Huovisen lyhyet erikoiset: kahden juopon joulu

Seikkailut elokuvamaailmassa ovat jälleen edenneet siten, että sotaisia aikoja on tutkailtu Irakin taistoja seuraillen ja sivuten tummemman huumorin tuikahdellessa. Muutakin rähistelevämpää viihdykettä on tullut toimintanälkään nautittua, mutta tylsistelevään tapaan sekä pienoisen aikapulankin takia nämä iltamat jäävät tarkemmin ruotimatta. Samalla se tarkoittaa sitä, että blogin suunnilleen nelivuotisessa historiassa vietetään noin nimikkeiden suhteen yksipuolisinta kautta varmaan ikinä, kun tämä Huovis-putki nyt tahtoo nytkähdellä eteenpäin. No, onneksi tilanne ei aiheiden suhteen ole lainkaan niin yksitoikkoinen, vaan kirjoa löytyy kivasti ja useinhan kyseinen sarja on ihmisepelien toikkarointeja sekä toilauksia varsin hymyilyttävään tapaan tutkaillut, ja luultavasti samassa hengessä hömpötykset jatkuvat. Viimeksi mietiskeltiin, millaisen tuomion ansaitsee törkeästi käyttäytyneen aviomiehen hengiltä myrkyttänyt vaimo tarinassa Erään murhan motiivit. Miekkonen siinä sikaili sinnikkäästi ja niinkin reippaasti, ettei vankila-aikaa katsottu lainkaan tarpeelliseksi ja vielä tapporahaakin palkkioksi jaeltiin. Myrkyttelyt ja murhailut olisi aikomuksena vaihtaa jouluisempiin tunnelmiin ja tuntemuksiin hieman valtavirrasta poikkeavaa juhlistelua silmäillen.

"Molempien juoppojen tausta on varsin samanlainen. Nuorempana on oltu kohtalaisilla asemapaikoilla yhteiskunnassa. On ollut toimeentuloa, omaisuutta, perhe ja vähän vaikutusvaltaakin yhteisissä asioissa. Mutta kuin huomaamatta alkoholi hiipi elämänkuvioihin ja alkoi ottaa yhä isomman osan päivien kulusta. Pitkään kesti viinan uuvutusvaihe, vaan viimein se otti pitävän puolinelsonin ja nujersi Aatun ja Iivarin selälleen maahan. Työhommat jäivät yhä vähemmälle, perhe kasvoi talosta ulos, katkeroitui, häipyi maailmalle. Myötiin talot, myötiin autot, kaikki myötiin. Kaikki meni. Mutta yhä vain oli kädellä taipumus kohottaa viinalasia, ja halullinen kita siemaili kerran vauhtiin päästyään hellittämättä ryyppyjä. 

Kaikki kulki ennalta suunniteltua rataa, sillä viina on sinänsä suunnitelma, ja sen luonnonopilliset raiteet ovat vankat..."

Kirjallisesta versiosta poiketen jakso pyörähtää vauhtiin lumiselta hautausmaalta, jossa muistokivet pimeydessä seisovat ja sieltä löydetään myös Heikki Kinnusen esittämä Huovishenki nököttelemästä. Ennen kuin lähdetään tarinan varsinaisia kaveruksia esittelemään, niin luvassa on lyhyttä alkoholi-infoa, pikkuisen piruilevaan sävyyn, kuten kertojan tapoihin kuuluu. Siinäpä hän juttelee, miten intohimoinen viinaharrastus jää usein läheisten osalta isommin arvostamatta, kun reiluja ryyppyjä kaadellaan kitusista alas. Saattaapi tämä touhu muun perheen osalta näyttää ennemmin murheelliselta. No, mitään eeppistä viinamonologia ei heppu sentään suivaannu katsomoon suuntaamaan, vaan hiljalleen astellaan kohti vähemmän koristeellisia viimeisiä leposijoja, joiden risteistä löytyvät nimet Aatu ja Iivari. Sattuupa niin, että juurikin samanlaisilla nimillä tunnetuista tyypeistä tässä olisi tarkoituksena tarinoida.

"Ruosteisella litranmitalla hän ottaa lypsylämmintä mallaslientä toisesta ämpäristä. Hän lisää siihen sokeria ja murentaa liemeen hyvänlaisen hiivapalan. Tuossa puskuliuoksessa kun käyminen pääsee raivoonsa, niin silloin hän illalla tyhjentää sen ämpäreihin. Johan alkaa olut tekeytyä ikääntyneelle juoppolallille!"

Herrojen historiaa kertaillaan pikaisesti puhellen molempien nähneen päiviä parempia, kun on ollut perhettä, varallisuutta ja muutakin mukavaa, mutta niinpä vain on viina alkanut kiinnostamaan ja uuvutustaistelun päätteeksi korvannut miltei kaiken muun sisällön elämästä. Kumpikin on läheisensä, talonsa ja tarvikkeensa juopotellut pois ja päätynyt erinäisten vaiheiden kautta karuihin hylkymökkeihin asustelemaan keskelle korpimaita. Vaikka materiaalinen omaisuus on pitkälti kulauteltu kurkusta alas, niin niukka eläke antaa eräänlaisen mahdollisuuden harrastelun jatkamiseen, kuten yläpuolelta löytyvässä lainauksessa osuvasti kuvaillaan, eli toisin sanoen köyhempiinkin aikoihin keinot keksitään pään sekoittamiseksi, jos vain tahtoa ja puhtia riittää. Jouluaatto on kuitenkin asia erikseen, mitä juominkeihin tulee, eikä silloin sovi kurkkua kostutella kotitekoisella aletavaralla, vaan kaverille pitää mietiskellä hiukkasen hienompaa lahjusta ja sitä ihkaoikeaa ainetta.

"He availevat ääneti pakettejaan. Tämä on jo viiden vuoden takainen traditio, tämä lahjajuttu. Rapisteltuaan paperit auki, huomaa Aatu saaneensa puoli kiloa sipulimakkaraa ja pullon Karhuviinaa. Iivari saa puoli kiloa lauantaimakkaraa ja pullon Kievariviinaa. Lahjat ovat olleet täsmälleen samat jo viitenä vuotena! Kun ei ole varaa koko vuonna kuin kiljuun, niin jouluna on oltava oikeaa ainetta."

Askareensa arkiset ja tuikitarpeelliset hoidettuaan Iivari (Martti Kainulainen) pakkaa kaverin lahjat reppuunsa ja lähtee lyhty kädessä hiihtelemään kohti Aatun (Martti Pennanen) mökkeröä, jossa myös on joulupuuhien parissa aikaa kuluteltu. Ilmeisesti kumpikaan ei ole joutunut liikoja aivokapasiteettiaan venyttelemään, mitä lahjavalintoihin tulee, vaan linja on pelkistetty ja eräänlainen perinnekin päässyt muodostumaan, sillä herrat ovat jo viiden vuoden ajan vaihtaneet tismalleen samanlaiset kääröt, joiden sisälle kätkeytyy kirkasta viinaa ja makkaraa. Kerran voidaan lahjapullosta kaverille kaadella, mutta kuten kertoja tiedottelee, siitä eteenpäin pitää omasta nesteytyksestä huolehtia. Tarkkaa maistelua ja annostelua harrastellaan, mutta kunhan kehut on vaihdettu, niin päästään puhelemaan seikoista monenmoisista. Ensin itsetuntoa kohotellaan kehuskelemalla, miten uhrautuen ollaan Alkon työväen onnellista sekä turvallista elämää varmistamassa. Kunhan alkoholi enenevissä määrin pääsee vereen sekoittumaan, niin samaan tahtiin juttuihin kertyy lennokkuutta, vaikkakin myöhäisillan ja laskuhumalan väsy juhlakansaa vaanii valppaana...

"Heidän puheensa saavat vauhtia. Lämpimin sanoin, vailla katkeruutta he kuvittelevat miten Alkon johtajat ja myyjät perheineen viettävät joulua turvallisissa kodeissaan. Ja kenen ansiota tämä on? No tietysti Aatujen ja Iivarien, jotka pyyteettömästi ja uhrautuen ovat koko ikänsä olleet Alkon jämeriä asiakkaita. Aatu ja Iivari ihan näkevät onnellisia alkolaisperheitä, pieniä lapsia, hyväpalkkaisia johtajia ja hyväntuulisia myyjiä, joilla on pitävä sosiaaliturva, miellyttävät työolot ja lyhyet työajat."

Huovinen itse näistä juopottelevaisista joulujuhlijoista kirjoitteli vuonna 1976 novellikokoelmaan Ronttosaurus, josta tuttuun tapaan nämä muutamat lainaukset kopioin. Minulla ei ainakaan ole tietoa, että tämä tarina olisi jossakin myöhemmässä koosteessa kokenut toisen tulemisen, mikä vähäsen ihmetyttää, koska mielestäni moni kuivempikin juttu on päädytty julkaisemaan uudelleen. Televisiosovituksesta vastaa ohjaaja Pauli Virtanen ja Matti-Juhani Karila, eikä kaksikko ole selvästikään pyrkinyt pitäytymään alkuperäistarinan kopioinnissa ruudulle, vaan poistoja sekä merkittäviäkin lisäyksiä on päädytty kyhäilemään, kun Huovisen sivumäärältään yhdeksään kappaleeseen venähtänyt lyhyt erikoinen on noin 24-minuuttiseksi televisioviihdykkeeksi venäytetty.

"Renttuiluelintaso oli laskenut, mieskunto oli mennyt sen tiensä ja ikääkin oli molemmilla kuudenkymmenen korvilla. Nyt he elävät omalaatuisesti. Raha ei riitä viinaan, mutta kiljua he pystyvät toki valmistamaan. Siksi puhiseekin kiljupönttö alituiseen mökin nurkassa."

Kenties tämä jouluinen vierailu ei sitä perinteisintä aikakauden juhlintaa edusta, ainakaan siinä mielessä, mitä elokuvien ja sarjojen puolella tuodaan yleisemmin esille. Vaikka kahden ikääntyneen vekkulin jouluilottelu eräänlainen outolintu olisikin ruutuviihdykkeiden maailmassa, niin ainakin itse sitä suopein silmin ihmettelen. Hautausmaalta aloittelu saa toki pikkuisen säpsähtämään, että säädelläänkö sävyjä synkempään suuntaan kenties, mutta sellaiset huolet osoittautuvat melkoisen nopsasti turhiksi, sillä kohtalaisen lupsakasti läpi aattoillan ystävykset turisevat. Muutenkin vaikuttaa siltä, että televisioversion tekijät ovat pikkuisen kirjailijaa kepeämmällä linjalla liikkeellä, sillä esimerkiksi novellin asuntokurjuutta kuvaavat pätkät on typistelty, eivätkä mökkeröt niin rähjäisiltä lopulta vaikuta, vaikka kaukana loistolinnoista ollaankin. Muutenkin syöksy surkeuteen ei aivan samanmoisena näyttäydy, kun herrojen historiaakin on päädytty pikkuisen nipsaisemaan ja ankeammat elämänpolut jätetään väläyttelemättä sekä valaisematta tarkemmin. Ainakin tälle lukija-katsojalle syntyy mielikuva, että Huovinen katsoo hahmojaan tuikeammin, vaan eipä silti mistään vihaisesta vilkuilusta sovi sössöttää. Sarjassa taas painotellaan nousuhumalaista tunnelmointia hilpeine höpöttelyineen, mistä iloa hiukkasen katsojaankin takertuu.

"Viimein Aatu tarjoaa Iivarille palan sipulimakkaraa. Ja Iivari Aatulle lauantaimakkaraa. Mutustellessaan he korostavat toisilleen voimakkaasti, etteivät he ole mitään huoltolaitoksen hoidokkeja, vaan ylpeitä, itsellisiä juoppoja, jotka taistelevat loppuun saakka..."

Kumpikin näistä näyttelijöistä on jo sarjan puitteissa päässyt vilahtamaan kotikatsomossa, sillä Pennanen oli tosiaan tuomaroimassa edellisessä surmajutussa, kun taas Kainulainen piilotteli pulloja pohjoiseen hyvinkin hykerryttävästi tarinassa Viinankätkijä. Kyllähän herrat hyvin yhteen pelaavat ja eräänlaista sielujen sympatiaa pystyy aistimaan, kun vapauden sekä riippumattomuuden kriikaisuja loppupuolella kajautellaan. Televisioversioon tuupatuista lisäyilyistä näihin kiekaisuihin liitellään kohtalaisen mittava tarina merkittävän tienhaaran kohdalla olevasta tikasta, joka joutuu pahojen päänsärkyjen seurauksena etsimään uudenlaista huomista. Suurena kysymyksenä on sopeutuminen vai kuolema, joka jouluaattoa juhlistelevien kaverustenkin mieltä askarruttaa. Raskaan työn seurauksista kärsivä palokärki ei käsikirjoittajien mielikuvituksesta ole peräisin, vaan tämä osuus on hyvinkin pitkälti napsittu Huovisen lyhyestä erikoisesta Lintuja elämänmuutoksen edessä ja tarkemmin sen ensimmäisestä osiosta Palokärki ja migreeni. Lintujuttu löytyy myös kokoelmasta Ronttosaurus ja vieläpä heti joulutarinan perästä. Sarjan tekijöille nostaisin hattua, sillä melkoisen luontevasti ja osuvastikin nämä yhteen liitellään, eli varsin kivana laajennuksena tätä katselen.

"Päivät menivät ryyppyjä kerjätessä linja-autoasemalla. Vähäiset tilapäistyöt loppuivat lyhyeen, sillä kun parin pullon hinta on tienattu, miksi jatkaa enää typerää reutomista?"

Kahden kaveruksen lisäksi käytännössä ainoa kuvissa vilahteleva tyyppi on Huovishenki, eli toistaiseksi niukimmalla miehityksellä edetään. Kinnusen jutusteltavaksikin on kirjaversioon nähden lisäilty muutamia lauseita avauspuheenvuorosta lähtien, jossa hän mietiskelee, miten juopottelijat on mielletty huonoiksi ihmisiksi ja näitä valintoja kohtaan on suunnattu tylympää käytöstä, eikä kovin ymmärtäväisin mielin ole tiuhaan tyhjenevien tuoppien elämäntapaa katseltu. Muutenkin kotimaan alkoholipolitiikkaa ja yleistä suhtautumista aineeseen ruoditaan, kunhan kumppanit pääsevät vauhtiin mietiskellessään, miten talouden rattaat vaativat vimmaista ryypiskelyä, mutta julkisesti ei kuitenkaan saisi humalassa taivaltaa. Kaksinaamaisuus se sieltä jälleen pilkahtelee, mutta eipä tästäkään mitään tiukinta tilitystä lähdetä vääntämään. Sävy on ennemmin piruileva, kun puhellaan, miten juomavelvollisuus lankeaa tiettyjen ristiksi ja näitä taakkoja kantavat voisivat yhdistyä voimakkaaksi liikkeeksi omine vaatimuksineen. Mainittu Viinankätkijä tulee ainakin etäisesti mieleen miekkosten jutuista ja saa jälleen pohtimaan, että Huovisella saattoi olla pikkuisen hampaankolossa Suomen ilmapiiriä kohtaan kulauttelun suhteen.

"Hän hiihtää tuiskussa ja lämmin tunne asuu rinnassa. Pullossa on vielä kolme neljäsosaa jäljellä... Lännessä on taivaalla voimakas kajastus. Siellä on kirkonkylän valot. Taitaa tuisku asettua keskiyöllä. Taivaan laki kajastuksen päällä on lyijynsinertävä. kunhan ei lauhtuisi."

Näistä ja muistakaan seikoista Huovishenki ei kuitenkaan lähde viimeisessä vilahduksessaan paasaamaan, vaan siinä missä tyypillä usein on ollut paljonkin asiaa ennen lopputekstejä, niin tässä tapauksessa hän tuntuu jäävän sanattomaksi. Selvästikin jotakin tekisi mieli lausahtaa ennen ruudusta poistumista, mutta kiusauksia silloin tällöin voidaan vastustaa. Sopinee tähän väliin huomauttaa, että Kahden juopon joulu tosiaan on järjestyksessä viimeinen sarjan jaksoista ja sinänsä näkisin, että siinä mielessä tämä lopettelu osuu nappiin ja jättää hymyn huulille. Silloin tällöin vaikeneminenkin voimakkaasti viestittelee. Joka tapauksessa sarja ei omalla kohdalla vielä päätöstään löydä, sillä olen hypännyt parin osion yli kirjahyllyn puutteisiin vedoten. Luulenpa, että pientä taukoa on luvassa ennen kuin saan ne puuttuvat niteet hankittua, mutta toivottavasti elokuun aikana projekti on paketissa. Toistaiseksi Kahden juopon joulu nousee nähtyjen jaksojen joukossa kärkikolmikkoon, ja joulun henkeen hyvinkin sopien siihen ujutellaan ystävyyttä ja lämminhenkisyyttä. Hieman vinksauttaen toki, mikä sarjan yleiseen menoon sopii ja siitä edelleen tykkäilen. Oli sitten kyse lintuparkojen kovien työmaiden pähkäilystä tai vaikkapa parin nurjempia polkuja kulkevan miekkosen illanvietosta, niin näihin onnistutaan omanlaistaan vinkeyttä sekä veikeyttäkin hönkimään.

Kahden juopon joulu (1986) (IMDB)

Huovisen lyhyet erikoiset: erään murhan motiivit

Jos kurkkaa vuoden takaisiin touhuihin blogin puolella, niin vaikuttaa jälkikäteen vahvasti siltä, että heinäkuun teemana olivat Terence Hillin esittämän Lucky Luken kohtalaisen tiuhaan toistuvat vierailut. Nyt näyttää siltä, että vuoden 2016 kuumimman kesäkauden ahkerimman ruutuviihdyttäjän maininta menee tämän kotoisen sarjan ansioksi omassa katsomossa, sillä melko vahvasti Huovishenki on hallinnut iltamia ja kenties vielä hetken jatkaa, sillä jaksoja edelleen levyltä muutama kappale löytyisi. Toistaiseksi ainakin nämä runsaat 20-minuuttiset tuokiot ovat aihekattaukseltaan olleet kivan kirjavia metkoinekin seikkailuineen sekä setvimisineen, eikä vieläkään olla jumittumassa samoja juttuja jauhamaan, kun miettii, että viime kerralla oli omanlaistaan pariskunnan vääntöä laskiaisreissun yhteydessä, sitä ennen painettiin puolueita lyttyyn ja Suomen pulmia pohdittiin tarinassa Ammattimainen puolueenhaukkuja. Niin ja kävihän tuossa ihan jokin aika sitten myös Rauhanjuna herättelemässä kysymyksiä iänikuiseen sotahimoon liittyen ja ehdittiinhän sitä pohjoisempiin maisemiin kallisarvoisia alkoholijuomia kätkemään veikeiden kaverusten toimesta, eli monenmoista höpöä hupia heinäkuuhun on tullut tungettua. Luulenpa, että juurikin miellyttävä vaihtelu on pääsyy näinkin vauhdikkaaseen katselutahtiin, sillä jossakin vaiheessa käväisi mielessä, että näissäkin saa kulumaan varmaan rapsakat pari kuukautta, ellei enemmänkin. No, seitsemäs tuokioinen lupailee myös tuulahduksia toisenlaisia, sillä pitäisi pikkuisen puntaroida, että onkohan julma surmakaan sittenkään aina mikään rikoksista pahin...?

"Rouva N. oli surmannut miehensä ketunmyrkyllä, jota hän oli pannut päivällisen pääruokalajiin, jauhelihalla ja herkkusienillä täytettyihin paprikoihin. Hänen miesvainajansa oli ollut arvossa pidetty, vakavarainen mies, joten vähän arveltiin, että murhan syynä oli ollut taloudellisen edun tavoittelu."

Melkeinpä suoraan asiaan päästään, kun alkutekstien kohdilla jo oikeustalon etupuolella vartoilee joukko uteliaita paikkakuntalaisia ja into entisestään päätään nostelee, kunhan syytettyä kuljettava auto köröttelee pihamaalle. Malttamattomimmat sivustaseuraajat kirmailevat vielä liikkuvan auton vierellä saadakseen ilmeisesti jossakin mielessä palkitsevan ensisilmäyksen syytettyyn murhaajaan. Sitten onkin Huovishengen (Heikki Kinnunen) vuoro ottaa kerrontahomma haltuunsa ja niinpä takkatulen äärellä grillaileva kaveri höpöttelee yksityiskohtaisemmin ateriasta, joka on tarkoituksellisesti erään miekkosen viimeiseksi jäänyt, mitä on vielä varmisteltu tuikkaamalla herkkujen sekaan roima ripaus ketunmyrkkyä. Ennen kuin oikeudenkäynti vauhtiin pääsee, pohjustelee kertoja vielä sen verran, että surmattu aviopuoliso sattui olemaan vakavarainen henkilö, minkä takia teon motiiviksi epäillään rahallisen hyödyn tavoittelua. Nähtäväksi jää, miten asiantuntijat tapauksen onnistuvat kääntelemään.

"Tuomarin tapaa kiroilla tuomiota julistaessaan oli paheksuttu alkuaikoina varsinkin lautamiespiireissä, mutta lähes kahdenkymmenen vuoden aikana siihen oli totuttu. Käsitettiin, että kun tuomari oli kuunnellut kaiken todistajien ja asianajajien jaarittelun, hän tuomiota julistaessaan oli niin toimessaan ja latautunut, ettei voinut välttää pientä voimasanaa. Hänen tuomionsa sattuivat aina naulankantaan. Nytkin valitettiin hoviin ja korkeimpaan oikeuteen tapporahasta, mutta tuomio pysyi. (Tekijän huom.)"

Tuomari (Martti Pennanen) on kuulustellut syytettyä (Anne Nielsen) ennakkoon, mutta pyytää tätä nyt kertomaan muillekin kuulijoille murhaa edeltäviä kokemuksiaan ja koettelemuksiaan, ja vaikuttaapa herra olevan erinomaisen innokas itsekin niistä uudelleen kuulemaan. No, rouva N aloittaa tarinansa ja päästään tiirailemaan takaumia, joissa mahtipontisen pöllöilevästi ja antaumuksellisesti herra N (Vesa Vierikko) tolloilee. Rouva N kertoo taustoistaan siten, että yleisölle on vähintään selvää, ettei tämä avioliitto onnellisimpien tähtien alla edennyt, vaan jo alkumetreillään tökki pahasti ja toiveista sekä hyvistä uskomuksista huolimatta oli vain menossa ikävämpään suuntaan. Erityisesti ruokapöydässä huono käytös oli kovin ryöpsähteleväistä toisen osapuolen toimesta ja ajan kuluessa touhut menivät vain ilkeilevämpään suuntaan ja jossakin vaiheessa tuli sitten sen viimeisen loukkauksen paikkakin. Oikeussalissa läsnäolevien toimeksi jääkin selvitellä, että miten nämä kaikki käänteet laitetaan oikeudenmukaiseen pakettiin ja saadaan sopiva tuomiokin aikaiseksi...

"Matkoillamme kävimme usein pienissä, ihastuttavissa ravintoloissa, jotka olisivat tehneet muulinkin runolliseksi, vaan mitä sanoi mieheni. Aina ravintolaan mennessämme hän pauhasi: 'Nyt otamme vähän valkuaisaineita ja hiilihydraatteja!' 'Nyt otamme vähän muonaa, otammepa ravintoa ohutsuoleen!' Hänellä oli kömpelön humoristinen tapa kiittää tarjoilijoita. 'Kost jumala, kost jumala', hän hoki ja taputteli naispuolisia tarjoilijoita takapuolelle."

Kuten muutkin televisiosarjan osaset, niin tämäkin pätkä kuvailtiin luultavasti vuoden 1985 puolella ja ensiesityksensä se sai 1986, mutta alkuperäismateriaalia pitää pikkuisen kauempaa menneisyydestä etsiskellä, koska vuoden 1969 novellikokoelmassa Mikäpä tässä se ensikertaa lukijoiden iloksi ilmestyi. Kun nyt tavaksi on tullut, niin kertaillaan taas uusintajulkaisutkin, eli tarina toistettiin koosteissa Vapaita suhteita (1974), Naiset on kultia (1996) ja Bakulainen pahvala (2005). Kaikki kolme vanhempaa nidettä valitettavasti uupuvut omista kokoelmista, joten tässäkin tapauksessa turvauduin viimeisimpään listattuun teokseen, josta nämä muutamat lainaukset sekaan napsin. Tekstiversiolla on mittaa noin seitsemän sivua, josta ohjaaja Pauli Virtanen ja Arto Seppälä ovat jälleen sovitelleet pienin lisäyksin runsaat 20 minuuttia kestävän televisioviihdykkeen.

"Sain suostuteltua hänet maistamaan kaalikäärylettä. Hän sylkäisi sen heti ruokailuhuoneen matolle ja huusi: 'Maistuu inhottavalta!' Ja sitten hän mielenosoituksellisesti haki jääkaapista suuren purkin lihasäilykettä ja söi sitä suoraan purkista pöytäveitsellä. Hänellä oli kumma tapa temppuilla juuri ruokapöydässä. Kerrankin hän otti lautaselleen varsin paljon puolukkakiisseliä, sotki siihen silliä, suolakurkkua, valkopippuria ja talkkunoita, kaatoi päälle piimää ja söi sekoituksensa maiskutellen ja teennäisesti kehuen. Aterian jälkeen hän kumarteli minulle ja kiitti erinomaisesta jälkiruoasta."

Kirjailija pääsee näyttämään jälleen, ettei hän aikoinaan hirmuisesti aiheitaan tai erityisesti niiden käsittelyä arastellut, vaan tässäkin ollaan vääntämässä sävyiltään ilkeääkin perhepiinajaista kepeästi sekoilevaksi taistoksi. Kirjan puolelta tutut väännöt pariskunnan kesken toistetaan ruudullakin melko uskollisesti, mutta sanonpa sen, ettei Vesa Vierikko äksyileväksi ja julmistelevaksi mieheksi ihan heti olisi mieleen tullut lueskelun perusteella, vaan perusolemukseltaan totisemman tyypin vähemmän ideaalisena aviomiehenä mielikuvitus päätti piirrellä. Joka tapauksessa sanoisin, ettei tämä touhu mitään hykerryttävintä Huovista ole, ja kenties etenkin televisioversiossa on tavoiteltu vaivaantuneempia hymähtelyjä. Tämän tylysti keppostelevan miekkosen sydämenasiana vaikuttaa olevan puolison sinnikäs kiusaaminen ja halventaminen, joka alkaa saada surkuhupaisiakin muotoja päätepistettä kohti edetessään. Syitä suutahtamisille kyllä löytyy helposti, sillä esimerkiksi kaalikääryleiden löyhkä hyökkää hermoille, mikä taas tarkoittaa romanttisen päivällisen pikaista lopahtamista herran haukkaillessa kovaäänisesti mässyttäen lihasäilykettä suoraan tölkistä. Muutenkin jäynäilyt tuntuvat ruokapöydässä syttyvän, sillä hetkenä toisena väsäillään vallan raikasta ja ravitsevaa jälkiruokasotkua. Namnam sentään, mitä herkkujen herkkua!

"Ja sitten seurasi pöyristyttävä näytelmä. Sikäli kun puolipökerryksissäni oikein tajusin, lukivat he minulle tuomiota pahoista töistäni inhottavaa renkutusta laulaen. Ensimmäinen säkeistö kuului:

Sinä makaroonit liiskaksi keittänyt oot, 

siis joudut sä saatanan halttu-hu-hun.

He hoilasivat varmaan lähes parikymmentä säkeistöä, joissa lueteltiin talous- ja siivoustöissä tekemiäni virheitä ja aina oli tuomiona tuo 'siis joudut sä saatanan halttu-hu-hun', mitä kertosäettä he huhuilivat humalaisen itsäpäisyydellä."

Epäkorrekteja sanailuja sekä fyysisempiä taputteluja tavoitellaan, mutta eipä näistä osaa hirmuisesti innostua, vaikka pitää toki myöntää, että yritystä vähintään kohtalaisesti löytyy. Liimautuneet spagettipötkylät tarjoilevat tässä tarinassa sen viimeisen pisaran, jonka jälkeen ei enää paluuta tavalliseen arkeen ole. Huovishenki näitä sitten kääntelee ja vääntelee hiukkasen hiipuneen hiilloksensa edessä. Näihin juttuihin on omien korvien perusteella pikkuisen lisäiltykin kertojan jutustelua noin kirjaan vertaillessa, kun erilaisten ihmisten oudohkojakin kommelluksia ihmetellään. Jos vielä eroista sanasen parin lausuisi, niin huutopurkauksiin taipuvaisesta tuomarista on myös mielestäni tehty sarjaan aviomiehen tapaan hupsumpi heppu kuin tekstin puolella, eikä sekään mielestäni ihan nappiin osu, vaan nämä revittelyt vaikuttavat väkinäisemmiltä riehaantumisilta. Kaikkiaan saakin summailla, että heinäkuun aiempaan Huovis-nelikkoon verrattaessa notkahdetaan tason suhteen selvästi alaspäin. Vaikka ei niinkään mitään rasittavaa huonoutta tai täystylsää jauhamista esitellä, mutta keskinkertaisempaa hupailua kera parin pilkahduksen tässä tarjoillaan.

Erään murhan motiivit (1986) (IMDB)

Huovisen lyhyet erikoiset: potkukelkka ja patiini

Pöh, tässähän saa pian muutella blogin nimen televisiohömpäksi, jos näillä poluilla tulee ahkerammin tallusteltua, sillä jaksoa soittimeen sujahtelee ja elokuvahöpöttelyt näyttäisivät kuivahtaneen miltei olemattomiin. Tulihan sitä toki Hugh Grantin gansterikomedian taustoja hieman pengottua, mutta noin muuten hiljaiseksi on hiipunut höpötys sillä puolella. Teki kyllä mieli tilitellä pikkuisen Steven Seagalin tylympiä temppuja tarjoilevan kertailukimaran tuntemuksista, mutta ehkäpä ne seikkailut ovat vielä ripauksen rouheaa rankaisemista tänne, mutta voisihan sitä seuraavien uusintojen yhteydessä harkita jälleen. Muuten heinäkuisia iltoja on tullut vietettyä vanhempien Hammer-kauhistelujen parissa, sillä Peter Cushing tahtoi oman versionsa hirmuisesta hirviöstä herätellä elokuvassa Frankenstein Created Woman, Christopher Lee taas käväisi ruudulla hillumassa vähemmän hilpeästi Rasputinina ja pari päivää sitten ihmettelin pienen englantilaisen kylän noitakultin touhuja elokuvassa The Witches.

Näistä yksikään ei sen suuremmin sytytellyt, vaikkakin listan viimeisestä teki mieli pikkuisen rupatella kauniiden kuvien sekä rauhallisen yhteisön ilkeiden värähtelyjen takia. Kesäväsykö syynä sanattomuuteen, vaiko sittenkin keskinkertaisuutta kohti lopulta vinksahtanut kokonaisuus, mutta joka tapauksessa juttu jumittui alkumetreillään ja päätin napata jälleen kirjahyllyn Huovis-osastolta opuksen hyppysiin ja sen perään televisioversion pyörimään, josko sieltä pienoista piristystä löytyisi. Viimeksi intohimoisesti ja tulisieluisesti lyttäiltiin poliittisia puolueita ja siinä samalla tietysti ruodittiin Suomea vaivaavaa ongelmavyyhtiä paristakin suunnasta kera sopivan yllytyksen. Muistista uskallan huudella sen verran, että kärhämää on luvassa tässäkin tarinassa, mutta eipä niinkään yhteiskunnallisia huolia tilitellä, vaan enemmän keskitytään ihmisten keskinäisiin väleihin.

"Tähän keski-ikäiseen pariskuntaan kuten moneen muuhunkin seikkaan soveltui sanonta vastakohtaisuudet täydentävät toisiaan. Alice-rouva oli pitkähkö, laiha ja jäntevä nainen, jolla oli intiaanin tai turkismetsästäjän kasvot. Hänen kasvoillaan viipyi karaistunut trapperin ilme ja hänen hymynsä oli julma.

Hannu oli aika lyhyt ja lihava miehenpallukka. Hänellä oli punakka, silavapohjainen niska, ja pyöreä pää oli kuin juuri uunista otettu mortadellamakkara. Kuukasvoilla oli aina hyväntahtoinen ilme ja jostain ihopoimujen takaa tirkistelivät maailman herttaisimmat possunsilmät."

Tuttuun tapaan kertojana toimiva Heikki Kinnusen esittämä Huovishenki saattelee katsojan oikeaan aikaan ja paikkaan, mikä tässä tapauksessa tarkoittaa siirtymistä rapsakat sata vuotta taaksepäin menneiden talvien laskiaisriehaan ilakoimaan. Tarkemmin sanottuna elellään vuoden 1909 lauhahkoa ja lumista talvipäivää, vaikka miekkonen itse esiintyy pikkuisen modernimpien hiihtohissien edustalla. Hyvät kelit innostavat kyläläisiä järjestämään yhteisretken Haukelan kartanossa järjestettyjä kemuja juhlistelemaan ja siihen suuntaan on Kananderinkin pariskunta lähdössä. Pintapuoleisesti tarkasteltuna näyttääpi siltä, ettei suurempaa syytä huoleen ole, mutta Huovishenki osaa kurkata syvemmälle ja tiedottelee katsomoonkin, että rauhallisuuden alla vaanii menneistä retkistä ammentava jännite odottaen paikkaa pujahtaa pintaan.

"Antaapas olla! Tässä ihmiselämässä oppii, jos on oppiakseen, huomaamaan lainomaisia jaksoja, jotka vuorottelevat jokseenkin säännöllisesti. Elämä on kuin aallokkoa, kuin sinertäviä, ihania kukkuloita ja synkkiä, hallaisia notkoja. Joskus olet huipulla, kunnes huomaat yllättäen tarpovasi synkkää korpea ja kiskovasi jalkojasi irti imevästä murasta."

Osa kylän väestä lähtee taipaleelle rekimenopeleineen, mutta Alice (Kristiina Elstelä) ja Hannu (Juha Muje) turvautuvat lähinnä omiin jalkavoimiinsa Alicen aikoessa kelkkakyydillä viilettää ja Hannu tuumailee pelkistetymmin käpsyttelevänsä kohti juhlapaikkaa. Mistään verkkaisesta taaperruksesta ei sovi jutella, kun jo alkumetreillä selviää, että luvassa on rankkaa kisailua paremmuudesta miltei verenmaku suussa sekä tietysti kilpakumppanin sanallista läksytystä reissun edetessä ja johtopaikan vaihtuessa. Alamäissä etulyöntiasemassa oleva Alice kelkoittelee pirullinen virne kasvoillaan miesparaltaan karkuun, kun taas ylämäen osuessa kohdalle, muuttuukin raskas potkukelkka kirotuksi riippakiveksi ja Hannu pääsee kevyemmin varustautuneena näpäyttelemään vuorostaan. Saavutaanhan sitä illan pimentyessä kohtalaisen terveinä perille, eikä kumpikaan lopullisesti pääse hiipumaan kovien koitosten keskelle. Etenkin hymyileväinen Hannu vaikuttaa olevan hilpeällä tuulella, mutta Alice keskittyy nököttämään omissa oloissaan. ...Ainakin siihen asti, että sivutaan erästä hänen synkeähköä mieliaihettaan ja sitten onkin jo hankalaa saada puhetulvaa pysäytettyä...

Huovisen tarina ilmestyi tekstimuodossa ensimmäistä kertaa vuonna 1967 kokoelmassa Lyhyet erikoiset ja hieman alle pari vuosikymmentä myöhemmin ohjaaja Pauli Virtanen ja Arto Seppälä sovittelivat sen pääpiirteiltään melko uskollisesti televisioon. Tekstimuotoinen versio päätyi myös teoksiin Vapaita suhteita (1974) ja Bakulainen pahvala (2005) ja voisinpa mainita, että pituudeltaan se edustaa näiden juttujen lyhyempää laitaa, sillä alkuperäisessä kirjassa sanat ehtivät vilisemään juuri ja juuri kahdeksannen sivun puolelle. Samalla linjalla liikkuu ruutuvastinekin, sillä toistaiseksi nähtyjen jaksojen joukossa minuuttimitta on toiseksi vähäisin ja eteen ehtii siinä suhteessa vain Jutta Grahnin mies. No, pystyyhän runsaassa 21 minuutissakin kaikenlaista paasailemaan ja puhelemaan, eli eipä tarvitse liian vähäisestä kestosta ruikutella. Nämä henkilökohtaisesti huvittavat ja hymyilyttävät lainaukset poimin vuoden 1967 kirjasta, jos sillä nyt suurempaa merkitystä on.

Mitä tulee eroihin ja muutoksiin, niin varsin vähäisiä ne kaikkiaan ovat ja alkuperäisen tarinan henki säilytetään hyvin. Pariskunnan matkanteko haukkaa jaksosta vajaan puolikkaan ja tämän osion suhteen väittäisin, että Huovisen oma teksti vie eläväisyydessä sekä ilkikurisuudessa voiton televisioversiosta, jossa pariskunnan kuvailu ei aivan yhtä leikittelevää ole. No, kisailun yhteydessä väläytelty hymyilyttävä reuhtominen tuskasteluineen ja verenmakuisen mielipuolinen meno paikkailee mukavasti puutteita. Tietyn karsimisen kyllä ymmärtää, sillä näyttelijävalinnat eivät täysin Huovisen sanavalintoihin tunnu sopivan, kuten tekstin alkupuolelle poimimastani ensimmäisestä lainauksesta voinee päätellä. Revitteleehän Huovinenkin ihan kivasti omassa versiossaan, mutta mielestäni Virtanen ja kumppanit onnistuvat jaksossa laittamaan mukavan harmittomat juhlapuheet ja riemukkaan hälinän mallikkaammin tauolle Alicen innostuessa.

"Mutta vähätpä välitti Alice Hannun tunteista. Alice oli päässyt mieliaiheeseensa. Taukoamattomana saattona hän marssitti esiin avanteita, sisuskasvannaisia, kuolioita ja vuototauteja. Kertoipa hän kansanomaisen tarinan eräästä iltamapaikalla riehuneesta pontikanjuojasta, jonka suusta tuli sininen liekki ja savu. Poloisen miehen sisukset olisivat palaneet piloille, ellei eräs reipas neitonen olisi kussut hänen suuhunsa. Tällä tavalla voi varmimmin parantaa pontikanjuojan, jonka sisukset ovat syttyneet tuleen. Yleisessä hälinässä paniikkitunnelman vallitessa ei ole niinkään helppoa löytää juomavettä."

Senkin voinee mainita, että juhlaväen keskusteluja on pitänyt hieman lisäillä alkuperäismateriaaliin verrattuna ja ennen kuin kunnolla riehaannutaan, niin rupatellaan kepeämpään sävyyn eläinmaailman hurjista taisteluista. Siinäpä sitä makustellaan, miten mittelevät pedot rähistelevät, ruopivat suolia ja raivokkaasti muristelevat päälle. Nämä verihuuruisten koitosten hehkuttelut ovat kuitenkin hilpeää höpöttelyä, sillä hymyt hyytyvät ja monenkin korvia kiusallisesti kuumottelee Alicen vyörytellessä tautimaailman hirvittävyyksiä. Kalmankatkuiset kuoliot heiluvine puukkoineen tuodaan juhlavieraiden tietoon, eikä aikomuksena ole lainkaan herkkätuntoisimpiakaan säästellä, vaan keskustelukumppanin kertomukset pitää tietysti ylittää räikeästi. Lääkäriparkakin saa tarpeekseen hurmioituneista yököttelyistä, joissa keltainen lima ja visva sinkoilee minne sattuu. Päätyypä hän tokaisemaan, että kuolonkankeus voisi vaikka tiettyihin kieliin iskeä...

"Kotona molemmat syyttivät toistaan liian kovasta vauhdista, mutta illan edistyessä katkeruus unohtui. Voitiin löytää jopa hauskoja puolia kilpailusta, niin armoton kuin se oli ollutkin.

Ja viimeistään aamulla kahvipöydässä jo heheteltiin koko tapaukselle."

Omat korvat ovat kohtalaisen kovia karkeuksia ruutuviihteenkin puolella kuulostelleet, eikä tällaisilla hekumoinneilla mitään ennätyksiä olla lyömässä, enkä usko, että tarkoituksena yleensäkään on lukijoita tai katsojia shokeerata järkyttyneeseen tilaan. Veikeää virnettä kohoilevat kierrokset ja kinastelevat kirmailut lähinnä saavat aikaan. Huovishenkikin pääsee edellistä osaa enemmän kuviin ja ääneenkin, mikä sopii myös, sillä loppuun lisäillyt löpinät auttavat hakemaan sopuisampaa päättelyä päivälle unohtamatta tietenkään silmäkulmassa välkkyvää pilkettä. Vaikka hetkiseksi rauha saadaankin aikaiseksi ja kenties kivempaa iltapuuhastelua uuvuttavien kilvoittelujen sijaan, niin eiköhän siellä jossakin jo odottele seuraava koitos, kun ihmiselelyn aallokko kääntää tyvenet tovit jälleen myrskyn puolelle...? Vaikka Potkukelkka ja patiini ei omalla listalla Huovisen lyhyttarinoiden aatelia edustakaan, niin oivallinen ja oivaltavainenkin pieni huumoripala se on ja toimii myös vähintään kelvollisesti televisiolle soviteltunakin. Sukupuolten mittelöä menossa ja myllerryksessä kevyen kivasti kiepsautellaan, eikä näistä tohinoista ainakaan pahaa mieltä jälkeen jää. Nyt kun olen onnistunut vahtailemaan jaksoista yli puolet, niin yleistä tasoa voin pitää positiivisena yllätyksenä, sillä jostakin syystä odottelin, että luvassa olisi väkinäisempää vääntämistä, mutta hyvä näin ja toivottavasti meno jatkuu pirteän pirullisena! Syystä ja toisesta heräili halua klikkailla loppulauluksi Jarkko Martikaisen kappale Valssi tanssitaidottomille...

Potkukelkka ja patiini (1986) (IMDB)

Trivianurkkaus 20: Mickey Blue Eyes

Tuijottelin vaihteeksi tiukan nipun kovempia rötöstelyrypistyksiä, joissa pyssyt paukuttelivat tylyjä tuomioita suurten setelisaaliiden kiiluessa silmissä ja sivullistenkin saadessa osansa hirmutöistä. Rupeaman jälkeen heräili nälkää kepeämmälle katsaukselle aiheeseen, joten siitä mieleen putkahti ajatus uusia taas kerran tämä Hugh Grant -hupsutus, kun kaverille tulee eteen yllättävä ja vähemmän mielekäs alanvaihto taidehuutokauppiaasta ammattirikolliseksi. Eihän se edelleenkään Grantin komedioiden joukossa mestarillisinta laitaa edusta, mutta onpa kiva välipala, joka minusta useammankin kertailun kestää. Tosiaan viimeksi runsaat pari vuotta sitten Mickey Blue Eyes oli turinatuokion aiheena, ja tässä vaiheessa ajattelin napsauttaa lisukevalikosta ohjaaja Kelly Makinin mietteitään höpöttelemään. Kommenttiraita ei mitään inforyöpytyksen hillitöntä tykitystä ole, mutta siitä huolimatta ajattelin jonkinlaisen triviatekstin siitä raapaista kasaan. Vähän tyngäksi saattaa jäädä, vaan voipa tästä typistelystä silti jollekin elokuvasta kiinnostuneelle jotakin kertyä...

Juttujensa perusteella Makin ei ollut ensimmäinen mies listalla, kun etsittiin oikeaa heppua ohjaksiin, sillä saadessaan käsikirjoituksen, oli Grant jo kuukauden ajan etsinyt sopivaa ohjaajaa projektille. Makinin ilmestyessä mukaan vaihtoehtojen joukkoon suosittelijana oli toiminut Mike Myers ja ilmeisesti myönteisenä työnäytteenä toimi Makinin kolme vuotta aiemmin ilmestynyt edellinen elokuvaohjaus Kids in the Hall: Brain Candy. Grant tykkäili kyseisen komedian huumorista ja tapaamista seuranneissa keskusteluissa ilmeni, että kaksikko tahtoi viedä projektia samaan suuntaan. Huomauttaisin, ettei Grantia ole listattu virallisesti tuottajien joukkoon, mutta hänen perustamansa yhtiö Simian Films on kuitenkin elokuvan takana. Grantin tuolloinen kumppani Elizabeth Hurley merkittiin yhdeksi kolmesta tuottajasta. Makinin tarinoiden perusteella myös Grant oli vahvasti mukana tuotantotouhuissa ja osallistui myös käsikirjoituksen uudistamiseen muokkauksineen.

Alkuperäisessä tarinassa Grantin esittämän Mickeyn oli tarkoitus olla kireä asianajaja, mutta tyypin ammatti vaihtui ilmeisesti jo varhaisessa vaiheessa. Grant itse perehtyi pikkuisen taidehuutokauppiaiden toimintaan, mutta Makinin mukaan oli kuitenkin kiinnostuneempi siitä mafiaosuudesta. Muutenkin ohjaajan jutuista saa sellaisen käsityksen, että monia muitakin hämärämiesten maailma kiehtoi ja välillä hän löysi itsensä hiukkasen erikoisista tilaisuuksista ja kyseenalaisesta seurasta. Samaista väkeä päätyi myös kameran eteen, ja esimerkiksi lopun hääkohtauksen runsaan parin sadan statistin joukossa osalla oli taustaa järjestäytyneen rikollisuuden puolella. Vihjaiseepa Makin kohtauksessa vilahtavan isompien rikollisperheiden vaikutusvaltaisempaa osastoakin. Liekö sitten legendaa, mutta ohjaaja kertoo, että jonkinlaista yleistä elämää helpottavaa apuakin olisi tältä taholta tarjottu, mutta hän päätti jättää väliin.

Eipä kuitenkaan tule erityisen yksityiskohtaisesti ilmi, että miten tiiviisti yhteistyötä tällaisten tyyppien kanssa tehtiin tai miten innokkaasti Grant lähti taustatyötään suorittamaan siihen suuntaan. Makin kuitenkin yleisesti mainitsee, että Grant suosii huolellista valmistautumista tehden ahkerasti hommia ennakkoon. Monenlaisia hykerryttäviä sutkautuksia Grantilta syntyi liukuhihnalta. Myöhemmin ohjaaja juttelee, että välillä oli hankalaa valita Grantin kehittelemistä erinomaisista taulujen vähemmän virallisista nimistä parhaita elokuvassa kuuluteltaviksi. Sähelteleväisen aloittelevan gangsterin rooli antoi Grantille myös tilaisuuden koheltaa fyysisempään tyyliin. Sellainenkin huomio tulee esille, että Grant oli kuvauksissa jossakin määrin jännittynyt, ja ohjaaja arvelee tämän johtuneen suuremmasta roolista ja vastuusta tuotantopuolen suhteen.

No, huolet ja murheet eivät taas tuntuneet Frankia esittävää James Caania painavan, vaan tämä oli kameroiden ulottumattomissakin yhtä rento kuin hahmonsakin ja yritti osaltaan keventää yleistä ilmapiiriä. Makin mainitseekin, että esiintyessään Caan vaikuttaa rennolta ja spontaanilta, jopa siinä määrin, että mielessä käy, onkohan kaverilla rooli hiukan hakusessa, mutta myöhemmin otoksia silmäillessä työskentelyn vivahteikkuus tulee paremmin esille. Laulelemaankin miekkonen laitettiin, vaikkakin lopullisessa versiossa kohtausta päädyttiin pätkimään kohtalaisesti. Värikkään ja monipuolisen uran tehnyt Caan käytti aikaansa kertoilemalla Grantille vähän hurjistelevia juttujaan, joissa kenties oli mukana ripaus liioitteluakin. Käsikirjoituksen varhaisessa versiossa Frankin osuus korostui selvästi elokuvan lähestyessä loppuaan, mutta Makin taas tahtoi, ettei Jeanne Tripplehornin esittämää Ginaa unohdettaisi taustalle, vaan tämä napattiin mukaan valeammuntoihin ja samalla tietysti saatiin FBI-tyypit myös tuotua takaisin kuvioihin.

Ginan osaan etsittiin kohtalaisen pitkään sopivaa näyttelijätärtä, ja aluksi keskityttiin taustaltaan osittain italialaisiin, mutta tämä lähestymistapa ei oikein tuottanut tulosta, koska saatavilla olleet henkilöt eivät tuntuneet oikeilta valinnoilta rooliin. Sivuhuomiona Makin heittää, että Tripplehorn oli aikoinaan pestattu viisi vuotta vanhempaan Grantin tähdittämään elokuvaan Four Weddings and a Funeral, mutta lähipiiriin sattunut sairastuminen laittoi hänet vetäytymään tästä teoksesta. IMDB tietää tarkentaa kyseisen elokuvan triviaosastolla, että kyse oli vakavammasta asiasta, sillä Tripplehornin äiti kuoli äkillisesti, ja lopulta Carrien osaan tuli korvaamaan Andie MacDowell.

Pienempien osien täyttäminen oli kommenttiraidan perusteella mielekästä puuhaa ja monta kyvykästä näyttelijää New York -vivahteineen saatiinkin mukaan menoon. Ginan veljeä Ritchieta esittävä Paul Lazar pyrki aluksi toisen FBI-agentin osaan, mutta hänestä paljastui potentiaalia pikkuisen erilaiseen tyyppiin. Näistä agenteista ei tahdottu liian hupsuja heppuja muovata ja tasapainon hakeminen otti oman aikansa. Samantapaista virittelyä vaati osa fyysisemmistä hassutteluista, kun mietittiin, millainen kohellus onkaan suotavaa. Näitä Makin pohtii Caanin konttaillessa lattioita pitkin. Loppupuolen hääkohtaus taas tarjoili kivan tilaisuuden keräillä kasaan yhteisiin hetkiin elokuvan edetessä esitellyt vähäisemmät hahmot ja Mickeyn pomoa näyttelevä James Fox tuntuu erityisesti ohjaajaa omilla höpöttelyillään huvittavan.

Hieman räjähdysherkkä ja kajahtanutkin varsin väkivaltaisilla aiheilla revittelevä taiteilija toi yllättävällä lopullaan tekijöiden eteen pulman pähkäiltäväksi. Makin jutteleekin, että alkuperäisessä käsikirjoituksessa meno vakavoitui selvästi Johnnyn vahinkokuoleman jälkeen elokuvan toisella puoliskolla, mikä ei näin komediaa työstäville tuntunut erityisen mielekkäältä käänteeltä. Makin katsoikin, että traagisesta tapahtumasta huolimatta pitäisi jatkaa huumorin ujuttelua sekaan sekoiluun, ja hän lähtikin käymään käsikirjoitusta Grantin kanssa läpi sillä mielellä, että minne saataisiin vitsejä lisää. Johnnyn kohtaloa harhaluodin uhrina kirjoiteltiinkin useaan kertaan uuteen muotoon ja haettiin sopivaa sävyä. Myös alkujaan kirjoitettua päätöstä lähdettiin viilailemaan, sillä ensimmäisissä versioissa aikomuksena oli lähettää pariskunta ilmeisesti Frankin kanssa Englantiin pakoon järjestäytynyttä rikollisuutta uusien henkilöllisyyksien turvin. Tämä siirto kuitenkin katsottiin jokseenkin turhaksi koukeroksi ja päädyttiin nipsaisemaan juttu poikki ilman sen suurempia jälkiselvittelyjä. Mitä huumoriin yleisemmin tulee, niin Makin kertoo yrittäneensä vältellä mahdollisimman pitkälle mafiaelokuvien parodiointia ja pyrittiin siihen, että elokuva huvittaisi yleisöä ihan omilla ansioillaan. Esimerkiksi Grantin tapailemat tokaisut elokuvan toisella puoliskolla laittoivat hiukan epäilemään, sillä samantapaisia lausahduksia selviteltiin pari vuotta vanhemmassa rikoselokuvassa Donnie Brasco.

Muutenkin kuin vitsien suhteen yritettiin pitää rakoa tunnettuihin mafiaelokuviin, kuten vaikkapa The Godfather ja Goodfellas. Etenkin näistä ensimmäinen omat kiusauksensa toi vaikkapa musiikin vivahteiden suhteen, mutta siihen suuntaan ei lähdetty suuremmin tyylittelemään sävelten tai kuvienkaan kautta. Elokuvan värimaailma ja tyyli pyrittiin pitämään varsin yksinkertaisena. Mickeyn vaatetusta aseteltiin sinertäviin sävyihin, kun Gina taas punertavammissa väreissä viihtyi. Hämäräheppujen kansoittamaa mafiamaailmaa taas maltillisesti maalailtiin visuaalisesti houkuttelevampaan ja rikkaampaan suuntaan kuin vaikkapa Mickeyn normaalit ympyrät. Juttujen perusteella tekninen toteutus ei muutenkaan mitään hirvittäviä haasteita tai koettelemuksia tekijöiden kestettäväksi viskonut. Makin kertookin, että New Yorkin sää oli kaikkiaan melkoisen suopea kuvausporukkaa kohtaan ja paljon ikävämpääkin ilmaa olisi voinut olla niihin aikoihin. Muutenkin tämän turinatuokion aikana valitteluosasto jää selkeään vähemmistöön, eikä ohjaajalla tunnu paljoakaan purnailtavaa olevan. Loppupuolella hän mainitsee, ettei Central Park mikään helpoin kuvauspaikka ollut lupien ja järjestelyjen kannalta, kun piti helikopteriotoksiakin kehitellä. Varhaisemmassa vaiheessa puhellaan, että näistä ja muista ilmakuvista vastasi velipoika David Makin.

Hieman sellainen so-so kommenttiraita kaikkiaan tämä rupattelurupeama oli ja ihan mielellään olisin seikkaperäisemminkin sattumuksista ja muunnoksista selittelyjä kuunnellut. Kenties sitten seuraavaan triviailtamaan onnistun valikoimaan pikkuisen pirteämmän tietotulvan, vaikka eipä tämä Makinin jälkikatsaus mikään kuiva kurjuus kuultavaksi ollut.