The Cannonball Run (Kanuunankuularalli)

Valitettavasti vaikuttaa siltä, että vakavamman vaihteen elokuvien suhteen estää nyt jokin selittämätön tekninen häiriö, joten pöllöilylinjalla edetään toistaiseksi. Katseltavaksi valikoitui ryminää, kaahailua ja hassuttelua yhdistelevä kilpailuelokuvien eräs tunnetumpi edustaja, eli vuonna 1981 ilmestynyt The Cannonball Run, joka on toki aiemminkin tullut katseltua.

Alkuperäisenä suunnitelmana oli katsella heti perään pari vuosikymmentä myöhemmin valmistunut Rat Race, josta vähemmän tarkkaavaisenkin on varsin helppo löytää yhtäläisyyksiä. No, tämä tuplailtama sai jäädä muunlaisen aktiviteetin takia nyt kokematta, mutta menetys ei suuren suuri ole.

Mitään äärettömän monimutkaisia koukeroita ei ole lähdetty virittelemään, vaan taustalta löytyy autokilpailu, jota ei sääntöpaljoudella ole lähdetty rampauttamaan. Tarkoituksena on ajaa Yhdysvaltojen läpi rannikolta rannikolle. Matkaa kertyy noin 3000 mailin verran. Edellinen ennätysaika on runsaat 32 tuntia, joten siitä voinee päätellä, ettei ihan nopeusrajoitusten mukaan edetä.

Tarkoituksena on hyödyntää julkisia teitä sen suuremmin piittaamatta niillä vallitsevista säännöistä. Tämä päätön kaahailu toki laittaa sivullisiakin vähintään pienoiseen vaaraan, mutta se tuntuisi olevan sivuseikka, kun kaikenlaiset hurjapäät lasketaan vapaaksi avoimille teille.

The Cannonball Run noudattelee melko tuttua kaavaa. Ensimmäinen vähän runsas kolmannes käytetään lähinnä porukan keräilyyn ja näiden tyyppien esittelyyn. Kuten arvata saattaa, on mukaan päätymässä vähän kaikenlaista menijää menopeleineen. Ympäri maailman on kutsu käynyt, ja kisan erityisen luonteen takia osallistujia riittääkin mukavasti.

Eräänlaisena pääparina toimii Burt Reynoldsin ja Dom DeLuisen esittämät tyypit. Heidän juonenaan on viilettää virkavallan ohi pillit soiden ambulanssilla. Asiat mutkistuvat, kun pitäisi uskottavuuden takia saada kyytiin lääkäri ja potilas. Englannin puolelta on saapunut Seymour (Roger Moore), joka sattuu esittämään tunnettua kansainvälistä elokuvatähteä, Roger Moorea. Tietenkin auto on varusteltu asiaan sopivalla tavalla. Nopealla urheiluautolla liikkuvat Marcie (Adrienne Barbeau) ja Jill (Tara Buckman) taas luottavat toisenlaisiin häiriötekijöihin.

Japanista saapuu parivaljakko (Jackie Chan ja Michael Hui), joiden kilpaväline ei ehkä pinnaltaan näytä kaikista vauhdikkaimmalta, mutta peltien kätköistä löytyy vaikka mitä kätevää. Mainittakoon nyt vielä viidentänä kilpakaksikkona Dean Martinin ja Sammy Davis Jr.:n esittämät himokkaat valepapit, joilla on jatkuvasti vähän muutakin mielessä kuin vain päästä vauhdikkaasti maalilinjalle. Toki sekaan mahtuu enemmänkin hahmoja, mutta eipä varmaan kaikkia tässä kannata esitellä.

Näitä kilpakumppaneita lähetetään pienin väliajoin matkalle, mutta äkkiä erot kuroutuvat umpeen, kun vastaan tulee tiesulkuja sekä muita hidasteita. Kohdatessa kavereita voidaan toki moikata, mutta todennäköisempää lienee, että jonkinlaista pientä pahuutta on mielessä toisten auton suhteen. Mailit vilisevät ohi ja rannikkokin jossakin häämöttää. Kuka sitten selviää ensimmäisenä perille, vai kirjataanko koko koitos kuitenkin virkavallan voitoksi...?

Myös tämän elokuvan kohdalla todellisuuden tapahtumilla on ollut vaikutusta. The Cannonball Run perustuu jokseenkin vastaaviin yleisillä teillä järjestettyihin autokilpailuihin, jollaisia nykyäänkin ymmärtääkseni löytyy. Käsittääkseni osallistujaporukka on näissä todellisuuden vastineissa suunnilleen yhtä kirjavaa.

Käsikirjoituksesta vastaakin enemmän nopeista autoista innostunut ja itsekin samansuuntaisia kilpailuja järjestänyt Brock Yates. Elokuvan ohjanneella Hal Needhamilla oli ilmeisesti samansuuntaisia kiinnostuksen kohteita. Lisäksi Needhamin pitkä ura stunttien puolella sopii myös hyvin tähän kuvioon. Kumpikin mainituista herroista on itsekin osallistunut vastaavaan kilpailuun, joten käytännön kokemusta kyllä löytyy.

Needhamin ensimmäinen oma ohjaus oli kolmisen vuotta aiemmin ilmestynyt Smokey and the Bandit, joka lienee myös monille kaahauselokuvia katselleelle tuttu. Saman elokuvan pääosassa poliisia kiusii ja karkuun kaasuttelee Reynolds, joka oli tullut Needhamille jo varhaisemmissa vaiheissa tutuksi ja ilmeisesti hyväksi kaveriksi myös. Tähän kaksikon aiempaan yhteiseen elokuvaan viitataankin ainakin pariin otteeseen varsin selvästi. Sellaisen käsityksen olen saanut, että Needham on Reynoldsin puolestakin parit stunttemput käynyt tekaisemassa, mutta ohjaajauran käynnistyttyä nämä harrastukset saivat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta jäädä muiden hoidettaviksi.

The Cannonball Run alkaa kieltämättä kohtalaisen vauhdikkaasti takaa-ajolla. Jos asioita lähdetään tarkemmin summailemaan, niin ihmeellisen vähän loppujen lopuksi varsinaista kilpailua on mukaan päätynyt, kun vielä huomioi, että porukasta löytyi enemmänkin tyyppejä, joita nämä jutut innostivat. Ehkäpä elokuvasta olisi tullut kovinkin toisenlainen, jos se alkuperäisten suunnitelmien mukaisesti olisi toteutettu toiminnallisempana, päätähtenään Steve McQueen. No, näitä on turha tässä vaiheessa enää haikailla. Rullaileehan se nykymuodossaan kohtalaisesti, on sen verran sekaan ripoteltu vauhdikasta katseltavaa.

Tiukkoja autoiluja enemmän matkaa värittävät käytännössä jatkuvasti käynnissä olevat tasoltaan vaihtelevat hupailut. Ohjenuorana on selvästikin ollut se, että määrään panostetaan laadun kustannuksella. Kun jatkuvasti huiskii menemään, niin välillä tulee osuttuakin...kai. Ainakin omalta kohdalta jää riemukkain naurujuhla kokematta, mutta jos osaa oikein asennoitua tällaiseen tyhmäilyn ylistykseen, niin kyllä voinee luvata, että hymyjä sekä hymähdyksiä irtoaa.

"Legend in my own time."

Mooren esittämä vale-Moore on vähän kuin kala kuivalla maalla kuivahkoine juttuineen. Bond-viittaukset eivät ole sieltä hienovaraisimmasta päästä, mutta mitäpä pienistä. No, joka tapauksessa nämä Mooren heitot toimivat omiin korviin yleisesti ottaen pikkuisen paremmin kuin muiden kohkaamiset. Mitä irvistelevään ilmeilyyn tuleen, niin tässä tapauksessa kuninkuus menee hieman häiriökäyttäytyvää proktologia esittävälle Jack Elamille, joka pääseekin kunnolla irrottelemaan.

Tämä paikoin vähän tasotonkin huvittelu on ilmeisesti saanut muutamat ajattelemaan, että tekijöillä on ollut hauskempaa kuin mitä katsomon puolella. Sellaista väitettä ei ole mitenkään mahdoton uskoa, vaan esimerkiksi lopputekstien aikana pyörivät epäonnistuneet otot tuntuvat viittovan siihen suuntaan.

Loppupuolelle on pitänyt laittaa jokseenkin pakolliselta vaikuttava joukkomuksiminenkin. Eipä se nyt mitään kovin ihmeellistä esittele, mutta ihan viihdyttävää katseltavaa kuitenkin. Samalla täysin alikäytetty Chan pääsee edes hieman esittelemään varsinaista osaamistaan, vaikka tosin kovin kaukana Jackien parhaista nujakoinneista ollaankin.

The Cannonball Run antaakin myös hyvän tekosyyn toteuttaa kutsumustani, eli höpötellä turhuuksia Jackie Chanin urasta. Tämä elokuva kuitenkin on tavallaan toinen puolikas, mitä tulee Jackien ensimmäiseen yritykseen vallata Yhdysvaltoja. Kyseinen yritys tosin jäi menestykseltään vähän mitättömäksi, mutta Jackien juttujen perusteella se kuitenkin oli kasvattava kokemus, ja antoi valmiuksia myöhempiin kokeiluihin.

The Young Master -elokuvan jälkeen Golden Harvest päätti rahoittaa Jackielle yhden elokuvan Yhdysvaltojen puolella. Kyseessä tietenkin on Battle Creek Brawl, jossa Jackie esittää tyyppiä, joka joutuu vastoin tahtoaan osallistumaan taisteluturnaukseen. Muuten elokuvan näyttelijäporukka edustaa hieman tuntemattomampaa osastoa. Toimintaa riittää kyllä määrällisesti, mutta eipä Jackie itsekään ollut lopputulokseen kovin tyytyväinen. Kohtaukset olivat kömpelöitä ja mielikuvituksettomia, eikä Jackien parhaille jutuille ollut tilaa.

Lyhyt valmistautuminen ei ollut antanut paljoakaan mahdollisuuksia uuden kielen opetteluun. Lisäksi elokuvan aiheuttama pettymys oli kohtalainen, joten mieli ymmärrettävästi veti takaisin Aasiaan. Tuotantoyhtiö kuitenkin oli sitä mieltä, että Jackien pitää jäädä hoitamaan markkinointia omalta osaltaan. Jackien kertomien tarinoiden perusteella tästä operaatiosta tuli lähinnä painajaismainen epäonnistumisten sarja. Kielitaito oli aivan liian olematon televisioesiintymisiin, eikä hän missään vaiheessa muutenkaan tuntenut oloaan kotoisaksi. Tämä jokseenkin nöyryyttävä mediasirkus kuitenkin karsi Chanista turhan mielistelyn ja sen sellaisen pois. Hän päättikin, että jatkossa tällaisia hommia hoidettaisiin enemmän hänen omilla ehdoillaan.

Golden Harvestilla oltiin sitä mieltä, että kun Jackie kerran jää hoitelemaan promootiotehtäviä, niin voitaisiin yrittää samalla toista elokuvaa. Tällä kerralla sovellettaisiin toisenlaista strategiaa, eli palkattaisiin suuri joukko jo valmiiksi tunnettuja tähtiä, jotka vetäisivät yleisöä katsomoihin. Kyllähän The Cannonball Run katsojia keräsikin maailmalla, mutta pieneen osaan sujautetun Jackien kansainväliselle suosiolle se ei tehnyt juuri mitään hyödyllistä. Jackien kotikentillä The Cannonball Run taas sai varsin mitättömän vastaanoton.

Tämä toinen kokemus ei juuri ollut ensimmäistä parempi. Jackie tunsi edelleen itsensä ulkopuoliseksi. Suuremmat tähdet toki silloin tällöin niitä näitä jutustelivat, mutta nopeasti selvisi sen olevan lähinnä pinnallista kohteliaisuutta. Jackie itse ihmettelee, miksi hänet yleensä laitettiin tällaiseen osaan, sillä siihen ei todellakaan olisi tarvittu hänen toimintataidoillaan varustettua tyyppiä. No, jos jotakin hyvää, niin Jackie kertoo lainanneensa idean käyttää pieleen menneitä ottoja juuri Needhamilta. Näiden parin turhauttavan ja pettymyksen tuottaneen elokuvakokemuksen jälkeen Jackie kertookin palanneensa kotiin jokseenkin vihaisena nuorena miehenä, jolla oli jälleen kova halu päästä näyttämään, mitä sitä oikeasti osataankaan...

Annetaan vielä puheenvuoro Jackielle, joka elämäkerrassaan summaa lyhyesti tätä elokuvaa seuraavasti:

"A silly movie about a wild cross-country race, featuring a huge cast of American celebrities, plus me and Michael Hui, one of Hong Kong's top comedians. (It's based on the real "Cannonball Sea to Shining Sea" Race, which starts in Connecticut and ends in California.) Michael and I play bumbling Japanese race car drivers with a gizmo-filled supercar. It isn't exactly a film that shows off my best skills, but the guys at Golden Harvest felt that putting me in a small role in this film would help to introduce me to the American public. (And it was a hit: Cannonball Run made $100 million worldwide, though it bombed in Hong Kong.) One thing I did pick up from this film: The use of bloopers and outtakes under the final credits, which I have done in all of my movies since. Of course, my "no-goods" are very different from Burt Reynolds's no goods..."

I Am Jackie Chan (sivut 337-338)

Kokonaisuutena The Cannonball Run näyttäytyy omiin silmiin kohtalaisena sekasoppana, jossa on vähän samanlaista henkeä havaittavissa kuin vaikkapa Bud Spencerin ja Terence Hillin hölmöilyissä. Kyllähän sellaisella aina välillä tilausta löytyy, ja kohtalaisen harmitonta iltaviihdettä nämä edustavat. Muutamaa vuotta myöhemmin elokuva sai pitkälti samalla porukalla toteutetun jatko-osan. Uskoisin senkin joskus nähneeni, mutta paljoakaan ei ole muistissa tallessa. Kertauskin on vähän kyseenalaista, sillä ilmeisesti sitä pidetään selvästi ensimmäistä heikompana esityksenä. Tätä alkuperäistä voinee kuitenkin suositella sellaisille, jotka haluavat viettää noin 90 minuuttia hengeltään kevyen kaahailun, hassuttelun, koheltamisen ja nujakoinnin parissa.

The Cannonball Run (1981) (IMDB)

Pooh's Heffalump Movie (Nalle Puh ja Möhköfantti)

Viimeisimmällä kirpputorisaalistuksellani pelastin vähän kovia kokeneen entisen vuokralevyn parempaan talteen, joten nyt seuraa pari sanaa siitä. Samalla se Disney-sivistyskin pikkuisen lisääntyy, vaikka ei tämä elokuva klassikkosarjaan kuulukaan. Ilmeisesti tekijät näkivät siinä kuitenkin sen verran potentiaalia, että ennakkoaikomusten vastaisesti se sai ainakin rajallisen teatterikierroksenkin.

Siitä onkin jo ehtinyt vierähtää kolmisen kuukautta, kun viimeksi tuli lähdettyä seuraamaan maailman rakastettavimman nallen ja tämän sympaattisten ystävien temmellyksiä. No, tämä kolmesta vanhemmasta tarinasta koostettu elokuva on vielä tuoreessa muistissa, joten vertailu tarvittaessa onnistunee.

Kuten nimikin vähän viittoo, niin nyt pitäisi vähän selvitellä, että millaisia kammotuksia ne tuossa mainitussa vanhemmassa elokuvassakin vilahtaneet möhköfantit oikeastaan ovat. Puolen hehtaarin metsikkö on jälleen saamassa uuden kauniin aamun. Tavallisesta sen erottaa puiden ylle kohoava mahtava töräyttely, joka sitten herättelee pienet kaverit.

Puhkin saa tahmean aamuherätyksen, sillä hän vierähtää pää edellä hunajapurnuun. Muutenkin pelokas Nasu taas on aivan hermoissaan. Huoli on lähes kaikilla suuri, mutta ainahan voi etsiä vastauksia viisaan Kanin kolosta. Hetken ja toisen pähkäilyjen jälkeen lähimaastosta löytyy suuria vaikeasti selitettäviä kuoppia. Ihaa on täysin varma, että pahin on tapahtunut ja taivas viimeinkin romahtanut niskaan.

"The heffalump ate my honey. Well actually, I did, but it made me do it."

Pieni Ruu kuitenkin ehdottaa, että eivätkö nämä melkoiset kolot voisi olla jonkin jalanjälkiä. Erityisesti Kani suhtautuu näkemykseen jokseenkin vähätellen, mutta vähitellen möhköfanttikammo alkaa hiipiä yhden ja toisenkin ihon alle. Eipä muuta kuin lassoharjoitukset käyntiin. Puolen hehtaarin metsän nimissä, möhköfantti on vangittava!

Aikaa ei riitä hukattavaksi ja vangitsemisseikkailun olisikin tarkoitus käynnistyä pikapuoliin. Ruu katsotaan pettymyksekseen liian pieneksi näin vaaralliselle matkalle. Aikuistumista pitäisi jouduttaa, mutta äiti lohduttelee, että kyllä se sieltä aikoinaan tulee, ehkä liiankin nopeasti. Ruu ei kuitenkaan malta jäädä aloilleen, vaan lähtee omalle retkelleen aamun koittaessa.

Ihaasta tehdään kohtuuttoman taakan kuormajuhta, eikä se vanhempien ja muka osaavampien retki muutenkaan parhaissa merkeissä käynnisty. Säheltelyksihän se jälleen karkaa. Ruu on paremmin jäljillä pompsiessaan toiseen suuntaan. Ennen pitkää möhköfantti löytyykin, tai kuka sitten kenetkin löytää... Selvitettäväksi kuitenkin jäävät tämän useissa uhkakuvissa esiintyvän otuksen todelliset aikomukset.

Etenkin alkuvaiheessa saa sellaisen vaikutelman, että on lähdetty potkimaan verkkaisiin taapertajiin hieman enemmän vauhtia kuin tuossa vanhemmassa kooste-elokuvassa, mutta kyllähän se siitä pikkuhiljaa rauhoittuu. Ei Puhin ja kumppanien seikkailuihin oikein sovi mikään kauhea kiiruhtaminen, vaan asioita pitää pohtia ja puntaroida ennen säntäilyä.

Nimi on jokseenkin harhaanjohtava, sillä itse ainakin näkisin, että varsinaisena päähahmona on vaihteeksi Ruu, joka saa nuoren möhköfantin kanssa enemmän ruutuaikaa kuin tämä varttuneempi osasto. Pöllö tuntuu unohtuneen kokonaan jonnekin ja Risto Reipaskin vilahtaa vasta lopputekstien käynnistyessä. Uusina tulokkaina hahmoperheeseen tulee pari möhköfanttia.

Puhin ja kumppanien seikkailuja tuntuu riittävän siinä määrin, että katseltavaa kyllä löytyy, jos vain innostusta ilmenee. Teatteriin päätyneitä on hieman rajallisempi määrä, mutta suoraan kotikatsomoihin tähdättyjä on ilmestynyt niin paljon, etten näe järkeväksi lähteä niitä tässä listailemaan. Helpostihan niitä IMDB kiinnostuneille opastaa. Ainakin omalla kohdalla on sellainen tunne, että karhukaverin matkaan lähdetään jatkossakin, kunhan kirpputorilla tulee vastaan sopuhintainen tarjokas.

Tämä möhköfanttitarina toki edustaa uudempaa tuotantoa, mutta siitä huolimatta samaa vanhaa henkeä on havaittavissa. Ainakin alkusävelistä ja ensimmäisistä kuvista saa heti napattua kiinni. Carly Simon on sanoittanut elokuvan henkeen erinomaisesti sopivia lauluja, joista paistaa läpi hellyys ja ylistys ystävyydelle.

Hölmöhkö höpsöily kuuluu tietysti myös asiaan, ja kyllähän sitä päästään harrastelemaan, kun etsintäpartio jäljittää huonoin tuloksin möhköfantteja. Köysiin ja haaveihin napataan lähinnä kavereita. ...Ja jälleen se Kani-paran vaivalla vaalima kasvimaa joutuu hävityksen ja kauhistuksen kouriin.

Olisihan sekin pettymys, jos Puh-elokuvasta ei löytyisi sitä sydämellistä ja herkempää puolta. Onneksi näin ei ole. Etenkin pienen Ruun ja hänen äitinsä tuokiot elokuvan alkupuolella lämmittävät sydäntä kauniin laulun soidessa taustalla. Eihän siinä oikein voi olla heltymättä. Yösuukkoa pienen kuonolle ja hyvää mieltä katsomoon.

Ennakkoluuloja ja muita vääriä käsityksiä vastaan käydään opettavaisen lempeästi. Erilaisuus ei mistään otuksesta automaattisesti pahaa tee, sen joutuvat pienet kaverukset erehdysten kautta toteamaan. Toista voi yhtä lailla arastaa ja pelottaa eikä silloin vankihäkkiin kaappaaminen liene paras ratkaisu. Muitakin reittejä löytyy tepasteltavaksi, kunhan vähän ympärilleen vilkuilee.

Voisi mainita levyn sisältämistä lisukkeista sen verran, että niiden suhteen tämä julkaisu on jokseenkin laiha. Löytyy kourallinen trailereita ja muita mainoksia tavanomaiseen tapaan. Lisäksi yksi alle kymmenminuuttinen kevyehkö kooste ja vielä viimeisimpänä lähinnä nuoremmille suunnattu peli, jota en kylläkään lähtenyt testailemaan.

Aivan mahdottomasti en lähde tätä pientä seikkailua hehkuttamaan, mutta kuitenkin se on ehdottomasti sellainen, jonka seuraamiseen mielellään runsaan tunnin käyttää. Näiden kaverusten kanssa on mukava verkkaiseen tahtiin ihmetellä maailmanmenoa ja kaikenlaisia otuksia. Eipä siinä juuri mitään räiskettä ja pauketta huomaa kaipailevansa. Lämpimien tunnelmien ja tunteiden värittämää elokuvailtaa täydensi vielä katselun jälkeisellä happihyppelyllä havaittu kevään ensimmäinen siili. Turhan usein ei näitä tule nähtyä, mutta siinähän toinen lyhyillä jaloillaan töpötteli rapistellen menemään, ja osaltaan mieltä ilahdutti. Hyviä pikkuhetkiä jälleen elokuvien parissa ja niiden ulkopuolellakin. Seikkailut jatkukoon, eteenpäin pompsis ja hyvää vappua kaikille!

Pooh's Heffalump Movie (2005) (IMDB)