Fred Claus (Joulupukki ja sen veli)

Voisihan sitä pohtia, että ollaankohan tässä vähän turhan varhain kauden ensimmäistä vierailua joulupukin talvimaan suuntaan tekemässä, mutta kaipa on ihan perusteltua aloitella hyvissä ajoin, koska jouluista katseltavaa tosiaan on kohtalainen kasa kertynyt, kun taas kirjoitustahti on lipsahtanut jokseenkin laiskahkoksi. Muutenkin siinä saattaapi tulla aiheeseen liittyvä kyllästyminen, jos näitä lähtee parin viikon sisällä enemmän ahmimaan. No, avauksena saa tällä kerralla toimia kymmenisen vuotta sitten ilmestynyt komedia maailman rakastaman ja ihaileman joulupukin vähemmän tunnetusta, eikä ihan niin leppoisasta veljestä. Odotukset eivät mahdottoman korkealle kohoile senkään takia, että onhan noita samoihin aikoihin tekaistuja äänekkäästi sekoilevia ja jopa vastenmielisiäkin typeröintejä tullut jokunen tuijoteltua ja ainakin kannesta hieman huokuu vähän vastaavaa värähtelyä. Ehkäpä kuitenkin on ennakkoluulot viritetty pikkuisen turhan tiukille ja Fred Claus osoittautuu kelvolliseksi hassutteluksi...

Kohtalaisen kaukaa sekä ajan että paikan suhteen aloitellaan, sillä silmien eteen avautuu satumainenkin maisema metsämökkeineen ja kertoja vahvistelee vaikutelmaa selostelemalla, että näinhän ne kertomukset usein alkavat, vaan tämäpä ei silti ole tarinoista tavallisin. Onnelliseen perheeseen on juuri syntymässä poikavauva, joka heti maailmaan putkahdettuaan hohottelee ja saa nimekseen Nicholaksen. Vanhempi veli Frederick on ainakin alkuun kovin haltioissaan Nicholaksesta ja haluaa olla mahdollisimman tunnollinen ja välittävä isoveli, mutta hyvistä aikomuksista huolimatta elämä alkaa jo varhaisessa vaiheessa kuljettaa kavereita erilleen. Nicholas syntyy valtaisan antamisen- ja auttamisenhalun kanssa ja tämä polte on niin voimakas, että se purkautuu jatkuvasti. Omat lahjat viedään orvoille ja muita huomioidaan jatkuvasti, mikä saa vanhemmat aivan ihastuksiin nuorimman pojan hyväsydämisyydestä, mutta siinä samalla Fred jää ikävästi veljensä varjoon.

Vuodet kuluvat ja pojat kasvavat, mutta siinä samalla välit viilentyvät jatkuvasti ja Frederick jo ääneenkin pohtii lintuystäväiselleen, ettei tahtoisi veljeään vihata, mutta hankalaksi menee. Nicholaksen innokkuudella ei tunnu olevan rajoja, kun taas isoveljen mielenmaisema murheellistuu ja synkistyy samaa tahtia. Viimeisenä pisarana on kun Nicholas hieman harkitsematta kaataa Frederickin suosikkipuun perheen joulukuuseksi. Muun perheen iloitessa joulukuusen katveessa takan lämpöisessä valossa nököttää Frederick synkkine aatoksineen yksikseen ja on antamassa mielessään vihalle vallan. Eipä enää menekään pitkään, kun veljesten polut erkanevat ja perhe hajoaa. Nicholas kuitenkin jatkaa kiihtyvään tahtiin lahjojen ja hyvien tekojen sarjaansa, mikä lopulta sinetöi hänet pyhimykseksi ja suo hänelle ikääntymättömyyden lahjan, mikä lankeaa myös lähisukulaisten ylle.

Näinpä saadaan ainakin hieman tavanomaisesta joulupukkitarinasta poikkeavat lähtökohdat elokuvalle, mutta alkujohdannon jälkeen on aika loikata kaukaisesta satumetsästä nykyaikaiseen suurkaupunkiin arkisempaa elelyä ihmettelemään. Frederick Claus (Vince Vaughn) on ennen ikääntymättömyyden siunaustaan ehtinyt varttumaan mieheksi ja jossakin välissä nimikin lyhentynyt kätevästi Frediksi. Jos pikkuveli on valinnut antamisen tien, niin pikaisesti voisi päätellä, että Fred on tahtonut talsia aivan päinvastaiseen suuntaan, sillä näyttäisi työskentelevän ulosottofirman hommissa ja on ryhmineen perimässä takaisin suurehkoa televisiota. Kaverien hoitaessa kantamisen, jakelee Fred auliisti neuvojaan perittävän perheen tyttärelle siitä, mitä on vastuullinen elämä valintoineen, mutta voipi olla, ettei ulosottomiehen paasaus ole juuri sillä sekunnilla mukavinta kuultavaa...

Jouluinen vuodenaika lähestyy hyvää vauhtia, eikä laulujen sekä koristeiden ylitsepursuava tarjonta ihan kaikille sitä suurinta herkkua ole. Turhapa taitaa olla ihmetellä sitäkään, ettei Fred mikään riemukkain jouluihminen taustansa takia ole. Fredillä onkin muita suunnitelmia jouluaikaan, sillä tyttöystävä Wanda (Rachel Weisz) täyttää vuosia ja olisi ajatusta oman liiketoiminnankin aloittamisesta. Ideana olisi käynnistää uhkapelibisnestä keskeiselle paikalle, mutta kiinteistön vuokraamiseen vaaditut 50000 dollaria toistaiseksi uupuvat tililtä ja maksun takarajaksi asetetaan joulukuun 22. päivä, eli pitäisi jostakin kääräistä käteistä kassaan. Näppäränä ja nopsana heppuna Fred aloittaakin heti laittoman rahakeräyksen kadulla, mikä toki johtaa omanlaisiinsa ongelmiin ja kohta onkin riehakas joulupukkitakaa-ajo vauhdissa, mikä vielä hurjistuu joukkotappeluksi tavaratalossa. Rahapulaan liittyvät pulmat eivät siis ihan näillä keinoilla ole ratkeamassa, vaan ennemmin summa on nousussa, koska putkaanhan siitä päädytään ja takuun myötä tulee kokonaispottiin jokunen tuhat lisää.

Ensimmäisenä Fred yrittää Wandaa tavoitella, mutta tämä on hurjistunut rasittavasta syntymäpäiväyllätyksestään ja sitten onkin aika kokeilla onnea Pohjoisnavan numeroa putkapuhelimeen näppäillen. Nicholas-veli (Paul Giamatti) vastaakin ja on valmis veljeään auttamaan luvaten takuurahat nopsasti perille. Fred taitaa päätellä, että nyt on helppoa rahaa jaossa ja vauhdikkaasti alkaakin kyselemään pikkuveljeltä 50000 dollarin sijoitusta yritystoimintaan, jota Nicholaksen Annette-vaimo (Miranda Richardson) ei tahdo noin vain niellä, vaan vaatii miestään pysymään tiukkana. Muille lahjoja jatkuvasti jakelevan Nicholaksen on kuitenkin varsin vaikea tylysti kieltäytyä pyynnöstä, mutta sen verran tiukkana hän onnistuu olemaan, että vaatii rahoille vastiketta. Tarjous kuuluukin, että Fredin pitää matkustaa Pohjoisnavalle joulupukin kylään auttelemaan lahjakiireissä ja työllään ansaita pyydetty summa. Nicholas vielä vetoaa nihkeään veljeensä, ettei tämä ole koko elämänsä aikana suostunut vierailemaan joulupukin maailmassa ja vähän vastahakoisesti Fred on pyyntöön myöntymässä.

Pitkälle matkalle pitäisi siis pinkaista ja sitä ennen olisi hyvä laittaa omia asioita järjestykseen, mutta näyttää siltä, että Wanda on saanut tarpeekseen Fredin venkoiluista ja epäluotettavuudesta. Asiaa ei auta, kun yht'äkkiä pitäisi lähteä kauas auttelemaan veljeä, josta ei ole ollut aiemmin mitään puhetta ja viesti onkin siihen suuntaan, ettei tarvitse tulla enää takaisin. Fred ei siis ihan hulppeimmissa tunnelmissa ole lähdössä tienestiään tekemään ja mietteitä synkistää sekin, kun naapuruston vähän vallaton pikkupoika on joutumassa joulua ennen huostaanotetuksi. No, vaikka mieli onkin vähemmän riemukas, niin iltasella Willie-tonttu (John Michael Higgins) hipsii Fredin asuntoon ja kertoo olevansa pukin luottoapuri. Tarjolla olisi porovetoista rekikyytiä kohti pohjoisen pakkasia ja matkaan pitäisi ampaista nopsasti, koska kiireet painavat päälle.

Joulupukilla on nimittäin omiakin huolia ja murheita selviteltävänä, kun koko maailman toiveikkaat lapset odottavat pakettejaan. Valitettavasti toimitusajat ovat paukkumassa ja tehokkuus on niinkin pitkälle kyseenalaistettu, että pukin jouluiseen kylään on lähetetty operaatiota tarkkailemaan Kevin Spaceyn esittämä valvoja. Aikaa aattoon on alle kolme viikkoa ja johtoporras harkitsee koko pohjoisen lahjaoperaation sulkemista ja toiminnan tehokasta ulkoistamista Etelänavalle. Jos ennen aaton lahjajakoa tulee kolme rikettä kirjattavaksi, niin siitä seurauksena olisi potkut joulupukille ja koko tonttuporukalle. Panokset pajan väellä ovat siis kohtalaisen korkealla ja muutenkin jännittynyttä ilmapiiriä tiukentaa paikalle tupsahtava Fred. Nähtäväksi jää, nouseeko kaunainen ja katkerakin menneisyys veljesten välillä uudelleen pintaan vaarantaen perinteisen joulunvieton, vai voidaanko satoja vuosia jatkuneelle perheriidalle vielä tehdä jotakin...?

Itse tykkäilen, kun ainakin alussa yritetään hieman tavanomaisesta poikkeavalla lähestymistavalla kertoa joulupukin syntytarinaa. Sattumalta kotimaassakin samaisena vuonna oli vähän vastaavia ajatuksia siirtymässä elokuvakankaita kohti, koska kaunis ja koskettava Joulutarina ilmestyi myös loppuvuodesta 2007. Ote kotoisessa joulupukkilegendassa oli selkeästi arkisempi ja tavallaan karumpikin, mutta niinpä vain syntyi paljon upeampi ja liikuttavampi joulusatu lumoavine kuvineen. No, tämä ei nyt varsinaisesti ole kotoisen vaihtoehdon kehuskelukirjoitus, mutta olisi kyllä aikomuksena uusia kyseinen teos. Fred Claus kuitenkin melko nopeasti vinksautetaan kulkemaan tavallisemman joulukomedian suuntaan ja pikkuisen tekee mieli murista, kun niissäkin puitteissa vielä livahdetaan siihen jo vähän tylsäksi käyneeseen kuvioon, että joulupukin takaama lahjaisa joulu perinteineen on maailmanlaajuisesti uhattuna. Kenties tarina eripuraisesta ja erikoisestakin veljeskaksikosta olisi voinut vähän kekseliäämpiäkin reittejä loppuaan etsiä?

Tarinassa toki väännetään veljesten menneiden ja nykyisten kaunojen parissa ja tulehtuneet välit tulevat entistä näkyvämmin esille, kun myös vanhemmat saadaan jouluiselle vierailulle. Välillä tunteet kuumenevat siihen pisteeseen, että pitää käydä kirjaimellisesti käsiksi ja kovemmat otteet koetaan tarpeellisiksi. Sivusta perheen yhteisiä hetkiä seurailevan onkin helppo huomata, että Fredin välit lähisukulaisiinsa ovat lähempänä jäätävää kuin lämpöistä, eikä vika välttämättä ole ihan pelkästään hänessä, vaan tuntuu se väheksyminen ja naljailu muultakin porukalta sujuvan. Fred vaikuttaakin viihtyvän paremmin Willien seurassa kuin perheensä parissa, mutta elokuva tarjoaa kuitenkin lopulta porukalle yhteisen ison haasteen ja kysymyksen, että olisikohan pyrkimys sopuisaan yhteiseloon ja iloon sittenkin parempi valinta kuin iankaikkinen vihanpito. Veljesten välistä kateutta ja katkeruutta yritetään avata muutenkin, kun mukaan tuodaan tällaisista tunteista kärsivien tukiryhmä, jossa esimerkiksi Frank Stallone, Stephen Baldwin ja Roger Clinton tilittelevät, miltä tuntuu elää tunnetun veljen varjossa. Idea on noin nopsasti mietittynä ihan hauska, mutta eipä lopulta mitään sen merkityksellisempää tai oikeastaan edes erityisen hymyilyttävää lisää tuo mukaan menoon.

Enpä elokuvaa katseluvalikoimaan napannut jouluisen ja komediallisen perheväännön takia, vaan lähinnä vetonaulana toimi Vince Vaughn, josta yleensä tykkäilen. Kyllähän heti huomaa, että edelleen sanailu kaverilta sujuu, mutta juttuja on ymmärrettävästi jouduttu siistimään, eikä hepulle tyypillisempää härskiä suunsoittoa paljoakaan ilmene, mitä nyt pikkutuhmasti vihjailevaa vitsailua parissa paikassa. Enimmäkseen Vaughn kiltimmän luokan ärähtelyä pääsee harrastelemaan, kun hermot menevät vaikkapa yksipuoliseen tonttumusiikkiin tai veljen kanssa alkaa olla kärsivällisyys lopuillaan. Tonttuverstaan sääntöjä hän ei tietenkään niin vain ole nielemässä, ja pääseekin villitsemään massoja reippaaseen tanssahteluun ja muutenkin kurittomaan käytökseen. Valitettavasti sinänsä sekasortoinen ja vauhdikas ilonpito ei lopulta ruudun toisella puolella täysillä tempaa mukaansa. Vaikuttaa myös siltä, että vaikka yhteyttä ja ymmärrystä kaiken melskeen ja kinastelun jälkeen haetaan Fredin ja muun väen välille, niin tavallaan puolimatkaan jäädään, eikä tunteilu juurikaan tunnu.

Tonttujen työpajassa on toki muutakin meneillään kuin vain Fredin kamppailua ja jäynäilyä, sillä maailman lapset tosiaan odottavat aina vain kasvavaa lahjaröykkiötään. Elokuvassa hieman piikitelläänkin joulun hengen ja odotusten muuttumiselle, kun pienet pyynnöt ja kauniit ajatukset ovat riistäytyneet suureksi tavarajuhlaksi. Tarinassa ei kuitenkaan ihan ymmärrettävistä syistä tahdota lähteä tästä puolesta kovin pistävää huumoria vääntämään, sillä saattaisi olla pikkuisen hankaluuksia yrittää innostaa yleisöä mukaan lopun lahjajakoon. Fredin ahdistus kiltteihin ja tuhmiin lapsiin jakoa vastaan on myös ainakin omissa silmissä pieni pilkahdus omaperäisyyden suuntaan. Noin päältä päin vilkaisten tonttuverstaassa kyllä riittää väriä, liikettä ja ääntä, eli eläväinen ympäristö siitä on saatu lavastettua, mutta enpä nyt pysty väittämään, että lopputulos hirmuisesti edukseen muista vastaavista erottuisi. Onhan näitä tonttupaljouden mahdollistamia rullaavaisia lahjalinjastoja tullut jokunen elokuvamaailman puolella nähtyä...

Juuri lahja-aherruksen ympärille on helppoa ne huolet ja haasteet vääntää konkreettisempaan muotoon ja niinpä viimeisellä kolmanneksella nähdään odotettu yritys pelastaa miltei toivoton tilanne, johon tietysti eräänlainen jouluinen ihmekin sopii sovitella. Tarkoittaa käytännössä sitä, että on pakko iskeä päälle kirjaimellinen hulivilivaihde ja liidetään ympäri maailmaa kilpaa nousevaa aurinkoa vastaan. Rankka kiertue viekin fyysisesti äärirajoille porojen pinkoessa parhaansa mukaan taivaan teitä ja voipi odottamattomia vaikeuksiakin eteen eksyä... Katsomoon tykitelläänkin vajaan minuutin aikana varmaan noin 20 kappaletta hätäisiä välähdyksiä maailman tunnetuista kaupungeista sekä maamerkeistä. Kiirettä ja huimaa viiletystä toki korostellaan, mutta minusta siinä tulee sekaiseen säntäilyyn tuhrittua mahdollisuus hieman kauniimpaan jaksoon, kun luulisin, että hoppu ja hätä olisi varmaan vähemmälläkin välittynyt.

Mielestäni potentiaalia olisi siis monessakin mielessä ollut parempaan joulukomediaan, mutta en missään tapauksessa tahdo elokuvaa lajityypin surkeimpien tapausten seuraan viskaista. Itsekin on tässä muutaman vuoden sisällä tullut vilkaistua paljon pahempaakin äklötystä. Esimerkiksi Tim Allenin tähdittämät tekeleet The Santa Clause 2 ja The Santa Clause 3: The Escape Clause kuuluvat mielestäni pukkipulmailun ja -pöllöilyn rasittavampaan laatuluokkaan. Vaughn taas jatkoi seuraavanakin vuonna joulukomedian parissa, mutta Four Christmases olikin jo selkeästi tympivämpää yritelmää ja vahvistelee omalla kohdalla vaikutelmaa siitä, ettei päätön muksauttelu, möykkä ja huonot vitsit ole paras yhdistelmä hyvälle jouluelokuvalle. Perheen hieman heikoista väleistä ja jouluisesta kilvoittelusta on myös saatu kamalaa komediaa aikaiseksi, kuten vaikka Christmas with the Kranks ja Deck the Halls hyvin osoittavat. Eihän näiden surkeus tarkoita, että Fred Claus olisi merkkiteos lajissaan, mutta kyllähän sen kohtalaisen kivuttomasti asemoi alempaan keskisarjaan ja sitä uskaltaa suositellakin.

Varsinaisella elokuvalla on mittaa levyllä noin 111 minuuttia, mutta tämä ei täyttä totuutta kestosta kerro, sillä lopputekstit laitetaan rullaamaan jo 103 minuutin kohdilla, eli en menisi siksi miksikään ylipitkäksi esitykseksi tuomitsemaan. Lisukkeista löytyvä poistettujen sekä pidennettyjen kohtausten valikoima taas todistelee, että karsintaakin on harrasteltu, eikä ihan kaikkea kivaa sentään ole sullottu mukaan. Näitä pätkiä löytyy 13 kappaletta, joille kertyy yhteiskestoa sellaiset 26 minuuttia, eli lisäkatseltavaa kyllä riittää, jos elokuvan jälkeen jää vielä nälkää pöhkölle jouluhassuttelulle. Itse vilkaisin nämä ihan mielenkiinnosta ja vaikka sillä osastolla pääasiassa tuntuukin olevan turhahkoakin tavaraa, jonka oikea paikka on poistojen kelassa, niin löytääpä parempaakin juttua, jonka olettaisin karsiintuneen lähinnä aikasyistä.

Jos lähdetään poistettujen pakettia järjestyksessä purkamaan, niin ensimmäisenä esitellään nuoren Nicholaksen joululaulukuoro, mikä lisää pienen palan jouluperinteiden legendaan sekä samalla kasvattaa katkeruutta veljesten välillä. Nuoruutta ei sen enempää kuitenkaan kuviteta, vaan seuraavana on vuorossa pukkitakaa-ajo tappeluineen pitkitettynä. Samoin saadaan saapumiskamppailu pukin henkivartijoiden kanssa venäytettynä. Myöhemmin löytyy vielä Fredin sekä samaisen kolmikon toinen kamppailu mittavampana ja vartijoiden osallistuminen lumisotaan. Jokainen näistä poistoista sekä nipsauksista on mielestäni ihan hyvä ratkaisu, koska ei tuo muksautteluhomma elokuvassa erityisen huvittavaa ole, ja etenkin apuriosasto menee liikaa noloilun puolelle. Minulle ei oikein näissä jouluelokuvayhteyksissä ole täysin auennut tällaisen nössähtävän huumoriväkivallan hauskuus. Voipi olla, että pipo kiristää, kun tuntuu siltä, ettei estoton piekseminen joulupukin lämminhenkiseen yhteisöön ihan saumatta sovi, mutta ehkäpä en lähde asiasta sen suuremmin mieltäni pahoittamaan ja paasaamaan. Valikoimassa on myös pidennettynä ensimmäinen ilta Willien kodikkaassa mökkerössä. Mielestäni elokuvassa Fredin ja Willien ystävystyminen jätetään vähän puolitiehen, mutta hieman epäilen, auttaisivatko nämä hienoisesti naljailevat lisähetkoset hirmuisesti. Samaan sarjaan menee mielestäni poistettu pätkä, jossa Fred selittelee kaverinsa kompurointia tanssiharjoitusten jälkeen.

Minuuttimitaltaan pisin poisto on perehdytyspäivä ja kierros tonttuverstaaseen, jossa jatketaan töiden merkeissä. Varsinaiseen elokuvaan verrattaessa nähdään toimintaa monipuolisemmin ja Fred saa kokeilla muitakin puuhia ja siinä sivussa miekkosen laiskempi sekä velmumpi puoli pääsee paremmin esille. Ymmärrän kyllä, jos kestoa on tahdottu typistää, mutta tästä osiosta olisi puolestani vähän saanut elokuvaan päätyä, sillä siinä on kivasti visuaalista vaihtelua ja muutenkin availee joulumaailmaa menoineen enemmän. Toinen merkittävimpiin tiivistyksiin kuuluva jakso on seuraavana nähtävä sukulaispäivällistä edeltävä neuvottelu, jossa käydään kovaa vääntöä ja esille tulee, etteivät vuosikymmenetkään ole niitä vanhoja kiistoja hautailleet. Myös tukiryhmän kokoontumista nähdään enemmän erilaisten harjoitusten ja jumppailun kautta, mutta tätä tavaraa ei oikein osaa elokuvaan kaipailla lainkaan lisää. Valikoiman turhanpäiväisempään puoliskoon kuuluu mielestäni kolme lyhyttä vaihtoehtoista esittelyä musiikkia tonttuverstaassa soittelevalle DJ Donnielle.

Kaipa tässä kaikki selittelyt suuntaan ja toiseen summaillessa pääsen siihen, että Fred Claus on sarjassaan menettelevää ja hetkittäin hymyilyttävääkin huvittelua. Pari vuotta sitten katsomani animaatio Arthur Christmas on mielestäni kekseliäämpi ja riemukkaampi tapaus, jos miettii tarinaa joulupukin valtavasta varjosta esiin ponnistamisen kannalta, mutta eihän Fred Claus noin yleisesti siihen kovin hyvin vertaudu, vaan minusta painii enemmän samassa sarjassa kuin aiemmin tekstissä mainitsemani vähän revitteleväisemmät joulukomediat. Niiden joukossa se tosiaan pärjää kohtalaisesti, eikä käy samalla tavalla rasittavaksi tai vastenmieliseksi kuin moni mainituista. Onhan mukana vähän väkinäistä pahistelua, kun vanhoja kaunoja yritetään herätellä henkiin ja öinen sabotööri hääräilee hämärähommissaan, mutta onneksi voinee sanoa, ettei tätä lähdetä ihan tylsimmän kautta ratkomaan.

Kokonaisuuteen on kieltämättä tahdottu ahtaa monenmoista, kun löytyy perhedraamaa, ujostelevan orastelevaa romanssia, tukiryhmätouhua, ilkeilyä, joulupelastusta hirmuisella vauhdilla ja tietysti runsain mitoin laadultaan vaihtelevaa hassuttelua. Ei näistä sinänsä isoa ähkyä kärsittäväkseen saa, mutta yhteensovittelu ei noin vain sujukaan ja elokuva käy väkisinkin tökkimään moneenkin otteeseen. Poistettuja kohtauksia silmäillessä kyllä tuli mietittyä, että ehkä sieltä olisi tosiaan voinut pari palaa sisällyttää mukaan, koska tietyt tärkeät tyypitkin jäävät vähän etäisiksi, eikä Fred Claus siten herkemmillä hetkillään erityisesti loista tai lämmitä. Ajoittain kuitenkin saadaan aikaiseksi sitä hupaisaakin menoa ja lisäksi yksittäisiä kauniita hetkiä sekä kuvia, kuten kaiken kiireen jälkeen seuraava yhteinen hiljentyminen ja ilo. Tuskinpa tätä tarvitsee lähteä tunkemaan jouluklassikoiden joukkoon, mutta ihan kivoihin kertakatseltaviin kelvannee.

Fred Claus (2007) (IMDB)

Elokuva sai vähän epätodennäköisen pikauusinnan, kun kiinnosti kuulla ohjaaja David Dobkinin kommentteja, ja niistä näpyttelin tuollaisen taustakatsauksen:

Trivianurkkaus 23: Fred Claus

Beethoven's 4th (Beethovenin neljäs)

Beethovenin ja muiden karvaisten kaverien plus ihmisystäväisten neljäs koirailu saattaapi edustaa pikkuisen epätodennäköistä paluuta blogin sähköisille sivusille, koska aiemmissa tekeleissä laatu lähti nopeasti laskuun ja muistaakseni etenkin kolmannesta koitoksesta oli miltei kaikki hyvä maku kulahtanut pois, jolloin tulikin lähinnä valiteltua. Kolmannen seikkailun katselusta on vierähtänyt kohta viitisen vuotta ja voinen myös sanoa, ettei niin hirmuinen ikävä ole tässä välissä käynyt kimppuun, että lisää olisi ollut pakko hamstrailla hyllyyn. Ennemmin tämä touhuilu menee herätehankintojen osastolle, koska satuin löytämään kahdeksaan elokuvaan venäytetyn hauvasaagan kokonaisuudessaan yhteen koppaan niputettuna kirpputorilta hieman yli parin euron hintaan. Siinäpä sitä taas oltiin, eikä tietenkään voinut vastustaa, sillä voihan näkemättömissä olla vaikka mitä höpsöä söpöilyä...vaan miten mahtaakaan oikeasti olla?

Mielessä kävi myös idea, että kun aiempien katselusta on jo näinkin pitkä tauko, niin voisihan kolme ensimmäistä elokuvaa ottaa kertaukseen, mutta eipä se suunnitelma kovinkaan kuumotellut, koska tosiaan en kyseisen elokuvasarjan suurimpiin ystäviin lukeudu ja taitaisi mennä pelkäksi pakkopullaksi ja täydellisen tympiintymisen puolelle, eli katsomattomilla eteenpäin. No, sen verran tahdoin kuitenkin edellisten kohokohtia palautella mieleen ja muutenkin muistia virkistellä, että kurkistin levyltä löytyvät trailerit... Jos pikaisesti summaillaan, niin vuonna 1992 ilmestynyt ja kohtalaiseksi menestykseksikin noussut Beethoven tutustutti katsojat melkoisen siivottomasti käyttäytyvään, mutta pohjimmiltaan varsin rakastettavaan koirakaveriin. Vaikeuksia tietysti ilmeni voitettavaksi, kun sydämettömästi häijyilevät heppuset nappailivat hauvoja julmiin kokeisiinsa. Tokihan Beethoven siinä sivussa laittoi oman perheensäkin koetukselle ja etenkin Charles Grodinin esittämän George-isän hermoromahduksen partaalle. Joillekin tämä sinänsä hyväsydäminen koirahömpötys on kohoillut jopa pikkuklassikoksikin, mutta vaikka itsekin olen siihen aikoinaan varsin nuorena tutustunut, niin isompi ihastus jäi väliin ja liikutaan enemmän osastolla ihan kiva tapaus.

No, paljon dollareita tuotellut hömppä sai pikaisesti jatkoa, ja Beethoven's 2nd ilmestyikin jo seuraavana vuonna. Mukaan laitettiin paljon sitä, mistä kai yleisesti arvioitiin yleisön pitäneen, eli reilu ropsaus jokseenkin pakollista huippukohtien toistelevaa mukailua ja vaihteluksi taas maisemanvaihtoa sekä tietysti pentupaljouden vyöryttäminen Georgen painajaiseksi. Muistaakseni en nähnyt aiheelliseksi lähteä lyttäilemään jokseenkin mielikuvituksetonta jatkoa sentään saastaiseksi surkeudeksi, mutta selvästi oli vähän innotonta kertailua havaittavissa ja kokonaisuutena kohtalaisen keskinkertaista katseltavaa, johon pentusöpöstelykään ei lopulta niin hirmuisesti hurmaavuutta tuonut. Menestyskin jäi käsittääkseni selkeästi laimemmaksi ja luultavasti siksikin kolmas koirailu ilmestyi vasta vuosituhannen vaihteessa ja vieläpä suoraan videolevitykseen. Alkuperäinen perhe kirjoitettiin tarinasta vähän tönkösti ulos, kun George ja kumppanit lähtivät Eurooppaan lomailemaan, niin Richard-veli perheineen otti Beethovenin hoitoonsa. Reissu toki oli heilläkin mielessä ja niinpä päästiin yhdessä nauttimaan leppoisasta asuntoautomatkailusta. Vähemmän yllättäen Richard otti Georgen osan vääntäessään kärsivällisyytensä rajamailla Beethovenin kanssa ja samoja koiruuksia lämmiteltiin uudelleen. Valitettavasti vain hyvinkin paljon puhdittomammin ja turhaan pitkitetty sekä yleisesti väsähtänyt pöhköily jättikin lähinnä huonon maun jälkeensä. Mutta miten sitten on neljännen osan kohdalla...?

Jotta katsojaparka ei vallan vieraantuisi tutuksi tulleesta menosta, niin elokuva aloitellaan Beethovenin aiheuttaessa pienimuotoista harmia. Juomatapoja ei vieläkään ole viilailtu aivan hienostuneiksi, vaan janoa sammutellaan vessan puolella ja roskatkin kiinnostavat kovasti, eikä Richard (Judge Reinhold) siitä yhtään ihastu. Jälleen on siis käynyt niin, että George-veli perheineen reissailee ja toisten pitää sitten pyörittää koirahoitolaa. Taloudenpito onkin kiepsahtanut enimmäkseen Richardin vastuulle, sillä Beth-vaimo (Julia Sweeney) käy muualla töissä, kun taas Richard pystyy hoitamaan maalaushommansa kotistudiossaan. Lapset Brennan (Joe Pichler) ja Sara (Michaela Gallo) ovat aloittelemassa uutta kouluvuotta, mikä ei patisteluitta suju. Saadaanpa siis perinteiset sotkut ja sekaannukset heti alkuminuuteille, eli varsin varhain näyttää siltä, ettei neljäskään osa lähde hämmästyttävän uusilla ajatuksilla juhlistelemaan.

Samassa kaupungissa asustelee myös Sedgewickien kiireinen perhe, joka vaikuttaa tehokkaasti aikatauluttavan jokaisen minuuttinsa ja melkoisen tärkeältä näyttää sekin, ettei montaakaan hetkosta vietetä yhteistä rauhallista aikaa, vaan mennään paikasta sekä tilaisuudesta toiseen. Isä Reginald (Matt McCoy) vaikuttaa täysin uppotuneelta työasioihinsa, äiti Martha (Veanne Cox) keskittyy harrastuksiin ja sosiaaliseen vaikuttamiseen, kun taas tytär Madison (Kaleigh Krish) tuntuisi kaipailevan huomiota, eikä yksinäinen ylellinen elämä siihen täysin tepsivää lääkettä ole. No, onhan hänellä koirakaveri Michalangelo, joka saa myös ruhtinaallista kohtelua ja sattuu olemaan melkeinpä Beethovenin täydellinen kaksoisolento. Tosin lähinnä ulkomuodoltaan, sillä käytökseltään tämä hauva on hyvinkin hillitty ja hienostunut.

Toisaalla taas tämä käytösongelma on nousemassa hyvinkin merkittäväksi huoleksi, kun Newtonin perheen menot ovat suorastaan syöksähtäneet nousukiitoon, ja viimeisenä pisarana tuntuu olevan Richardin maalausnurkkauksen täydellinen hävitys Beethovenin tehdessä tuhotöitään. Pitäähän sitä tietysti vähän jahdata, jos kissa kiusii, mutta muu perhe ei välttämättä asiaa aivan samalla tavalla näe. Vanhemmat jo ehdottavatkin, että Beethoven toimitettaisiin tutulle maatilalle, jossa olisi mahdollisuuksia ja tilaa temmeltää vapaammin, mikä taas laittaa koiraan kiintyneet lapset vakaviksi. Kaksikko alkaakin pohtia, millä voitaisiin tilanne vielä pelastaa, ja yhdeksi vaihtoehdoksi nousee koirakoulu, joka lupailee erinomaisia tuloksia. Jospa siis Beethovenkin kurinalaisessa opetuksessa vielä vanhoilla päivillään oppisi elelemään hieman siivommin...?

Perheet siis ovat pikkuisen erilaisten haasteiden edessä, kun Newtoneilla Beethoven alkaa näyttäytyä lähinnä rasittavana ongelmakoirana ja Sedgewickeilla keskinäinen kommunikointi ja yhdessäolo muutenkin tökkii pahemman kerran. Asioita olisi siis opittavana, mikä ei mitenkään eriskummallista kepeän komedialliselle koko perheen elokuvalle ole. Heitetään mukaan koirien vaihtuminen vahingossa, mikä laittaa Newtonit lopulta pohtimaan, onko siinä kaiken sotkevassa ja raatelevassa riesassa sittenkin omanlaistaan viehätystä. Sedgewickeille vaihto tuo etäiset välit ja vieraantumisen niin näkyvästi esiin, ettei enää voi piilottaa ongelmia itse tilattujen kiireiden taakse, vaan pitää järjestää sitä yhteistä aikaa perheen kesken. Minulla ei ole mitään tarvetta lähteä haukkumaan elokuvaa tällaisten pyrkimysten takia, mutta yleinen ote valitettavasti on jokseenkin löperö ja samalla melkoisen mielikuvitukseton. On siis kohtalaisen vaikea alkaa näistä kuvioista kehuja kaivelemaan, kun samansuuntaisia ajatuksia on muissa yhteyksissä välitetty katsomon suuntaan huomattavasti sujuvampaan ja koskettavampaankin tapaan.

Kaipa siellä tekijöiden kesken tuumailtiin myös, ettei elokuvasarja voi perinteisiä pöhköjä pahiksiaan hylätä ja niinpä sekaan on kynäilty varsin typerä sivujuoni koirakaappaukseen liittyen. Paras puoli tässä sekoilevassa rötöstelyssä onkin, ettei elokuvan ensimmäisellä puolikkaalla siihen keskitytä juuri lainkaan. Mitä enemmän tätä hätäisesti kyhäiltyä ja tympäisevästi typeröivää huttua alkaa tulla sekaan, niin yleinen vaivaantuminen lisääntyy vastaavasti. Säheltäväisten nappaajien näyttelijöistäkin näyttäisi huokuvan sellaista tunnetta, ettei tässä nyt ihan paras pesti ole kohdalle osunut. Onneksi ei sentään lähdetä näistä mitään yli-ilkeitä hyypiöitä kehittelemään, koska se ei sopisi höttöiseen henkeen enää yhtään. Alkuperäisen elokuvan pahikset muistaakseni häijyilevät julmemmin, mutta kyseisessä elokuvassa on mielestäni muutenkin tummempi puoli orpoine koirineen ja kovine kohtaloineen läsnä, mikä tekee asioiden yhteensovittelusta hiukan helpompaa.

Joka tapauksessa väittäisin, että mitä tulee yleiseen viihdyttävyyteen, niin jokseenkin hullunkurinen koirakoulu rullailee pikkuisen pahistelua paremmin, kun Beethoven pääsee vääntämään kovapintaisen kouluttajan kanssa ja kyllähän siinä voimia koetellaan. Jokseenkin laimea maku tästäkin touhusta kuitenkin jää, mutta korosteleepa kuitenkin, että elokuvasarjassa edelleen huumorissa painotetaan vahvasti fyysisempää puolta. Jos ei siis kömmähdyksistä ja kohelluksista innostu, niin varmaan kohkaus muodostuu nopsasti rasittavaksi sähellykseksi. Onhan mukana vitsailuakin, mutta mielestäni höpöttelyt ovat pääsääntöisesti vielä yhdentekevämpää laatuluokkaa, kun vaikkapa Martha tohkeissaan puuhastelee ympäristönsuojeluporukkansa kanssa. Beethovenin muutto uuteen kotiin taas tuo hyvin hoidettuun kartanoon kaaoksen aikakauden, vaan kun jo neljättä kertaa hurttahävityksen parissa liikutaan, niin onhan näitä jo nähty ja jotenkin vaikuttaa siltä, ettei tekijöitäkään ole hirmuisesti kiinnostanut lähteä kunnolla revittelemään. Mitä nyt vähän järsitään tyynyä ja harrastellaan yleistä possuilua siellä sekä täällä. Toiveena ei tietenkään ole, että jokainen hetki pitäisi tunkea täyteen täysin päätöntä sekoilua toiseen potenssiin kohotettuna, mutta eipä vaisu ja ideaköyhä mukailu sekään erityisen riemastuttavaa seurailtavaa ole...

Sama laimeus toteutuksen suhteen on hyvin nähtävissä myös loppukohelluksissa, kun sinänsä on sattuvinaan ja tapahtuvinaan, vaan katsomoon välittyy jokunen huitaistu otos säntäilevistä koirista ja kaatuilevista ihmisistä. Mitä tulee fyysiseen hassutteluun, niin Reinhold pääsee heittäytymään kirjaimellisesti mutaan yrittäessään villiinnyttää vaihtuneen koiran innoittavaksi yksilöksi. Tiedä sitten, onkohan kyseessä mikään varsinainen huippukohta miekkosen uralla, kun hän tonkii roskia ja ärhentelee postinkantajalle, mutta voisi ainakin olettaa, että katsomon pienimpiä pöhköily edes jossakin määrin ilahduttaisi. Koiratähdessä itsessään kyllä kieltämättä on rakastettavaakin ryökälemäisyyttä, mutta valitettavasti tämä elokuva ei kovinkaan kaksisesti onnistu sitä hyödyntämään. Eipä se kovin suuri yllätys ole, että kun kameran edessä ja takana on paljon samoja tyyppejä kuin edellisessä osassa, niin pikaisesti tehty jatko ei välttämättä paljoakaan paranna menoa. Käsittääkseni viidennessä elokuvassa väki taas vaihtuu ja saapi nähdä, että tuoko tämä tullessaan pikkuisen pirteyttä. Kolmas ja neljäs ovat kuitenkin mielestäni keskenään melkoisen tasalaatuista tavaraa ja valitettavasti varsin kehnohkoa sellaista, kun omaperäisyys pitkälti uupuu ja väsykin vaivaa.

Beethoven's 4th (2001) (IMDB)

The Vanishing Private / The Village Smithy (Aku kyläseppänä)

Jokseenkin mielikuvitoksettomasti ja hitusen hitaastikin blogissa elokuvamaailman tekeleiden tutkiminen jatkuu ankkailevissa merkeissä, kuten jo muutamassa edeltävässäkin tekstissä peräkkäin, mutta voipi olla, että näistä näppäilyyn on tuloillaan pienoista taukoa ja siirtoa muunlaisesta menosta höpöttelyyn. Joulukin sieltä jo vähitellen kurkistelee ja hyllyihin on kerrytetty talviseen juhlaan soveltuvaa hömpötystä ja ehkä hivenen vakavampaakin katseltavaa, mutta jospa ei vielä ole syytä singahtaa asioiden edelle, kun ihan mielelläni Akun sähellyksiäkin tosiaan seurailen ja selvittelen. Viime kerralla oli menossa hurjaksi koitokseksi yltyvää lumisotaa ja tietysti Akun jokseenkin takkuileva armeijataivalkin sai jatkoa. Mielestäni kyseinen lyhytanimaatiopari olikin mainiota menoa ja vauhdikasta hassuttelua, eikä lainkaan haittaa, jos tohelointi yhtä pirteänä jatkuu. Tämän kokoelman puitteissa olisi aika Akun sovitella kolmatta kertaa sotilaspukua ylle, ja saapi nähdä, joko alkaa sujumaan vai kääntyykö taas käsittämättömän koheltelun puolelle...?

The Vanishing Private

Voinee hyvinkin väittää, ettei Aku ainakaan minään huimapäisenä laskuvarjojoukkojen sankarina loistanut, kun Pekka hänet puoliväkisin viskaisi koneesta pudotukseen tarinassa Sky Trooper. Kovapäinen kaksikko päätyikin vaihteeksi perunahommien pariin, mutta ilmeisesti armeijalla on vielä toivoa Akunkin suhteen, eli keittiökomennuksesta ei ainakaan toistaiseksi ole mitään ikuista uurastusta tulossa. Kaveri onkin laitettu naamiointihommiin, eli mahtava tykkimötkäle pitäisi värjäillä maastoon sulautuvaan malliin. Akukaan ei ole edellisistä takaiskuista lannistunut, vaan uutta puhtia on jälleen löytynyt ja laulellen pensseliä ripeästi heilutellaan. Käskynjaossa on kuitenkin tainnut mennä jotakin pahasti ohi ymmärryksen, sillä värivalikoima on loistokkaan räikeä, eikä varsinaisesta naamioinnista oikein voi puhua.

Näilläkään näytöillä ei se sotilusura ole saamassa siipiä alleen, vaan sanomista sekä tylympää palautetta tulee taas, kun Pekka on kirjaimellisesti kurkussa kiinni. Armeijan riveissä ei erityisemmin arvosteta erikoista visiota, omalaatuista otetta ja väriloistokasta taiteilua, ja tuloillaan onkin ohjeistuksen kertaaminen, eli kanuuna näkymättömiin...mars mars! Aku käpsytteleekin läheiseen halliin, josta löytyy mielenkiintoista kokeellista maalia ja sillä näyttäisi saavan aikaan haluttuja tuloksia. Eipä muuta kuin pensseliä huiskuttelemaan ja kohta koko tykki onkin hyvin hankalasti havaittavissa. Hyvästä yrityksestä huolimatta kiitokset jäävät jälleen odotetun vähiin...

Kuten tunnettua on, niin Akun kärsivällisyys ei loputtomiin veny ja kiittämätön sekä kovakourainen käskyttäminen käy hermoille ennen pitkää, mikä herättelee mielessä pirullisemmat puolet jälleen kerran. Onkin tullut aika maksella keljuuksia takaisin ja siitäpä sitä sekoilua seuraa...jopa siinä määrin, että vastapuolen mielenterveys asetetaan hyvinkin kyseenalaiseksi. Tiedä sitten, miten paljon esimerkiksi Universalin vanhempi kauhistelu The Invisible Man on Carl Barksia ja Jack Kingia innoittanut Akun näkymättömien temppujen osalta, mutta jälleen näistä kommelluksista käännellään ja väännellään vauhdikas seitsenminuuttinen rähinä. Mikään ei suju suuttumatta ja silmissä sumenee entisestään kenraalin seuraillessa sivusta epäuskoisena tätä surkuhupaisaa törttöilyä. No, pääseehän päällystökin lopulta ottamaan osaa sekoilevaiseen säntäilyyn, kun kukkakimput vaihtuvat kranaatteihin. Perinteistä hassuhkoa loppuriehaa kaverukset katsomoon taas tarjoilevat, mutta kenties tällä kerralla osat vähän vaihtuvat?

The Vanishing Private (1942) (IMDB)

The Village Smithy (Aku kyläseppänä)

Jos edellinen edesottamus laitettiin liikkeelle laulelemalla reippaasti, miten armeijalle on koittamassa aika uudenlainen, niin sepän hämyisessä pajassa taas avauspuheenvuoro on pykälää mahtailevampaan suuntaan. Vastoinkäymiset eivät selvästi ole vieläkään voittoa sinnikkäästä ankasta viemässä, vaan kuuma paja laittaa Akun tunnelmoimaan rankan fyysisen työn palkitsevista puolista. Hän on suorastaan voimiensa tunnossa huhkiessaan hehkuvan hiilipesän edustalla ja kehuskelee karuilla kourillaan sekä mahtavilla muskeleilla. No, kenties katsomon suuntaan näyttää kuitenkin siltä, että pikkuisen olisi kehonrakennusharrastelua suoritettavana ennen kuin kannattaisi lähteä isommin käsivarsilla pullistelemaan, mutta jokainen tavallaan...

Kunhan karskit puheet on pidetty, niin olisi aika vaihtaa toiminnan puolelle ja kokeilla, miten kuuma metalli tottelee takojansa tahtoa. Tässä tapauksessa on jo pienoista ennakko-olettamaa, ettei varmaan ihan suunnitellusti työskentely sujukaan ja heti ensimmäinen projekti osoittautuu ongelmalliseksi. Tarkoituksena olisi korjailla kärrynpyörää, eivätkä osaset tahdo kupruilematta toisiinsa sopia ja sekös sepän rajallista kärsivällisyyttä käy heti riepomaan. Pari kertaa Aku viitsii rauhallisemmin yrittää, mutta sitten tuleekin jo raja vastaan, mikä tarkoittaa käytännössä koko kapistuksen hävitystä. No, onhan pajassa toki muutakin puuhasteltavaa, eli eipä tekeminen ja tohelointi siihen lopu.

Melko perinteisellä rakenteella tämä Carl Barksin kirjoittama ja Dick Lundyn ohjaama seitsemään minuuttiin venyvä lyhytanimaatio on tekaistu. Vääntö kurjan pyörän kanssa toimii tuttuna alkupuraisuna ja eräänlaisena temperamentin lämmittelijänä pätkän päävastusta varten. Tässä tapauksessa isompia vaikeuksia tuo tullessaan kengitettävä aasi, jolle ei tunnu millään löytyvän mielestä jalkinetta. Sanoisinpa, että aikamoisen tutunoloista touhuilua kaksikon kärhämöinti on, kun Aku saa osakseen nöyryyttävää kiusantekoa kera ivailun ja siihen vastailee itse tuimemmalla otteella. Väitän, ettei pajaympäristöä lopulta kovin mielikuvituksellisesti tai monipuolisesti lähdetä hyödyntämään ja oikeastaan vastahakoisesta kengityksestä katoaa paras puhti jo ennen lopettelua ja muutenkin kokonaisuus tuntuu muutaman edellisen reippaan menopalan perään vähän keskinkertaiselta sekä huitaistulta välihupailulta. Siksipä mielestäni The Village Smithy onkin tämän toisen The Chronological Donald -kokoelman heikoin tekele ainakin toistaiseksi ja kenties on ihan hyvä ottaa tähän väliin ainakin pieni tauko akuiluihin.

The Village Smithy (1942) (IMDB)

Donald's Snow Fight (Akun lumisota) / Sky Trooper

Nähtäväksi jää, tuleeko lokakuussa paljoakaan muuta juttua blogiin kerrytettyä kuin näitä Akun lyhykäisiä remustelevaisia raivoiluja. Elokuvaseikkailut toki edistyvät myös muissa maailmoissa, kun vaikkapa tuossa pari iltaa sitten tuli kertailtua pitkän tauon jälkeen James Cameronin edelleen kolmisen vuosikymmentä ilmestymisensä jälkeen erinomaisenkin vimmaiselta vaikuttava ja hengästyttävä vuoden 1986 Aliens pidempänä versiona. Ajatuksena oli vilkaista suurin osa tästä saagasta lokakuun aikana, sillä tällainen hyytävä synkistely tuntuu kyllä helposti löytävän paikkansa pimeistä syysöistä. Luontevaa on sekin, että väliin tahtoo kevennykseksi jotakin hiukkasen harmittomampaa hassuttelua ja siinä vaiheessa onkin hyvä marssittaa Aku taas kotikatsomoon räyhäämään. Viimeksi ankkaystäväinen päätti lentäjäsankaruuden innoittamana värväytyä armeijaan, mutta huimien seikkailujen sijaan syntyikin sähellystä marssikentällä ja palkkioksi perunaröykkiö kuorittavaksi. Voinee väittää, ettei kaverin kullankaivuu paljoakaan paremmin sujunut, mutta katsojalla kyllä oli kivaa tätä varsin viihdyttävää tuplaa tuijotellessa, ja samaa sekoilua tietysti lisääkin tahtoisi...

Donald's Snow Fight (Akun lumisota)

Aivan niin pikaista paluuta armeijan arkeen ei ole tarvetta tehdä, etteikö välillä vähän lumisemmallekin harrastelulle olisi tilaa, mutta kuten nimikin kertoo, niin siitä huolimatta tavallaan sotaisissa merkeissä näitäkin leikkejä puuhastellaan. Talvi onkin tuiskutellut komeat kinokset Akun asumuksen ympärille, eikä tämä ankka ainakaan lunta erityisemmin inhoa, vaan ennemmin intoilee talviharrastelumahdollisuuksien lisääntymisestä. No, ehkei hyinen viima niinkään ihastuta, sillä jo ovea availlessa pakkanen hönkii nokan jäähileeseen, vaan sepä ei vielä lumiriehaa pilaa, eli pikkuisen paksumpaa pusakkaa ylle ja vaikkapa pulkkamäkeä kohti käpsyttelemään!

Korkean kukkulan huipulle Aku kiiturinsa perässään kiskookin ja alhaalla avautuu vauhdikkaan laskun lisäksi myös mahdollisuuksia kiusantekoon, ja tälläkin kerralla Akun on miltei mahdotonta vastustaa houkutusta. Alempana rinteessä nimittäin tuttujen sukulaispoikien kolmikko on omien talvitouhujensa parissa väsäämässä näyttävää lumiukkoa. Hauskaa heilläkin on, mutta eipä sille voi mitään, jos yksi kokee kutsumuksekseen ilonpilaajan osan, kun pirullisempi puoli puskee pintaan ja pulkkaa aletaan tähtäilemään kohti nuorison lumitaideteosta. Kuin kanuunankuula kiitelee kiusantekijä korkeuksista, jolloin toisten työ tehdään sekunnissa tyhjäksi ja maailmaan hetkistä aiemmin syntynyt lumiukko lössähtää lumisohjoksi. Akulla ja pojilla on toki yhteistä historiaa vastaavista koitoksista ja kyllähän härnäily sodanjulistuksesta käy...

Kerta ei ihan ensimmäinen ole, kun Aku ja pojat ottavat yhteen lumisissa merkeissä, sillä esimerkiksi kolmisen vuotta varhaisemmin kiskaistiin luistimet jalkaan ja kisailtiin varsin vauhdikkaasti tarinassa The Hockey Champ. Ainakin minulle nämä talviset touhuilut kyllä kelpaavat, eikä lumirieha tuohon aiempaan verrattuna sentään mitään tympäisevää toistoa ole, vaan kyllähän kepposia on mukavasti kehitelty lisää. Keljulla kelkkarallilla alkava hurjastelu intoutuu edetessään poikien tarjoillessa takaisin kovan kopsauksen ja siinä sitä taas mennään. Tälli onkin tuima, mutta taitaapa tulla ihan Akun itse tilaamana, mutta kun täystyrmäystä ei saavuteta, niin pitäähän kostonkierrettä jatkaa. Kohta ollaankin upeassa lumilinnoituksessa ja Aku taas näppäränä ankkana väsää tuosta vain kasaan poikien muureja moukaroivan taistelualuksen. Raivo nousee, ilma täyttyy jäätävistä kuulista sekä kuumista nuolista ja kumpikin puoli saa höykytystä osakseen. Antautuminen ei todellakaan ole rankkojen ankkojen hommaa, vaan kekseliäitä keskityksiä ja sarjatulta satelee niskaan osapuolten hakiessa viimeistä ratkaisevaa jytkyä, eikä katsomossa ainakaan tarvitse tylsäillä toisten taistellessa.

Näin reippaasta temmellyksestä ja loppua kohti hyvinkin kiihtyväisestä kamppailusta kääräistään helposti kasaan viihdyttävä seitsenminuuttinen. Jos nimiä mainitaan tekijäpuolelta, niin taas Carl Barks on ollut kilvoittelua ja lumisotaa ideoimassa ja Jack King lyhytelokuvan ohjannut. Jos oikein muistelen, niin Tupu, Hupu ja Lupu ovat noin kymmenisen kertaa toistaiseksi näissä aiemmin kommentoimissani pätkissä käväisseet Akun arkea ilahduttamassa. Viime kerrasta on tosin jo vierähtänyt useamman kuukauden rupeama, koska Truant Officer Donald tuli tammikuussa katseltua. Akun riehakas ja jokseenkin höyrypäinen koulupoliisitouhuilu huvitti silloin mukavasti ja kehuvalla linjalla saa jatkaa, koska mielestäni Donald's Snow Fight on niinkin sujuvaa sekä pirteää vilkuiltavaa, ettei paljoakaan tarvitse valitella ja jatkuvasti kovenevat panokset kasvattelevat hymyä entisestään. Vääntö tietysti paisuu vähäsen vallattomaksi, mutta eipä näissä niinkään lie järkeä uskottavuudesta napista, vaan kunhan homma toimii, niin pienet ylilyönnit ovat pelkkää plussaa ja niinpä Donald's Snow Fight on ainakin toistaiseksi minusta nelikon parhaita kärhämöintejä ja yleisesti kuvitukseltaan kaunista katseltavaa.

Donald's Snow Fight (1942) (IMDB)

Sky Trooper

Leikkimielisemmistä sotahommista otetaan seuraavaksi askel tositoimia kohti, vaan eipä sentään vieläkään veristen taistojen tuiskeeseen päästä syöksähtämään. Jos Akun armeijauraa käynnistellyt Donald Gets Drafted päättyi perunahommiin, niin samoista merkeistä ilmavampaa menoa lupaileva Sky Trooper lähtee liikkeelle. Pottu jos toinenkin olisi Aku-paralla työstettävänä, mutta kaipuu korkeuksiin on valtava ja se purkautuu surkeana vaikerointina. Ikkunan toisella puolella lentokoneet tekevät huimapäisiä syöksyjä, mikä korostaa oman tilan yleistä ankeutta perunakasojen ympäröimänä. Siinä surkutellessaan Aku päätyy vahingossa veistelemään Pekan hatustakin lentokonekoristeen, eikä tämä kova käskyttäjä osaa täysin arvostaa toisen taiteellista silmää ja kädentaitoja, vaan ennemmin näyttää siltä, että taas olisi yhteenotto keräämässä lupaavasti kierroksia.

Pekka tuntuu olevan jokseenkin kiusivaisella tuulella ja ilkkuen vyöryttää toisen niskaan uuden perunaröykkiön lupaillen, että kunhan siitä selvitään, niin saadaan ne haikaillut siivet alle. Tämähän tietysti laittaa Akuun huikeasti puhtia työtehon kasvaessa silmissä, eli kohta onkin jo valmista. Aivan noin vain ei koneeseen silti pääse, vaan pitäisi pari testiäkin pystyä läpäisemään, ja sanotaanpa vaikka siten, ettei tasapainoa tutkiva koe ihan nappiin mene ja kun tulee upseeria tuikattua neulalla takapuoleen, niin menestys alkaa jälleen olla kyseenalaisempaa luokkaa. Pekka päätyykin palkitsemaan nämä räpelöinnit hieman ilkeämielisellä kepposella komentaen Akun juuri lähtöä tekevään koneeseen. Toinen ilmeisesti odottaa saavansa mukavan ja turvallisen lentomatkan, mutta ohjelmistossa olisikin laskuvarjohyppyä kylmiltään.

Edellisen armeijahupailun tapaan myös taivaiden taisto oli jäänyt lapsuusvuosilta hyvin mieleen ja oikeastaan kaikki kohtaukset alusta loppuun tuntuivat miellyttävän tutuilta. Yllätyksiä ei sinänsä siis silmille syöksähtänyt, mutta eiköhän niitäkin näiden koitosten puitteissa ole vielä luvassa. Mielestäni akumainen ote sopii hyvin armeijairrotteluihin, kun jokseenkin ryppyotsainen ja kuria kunnioittava laitos saa kärsittäväkseen äksyilevän ja äkkipikaisen ankan, joka ei punaista nähdessään paljoakaan ole ylempiään kumartelemassa. Tässäkin esimerkkitapauksessa tohkeissaan touhuillaan vähän mitä sattuu ja kunhan homman henki selkeytyy, niin pelko painaa päälle ja siinä vaiheessa komentoketjussa korkeammalla olevan käskyttäjän jäkätykset eivät voisi vähempää kiinnostella. Hengenvaarallista leikkiä käydäänkin kilometrien korkeudessa viihdyttävästi vääntäen. Pekka uhittelee jo tulevilla murhatöillä ja hetkistä myöhemmin puuhastellaan paukahtelevaisten pommiarpajaisten parissa. Kaikenlaisia kivoja kommelluksia ovat taas Carl Barks ja Jack Hannah paperille kirjoitelleet ja näistä Jack King on jälleen näppärän sekä sujuvan seitsenminuuttisen animaation ohjastellut. Eipä se ihan uskomatonta ole, jos yllätyspaukku yläilmoista lopettelee lentelyt ja palauttelee nahistelevan kaksikon perunankuorinnan huomattavasti tapahtumaköyhempään maailmaan, mutta eiköhän sieltä taas tilaisuuden tullen saada jotakin vähän räväyttävämpääkin aikaan...?

Sky Trooper (1942) (IMDB)