Tuossa vajaat pari vuotta sitten tulikin kolme ensimmäistä Beethoven-elokuvaa katseltua. Tosin ne alkoivat siinä määrin töksähtelemään, ettei oikein ollut intoa jatkaa koko elokuvasarjaa. Varsinkin kun niitä on lähemmäs kymmenen ehditty tehtailemaan, eikä yksikään ole kovin suuria ylistyksiä saanut aikaan. No, tämä jouluinen tapaus tuli eräässä alennuksessa vastaan ja siinä vaiheessa siihen yhdistetty koirasöpöily vaikutti ainakin pikkuisen houkuttelevalta hömpältä. Odotukset eivät tietenkään pilvissä liidelleet, mutta mahdollisuudenhan voi silti antaa...
John Cleesen tuttu ääni johdattelee kertojan ominaisuudessa tarinan kimppuun. Aiempiin näkemiini Beethoven-seikkailuihin verrattuna hypätäänkin selvästi satumaisempiin tunnelmiin. Jouluun on aikaa kolmisen päivää ja Cleesen tarinakirja johdattelee katsojaa kohti joulupukin tukikohtaa.
Siellä pukki tonttujoukkoineen onkin kiireellisissä toimissa. Joulun onnistumisen kannalta vastuullisia tehtäviä jaellaan, mutta Henry-tonttua (Kyle Massey) odottelee pettymys. Tonttutoverit pääsevät leluaherruksen pariin, mutta tälle yhdelle on pukki halunnut uskoa tallitontun toimet, mikä ei niinkään innosta. Henry päättää kuitenkin yön pimeinä tunteina näyttää omaa osamistaan ja vallan vinkeää robottilelua lähtee kasaamaan. Sepä nytkähtää liikkeelle kaaosta aiheuttaen.
Erinäiset asiat menevät pieleen ja surkeiden sattumusten sarjan tuloksena on se, että rekiporot pillastuvat ja taianomainen lahjasäkki kyydissään laukkaavat taivaalle. Henry tietysti humpsahtaa kyytiin. Lumisen Minnesotan yläpuolella liiteleekin hetken kuluttua hieman erikoinen ilmailuväline. Vaikuttaa siltä, että eräs pikkukaupinki on Henryn ja lahjapussukan päätepysäkki reen jatkaessa matkaansa.
Samaisen kaupungin kaduilla vähemmän innokas kaakaokauppias yrittää kassaa kerryttää. Christine (Kim Rhodes) käy katsomassa, miten Masonin (Munro Chambers) myyntihommat edistyvät. No, eiväthän ne edisty. Äiti antaa vielä tähtikoira Beethovenin poikansa hoidettavaksi, mikä ei ilahduta yhtään. Kuuluisa koira on tullut kaupunkiin mainoshommia tekemään.
Mason siinä hetken harmiteltuaan näkee uuden mahdollisuuden piristää liiketoimintaansa. Yhteiskuvat Beethovenin kanssa kyllä kelpaavatkin ja seteliä alkaa kippoon ilmestyä vauhdikkaasti. Riemua ei rajattomiin riitä, vaan tuntematon lentävä esine saa karvaisen kaverin singahtamaan jahtiin. Mason pyyhältää perään ja lopulta löytää Henryn hätää kärsimässä latvassa, josta alas muksahdetaan.
Ymmärrettävistä syistä se vaatii hieman vakuuttavia puheita Henryltä, jotta Mason saadaan tähään tarinaan uskomaan. Yhteisymmärrys tietenkin lopulta luovin keinoin löydetään. Sillä välin taikapussi on päätynyt paikallisen pikkurikollisen ja riistohintaan juhlakauden suosikkileluja kauppaavan ilkimyksen haltuun. Hänpä ei tietenkään tahdo aarteesta luopua, kun säkki tunkee erinomaista kauppatavaraa sitä tahtia kuin vain pystyy kauhomaan. No, viisaita sekä vähemmän viisaita päitä yhteen ja selvittelemään, että olisikohan joulu vielä pelastettavissa...
Edellisestä samaisen koirakaverin tapaamisesta ehti siis vierähtämään tovi ja toinenkin. Elokuvissa mitattuna osia jäi välistä enemmänkin. Laskujeni mukaan kolmannen ja tämän jouluseikkailun väliin mahtuu kolme kappaletta. Lisäksi runsas kuukausi sitten on ilmestynyt vielä yksi lisää. Yhteensä siis elokuvasarja on ehtinyt paisua kahdeksaan osaan. Tässä vaiheessa en ainakaan osaa haikailla näkemättömien perään, koska kun nyt on puolet nähty, niin yleisesti ottaen taso ei silmiä sokeiksi häikäise.
Tiedä sitten, missä vaiheessa Beethoven on Hollywood-tähdeksi päätynyt, mutta ei se katsojan pakkaa kovasti pääse sekoittamaan. Jos vähän pengotaan tekijöiden idealaukkua, niin näyttää siltä, että uutena jippona sieltä on nypätty Beethovenille puheenlahjat. Tämä toki vaatii hivenen koiranhönkäykseltä maistuvaa tonttutaikaa. Beethovenin ääniosaa saa hoitaa Tom Arnold. Puhekyvyn antaminen karvaiselle päätähdelle ei tietenkään mikään ihan uusi ajatus ole, joten eipä tekijöitä voi siinä mielessä lähteä ylistämään aivosolujen kovasta kuormittamisesta.
Vähän samaa voisi sanoa elokuvan huumoritarjonnan suhteen. Suurikokoinen Beethoven aiempien nähtyjen osien tyyliin aiheuttaa hävityksenkauhistusta tilaisuuden tullen. Kasvoja tietysti kuolataan aina kun mahdollista. Osa koirahassuttelusta on repäisty kirjaimellisesti sieltä takapuolesta, sillä ensin röyhtäillään uuden kaverin kanssa kilpaa ja sitten töräytellään niin että hännät heiluvat. Siinä vaiheessa lienee oikeutettua todeta, ettei hassuttelu aivan mahdottoman korkealla tasolla pörähtele.
Ihmismäisemmän kujeilun suuri osa lankeaa Henryn hoidettavaksi ja valehdella saisi kohtalaisesti, jos tahtoisin väittää, että nämä hänen heittonsa edes silloin tällöin hymyilyttäisivät. Mielestäni ne ovat enimmäkseen sitä osasto rasittavan tavaraa.
Pahiskerhossa jatketaan aiempien osien tiellä. Itse ilkimyksiähän sitä ollaan, kun ei minkäänlaista jouluhenkeä löydy ja miljoonien lasten toiveetkin tuosta vain voidaan romuttaa. Oma etu se tärkein, muista ei niin väliä. Vahvasti komediallisen kohkauksen puolelle tämän älypääkaksikon toilailu toki menee, mutta siitäkin pitää valittaa, sillä eihän sekään omia nauruhermoja juurikaan koettele.
John O'Hurleyn osa äidin pomona ei mikään suurensuuri tai erityisen muistettava ole, mutta mainitaanpa silti. Minulle ja monelle muullekin kaveri on jäänyt mieleen Seinfeld-sarjasta, jonka viimeisillä kausilla hänet nähtiin Elainen omalaatuisena pomona. Samansuuntaista menoa on havaittavissa Rexfordin osassa, mutta rajoittuneemmin ja pikkuisen väsähtäneemmin.
Tämäkään joulutarina ei silkkaa iloa ja onnea ole, vaikka yleisen telminnän suhteen kepeää höttöä edustaakin. Taustalla kuitenkin kuljetellaan sivujuonta äidin ja pojan etääntymisestä toisistaan, mikä palautuu läheiseen menneisyyteen. Isän kuoleman jälkeen äiti on alkanut käyttää enemmän aikaansa töiden parissa, mikä ei poikaa yhtään miellytä. Ehkä siihenkin jotakin lääkettä löytyy ja kenties samalla saadaan ripauksen verran kadonnutta uskoa jouluihmeisiin palauteltua...?
No, omiin silmiin myönteisin ja samalla koskettavin piirre elokuvassa on sanoma hylättyjen lemmikkien puolesta, kun Beethovenin kunniavierailemassa joulukulkueessa kodittomille lemmikeille oma lava omistetaan. Samalla kannustetaan ihmisiä näitä kovan kohtalon kokeneita parhaita ystäviä korjaamaan talteen lämpimiin koteihin. Sanomaa tehostelee se Beethovenin uusi kaveri, joka katsojien sydämiä yrittää parhaansa mukaan sulatella.
Lunta, lelua ja joulukoristetta kyllä löytyy ihan riittävästi, eli tuskin sillä osastolla silmiin sattuu, jos näitä jouluelokuvilta kaipailee. Onhan siellä loppupuolella se juhlakulkuekin. Kyseessä ei mikään suuren budjetin ihme ole, joten paikoin visuaalinen ilme on hivenen halvalta vaikuttava. Pistävimpänä esimerkkinä se taivaalla liitelevä reki. Itse toivoisin hyviltä jouluelokuvilta aidolta vaikuttavaa lämpöistä henkeä, eikä herttaisuudestakaan haittaa olisi. Tässä se henki jää kohelluksen ja pöllöilyn alle, joten sydäntä ei aivan kamalasti kiusimaan pystytä.
Täyslyttäyksen paikka Beethoven's Christmas Adventure ei mielestäni ole. Omiin silmiin se vaikuttaa pirteämmältä kuin viimeksi katseltu kolmas osa. No, se ei vielä paljoakaan laadusta kerro. Tässä koirat ovat jälleen vähän merkittävämmässä osassa, eikä kohkauksen katselu nyt hirveästi rasitakaan. Varsinkin se pienempi koira söpöilyllään miellyttää. Tuttua tohellusta ja tyhmähtävää ilkeilyä luvassa hieman alle 90 minuuttia sinänsä hyvällä sanomalla somisteltuna. Beethoven-elokuvat eivät mielestäni mitään eläinhömppien parempaa puoliskoa edusta, mutta katsoohan näitä silloin tällöin. Juttua lopetellaan sopivalla tavalla iloisen vuhvuh-kuoron tapaillessa tuttua joululaulua.
Beethoven's Christmas Adventure (2011) (IMDB)
