, yllätys yllätys, periaatteessa täysin sama häijyilynsä. Mainitaan nyt sekin, ettei leuka lattiaan loksahda, kun tyrmästä maksellaan ulos Jesper ja Jasper. Kyllähän sitä jo odottamaan ehtii ja harmikseen lopulta saa ihmetellä, että näinkö paljon uutta ja ihmeellistä on tarinavastaavien mielikuvitus varmaankin hirmuisen kovan aivorasituksen jälkeen pahisosastolle tuottanut...

Pahojen setien ja tätien kerhoa ei kuitenkaan auta aivan täysimääräisesti tympiväksi toistoksi lytätä, vaan uutta värväystäkin yritetään riveihin haalia. Uuden kaverin suhteen kohtalaisesti onnistutaankin, koska ainakin omasta mielestä tuskainen ja epävarma Lars on oiva ja lievästi hauskakin lisä joukkoon. Kaverin nerous on edelleen suurelle yleisölle mysteeri, sillä eivät pilkuille omistautuneen maalarin taulut aivan heti ole valtavirtaan iskeytymässä. Kovin kurjan muusan hän vain erehtyy valikoimaan työtään innostamaan ja tukemaan. Niinpä toistuvaa tyytymättömyyttä saa palkakseen. Kyllähän sellainen tyly kohtelu tilityksiin helposti yllyttää.



Muitakin ihan kelvollisia tulokkaita hahmogalleriaan olisi tunkemassa, mikä on ihan hyväkin seikka, sillä joidenkin vanhojen tuttavuuksien kohdalla tosiaan ollaan vähän puolivaloilla lämmittelemässä. Näistä ensiesiintyjistä näkyvin tietysti on sankarikoira Salama, joka joutuu toteamaan, etteivät todellisen elämän hyvät työt välttämättä aivan yhtä vaivatta suju kuin päivän pelastaminen kameran edessä. Kiitoksetkin jäävät monesti vähiin, eikä kukaan ole kuvia ottamassa arjen urotöiden päätteeksi. Sarjassa Salaman varjoon jäävä Pikku-Jobi joutuu myös elokuvassa ottamaan samankaltaisen roolin.

Koiratähtien maailmassakin katkeruutta saattaa esiintyä ja Pikku-Jobi alkaakin olla kovin kyllästynyt, kun toinen saa aina parhaat tilaisuudet ja itse joutuu paikkaansa etsimään valokeilan reunamailta. Sinne keskiöön paistattelemaan mieli vetää julkisuudesta ja ylellisyyksistä nautiskelemaan. Jotain pientä kieroilua siis saattaa päässä pyörähtää ennen pitkää. Elokuvamaailmaan sijoitettu naljailu kyllä yleensä kelpaa ja toimiihan se pilkahduksena tässäkin, ainakin silloin tällöin. Kiltti linja näiden juttujen suhteen ei niinkään yllätä, mutta mielikuvituspula näitäkin vitsejä vähäsen vaivaa.



Kohtalaisen keskinkertaista pakettia ollaan viimeistelemässä, kun ei Kikeron ja Salaman vähitellen nousevasta toveruuden tunteestakaan mitään erityistä saada irti. Kumppanuus alkaa vähän keljusti, kun Salama tahtoo Kikeron mukaansa arkielämän sankarikierrokselle muistuttelemaan, että millaista ratkaisua kannattaisi mihinkin ongelmaan soveltaa. Valheellisin vihjailuin sankariaan ihaileva pikkukaveri otetaan "apulaissheriffiksi", vaikka päätarkoituksena on varmistaa oman elokuvatähteyden kirkas jatko. Kyllähän tähän kaksikon yhteiseen taivallukseen vähintään lievästi huvittavia juttuja saadaan mahtumaan, mutta liikuttavuuden suhteen vaikutus on kohtalaisen olematon. Lopussa Kikero saa tilaisuuden testailla rohkeuttaan ja neuvokkuuttaan ja Salama joutuu ehkä pikkuisen omia tekemisiään puntaroimaan, mutta näistä ei mitään koskettavaa valitettavasti onnistuta yhdistelemään.

Pongo ja Perdita pentuineen ja isäntineen jätetään suureksi osaksi omiin oloihinsa muuton jälkeen. Välillä tietysti poiketaan pikaisesti maatilallekin kuulumisia katsomaan. Näiden kuvien perusteella vaikuttaa siltä, että tilan muiden kotieläinten rauha on iäksi mennyttä sadan uteliaan koiruuden kirmaillessa uteliaina uuden kodin laajan pihapiirin vapauksista nauttien ja raikasta ilmaa nuuskutellen. Kanamaista kaaosta kyllä tulee riittämään, mutta tämä ei kuitenkaan ole oikea elokuva sellaisen sekoilun hihittelyyn, koska Kikeron seikkailut toisaalla ovat vauhdissa.



Mitä tulee muihin silmille ja korville suunnattuihin iloihin, niin riemujuhlat jäävät pitämättä. Alkuperäisessäkään kulmikas ja teräväkin piirrosjälki ei erityisesti innostanut ja sama juttu vähän karkeilta näyttävien taustojen suhteen. Uudemman osan kuvia katsellessa voinee arvailla, että samantapaiseen tyyliin on pyritty, eikä se toistamallakaan hehkutuksia kirvoittele. Kyllähän tällaistakin edelleen katselee, mutta eipä se sinänsä silmiä viehätä enempiä. Mahtavat ja muistettavat laulutkin jäivät vähiin alkuperäisessä ja jatko-osassa tilanne on minusta vieläkin kuivempi sekä kurjempi. Tietenkin sieltä pari pakollista kappaletta löytyy, mutta niitä kuunnellessa mietteet menevät siihen suuntaan, että onkohan jostakin jämäosastolta kaiveltu. Siinä eivät silmät kirkkaina vilkuile, että mitä vauhdikasta tai ihastuttavaa puuhastelua laitetaan kauniilla lauluilla vielä parempaan liikkeeseen, vaan näiden tuokioiden vetovoimaisuus on kehnohkoa. Omalla kohdalla ei ainakaan muistettavuudesta voi puhua, koska jo pari päivää katselun jälkeen laulelut ovat hyvässä vauhdissa matkallaan unholaan...tai sitten pitää oikeasti huolestua pehmenevän pään takia.

Elokuvan ohjauksesta ja osittain käsikirjoituksestakin vastaavat Jim Kammerud ja Brian Smith. Heillä yhteistä historiaakin on, sillä kolmisen vuotta aiemmin yhteisenä esikoisohjauksena sai toimia The Little Mermaid II: Return to the Sea. Siinä tosin pudotus ensimmäisen osan taianomaisista tunnelmista herrojen väsäilemän jatko-osan keskinkertaisuuteen oli paljon jyrkempi. Koiraseikkailussa ei pääse samankaltaista pettymystä syntymään, koska alkuperäisen klassikkokin on mielestäni vähemmän vetävä. Kammerudin kolmantena ja samalla toistaiseksi viimeisimpänä ohjauksena on aiemmin mainittu The Fox and the Hound 2. Ainakin omissa silmissä hän siis on kunnostautunut heikohkojen ja jokseenkin turhienkin jatkojen tehtailijana. Smithin kolmas ohjaus, eli Tarzan II on toistaiseksi näkemättä, mutta enpä suuremmin ihmettele, jos samaan sarjaan laadullisesti päätyy.



Keskinkertainen on ikävä kyllä se sana joka toistuu kerran, toisen ja kolmannenkin tätä jatko-osaa pohtiessa. Tietyiltä osiltaan se valitettavasti vaikuttaa sen verran väljähtäneeltä lämmittelyltä, että ihan hyvin ilmankin pärjäilisi. Monen muun jutun lisäksi ensimmäisestä muistutellen tietenkin iltausvassa kantautuu tieto sieppauksesta lukuisten hauvojen hämyhaukun voimin. Sellainenkin vain vahvistelee tunnetta laiskasta jatkosta, joka heittää sekaan muutaman uuden hahmon ja heidän mukanaan joitakin vitsikourallisia. Merkittäviltä osin kuitenkin luotetaan alkuperäisen klassikon juttuihin ja niitä hiukkasen hämmentävästikin kopioidaan. Edeltäjäkään ei herttaisten tai ihastuttavien hahmojen esittelyn suhteen mitään Disneyn parhaimmistoa edusta ja samansuuntaisilla laimeilla linjoilla jatketaan. Uudet naamatkaan eivät sentään niin onnistuneita ole, että lähtemättömän vaikutelman temmellyksissään tekisivät.

Matkaan mahtuvista vitseistä sen verran huvitusta irtoilee, ettei tarvitse 70 minuuttia manailla ja kärvistellä. Niin, ja onhan etenkin toisella puoliskolla sen verran toiminnallisempia vauhtijaksojakin, ettei jumitusta tarvitse pelätä. Sinänsä tutut perusainekset kasassa ovat, mutta aina niiden yhdistely ei mahtavia elämyksiä tuota. Saman voisi sitenkin summailla, että laiskahkosti on toimivaksi oletettua kaavaa toisteltu, mutta hupshei, eipä se taika toiminutkaan. Osaset kyllä löytyvät, mutta henki puuttuu. Jotakin tällaista sitä osasi odottaa (tai pelätä) ennen katselua, joten mistään yllätyspettymyksestä ei voi puhua. Oikeastaan ennemmin niin, että suunnilleen sellaista unohdettavaa, laimeaa ja turhaa lisäosaa tarjolla on kuin ennakkoon tuli arvailtua. Positiiviset yllätykset jäivät valitettavasti väliin ja laittaisinpa tämän myös niiden heikompien Disney-jatkojen joukkoon. Voihan tietenkin olla, että osui vähän huonoon katseluhetkeen ja sai kohtuuttomankin kalsean vastaanoton, mutta tulipa nyt nyrpisteltyä kuitenkin. Ehkäpä ensimmäiseen palavammin ihastuneet voisivat jatkostakin hiukkasen enemmän saada iloa...?



101 Dalmatians II: Patch's London Adventure (2003) (IMDB)

keskiviikko 25. maaliskuuta 2015

Trivianurkkaus 8: Open Water

Kiinnostipa kuitenkin lähteä vähän syvemmällekin haielokuvan kulisseihin sukeltelemaan, eli tähän välin lätkäistään pieni katsaus siihen, millaisia taustatarinoita Open Water oikein omaa. Kotimainen levyjulkaisu pitää sisällään pikkudokumentteja sekä parikin kommenttiraitaa, joten ajattelin, että niiden kautta yhteen tekstiin riittävästi juttua löytyisi. Koska elokuvaa ei kovin suurella porukalla yleensäkään tehty, niin tässäpä tulee samalla lähes kaikkien tuotantoon merkittävissä määrin osallistuneiden mietteitä ilmi. Kitaa siis auki ja ensin haukataan noin 16-minuuttinen tekemisdokumentti Calm Before Storm pureskeltavaksi. Oikeastaan se on samalla ainoa dokumentti, jota tässä pyörittelen, sillä levyn muut pätkät eivät sisällä niinkään juttua tekemisestä, vaan esimerkiksi ihan yleistä haiasiaa.

Dokumentin alussa ohjauksesta ja monesta muustakin hommasta vastannut Chris Kentis kertoilee, että tahtoi kumppaninsa Laura Laun kanssa toteuttaa digivideokameroilla projektin, joka rahoitettaisiin itse. Piti vain löytää tarina, joka hyötyisi näistä puitteista. Sekä Kentis että Lau olivat tekemisen aikoihin kumpikin harrastelleet sukellusta kymmenisen vuotta ja vuoden 1999 lopulla Kentis luki tarinan mereen unohdetuista sukeltajista. Siitä ei mennytkään pitkää aikaa, kun hän alkoi jo työstää käsikirjoitusta aiheesta ja kuuden päivän kirjoitusurakka tuottikin ensimmäisen vedoksen. Muitakin valmisteluja piti tehdä, sillä vaihto digitaaliseen elokuvantekoon vaati omat opettelunsa. Kaksikolla ei aluksi ollut oikein mitään laitteistoa ja kohtalaisen pitkä ostoslista lopulta kertyikin, kun oikeanlaiset kamerat, leikkausohjelmat ja muu tarpeisto saatiin päätettyä. Kentis teki suuren osan näistä selvittelyistä, koska Lau vietti tuolloin paljon aikaa parin nuoren tyttären kanssa. Opettelua riitti, koska molemmilla lähtötaso oli olemattoman luokkaa. Kuvauksia voitiin harrastaa pääasiassa viikonloppuisin ja muiden lomien aikana, sillä Chris kävi koko ajan päivätöissä. Näin ei tarvinnut tinkiä aikeesta rahoittaa tuotanto itse.



Päähenkilöjä esittämään haluttiin vähemmän tunnetut näyttelijät, tavallaan tukemaan elokuvan todenmukaisuutta. Koe-esiintymiset aloitettiin ennen kuin käsikirjoitus oli viimeistelty, sillä Kentis ilmeisesti tahtoi lisäillä valittujen näyttelijöiden piirteitä mukaan tekstiin. Näyttelijöiltä vaadittiin sopeutumista pienen kuvausryhmän kanssa työskentelyyn, mikä käytännössä tarkoitti lisää hommaa, eli piti suostua hoitamaan esimerkiksi oma puvustus ja maskeeraus. Lisäksi vaadittiin sitoutumista sukelluksen opetteluun ja tietysti haiden seassa uiskenteluun.

Sukellusharrastuksensa yhteydessä Chris oli tehnyt haisukelluksiakin ja ilmeisesti sitäkin kautta päätynyt käsitykseen, että Stuart Cove olisi oikea kaveri avuksi haikohtausten toteuttamisessa. Elokuvassa tahdottiin esittää haiden käyttäytymistä todenmukaisesti. Kaloja ohjailtiin veteen heitetyillä syöteillä, joita käyttämällä saatiin halutut otokset.

Jälkituotantoa tehtiin parin kotona, jossa Chris leikkasi elokuvan. Aluksi järjestettiin rajoitettuja testinäytöksiä raakaleikkauksista, mutta ennen pitkää haluttiin aito yleisöreaktiokin. Kokeilupaikkana sai toimia Hamptons-elokuvafestivaali New Yorkissa. Tekijöitä se hermostutti, sillä yksikin huono arvostelu merkittävässä lehdessä voisi haitata paljonkin. Kävikin melkein päinvastoin ja esimerkiksi Variety antoi kovin myönteistä palautetta. Siitä rohkaistuneina lähdettiin Sundanceen viiden näytöksen voimin. Jo ensimmäinen esitys aiheutti innostuneisuutta. Lions Gaten edustajat näkivät elokuvassa potentiaalia ja päätyivät ostamaan levitysoikeudet nopeasti. Lau kertoilee, että tekijät saivat yhtiöltä vapaat kädet viilailla elokuvansa kuntoon laajempaa levitystä varten. Lopulta kaikkien yllätykseksi pieni kotikutoinen elokuva sai yli 2000 kankaan teatterikierroksen.



Jaahas ja sitten jäytämään ensimmäisestä kommenttiraidasta jotakin puolihyödyllistä irti, eli ääneen pääsevät ohjaajana, kirjoittajana, leikkaajana sekä kuvaajana toiminut Kentis ja tuottajana sekä kuvaajana häärinyt Lau. Alussa tulee juttua elokuvan kotikutoisuudesta, kun naureskellaan omien matkalaukkujen pyörimistä kuvissa ja samalla mainitaan, että lähtökohtausta kuvailtiin sukulaisen talolla. Tuttavien ja sukulaisten apuun paljon luotettiinkin ja toki näyttelijätkin joutuivat venymään muihinkin hommiin kuin mihin tavallisissa elokuvatuotannoissa on totuttu. Alkuun päädyttiin lisäämään puhelinkeskustelua ja pakkausta suhteellisen myöhäisessä vaiheessa, sillä katsottiin, että hahmoille on hyvä heittää edes vähän taustaa ennen matkaa. Näissä alkukohtauksissa saattaa pitkä kuvausprosessi näkyä vaikkapa hiusten värissä tai pituudessa.

Varsinaiset hotellikohtaukset kuvattiin kaukana mistään rantakohteista, mutta kiertelyt toreilla ja kaduilla filmattiin aidoissa paikoissa jokseenkin sissityyliin. Blanchard Ryan ja Daniel Travis tekivät ostoksia ja kiertelivät Kentisin ja Laun seuratessa etäisyydeltä ja näitä tilanteita kuvaillen. Kevyellä kalustolla oltiin liikkeellä, niin toiminta ei ylimääräistä huomiota herättänyt. Kuin oltaisiin jotakin lomareissua dokumentoimassa... Hotellihuoneeseen sijoitetun alastonkohtauksen toteutus taas päätettiin jättää tuotannon loppuvaiheille, jotta Blanchard ja Daniel tottuisivat ajatukseen. Muutenkin eräänlaisena johtoajatuksena oli hoitaa vesikohtaukset ensin, niin saataisiin se hankala osuus pois jaloista.



Hahmoista ei haluttu tehdä mitään sukellusexperttejä, vaan kaksikko oli sitä mieltä, että harrastelijoiden pähkäilyä ja selviämistä olisi kiinnostavampaa katsella. Elokuvaan haluttiin sisällyttää reilusti hiljaisempia hetkiä. Lopunkaan suhteen ei haluttu aivan tavanomaiseen ratkaisuun turvautua. Ajateltiin, että katsojat odottavat joko pelastusta tai raatelua. Siihen haluttiinkin heittää tällainen vähän tulkinnanvaraisempi vaihtoehto C.

Lauran sisar Estelle Lau esiintyy lyhyesti yhtenä sukeltajana opastetulla kierroksella ja hän aikoinaan houkuttelikin parin sukellusharrastuksen pariin. Lisäksi hänellä oli kameran toisella puolellakin merkittävää roolia, sillä hän otti hoitaakseen suuremmankin joukon erilaisia hommia. Yksi niistä oli haalia sukellusporukan avustajat kasaan. Osallistujille luvattiin ilmainen sukellusreissu ja Kentis sekä Lau ovatkin tyytyväisiä todelliselta vaikuttavaan turistisukellukseen. Sukellusretkeä pystyttiin kuvaamaan parin päivän aikana, sillä avustajilla riitti innokkuutta palata toisenakin päivänä. Kaikki ei välttämättä ihan putkeen näissä kohtauksissa mennyt, sillä kuvissakin näkyvä barrakuda haukkasi Blanchardia sormeen kivuliain ja hieman verisinkin seurauksin. Mitään pysyvää vahinkoa ei kuitenkaan sattunut ja tämä näykkäisy taisikin jäädä kuvausten pelottavimmaksi sattumukseksi.



Vesikohtauksissa kaksikko sovelsi sellaista karkeaa työjakoa, että Chris kuvaa kaiken vedestä ja Laura pysyy veneessä. Chris tosin myös kuvasi vähäisemmissä määrin veneestäkin. Kuvauspaikkojen löytäminen aiheutti välillä pulmia, sillä oli hankalaa päätyä sellaiseen, jossa ei jossakin suunnalla näkyisi useampiakin veneitä tai maata. Pariin otteeseen päädyttiinkin näitä käyttämään harkinnan jälkeen hyödyksi ja lisäämään elokuvaan.

Alusta lähtien tavoite oli tosiaan pyrkiä todenmukaisuuteen ja siihen suunnitelmaan kuului aitojen haiden esiintyminen samoissa kuvissa näyttelijöiden kanssa. Näyttelijöillä olikin sukelluspuvun alla metallirenkaista koostettu suojapuku mahdollisia puremia vastaan. Blanchard tosin kertoi myöhemmin, ettei aina käyttänyt sitä epämukavuuteen vedoten. Pahin haikammo tuntui olevan Blanchardilla, jolle piti silloin tällöin hieman pehmustella paikalla olevien haiden määrää, ettei toinen liikoja hermoilisi. Ryanin kauhistelu yleensä lisääntyi, kun veteen alettiin viskoa syöttejä haiden houkuttelemiseksi pintaan ja niinpä niitä hänen lähelleen yritettiin heitellä silloin kun katse oli toisaalle. Kuvauksissa oli haiasiantuntijana Stuart Cove ryhmineen, mutta silti vahingot ovat mahdollisia. Niinpä haivesillä kuvattiin vain ne otokset, jotka sitä edellyttivät ja muut sitten rauhallisemmilla seuduilla. Haiotosten sijoittelu elokuvaan oli jossakin määrin ongelmallista. Ensin suunniteltiin runsaampaa määrää alkupuolelle, mutta sitten päädyttiin siihen, että tällainen ratkaisu laimentaisi lopun vaikutusta.



Elokuvan rahoittaminen omatoimisesti takasi sen, että sai varsin vapain käsin puuhastella. Halutessa voitiin kokeilla mieleen pilkahtaneita juttuja, eikä tarvinnut paljoakaan ulkopuolisten ehdotuksia kuunnella. Näyttelijöillekin annettiin mahdollisuuksia omien juttujen lisäilemiseen, esimerkiksi yöllisessä kohtauksessa. Osittain tästä vapaudesta ja kokeiluhalusta johtuu, että kuvamateriaalia kertyi lopulta noin 80 tuntia. Tekijät tosin toteavat, että kaikkea ei edes kuvattu elokuvaa silmällä pitäen, vaan he käyttivät tilaisuuksia hyödyksi ja kartuttivat samalla omaa otoskirjastoaan. Kaikkiaan kuvausprosessi venähti kolmannelle vuodelle. Yhtenä merkittävänä tekijänä venymisessä oli se, että Daniel loukkasi polvensa lentopallopelissä, josta aiheutui pitkä kuntoutus.

Jälkituotantovaiheessa korjailtiin monessa kohtauksessa veden väriä, että saatiin se vastaamaan kohtausten vaatimia tunnetiloja. Kuvissa vilahtelevat kellonajat päädyttiin lisäämään myöhäisessä vaiheessa yleisen selkeyden takia. Sekalaisina huomioina vielä lisättäköön, että parin tytär Sabrina esiintyy rantaotoksissa 3- ja 5-vuotiaana. Loppupuolella vilahtavien henkilökorttien kautta taas tahdottiin vähän nyökkäillä erään tunnetumman haielokuvan suuntaan.



Toisella kommenttiraidalla huomioitaan höpöttelevät elokuvan tähdet, eli Blanchard Ryan ja Daniel Travis. Kaksikko oli jo entuudestaan ystäviä keskenään, joka toi oman jännitteensä yhteisen sänkykohtauksen kuvaamiseen. Hirvitys oli jokseenkin turhaa, sillä huolista huolimatta homma saatiin nopeasti alta pois. Blanchard toteaa, että näihin otoksiin kului kaikkiaan noin 15 minuuttia. Muuten alkupuolesta mainitaan, että eräässä vaiheessa ajatuksena oli käynnistää elokuva suoraan lentokoneesta, mutta päätettiin tosiaan laittaa alkuminuuteille vähän lisää taustaa hahmoista.

Sukelluskohtauksia kuvatessa pyrittiin sopimaan jo pinnalla, että mikä on suunnitelma syvyydessä ja miten toimitaan. Näin ei tarvinnut hukata aikaa pinnanalaisiin kommunikaatio-ongelmiin ja muuhun sähellykseen. Sukelluksia kuvattiin loppujen lopuksi melko lyhyt aika, sillä ne saatiin talteen noin parissa päivässä. Suurimman osan vesiajastaan näyttelijät viettivät pinnalla.

Pintakohtauksissa pulmana oli usein voimakas virta, jota vastaan piti tosissaankin polskia. Välillä näyttelijät kiinnitettiin narulla kuvausveneeseen, ettei menisi aikaa hukkaan turhaan ajelehtimiseen. Pelkkä päivän kestävä potkiminen virtaa vastaan usein tarkoitti, että iltaan mennessä oli melkoisen uupunut ja tahtoi painua aterian kautta petiin. Suurimmat aallot omaavat kohtaukset lisäsivät fyysistä rasitusta, kun jo pään pitäminen aaltojen yläpuolella oli yllättävän haastavaa. Blanchard kuitenkin toteaa, että se oli palkitsevaa väsymystä. Ei rasittanut lainkaan samalla tavalla kuin turhat kiistelyt tai kamppailut laitehuolia vastaan. Näitä kumpaakaan ei tässä projektissa juurikaan esiintynyt. Pintavesissä vietetyt tunnit paikoitellen kasvoillakin näkyvät, sillä vedestä heijasteleva auringonvalo pääsi polttelemaan ihoa. Voiteita ei juurikaan voitu käyttää, koska vaihtelevat kerrokset olisivat kuvissa näkyneet.



Blanchard myöntää poteneensa pahaakin haipelkoa ja toteaa, että silloin tällöin yritti kiipeillä Danielin niskaan. Kyllä hän tiesi, ettei valvotuissa olosuhteissa varsinaisesti oikeassa vaarassa ollut, mutta jotenkin pelot aina mieleen hiipivät. Välillä haiden läheisyys alkoi itkettää ja oli vain pakko päästä vedestä pois. Haikohtauksia kuvattiin vain parina päivänä, mutta toisaalta ne olivatkin sitten kestoltaan pitkät kuvauspäivät. Erityisen inhottavaa oli silloin, kun piti haivesissä uiskennella silmät kiinni. Haiden lisäksi meduusojen joukkoonkin päästiin. Nepä olivat sen verran nokkelia, että löysivät spontaanisti paikalle juurikin oikeana päivänä. Vaaraa meduusoista ei pukujen takia juurikaan ollut. Mitä nyt ensimmäisenä veteen hypännyt Kentis sai joitakin polttelevia muistoja ja Daniel taas yhden.

Vesille unohtamista seuraaviin kohtauksiin ajateltiin aluksi vähän kevyempää ja vitsailevampaakin jutustelua, mutta huolena oli yleisön näkevän tilanteen siten, etteivät hahmot suhtautuisi ongelmaansa riittävällä vakavuudella. Sitten taas pariskunnan riitely aiheutti yleisössä yllättäen enemmänkin huvitusta. Kaksikko pähkäilee, että kai sellainen mitään ratkaisematon kinastelu on huvittavan tuttua juttua monelle pariskunnalle.



Useammalle vuodelle venähtänyt kuvausprosessi asetti omat haasteensa, varsinkin, kun kohtauksia ei kuvattu aikajärjestyksessä. Parhaansa mukaan sitten haettiin vaadittuja tunnetiloja pitkienkin kuvaustaukojen jälkeen. Yleisesti ottaen Blanchard on sitä mieltä, että hankaliksi oletetut kohtaukset saatiin monesti varsin nopeasti ja kivuttomasti talteen, kun taas helpoiksi kuviteltujen juttujen kanssa väkerrettiin monesti otto toisensa jälkeen. Kentis antoi näyttelijöille mahdollisuuksia kokeilla ideoitaan, kunhan ensin saatiin käsikirjoituksen vaatimat otokset kuvattua. Kokeilu ei valitusta formaatista johtuen juurikaan tuonut lisää kuluja. Daniel myöntää viivästyttäneensä kuvauksia merkittävästi lentopallo-onnettomuudellaan. Kuvauksia oli siinä vaiheessa jäljellä arviolta kolmisen päivää ja sitten tuli tilanne, että polvi vaati leikkauksen ja useamman kuukauden kuntoutuksen.

Kommenttiraidan loppupuolella Daniel summailee elokuvan tavallaan koviin olosuhteisiin sijoitetuksi suhde-elokuvaksi. Blacnhard näkee oman hahmonsa liikaa tulevaisuuteen suuntautuneena suunnittelijana, jolta menee nykyhetki hukkaan ja joka lopulta saa huomata olleensa pahasti väärässä. Loppukohtaukset olivatkin hänelle vaikeita, kun olisi tehnyt mieli eläytyä enemmän, mutta jälkiviisaana voi todeta, että hillitympi lähestyminen toimii. Vaihtoehtoisesta lopetuksestakin käytiin lyhyt keskustelu, mutta Kentis kuitenkin päätti, ettei halua edes kuvata sellaista. Jos vaikka kävisikin niin, että elokuva saisi levittäjän taakseen, niin siellä voisi heräillä tahtoa korvata tekijöiden toivoma loppuratkaisu toisella. Näin ei olisi ainakaan valmista vaihtoehtoa tilalle heitettäväksi.



Loppujäähdyttelyksi vielä muutama poiminta levyltä löytyvistä tuotantomuistiinpanoista täydentämään aukkoja. Lähtiessään kirjoittamaan oikean onnettomuuden pohjalta käsikirjoitusta Kentis ei ollut kiinnostunut toistamaan yksityiskohtia, eikä tehnyt siinä suhteessa taustatutkimusta. Hän ei halunnut lähteä uhrien elämiä sillä tavalla penkomaan, vaan piti sitä sopimattomana ja lisäksi sellainen olisi saattanut ikävästi haitata tietyn alueen elinkeinoja. Enemmän kiinnosti sellaisen vahingon mahdollisuus ja sen kuvaaminen todenmukaisuutta tavoitellen.

Vedessä vietettiin yhteensä melkoinen aika ja näyttelijöille kertyi tunteja aaltojen joukossa yli 120 kappaletta. Haipäivinä viskottiin välillä liiankin innokkaasti syöttejä, jolloin hait kävivät niin levottomiksi, että oli parasta ottaa näyttelijät pois joukosta. Kentis vietti paljon aikaa haidenkin seassa kuvatessaan vedessä. Kyseiset eväkkäät häntä usein tökkivät ja uivat päin, muttei hän kokenut olevansa oikeassa vaarassa, vaikka räpylöiden alla näkyikin välillä lähes pelkästään harmaata haimassaa. Kuvissa näkyvässä haiparvessa oli yhteensä noin 45-50 haita. Harmaat riuttahait (Grey reef shark) muodostivat enemmistön, mutta mukana uiskenteli muutama härkähaikin (Bull shark). Elokuvan budjetti oli pieni, mutta turvajärjestelyistä ei haluttu tinkiä. Oikeat hait olivat Kentisin mielestä siinäkin suhteessa oleellisia, etteivät tietokoneavusteiset luomukset oikein onnistu samanlaista vaarantunnetta välittämään. Samalla saadaan pintaan sitä eläväistä räpiköintiäkin, eikä vain tekohaiden pehmeää liukua.

Sellaista juttua jäi mieleen näitä lisukkeita katsellessa ja kuunnellessa. Kommenttiraitojen kanssa näiden bonusten yhteiskesto menee yli kolmen tunnin, joten elokuvasta kiinnostuneille siellä kyllä edelleen riittää tutkittavaa ja tässä koosteessa on triviasarjan aiempien osien tapaan niitä seikkoija, jotka minusta mukaan kelpaavat. Näiden naputtelija ei ole erehtymätön, joten voi siellä seassa jokin väärinkäsityskin olla. Katsellaan, milloin taas kiinnostaa jonkin teoksen taustoihin perehtyä ja näitä nurkkauksia lisää kirjailla...