The Wicker Man (Uhrijuhla)

Sunnuntai-illalla tuli vaihteeksi kuunneltua Paul Giovannin musiikkia elokuvasta The Wicker Man, eikä sitten oikein voinut välttää tämän jossakin vaiheessa kestosuosikiksi nousseen teoksen uusimista myöhemmin illalla.

Skotlannin länsirannikolla sijaitsevan pienemmän kaupungin poliisiasemalle tulee Summerislen saarelta nimetön kirje, jossa pyydetään virka-apua kadonneen nuoren tytön löytämiseksi. Juttua selvittelemään lähetetään komisario Howie (Edward Woodward), joka sitten pienellä vesitasolla suuntaa kohti useammassakin mielessä muusta maailmasta irrallaan olevaa saarta ja sitä kansoittavaa yhteisöä.

Lyhyen lennon jälkeen Howielle selviää oikeastaan heti saapumisen yhteydessä, että paikallinen väestö ei halua millään tehdä yhteistyötä virkavallan kanssa kadonneen lapsen löytämiseksi. Tämä sitten alkaa kiristää Howien pinnoja, kun kukaan ei halua edes ymmärtää, mistä tytöstä on kyse. Tutkimukset etenevät siis varsin kangerrellen ja vähäinenkin edistys on kiven alla.

Myös saaren yleinen meno törmää rajusti syvästi uskonnollisen Howien elämänarvojen kanssa. Paikalliset luonnonuskonnoista ammentavat tavat eivät todellakaan ole kovin yhteneviä sen kanssa, mitä Howie pitää soveliaana. Seksuaalisuutta ei ainakaan turhaan ole lähdetty peittelemään, vaan puuhailut ovat varsin avoimia, eikä puheiden tasollakaan kovin hienovaraista vihjailua harjoiteta. Howien järkytystä lisää se, että lapset "korruptoidaan" jo varsin nuorina koulun toimesta. Katsojan silmiin vaikuttaa siltä, että Howie on tilapäisesti päätynyt jonnekin henkilökohtaiseen painajaiseensa. Eikä tilanne Howien kohdalla ainakaan parempaan suuntaan ole menossa päivien rullatessa...

Woodward on jäänyt minulle vähän etäiseksi näyttelijäksi, ja tästä elokuvasta hänet lähinnä tulee muistettua. Uusintojen myötä on kyllä alkanut arvostaa hänen panostaan. Vaikka Howie onkin sellainen hahmo, että hänelle tavallaan itsekin naureskelee yhteisön pitäessä häntä pilkkanaan, niin kyllä lopulta Woodward saa ainakin omat sympatiani puolelleen. Varsinkin viimeiset minuutit raastavat sydäntä. Niissä kohtauksissa Woodwardin äänessä on voimakkaasti puoleensa vetävää herkkyyttä.

Howie: "But they are... a-are NAKED!"

Summerisle: "Naturally! It's much too dangerous to jump through fire with their clothes on!"

Saarta johtavaa Summerislea esittävä Christopher Lee nauttii selvästi osastaan. Vaikka hänen ruutuaikansa jää varsinkin elokuvan ensimmäisellä puoliskolla varsin vähäiseksi, niin mielikuviin jää vaikutelma suuremmastakin osasta. Leen piruilevia lauseita kyllä kuuntelee usein hymyillen, kun hän saa Howien tuntemaan olonsa entistä ahtaammaksi.

Willow: "Food isn't everything in life you know..."

Nuorempana poikana Britt Eklandin viekoitteleva laulu (toki Ekland on päädytty ymmärrettävistä syistä dubbaamaan) ja tanssahtelu teki lähtemätömän vaikutuksen. Toki se näin useampia vuosia myöhemminkin onnistuu kuumottamaan. Toista yötään saarella viettävä Howie joutuu ankarien kiusoitusten kohteeksi, kun seinän toisella puolella Willow yrittää houkutella miestä paheiden poluille.

Kyseinen kohtaus löytyy YouTubesta sensuroituna versiona, mutta suosittelen kyllä alkuperäiseen tutustumista.

Muutenkaan elokuvassa ei hirveästi arastella paljaan pinnan suhteen, mutta tässäkin tapauksessa heittäisin sen lajiin "hyvällä maulla toteutettua ja erittäin tarpeellista elokuvan hengen kannalta".

Elokuvan omaperäisestä tunnelmasta on kirjoitettu paljon, eikä lainkaan aiheetta. Ohjaajan versiossa saarta kohti lähdetään kuuden minuutin kohdilla, ja tämä lento onkin mielestäni kaikin puolin varsin onnistunut siirtyminen aivan toisenlaiseen maailmaan ja aikaankin. Tulee vähän mieleen Herzogin Nosferatu-uusinnan kohtaus, jossa Harker vaeltaa kohti kreivin linnaa, mikä ei todellakaan ole huono juttu.

Usein tunnutaan kuitenkin painottavan pahaenteistä ja jokseenkin häiritsevää ilmapiiriä, joka saarella vallitsee ainakin ulkopuolista "tunkeilijaa" kohtaan. Tätä en lähde itsekään kiistämään, mutta mielestäni elokuvaan on taltioitu hengeltään hyvin toisenlaisiakin hetkiä. Esimerkkinä vaikkapa paikallisessa ravitsemusliikkeessä puhkeava ylistyslaulu omistajan tyttärelle, joka mielestäni pursuaa elämäniloa. Siinä tekee mieli alkaa hoilata mukana... Vähän sama juttu Leen ja Ingrid Pittin yhteislaulun kohdalla. Muitakin esimerkkejä toki löytyisi.

Pohjoinen, mutta samalla Golfvirran vehreyttämä saari tuo oman mukavan lisänsä kuvioon. Myös luonnonuskonnoista napatut vivahteet tarjoilevat kiinnostavaa sivumakua keitokseen. Tähän liittyen mukana on Euroopassa vieläkin voimakkaasti elävää kansanperinteistä ammentavaa pukeutumista, jota esiteltiin vähän aikaa sitten Geo-lehdessäkin (1/2013). Ne kuvat poimittiin Charles Frégerin kuvakirjasta Wilder Mann, josta löytyy muutamia otoksia vaikkapa tuolta:

Fierce as folk: Charles Fréger's Wilder Mann - in pictures

Uusintojen kertyessä suhteellisen yksinkertaisen tarinan merkitys on pienentynyt entisestään, ja lähinnä tunnelmapalana tästä tulee nykyään nautiskeltua. Suomessakin levyllä julkaistu lyhyempi versio on vain vähän puutteellisempi sen suhteen.

Ei ole mitenkään yllättävää, että elokuvasta muodostui ilmestymisen aikoihin varsinainen päänvaiva julkaisijalle, ja että sitä sitten päädyttiin lyhentämään noin 15 minuutin verran. Ohjaajan versio on kyllä sittemmin julkaistu useampaankin kertaan. Esimerkiksi omasta hyllystä löytyy Optimumin kolmen levyn paketti, jossa kummatkin versiot elokuvasta, erittäin monipuoliset bonukset elokuvaan liittyen sekä vielä kolmannella levyllä musiikki.

Paul Giovannin musiikki ansaitseekin myös maininnan. Sinänsä tällainen folk-henkinen musiikki ei aivan suurimpiin suosikkeihin kuulu, mutta tässä tapauksessa laulut sopivat erinomaisesti elokuvaan ja ovatkin tärkeä osa sitä paljon hehkutettua tunnelmaa. Aina silloin tällöin kyseinen CD eksyy soittimeen illan päätteeksi saattelemaan vähän toisenlaisiin maailmoihin. Elokuvaakin katsellessa tekee usein mieli vain sulkea silmät ja uppotua kunnolla säveliin.

Jos vielä hetkeksi palaan tuohon pitkään versioon, niin suurimmat valittamisen aiheet löytyvät omalla kohdalla tekniseltä puolelta. Ainakin tässä omistamassani julkaisussa kuvanlaatu jättää kohtalaisesti toivomisen varaa monissa kohtauksissa, jotka erottuvat selvästi muusta materiaalista. Ei se katselukokemusta lopulta hirveästi verota, mutta olisi kuitenkin mukavaa, jos tästä saataisiin joskus laadultaan parempi versio.

"OH, NO! NOT THE BEES! NOT THE BEES! AAAAAHHHHH! OH, THEY'RE IN MY EYES! MY EYES! AAAAHHHHH! AAAAAGGHHH!"

Monille lienee myös tuttu Neil LaButen vuonna 2006 ilmestynyt uusintaversio. No, onhan sekin tietyllä tavalla muistettava tapaus, mutta ei kovinkaan hyvässä mielessä. Alkuperäisen viehättävä tunnelma jäi ilmeisesti sinne Summerislen saarelle. Tätä uudemman ympäristöä "rikastuttaa" lähinnä pitkäveteisyys ja rasittavuus. Tekijät tuntuvat olevan enemmän hukassa kuin epäonninen päähenkilö. Aivan oma lukunsa on sitten pääosassa sekoileva Nicolas Cage, jolle kyllä kiitos niistä uusintaversion viihdyttävistä hetkistä. Kyseessä on mielestäni yksi huonoimmista ja turhimmista uusintaversioista ikinä, enkä sitä kellekään ala suosittelemaan. Ollakseen aidosti "hyvä huono" se on monin paikoin aivan liian tylsä tapaus. Kannattaa sitten katsella vaikkapa jokin kooste näistä viihdyttävimmistä hetkistä, niin säästää siinä sieluaan merkittävästi. Vaikkapa tuosta hieman iloa iltaan:

Ohikiitävän hetken ajan harkitsin double-featurea ja tuon tuoreemman version uusimista, mutta luovuin siitä ajatuksesta melko nopeasti, sillä se olisi varmaan aiheuttanut lähinnä pahan mielen...

Vielä 40 vuotta ilmestymisensä jälkeen alkuperäinen vetää edelleen tehokkaasti mukaansa, eikä ainakaan vielä ole herännyt sellaisia ajatuksia, että ehkäpä se nyt on nähty viimeisen kerran. Kyseessä on jokseenkin vaikeasti luokiteltava teos, ja ainakin itse olen ensinäkemisestä lähtien vähän vierastanut kauhuksi määrittelyä. Heh, pettymys saattaa hyvinkin olla edessä, jos lataa odotuksensa paljonkin siihen suuntaan. Vaikka yhtä selkeää lajityyppiä ei löytyisikään, niin siitä huolimatta The Wicker Man on sellainen tapaus, johon kannattaa tutustua.

Näin aurinkoista ja vehreää kevättä odotellessa kukkivien omenapuiden, vihreiden maisemien, muiden silmänilojen ja jostakin kaukaa toisesta ajasta ja maailmasta peräisin olevan menon pariin siirtyminen sadaksi minuutiksi virkistää mieltä. Eipä tule ainakaan heti mieleen toista samanlaista.

The Wicker Man (1973) (IMDB)

Year of the Dog

Sihteerinä työskentelevän Peggy Spaden (Molly Shannon) vapaa-aika kuluu pitkälti lemmikkikoiran kanssa. Erään illan päätteeksi koira jää kuitenkin yöksi ulos, mikä ei kovin onnellisesti pääty. Rakkaan lemmikin yllättävää poismenoa seuraa tietenkin suuri suru, johon Peggy ei oikein löydä toimivaa reseptiä.

Ystävät, työkaverit sekä sukulaiset yrittävät toki piristää Peggyä vähän vaihtelevalla menestyksellä. Myös naapurissa asuva Al (John C. Reilly) haluaa viedä Peggyn syömään, vaikka on ilmeisesti muutenkin kiinnostunut. Melko nopeasti selviää, ettei tämä pari välttämättä ole aivan toisilleen tarkoitettu.

No, Peggyn elämä saa uutta sisältöä, kun eläinlääkärissä Peggyn nähnyt Newt (Peter Sarsgaard) soittaa hänelle. Mies työskentelee hylättyjä sekä kaltoinkohdeltuja eläimiä uusiin perheisiin välittävässä järjestössä. Lopetusuhan alla on kipeästi uutta kotia tarvitseva koira. Peggy ei tietenkään pysty kieltäytymään, vaikka uusi lemmikki taitaakin tulla vähän liian nopeasti sekä olla Peggyn tilanteeseen turhan haastavakin.

Peggyn matka ei kuitenkaan siihen pääty, vaan hän alkaa osallistua myös tähän eläinsuojelutoimintaan. Hyvin nopeasti ystävät ja työkaverit alkavat kyllästyä siihen, kun Peggy jatkuvasti yrittää välittää heille kotia etsiviä koiria. Toiminnasta Peggy saa sitten vähän piristystä ja tarkoitusta omaan elämäänsäkin.

Paljastuu myös, että Newt on vegaani, mikä saa Peggynkin harkitsemaan uudelleen suhtautumistaan eläimiin, ja että onko vaikkapa koiran ja sian välillä jokin merkittäväkin ero, jonka perusteella toisesta voi huolehtia loputtomasti, kun taas toisen voi lähettää teurastamoon sen suuremmin harkitsematta. Peggyltä ei kovin kauaa mene silmien avautumiseen ja uuden suunnan ottamiseen.

Lähipiiri ei ole kovin innostunut näistä uusista suuntauksista. Samalla Peggyn harkintakyky alkaa pettää useammissakin kohdissa, mikä tuo lisää vaikeuksia. Lopulta sitten elämä onkin varsin mukavassa sekasotkussa, kun kaikki alkaa kaatua päälle.

Minulle Mike White on aiemmin tullut paremmin tutuksi kirjoittajana sekä sivuosanäyttelijänä. Tässä tapauksessa hän on päätynyt myös ohjaamaan oman käsikirjoituksensa, ja toistaiseksi Year of the Dog onkin Whiten ainoa elokuvaohjaus.

Ilmeisesti elokuvan aihepiirit ovat alkaneet mietityttämään myös Whitea jossakin vaiheessa, sillä samoihin aikoihin hän itse alkoi kasvissyöjäksi:

Erilaisten eläimiin liittyvien ongelmakohtien tuominen esille onkin mielestäni elokuvan suurin ansio. Niitä toki käsitellään vähän vaihtelevalla tavalla. Vähän yli 90-minuuttiselta draamakomedialta ei varmaan kannatakaan odottaa mitään kovin pikkutarkkaa ja loppuun asti harkittua katsausta näihin aiheisiin. Melko nopeasti ja pinnallisesti näitä juttuja enimmäkseen kelataan läpi. Voisi myös mainita, että tässä ei juurikaan revitellä graafisesti eläimiin kohdistuvilla julmuuksilla. Esimerkiksi teurastamovierailu jää lopulta väliin, kun taas onnellisemmat tarinat saavat aikaa.

No, yleisesti ottaen näitä juttuja ei kuitenkaan kovin usein fiktiivisissä elokuvissa käsitellä, joten hyvä nyt näinkin. Ehkäpä elokuva kuitenkin painottaa enemmän eläinsuojelutoimintaa kuin eläinoikeustoimintaa. Ensin mainittu taitaa kuitenkin olla helpommin sulatettavissa suurimman osan kohdalla kuin jälkimmäinen. Suojelutoimintaan liittyen elokuvassa on tuota aiemmin mainittua hylättyjen lemmikkien pelastamista sekä sitten myöhemmin tutustutaan vähän vastaavalla tavalla pelastettuihin tuotantoeläimiin.

Suomessa tällainen tuotantoeläimiin liittyvä pelastustoiminta on käsittääkseni melko pienimuotoista tai lähes olematonta. Siihen tosin on syynsä. Yhtenä voisi mainita, ettei eläintuotanto Suomessa ole läheskään sellaisella tasolla kuin Yhdysvalloissa, joka tuottaa rutiininomaisesti todella ikävää jälkeä. Viimeisten vuosikymmenien aikana eri puolille Yhdysvaltoja onkin perustettu useampia tällaisia kotieläinten turvapaikkoja. Yksi vanhimmista ja parhaiten tunnetuista on nykyään Farm Sanctuary, jonka toimintaan ja asukkaisiin voi tutustua vaikkapa tuolla:

Farm Sanctuary

Eräs video kyseisen järjestön kokoelmista:

Heidän kanavaltaan löytyy mukavan positiivisia videoita enemmänkin, ja niitä onkin tullut usein katseltua antamaan taas ilonaiheita paikoitellen vähän ikävältä vaikuttavaan maailman menoon...

Eläinten oikeuksiin mennään sitten taas lähinnä kasvissyönnin kautta. Tiedä sitten, millaisena tämä näyttäytyy asiaan sen enempää perehtymättömien silmissä kyseisen elokuvan kautta. Vähän arveluttaa, sillä jo elokuvassa muut hahmot tuntuvat suhtautuvan kovin alentuvalla tavalla näihin Peggyn uusiin ajatuksiin sekä harrastuksiin. Voi varmaan olla montaakin mieltä siitä, millaista kuvaa White haluaa eläinsuojelijoista ja kasvissyöjistä antaa, ja muistaakseni elokuvaa on tästä kritisoitukin. Minua ei tuo kuitenkaan haittaa, sillä tuskin tarkoitus oli antaa mitään pätevää yleistystä. En esimerkiksi itse tunnista itseäni kovinkaan hyvin tästä esitetystä kuvauksesta, vaikka tietysti joidenkin juttujen kohdalla tiettyä samankaltaisuutta löytyykin. Sitä kuitenkin arvostan, ettei tämä ilmeisesti jää Peggyn kohdalla miksikään "hassuksi" vaiheeksi tai hetken hairahdukseksi, jolle sitten myöhemmin yhdessä naurettaisiin.

Ei minua se juurikaan haittaa, että omat arvot ja ajatukset saavat vähän arvostelua tai vitsailua osakseen. Itse asiassa se toimi kohtalaisen hyvin elokuvassa Free Jimmy, vaikka ei kyseinen teos oikein koko kestoaan jaksakaan kantaa. Year of the Dog on huumorinsa osalta kovin epätasaista tarjontaa. Miksikään puhtaaksi komediaksi sitä ei selvästikään ole edes tarkoitettu, mutta turhan paljon seikkaillaan siellä vaivaannuttavan puolella.

Ehkä sellaiseenkin painottavalle elokuvallw on sitten oma yleisönsä, mutta itse en ilmeisesti kuulu siihen. Kiusalliset tilanteet oikein säännösteltyinä toimivat yleensä hyvin, mutta tässä tapauksessa nojataan vähän turhan raskaasti sellaisen menon varaan. No, eipä Mike White mielestäni muutenkaan ole mikään komedian mestari, vaikka kohtalaisesti viihdyttäviä elokuvia onkin kynäillyt.

Oikeastaan siihen menettelevien joukkoon tämänkin heittäisin. Peggy on ainakin omasta näkökulmasta varsin sympaattinen hahmo, jolle toivoisi mahdollisimman paljon mukavia juttuja. Lisäksi aihepiirit kiinnostavat, ja sanomankin katsoisin olevan ainakin pohjimmiltaan hyvä. Hellyyttäviä eläimiäkin riittää. Jostakin syystä Whiten keitos ei kokonaisuutena onnistu toimivien jaksojen jäädessä vähän irrallisiksi, mikä on harmi, sillä eipä näitä aiheita useinkaan käsitellä.

Vaikka odotukset eivät erityisen korkealla olleet, niin vähän toiveikkaampi kuitenkin olin. Pienoinen pettymyksen maku siis jäi. Vaikka kuinka haluaisi etsiä elokuvasta hyviä juttuja, jotta voisi kehua enemmän, niin hieman hankalaa se on. Loppuvaikutelma jää väkisinkin jokseenkin kädenlämpöiseksi. Vähän samat tunnelmat jäivät lopulta aiheeltaan samankaltaisesta Bold Native -elokuvasta, joka toki karkaa vähän radikaalimmalle linjalle.

Year of the Dog on myös hankala suositeltava. Jos nämä aiheet kiinnostavat ja ovat sydäntä lähellä, niin sitten lienee antoisampaa katsella aihetta käsitteleviä dokumentteja tai lukea vaikkapa kirjoja. Huumori taas on tosiaan lajiltaan sellaista, ettei taida kovinkaan moneen komedianälkää tyydyttää...

 Year of the Dog (2007) (IMDB)

Must Love Dogs (Vain koiraihmisille)

Jatketaanpa edelleen romanttisella hömpällä. Tällä kerralla tapaamme Sarahin (Diane Lane), jonka useamman vuoden avioliitto on tullut päätepisteeseensä. Sukulaiset ja ystävät ovat päättäneet, että Sarah on ollut tarpeeksi kauan yksin ja järjestävät eräänlaisen intervention, jonne jokainen tuo oman ehdotuksensa mahdollisesta seuralaisesta.

Sarah ei ole oikein innostunut lähipiirin aktiivisuudesta ja ehdotuksista. Kuitenkin kun sisar menee luomaan profiilin Sarahin puolesta eräälle treffisivustolle, niin Sarah alkaa lämmetä ajatukselle. Siitä sitten seuraa sarja vähemmän onnistuneita tapaamisia, kun kumppaniehdokkaista yllättäen paljastuu vähemmän innostavia piirteitä. Jotkut ovat huomattavasti nuorempien perässä, toisilla taas ilmenee huomattavia vaikeuksia tunteidensa hallinnan kanssa.

Toisaalla taas Jake (John Cusack) on saattelemassa avioeroaan päätökseen lakimiesystävänsä avustuksella. Kaveri sitten yrittää etsiä Jakelle pikaisesti seuraa. Niinpä Jake kohtaa Sarahin profiilin. Vaikka ensimmäinen tapaaminen puistossa ei menekään aivan putkeen, niin pari päättää siitä huolimatta yrittää uudelleen.

Samoihin aikoihin Sarah alkaa kiinnostua päiväkodissaan olevan pojan isästä (Dermot Mulroney). Bob tuntuukin varsin lupaavalta ehdokkaalta, ja valinta vaikeutuu. Vielä kun vääriä juttuja sattuu tapahtumaan väärinä aikoina, niin saadaan sitten vähän kiertoteitä matkalle ennen kuin vakiinnutaan taas tutummille urille.

Elokuvan nimeä voinee pitää jossakin määrin harhaanjohtavana. Ehkäpä joku katsoja onnistuu saamaan siitä sellaisen kuvan, että tämä romanttinen komedia pyörii pitkälti karvaisten kaverien ympärillä. Tokihan niitä karvanaamojakin vähän vilahtelee, mutta parhaimmillaankin kyse tuntuu olevan sivumausteesta. Kyllä tässä enimmäkseen kaksijalkaisten sydänsurujen parissa painitaan.

Itse en (ainakaan vielä) ole edes mikään romanttisten komedioiden suurkuluttaja, mutta siitä huolimatta tulee sellainen tunne, että hyvin tuttuja ja turvallisia latuja tässä edetään. Lienee siis ihan perusteltua sanoa, että lajityyppiin paremmin tutustuneet eivät tämän parissa tule mitään kovin omaperäisiä elämyksiä kokemaan.

Löytyy epäonnisia treffiyrityksiä, kiusallisia perhetilanteita, ennalta-arvattavasti hämmentyvää suhdesoppaa ja kovin tuttuja koukeroita muutenkin. Verbaalinen huumorikaan ei nyt millään järisyttävän kovalla tasolla ole. Joillekin heitoille ja jutuille tuli hymähdeltyä, mutta useimmille ei juurikaan.

Minulle oikeastaan ainoa syy elokuvan katselemiseen oli se, että Diane Lane esittää pääosaa. Vaikka kuinka suuresti sitten pidänkin Lanen ilmeilyistä, yleisestä olemuksesta ja säteilystä, niin eivät nekään nyt sentään aivan ihmeitä onnistu tekemään, kun elokuva on muuten kovin keskinkertainen. No, tekeepähän kuitenkin kokemuksesta ainakin omalla kohdalla huomattavasti mielekkäämmän. Kuitenkin esimerkiksi vähän aikaa sitten katsellut Lanen elokuvat Nights in Rodanthe ja Under the Tuscan Sun toimivat paljon paremmin. Varsinkin jälkimmäistä suosittelisin ennemmin, jos etsii Lanelta kevyehköä romanttista hömppää.

Mitään kovin suuria odotuksia en ollut onnistunut kehittelemään, jonka takia ei oikein päässyt pettymystäkään syntymään. Suunnilleen pitkälti sellaista tavaraa, jota olin lukemieni juttujen perusteella kuvitellutkin. Voisi kuitenkin mainita, että en käsitä niitäkään arvioita, joiden mukaan Must Love Dogs on surkeimpia tapauksia sarjassaan. Itse sijoittaisin sen ennemmin siihen suureen harmaaseen menettelevien elokuvien massaan, josta ei oikein edukseen erotuta.

Vaikka vähän yli 90 minuuttia elokuvan parissa saakin kulumaan ilman sietämätöntä olotilaa, niin ei se lopulta mikään kovin suuri ansio ole. Katselusta ei vielä ole aikaa kuin runsas vuorokausi, mutta positiivisessa mielessä ei ole jäänyt montaakaan kohtausta mieleen. Luultavasti niitä tapauksia, jotka vuoden kuluttua ovat enää epämääräistä mössöä muistikuvissa ja osana katseltujen elokuvien tilastoja. Keskinkertaista ja unohdettavaa menoa siis, josta vähän katsojasta riippuen saattaa olla hieman hupia kertakatselulle. Diane Lanesta enemmän innostuneiden kannattaa harkita. Jos taas etsii lähinnä viihdyttävää romanttista komediaa illan iloksi, niin huomattavasti lupaavampiakin vaihtoehtoja on paljon tarjolla.

 Must Love Dogs (2005) (IMDB)

Priceless (Hinnasta viis)

Irene (Audrey Tautou) on saapunut Rivieralle varakkaamman seuralaisensa kanssa viettämään syntymäpäiväänsä. Päivät kuluvat pitkälti toisen luottokorttia vinguttaessa hintavissa vaatekaupoissa, illat taas erilaisissa juhlatilaisuuksissa. Irene on varsin tyytyväinen tilanteeseensa. Kuitenkin eräs hairahdus tulee hieman mutkistamaan tätä asetelmaa.

Hotellin baarin puolella työskentelevä Jean (Gad Elmaleh) suostuu erään illan päätteeksi poistumaan tiskin takaa asiakkaan seuraksi, ja nukahtaa sitten television eteen. Baarin puolelle myöhään saapuva Irene olettaa, että kyseessä on nuoremman puoleinen vieras. Jean ei lähde tätä väärää mielikuvaa oikaisemaan, vaan ennemmin vahvistaa sitä.

Yhdessä sitten juhlitaan pikkuisen enemmänkin Irenen merkkipäivää ja päädytään lopulta samaan huoneeseen jatkoille. Aamulla Jeanin herätessä Irene on jo häipynyt seuralaisensa kanssa. Jeanille koittaa lyhyen seikkailun jälkeen jälleen paluu arkeen.

Kuitenkin vuotta myöhemmin sama pari on jälleen viettämässä Irenen syntymäpäiviä samassa ympäristössä. Jean vaihtaa jälleen roolin päälle sen suuremmin seurauksia miettimättä. Tiettyyn pisteeseen asti tilanne näyttääkin hyvältä, varsinkin, jos mahdollisuuksia mietitään hyvin lyhyellä tähtäimellä. Tällä kerralla kuitenkin Irenen seuralainen saa tietää, mitä on menossa selän takana. Niinpä Irene päättää heittää pelimerkkinsä Jeanin suuntaan paremmin tietämättä. Aamulla kuitenkin ikävä totuus paljastuu kiusallisella tavalla, mikä ei sitten enää nauratakaan.

Näistä käänteistä varsin tuohtunut Irene alkaa käydä läpi tapaamiensa varakkaampien herrasmiesten listaa lopulta päätyen muihin maisemiin. Enää Jean ei kuitenkaan pysty unohtamaan, vaan lähtee perään. Tästä reissusta ei kuitenkaan tule aivan helppo, vaan Irenen seura alkaa käydä pahasti säästöjen päälle. Samalla Jean ajautuu varojen vähentyessä kohti Irenen mallia, jossa joku muu maksaa mukavan elämän kulut ja vähän vielä siihen päälle.

 Eipä Priceless lopulta mikään kovin suuri loikka omaperäisyyden suuntaan ole muihin hengeltään kevyempiin huijarielokuviin verrattuna. Tosin tässä Irenella ei liene suunnitelmissa kavaltaa kumppaninsa koko omaisuutta lopulta jonnekin häipyen, vaan turvata se elintaso, jonka kokee mielekkääksi.

Vaikka kyseinen rooli ei ainakaan omasta mielestäni aivan sympaattisimpiin lukeudukaan, niin siitä huolimatta Tautou ihastuttaa edelleen. Ehkäpä jonkun muun esittämänä saattaisi käydä niin, ettei hahmo saisi senkään vertaa ymmärrystä katsomon suunnalta. Amélie saa edelleen pitää paikkansa, mitä tulee henkilökohtaisiin Tautou-suosikkeihin. Toistaiseksi en ole kovin montaa Tautoun elokuvaa onnistunut näkemään, mutta siitä huolimatta hän on kyllä jo varsin mukavan vaikutuksen onnistunut tekemään. Myös Elmaleh on osuva valinta hetken huumassa harhateille ajautuvan Jeanin osaan.

Yleisesti Priceless ei osoittautunut aivan sellaiseksi kuin olin odottanut ja toivonutkin, vaan aikaa kulutettiin ehkä hieman turhankin paljon niiden "Haluaisin niin... Tahtoisin..."-juttujen parissa, jotka eivät sitten enää tiedä kuinka monennella kierroksella enää niinkään onnistuneet huvittamaan tai viihdyttämään. Myös se vähän häiritsi, että ne kauniit taustat jäivät pitkälti...no, taustoiksi.

Huumori on enimmäkseen olosuhteet huomioiden kohtalaisen hillittyä. Pahimmat kohellukset ovat tästä jääneet pois, eikä sellaista oikein tässä yhteydessä kaipaakaan. Sinne tänne taas on ripoteltu kiusallisista ja noloista tilanteista ammentavia hetkiä, joista osa toimii paremmin, osa taas ei niinkään. Ei Priceless nyt lopulta hirveästi onnistu hykerryttämään, mutta kyllä se silloin tällöin kääntää suupieliä ylöspäin. On tässä sarjassa tullut nähtyä huomattavasti ikävystyttävämpiäkin tapauksia.

Se romanttinen osuus jätti ainakin tällä katselulla vähän toivomisen varaa. Vika saattaa tosin olla katsojassakin, jos minulta meni osittain ohi se Irenen ja Jeanin välinen vetovoima. Heh, tuli useampaan kertaan ihmeteltyä, miksi Jean vain ajaa itseään entistä ahtaammalle tehden tilanteestaan toivottomamman. Tämä siis siitä huolimatta, että elokuvan päätepiste oli kohtalaisen hyvin arvattavissa. Eihän tällaiset oikein muuten voikaan loppua? No, ehkäpä tästä olisi jotakin opittavissa sinnikkyyden suhteen...?

Kaiken kaikkiaan ihan miellyttävää kevyehköä hömppää sunnuntai-illan elokuva-alkupalaksi. Enpä kyllä lähtisi kuitenkaan aivan heti tunkemaan sitä mukaan, jos pitäisi listata henkilökohtaisia suosikkeja romanttisten komedioiden joukosta. Vähän aikaa sitten tuli hankittua tuoreempi Pierre Salvadorin ohjaama elokuva, eli Beautiful Lies, jonka pääosasta Tautou löytyy myös. Se kuitenkin saa odotella vielä hetken vuoroaan.

Priceless (2006) (IMDB)