An Unfinished Life (Kesken jäänyt elämä)

Hötön ja vakavamman draaman vaihtelevissa merkeissä edetään. Bud, Terence ja kumppanit saavat jälleen hetkeksi hiipua pois ruudulta, kun annetaan näyttämö toisenlaiselle tarinoinnille. Robert Redford + Morgan Freeman + Lasse Hallström taannee laadukasta ja lämpöistä hyvällä tavalla elämänmakuista menoa. Toki Jennifer Lopezista tykkäilen myös.

Hallströmin elokuvat harvemmin suurempia pettymyksiä pääsevät aiheuttamaan, vaikka välillä vaikutukseltaan laimeammiksi jääviäkin on tullut vastaan. An Unfinished Life vastaa mukavasti sille asetettuihin odotuksiin. Tyypiltä löytyy kyllä parempiakin, mutta hyvä kuitenkin, että tuli tämäkin viimeinkin nähtyä.

Katsoja on hyvä talutella sopiviin mielialoihin varhaisessa vaiheessa. Sen haikeahko alkutekstijakso tekeekin. Suuren puun alla lepäilee hautakivi, jota yksinäinen jakkara vartio. Muuta liikettä maisemassa ei juuri näy kuin verkkaiseen tahtiin matkaansa taittava karhu. Kiireettömiltä vaikuttavien arkisten askareiden parista löytyy Einar Gilkyson (Redford). Kissat ja pesukarhu siinä seurana viettävät sopuisaa sapuskahetkeään.

Eipä sitä toisaallakaan kovin hilpeissä tunnelmissa edetä, kun Jean (Lopez) viettää ikävää perheiltaa. Pieni tytär Griff (Becca Gardner) saa surukseen todistaa, miten äiti joutuu jälleen äkkipikaisen isäpuolen kaltoinkohtelemaksi. Anteeksi pyydellään niin kauheasti, tietenkään syyttelyä unohtamatta. Onhan se toki Jeanin vika, kun ajaa toisen sellaiseen tilanteeseen, että on pakko ottaa nyrkit avuksi. Näiden pahoittelujen vilpittömyyskin hetkeä myöhemmin paljastetaan uudella raivonpuuskalla.

Tyttärelleen Jean on luvannut, että sellaista käytöstä ei enää tarvitse katsella ja sietää, vaan tarvittaessa vaihdetaan pysyvästi maisemia. Niinpä lyhyen pakkauksen ja turvakotikoukkauksen jälkeen ollaankin vähillä varoilla liikkeellä tien päällä. Autovanhus päättää matkanteon paljon ennen päämäärää, joka sattuu olemaan Einarin tila Wyomingin takamailla.

Menneisyyden murheellisista käänteistä johtuen jälleennäkeminen ei ole mikään lämpimin. Oikeastaan kaikkea muuta. Kohtalaisen vastentahtoisesti Einar antaa evakkokaksikon majoittua romuiseen kellarihuoneeseensa. Kotiutuminen on kohtalaisen vaikeaa, samoin vielä vuosia myöhemmin kalvavien kamaluuksien antaminen anteeksi. Kuukausi pitäisi kuitenkin jaksaa kärvistellä. Sinä aikana Jean suunnittelee ansaitsevansa tarpeeksi, jotta matkaa olisi mielekästä jatkaa.

Elämä ei kaikkia muitakaan ole silkkihansikkain silitellyt. Einarin työpari Mitch (Freeman) on erään tapaturman seurauksena joutunut vuodepotilaaksi kovat kivut seuranaan. Einar sitten huolehtien häntä hoitaa. Raskaan menneisyyden ja tilan nykyisen puolikuntoisen työvoiman takia karjalauma on supistunut yhteen yksilöön, jolla ei ole enää mitään tekemistä minkään tuottavuuden kanssa. Ehkäpä muisto kaikin puolin paremmista ajoista, jotka tuntuvat peruuttamattomasti lipuneen jonnekin kauas tavoittamattomiin.

Nitkutellen, nytkähdellen ja välillä peruuttaenkin edetään kohti sopuisampaa yhteiseloa. Etenkin Mitch näkee mahdollisuuden kirkkaammallekin tulevaisuudelle. Harmi vain, että Einar on kovin syvällä aaveiden maailmassa, eikä tunnu sieltä pois tahtovankaan. Tilaisuudet paikkailuillekin monesti tuhlataan. Se kyllä onnistuu, kun luonteenpiirteistä löytyy jääräpäisyyttä ja tietynlaista äreyttäkin. No, ehkäpä sekin päivä vielä saapuu, kun menneitä pystytään katsomaan hieman suopeammin ja ymmärtäväisin silmin sekä mielin...

Liekö sitten hyvä vai paha juttu, että tämä tarina ei pääse suuremmilla yllätyksillä katsojaa sekoittamaan. Ne muutamat käänteet näkee jo varsin hyvissä ajoin. Tietyt kömmähdykset olisi voinut jättää kokemattakin, kuten vaikkapa sen väkivaltaisen poikaystävän pakollisen paluun. Ilmankin varmaan selvittäisiin. Samansuuntaisia tarinoita on ennenkin tullut nähtyä, mutta hyvin kerrottuina edelleen kelpaavat.

Voinen tässä jälleen myöntää pitäväni päivä päivältä enemmän Redfordista. Kovin miellyttävään suuntaan hän elokuvissaan on retkeillyt, ja tulossa olevien perusteella sama linja jatkunee. Uurteita toki kertyy kasvoihin lisää, mutta ne lasketaan näissä vain eduksi. Innoissani pengoin hyllystä Redfordin vanhemman erähenkisen seikkailun käsille. No, Jeremiah Jonhson sai jäädä odottelemaan otollisempaa uusintahetkeä silmien tummuessa ja sammuessa turhan varhain. Ei sitä vanha vain jaksa tällaisia öisiä maratonponnisteluja...

An Unfinished Life lienee jo maisemiltaankin Redfordia itseään miellyttävä elokuva. Lukemani perusteella tällaiset kumpuilevat ja metsäiset syrjäisemmät alueet ovat luontoihmisenä tunnetun Redfordin sydäntä lähellä. Saattaa olla, että hahmostakin löytyy tuttuja piirteitä, niin ei tarvitse kovin syvältä kaivella tai keksiä.

Tällaisia näkymiä Hallström onkin kiitettävästi ujuttanut draamansa taustalle. Sellainen toiminta ei tässä katsomossa ainakaan valitusryöppyä saa aikaan. Kaikenlaisten aurinkorantojen ja merinäkymien vastapainoksi näitäkin ihastelee mielellään. Ne metsien ja kukkuloiden seassa seikkailevat ratsastusretket saisivat puolestani päästä pidemmiksikin venähtämään.

Huomasin katselun jälkeen, että samoissa metsissä vaelteleva karjahteleva karvakaveri esiintyy nimellä Bart the Bear, mistä seurasikin eräänlainen hetkinen-hetki. Pienen raksutustyön tuloksena mieleen hiipi muistontapainen siitä, että eiköhän kyseinen eläintähti kuollut jo muutamaa vuotta aiemmin. Näemmä sitten samalla nimellä jatkaa huomattavasti nuorempi yksilö, joka on myös tiedostamatta tullut tutuksi vaikkapa elokuvan Into the Wild kautta. Edeltäjän edesottamuksia taas on kommentoitu vaikkapa seuraavissa kirjoituksissa: The Bear ja The Edge. Kaikkia kolmea voin tässä välissä vinkata erähenkisen elokuvan ystäville. Kumpikaan näistä karhuista ei sitä halinalleosastoa edusta, vaan osaavat olla tarvittaessa hyvinkin uhkaavia.

Maisemista, hevosretkistä ja tietyistä teemoista tuli mieleen, että jos sellaiset jutut innostavat, niin aiemmin kommentoiduista voisi mainita ainakin elokuvat Dreamer, Flicka ja Flicka 2: Friends Forever. Anteeksianto, toipuminen ja yhteisen sävelen löytäminen ovat niissäkin merkittässä roolissa. Minua taas tämä An Unfinished Life muistuttelee siitä, että saattaisi jo vähitellen olla aika uusia Redfordin itse muutamia vuosia aiemmin ohjaama kestoltaan järkälemäinen The Horse Whisperer. Aikoinaan se tuntui joiltakin osin tökkivältä, eikä innostuskaan parhaalla tavalla pysynyt yllä, mutta nykysilmin moni asia näyttää kovin erilaiselta kuin vielä joitakin vuosia sitten.

Joidenkin edellisessä kappaleessa mainittujen teosten tapaan An Unfinished Life on ihan mainio eheytymiselokuva. Menneisyyden murheista ja alakuloisista hetkistä huolimatta ei oikein missään vaiheessa tule sellaista tunnetta, että nyt se toivo olisi viimeistään kokonaan hukkumassa. Synkän historian avautuessa katastrofin ainekset toki leijailevat päähenkilöiden yllä, mutta niinpä vain tahto ymmärrykseen, anteeksiantoon ja ystävyyteen antaa ainakin kovan vastuksen synkistelytaipumuksille.

Suuremmat konfliktit tuntuvat tässäkin olevan sitä heikommin toimivaa osastoa, mikä vahvistaa mielikuvaa siitä, että Hallström taitaa paremmin vähäeleisemmät herkät hetket. Esimerkkeinä Einarin ja Mitchin karhea ystävyys ja vaikkapa ne rauhalliset tuokiot haudalla. Niistä ja vastaavista tämä elokuva jäänee positiivisella tavalla muistoihin. Kaunista katseltavaa sekä silmille että sydämelle.

An Unfinished Life (2005) (IMDB)

I'm for the Hippopotamus (Mutaa kuonoon! sanoo virtahepo)

Kesällä 2009 haalin hyllyihin kymmeniä Spencerin ja Hillin elokuvia, kun niitä kovin suopeilla hinnoilla kaupattiin eri paikoissa. Muistaakseni ne silloin varsin tiiviiseen tahtiin katselinkin. Monet olivat tulleet tutuiksi jo huomattavasti aiemminkin. Voipi olla, että tästä keväästä ja kesästä tulee jonkinlainen toisinto, sillä intoa tuntuisi löytyvän yllättävänkin paljon. Onhan tuosta edellisestä "maratonista" ehtinyt vierähtää jo viitisen vuotta. Voin siis jatkossakin kiusata lukijoita näillä.

Heti alkuun pitää onnitella suomenkielisen nimen kehitellyttä tyyppiä. On tämä sanahirvitys ainakin jossakin mielessä omassa luokassaan. Jos typerimpiä suomennoksia lähdettäisiin äänestämään, niin tällä olisivat erinomaiset mahdollisuudet parempaankin menestykseen. Niin sanoo se virtahepokin. Kieltämättä tämä tällainen sopii kyllä siihen toistuvaan tyhmäilyyn, mitä näissä aktiivisesti harrastellaan...

Suurriistan kansoittamat savannit kutsuvat. Slim (Terence Hill) tekee vauhdikkaan paluun kotimaisemiinsa hypäten kamojensa kanssa lentokoneesta. Aikomuksena on vaikeuttaa alueella operoivien metsästäjien puuhastelua. Siinä ei pitkään paikallaan pyöritä, kun jo ensimmäinen kohde köröttelee näköpiiriin.

Vähemmän yllättäen käy niin, että Slimin ensimmäistä sabotoimaa riistasafaria johtaa kukapa muukaan kuin hänen veljensä Tom (Bud Spencer). Ihan vahingossa varmaan Tom uhriksi valikoituu... Siinä toisen hihitellessä turvallisen etäisyyden päässä ja toisen kiroillessa joessa virtahepojen kaverina se tuttu roolijako saadaankin jo hoideltua.

Paikallisen häikäilemättömän maakeinottelijan ja salametsästäjän kätyrit tulevatkin aivan väärään aikaan aukomaan kitusiaan Tomille. Siinä ei riitä kärsivällisyyttä kovin pitkäksi aikaa, ja niinpä nämä veikkoset löytävätkin itsensä tuossa tuokiossa ihmettelemässä pölyisiä katuja lähituntumalta. Siitä entisestään ärhäköitynyt kaverimme marssii kohti kotiaan.

Äiti onkin innokkaana esittelemässä pitkiltä matkoiltaan viimein palannutta Slimiä. Voinee väittää, ettei tämä jälleennäkeminen lähde aivan hilpeimmissä merkeissä liikkeelle. No, tietynlaisia huijarinlahjoja omaava Slim on kuitenkin nopeasti saanut veljensä leppymään pienen lahjuksen ja lupaavien lupausten avulla. Kaikenlaista kyseenalaista ansaitsemisprojektia olisi osaaville tarjolla.

Ideamyssystä löytyy eläinystävällistä paukkupanossafaria, josta maksavat asiakkaat eivät välttämättä ole kovin mielissään ja kaikenlaista korttihuijausta käteiskassan kartuttamiseksi. Siinä sivussa pitäisi myös huolehtia paikallisesta väestöstä ja turvata eläinten olotkin. No, sehän tältä vauhtikaksikolta kyllä onnistuu, kunhan saadaan kunnolla hommista kiinni.

Kovinkaan monessa Spencerin ja Hillin elokuvassa ei mitään haudanvakavia teemoja ole tarjolla, vaan ennemmin huoletonta hauskanpitoa. Tässä kuitenkin on eläinsuojelua luvassa, kuten englanninkielinen nimikin vähän vihjailee. Sekin toki hoidetaan tälle parille sopivalla tyylillä, eli ei suuremmin murehdita ja pienemmät sekä suuremmatkin ongelmat yleensä hoidetaan nyrkein. Häkittäjä on toki hyvä hetkeksi häkkiin sulkea tekosiaan miettimään. Toisaalta johdonmukaisuuden peräänkin voisi kysellä, kun yhtenä hetkenä ollaan suurella sydämellä suojelemassa eräitä eläimiä, kun taas vähän myöhemmin hyvällä mielellä pistelemässä poskeen toisia.

Alkutekstien aikana vilahtelee enemmänkin erilaisia savannieläimiä, mutta elokuvan edetessä nämä kaverit hiipuvat pienempiin osiin. Samaa voisi sanoa maisemakuvista. Hehkuvia postikorttiotoksia ei kannata odotella, vaikka ensimmäisten minuuttien perusteella voisi niitäkin toivelistalle viskoa. Kyllähän ne Afrikan maisemat saavat nopeasti jäädä silloin tällöin taustoja kaunistamaan.

Se oikea ydin paljastuu jälleen kerran varsin nopeasti. Kaava on se sama tuttu ja turvallinen, eli lähes etsimällä etsien yritetään niitä erinäisiä vaikeuksia saada harteille kasattua. Kyllähän yleinen typeryys on paikoin sen verran onnistunutta, että hykertelyä ei voi välttää. Saattaa siinä itsensä tietyiltä osin pikkuisen vajaaksi tuntea, kun huomaa hihittelevänsä ties mille pöllöilylle. No, sepä ei liene suruista suurimpia. Pieni väsymys on tässä mielessä vain plussaa. Oluella voi myös tarvittaessa säätää mielentilaa otollisemmaksi.

Toimintaa tässä versiossa riittää ainakin määrällisesti mukavasti, eivätkä tauot pääse ylipitkiksi venähtämään. Mitään uutta ja ihmeellistä ei ole luvassa, jos kaverusten elokuvia on aiemmin katsellut. Varsinkin Budin kohdalla känkkäränkkä tuntuu ottavan vallan kovin heppoisesti, ja sitten ei niillä muille enää olekaan kovin kivaa.

Loppunujakointi ei tässä tapauksessa kovin mittavaksi hävitykseksi pääse yltymään, vaan se on ennemmin Budin ja sekä ihmisiä että eläimiä kiusivan pääpahiksen suoraviivaista iskujen vaihtamista, mikä päättyy siten kuin odottaa sopii. Budiin liittyen voisi mainita, että IMDB:n puolella triviatiedoissa lukee miehen olevan kohtalaisen likinäköinen. Hänen voimansa ja olemuksensa huomioiden vähän käy sääliksi vastanäyttelijöitä. Ovat saattaneet paikat olla koetuksella moukarinyrkin heiluessa. Etenkin, jos vaikka se viuhuva paistinpannukin sattui olemaan aitoa tavaraa, eikä mikään elokuvarekvisiitta. Toivoa sopii, että saivat sitten ainakin asiallisen kipukorvauksen.

Aiemmin onkin tullut kaksikon elokuvia kommentoidessa mainittua, että useista on leikattu myös selvästi lyhyempi versio. Tässä tapauksessa Future Film johtaa kannellaan ostajaa harhaan, sillä kestoksi on merkitty 105 minuuttia, vaikka levy pitää sisällään vain sen 92-minuuttisen version. En usko, että mitään kamalan oleellista jää näkemättä, mutta kyllähän alkuperäisen version mieluummin katselisi. Myös kuvasuhteen kohdalla kansi kertoo virheellistä tietoa. Ääniraitakaan ei kovin kaksista käsittelyä ole saanut osakseen kohinasta päätellen. Julkaisun laatua ei siis ole syytä enempää kehua. Ihan kiva, että tämäkin levylle päätyi, mutta siinäpä se.

Jos noihin aiemmin kommentoituihin lähtee vertailemaan, niin itse sanoisin, että I'm for the Hippopotamus edustaa suunnilleen samaa tasoa kuin Who Finds a Friend Finds a Treasure. Watch Out, We're Mad, They Call Me Trinity ja Crime Busters ovatkin taas ainakin pykälää korkeammassa sarjassa, eli jos tahtoo tutustua näiden vintiöiden tuotantoon parhaiden osalta, niin ei kannata ainakaan tästä elokuvasta aloitella seikkailua tyhmäilyn sävyttämän mätkintäviihteen maailmaan.

Mitkään järjen jättiläiset eivät tässäkään koitoksessa pääse kirmailemaan, vaan aivan muihin ominaisuuksiin yleensä luotetaan. Nahistelua saadaankin kovin helposti aikaan. Eihän se näiden kahden välillä kovin tyynesti voi ikinä mennäkään, vai? Pakollisten pieksemisten lisäksi löytyy sitä sikamaistakin syöpöttelyä ja sekalaista sekoilua, joista muodostuu se kuvio, jota katsojat näiltä herroilta tottuivat toivomaan. Pääseehän Bud vähän laulamaankin, mutta sen suorituksen perusteella levyt saisivat jäädä kauppaan. Vaikka kaksikko olikin jo ehtinyt toistaa samaa useammankin elokuvan verran, niin siitä huolimatta I'm for the Hippopotamus ei kuitenkaan väsähtäneintä osastoa edusta. Ihan kelvollista viihdettä se omassa sarjassaan on, kunhan katseluhetki osuu kohdalleen. Satunnaisemmalle seikkailijalle en ehkä lähtisi ensimmäisenä tarjoamaan, mutta näihin enemmän ihastuneille uskaltaa hyvinkin suositella.

I'm for the Hippopotamus (1979) (IMDB)