Huovisen lyhyet erikoiset: rauhanjuna

Tässäpä on tullut touhuiltua poikkeuksellisen pitkiksi venähtäneitä päiviä plussana päälle muita menoja ja metkuja, jotka ovat yhteisvoimin armottomasti iltaviihdykeosastoa nakertaneet, joten niinpä vain höpöttelen tällaisesta vähemmän katseluaikaa vaativasta vaihtoehdosta. Todettakoon nyt samalla, ettei sentään niin rankasti muu elämä ole päässyt verottelemaan, että elokuvien suhteen täysin kuiva kausi olisi menossa, mutta ne vähäiset tapaukset eivät oikein blogista kommenttitilaa ainakaan löyhillä nykylinjauksilla löydä. Jos joku miettii, että mitä silmitöntä saastaa siellä tihrustellaan, kun ei tänne edes kehtaa niistä jutella, niin voinen vakuuttaa, ettei sentään siitä ole kyse, vaan esimerkiksi Dawn of the Planet of the Apes tuli silmäiltyä, ja tällaista sotaisampaa scifitarjontaa olen ainakin toistaiseksi rajaillut pois kommentointilistalta. Lyhyesti kehaisen kuitenkin, että erinomaisen viihdyttävyyden lisäksi pääsi useammassakin kohtauksessa empatiaetsintöineen kovinkin herkistämään, eli peukkuja ylös.

Toki muutama muukin elokuva kesäkuun lopulle ja heinäkuun alkuun mahtuu, muttei niistä tässä yhteydessä sen enempää, vaan asiaan viimein. Jatkanpa siis kesäprojektiani juttelemalla jokusen sanan verran Veikko Huovisen lyhyempien kirjoitelmien pohjalta tehdystä sarjasta. Viimeksi katseltu kahden sukulaismiehen reissailu seikkailussa Viinankätkijä ilahdutti ja huvitti hyvinkin, kun hieman valtavirrasta poikkeavan elämäntavan ihanuuksia tarkasteltiin ja tuumailtiin. Valitettavasti seuraavana jonossa odotteleva Rauhanjuna ei aikoinaan luetun novellin perusteella odotuksia isommin kasvata. Yleisesti ottaen elokuvien ja television puolella harrastellulle tyhmäilylle en kovin allerginen koe olevani, mutta tämä juttu lällättelevine ivailuineen kävi muistaakseni lukupalanakin hiukkasen tympäiseväksi aikoinaan. Täytyyhän silti se versiointikin puntaroida sekä puhella pikkuisen tuntemuksista, ja onhan se suhtautuminen ennenkin uusinnoilla muuttunut...

Matin (Veikko Tiitinen) ja Liisan (Rauha Valkonen) pirtissä on menossa puuhakas, vaikkakin vähäsanainen aamu. Tai siis ainakin Liisan osalta aherrusta riittää leivontahommien ollessa täydessä vauhdissa, mutta Matti ottaa rennommin tuolissa nökötellen ja tokaisten, että taitaapi olla aika kylillä käväistä. Virallinen selitys on puukauppojen viimeistely, mutta niinpä vain Liisa epäilee, että Alkoon aikoo lurjus hipsaista kuitenkin, kun ei kerran puhelimella ole innokas ostomiehelle ilmoittelemaan. Kuviin napataan myös Huovishenki (Heikki Kinnunen), joka avauspuheessaan pohjustelee jakson teemoja sotapohdiskeluja pyörittelemällä aiheeseen sopivan rekvisiitan laitamilla. Kaveri aprikoi sotaan valmistautumisen mielekkyyttä yleensäkin ja hiukkasen epäilevästi rauhansopimuksia sivuaa jääden mietiskelemään, että minkä oikein pitäisi lopulta muuttua, etteivät ihmisepelit kerta kerran jälkeen verisiä tekosiaan enää innolla rientäisi toistamaan.

"Pikku vinkerporillinen vain harjakaisiksi, naurahtaa Helppi. - Juodaan kahvit. Sitten Matti lähtee kävellen asioille kauppoihin, viipyy vähän aikaa. Kyllä siinä pikku tujaus haihtuu."

No, Matilla ei ole aikomuksena kivääriä kainaloon kahmaista, vaan muunlaiset menot mielessä ja Liisa huikkailee, että selvänä sitten autolla körötellään. Sahatyömaalle menopeli lopulta saapuu ja hetkosta myöhemmin istuskellaan ostomiehen toimistossa, jonne laitettu kassakaappi saa Matin arvuuttelemaan sisältä löytyvien suurten setelien määrää. Helppi (Aapo Vilhunen) siinä pienoisessa kiireessä antaa Matille mukavan tukun käteisennakkoa ja melkein loppuun hoidetun kaupan kunniaksi terävän tujauksen juotavaa. Sattuupa hän myös mainitsemaan, että paikkakunnalle on viikonloppuna pysähtymässä rauhanjuna, jota Matin ja Liisan kannattaisi mennä ihmettelemään. Ajatus eriskummallisesta rautaheposesta ei olekaan noin vain päästä poistumassa, vaan jääpi jumittelemaan aivorattaisiin kotimatkan ajaksi ja tuonnemmaskin. Iltapalaa pureskellessa Matti ja Liisa sopivatkin, että sinnehän lähdetään kurkkailemaan, millaista ohjelmaa on luvassa...

"Kotimatkalla Matti miettii rauhanjunaa. Että nekö lopettaa maailman sodat junalla ajelemalla. Huudattavatkohan ne ahneesti junan pilliä. Ja taiteilijatko ne ajaa junaa? Onkohan siellä yhtään sirkustaiteilijaa. Olisikohan junassa nyt se karvainen nainen niin kuin yhdessä sirkuksessa kerran Iisalmen markkinoilla."

Ihmislajin sotaisan puolen hirvittely kera tummemman huumorin kuului Huovisen suosikkiaiheisiin, minkä seurauksena näitä lyhytjuttuja syntyikin melkoinen pino plus päälle vielä jokunen suurempi järkäle järkikultansa kenties hukanneista hirmuhallitsijoista. Itselle on jäänyt sellainen yleiskuva, että näissä tarinoissaan Huovinen usein oli liikkeellä ilkeämmin ivailevalla linjalla ja se kiltimpi lupsakkuus jätettiin sopuisampien satujen tyylilajiksi. Vuonna 1982 kokoelmassa Ympäristöministeri ilmestynyt noin 12-sivuinen Rauhanjuna ei kuitenkaan minusta edusta kirjailijan tylyintä tilittelyä sotatantereiden raakailuista, vaan on hiukan löysempää lajia ja kaiken lisäksi suuntaa pilkkaansa kenties pikkuisen sinisilmäisiä rauhanpuuhasteluja kohti. Nappailin lainaukset tähän tekstiin alkuperäiseltä julkaisulta, mutta mainitaan kuitenkin, että Rauhanjuna on laitettu puksuttelemaan myös uudemmalle kokoelmalle Bakulainen pahvala.

"Matti tuntee houkutusta riidellä. Hän alkaa tolkuttaa että ajakaa junanne Moskovaan ja Amerikkaan ja sanokaa niille että lopettavat sotavarustelut. Mutta taiteilija sanoo että Suomen on ensin riisuttava aseensa.

- Suomen kaikki aseet riisutaan ensin ja armeija lopetetaan. Ei pyssyn pyssyä saa tänne jäädä, kik! kik! kuk!... Vasta kun Suomi on riisunut aseensa, uskaltavat isommat tulla perässä."

Eipä minua sen suuremmin haittaa, että Huovinen halusi tällaisille pyrkimyksille myös irvailla, mutta noin tarinan tai sanailujen suhteen hän ei tässä mielestäni terävimmillään ole. Hahmot jäävät vähän puolitiehen, eikä hassuttelukaan oikein tahdo saada siipiä kantamaan, vaan vähäsen töksähtelee. Uskaltanee kuitenkin veikkailla, ettei Suomen keväässä valituilla paikkakunnilla vuonna 1982 pyyhältänyt rauhanjuna pyrkimyksineen ja vetoomuksineen tehnyt Huoviseen kummoistakaan vaikutusta. Sanoma rauhan puolesta tuskin on kirjailijaa sen suuremmin ärsyttänyt, sillä siihen suuntaan hän itsekin vahvasti kallistui, mutta voisipa veikkailla, että hiukkasen haihattelevaiset huutelut Suomen aseistariisunnan puolesta ja esimerkkinä toimimisesta ovat herätelleet niitä mielen piruja. Aiemmin mainittu Ympäristöministeri pitää sisällään samansuuntaista naljailua enemmänkin ja jos sitä muistelen, niin mieleen tulevat tarinat Aseistariisuntaa peruskoulussa ja Väestönsuojapaneeli. Nämä kaksi sattuvatkin olemaan junailun perässä. Koko kolmikosta paistaa läpi kyynisen pilkallinen sävy puhdittomia julkilausumia ja joutavuuksia kohtaan. Olisikohan mukana ripaus rauhanmiehen huolta ja turhautumista, kun tuolloisen maailman kiihtyvässä asevarustelussa saatiin aikaiseksi vähän surkuhupaisia esityksiä tilanteen korjaamiseksi?

"Mutta Matti, Suomussalmella ja Pitkärannassa tapellut talvisoturi, näkee painajaisunta. Aluksi kyllä taiteilijat näyttävät olevan voitolla. Maalaritkin vetelevät isoilla sudeilla paksua maalia vihollisen konekiväärinlukkoihin, niin ettei niillä voi ampua. Jotkut taiteilijat huutavat hirvittävän kovalla äänellä, jolloin viholliset vilahtavat kauhuissaan poteroihinsa. Sirkuksen karvainen nainen juoksentelee alastomana taistelukentällä ja huitoo vihollisia auton lumikettingeillä, mutta sitten viholliset saavat uusia aseita ja keksintöjä ja tulevat ylivoimaisiksi. Taiteilijat huutavat kyllä että "aseista riisuutukaatten, aseista riisuutukaatten", mutta vihollinen ei tottele vaan tulee päälle."

Senkin ymmärtää, ettei Huovinen tahdo lähteä sillä sanallisella säilällään kovinkaan viiltäväisesti hyvällä asialla olevien kimppuun, vaan pitäytyy kiltimmässä kiusimisessa. Pauli Virtasen ja Arto Seppälän kynäilemä televisiosovitus taas tahtoo painottaa muita juttuja ja päästää rauhaa julistavat helpommalla kääntäen katsetta niiden tykkien sekä ihmisen paikoin hyytävän luonteen suuntaan. Ratkaisu hiukkasen ihmetyttää, sillä mielestäni Huovisen tuotannosta olisi löytynyt näihin tarpeisiin paremmin vastaavaa lähdemateriaalia, mutta kaipa se näinkin käy, kunhan vähän muokkaillaan. Pääpiirteiltään Virtasen ja Seppälän versio mukailee Huovisen alkuperäistä, mutta merkittäviä lisäyksiä ja poistoja on havaittavissa. Suurimmaksi poikkeamaksi kuitenkin merkkailisin selkeän sävyeron. Hieman toissijaista on mielestäni vaikkapa se, että kirjaversion paukkupakkasia ja luminietoksia ei ole kaivattu, vaan talviviimat ovat jääneet pois. Olipa syynä kuvausaikataulut tai budjettipulmat, niin väliäkö tuolla.

"Matti Laittaa vaiteliaana piippua, haistelee mainiota tupakkaa, vilkuilee toimistohuonetta. Iso on tuo kassakaappi. Siellä mahtaa olla rahaa paljon. On siellä ainakin kymmenen nippua viissatasia, on...on, saattaa olla kolmekymmentä nippuakin."

Vaikuttaa vähän siltä, että jutusta on silpaistu löysiä pois ja television puolella tunnelma tuntuu oikeastaan alusta lähtien kiireellisemmältä ja kireämmältä. Esimerkiksi tapaaminen Helpin huoneessa tuntuu paljon pikaisemmalta ja lisäksi siitä uupuu ystävällisyyttä. Muutenkin Matti on ruutuversiona huomattavasti hermostuneempi ja kiukkuisempi, mikä tulee esille vaikkapa videopuodissa vieraillessa. Kirjassahan ei siellä saada mitään suurempaa kärhämää aikaan, mutta televisioon kohtausta on päädytty laajentamaan, eikä Matti lainkaan tykkää tappamiskuvien kauppaamisesta tai pyri piilottelemaan ihmisiä pinoon ja poikki jauhavien rynnäkkökiväärien aiheuttamaa oksetusta. Tavallaan tämä pidennetty pätkä toimii korvikkeena kirjassa esiintyvälle unijaksolle, jota on uudemmassa versiossa hyvinkin rankasti typistelty. Voisinpa myös huomauttaa, ettei näissä jaksoissa kovinkaan luovasti tai loistokkaasti haave- tai kauhukuvilla revitellä, ja niinpä tässäkin unisteluosuus näyttäytyy lyhyenä, karuna ja ideaköyhänä. Pikkuisen olisi siis petrattavaa, eikä mielikuvituksen reippaampia loikkia lainkaan pahalla katseltaisi...

"Ihmiset katselevat Mattia huvittuneina, taiteilija kikattaa ja kukattaa. Liisa saa luotsailluksi Matin ulos. Matti ei tahdo pysyä pystyssä, niin mukavasti vieppaa päätä. Hän huutelee ja lällättää. Liisa huomaa aseman edessä Laitalan pojan ja pyytää tätä autokuskiksi, sillä ei ole Matista ajajaksi tänä päivänä."

Varsinainen osuus rauhanjunassa myös kiirehditään läpi ja pikaisen maalauskierroksen jälkeen ollaankin jo ulkoilmassa räyhäkkäämmissä tunnelmissa rohkaisunapsujen jälkeen uhoamassa. Huovinen päättelee omaa tekstiään hieman surumielisiinkin tuntemuksiin Liisan itkeskellessä Matin humalaista huutelua, mutta television puolella väreitä tuupitaan toiseen suuntaan, ja niinpä juoppokuskina toimiva kaveri (Jaakko Haapanen) saa näkyvämmän osan. Mattia yllyttävän taiteilijan (Jarmo Tulonen) lällättelyjä taas on mielestäni karsittu vastapainoksi. Ainakaan tätä lukija-katselijaa eivät käyneet otetut vapaudet materiaalin suhteen enempiä häiritsemään ja Rauhanjuna onkin mielestäni toistaiseksi nähdyistä eniten muokkailua osakseen saanut tapaus. Mielipide kallistuukin siihen suuntaan, että televisiointi on vähemmän joutavanpäiväinen kuin alkuperäinen tarina, vaikka pitää huomauttaa, että sekin näin vuosia myöhemmin innosti enemmän kuin aikoinaan.

"Matti ja Liisa katselevat epäluuloisina ympärilleen. Tämä taide ei sytytä heitä. He eivät oikein ymmärrä. Taiteilijalla on hauskaa. Hän nauraa kihertää ja tarkkailee Mattia ja Liisaa."

Suurimmat konkreettiset ja sävylliset lisäilyt tulevat mielestäni esille Huovishengen höpöttelyissä, etenkin jakson loppupuolella. Tulikin jo mainittua, että alkuunkin hän sotapohdinnoillaan hyvin aihepiiriä pohjustelee, mutta lopussa päässään miltei paasausvauhtiin, kun pitää ihmissielun synkempiä sopukoita käydä ruotimaan. Olen vähän huono muistamaan sanatarkasti lukemisia vuosien takaa, joten enpä ole varma, onko Kinnuselle napattu turistavaa jostakin Huovisen toisesta teoksesta, vai ovatko nämä jutut käsikirjoittajien päistä lähtöisin. Joka tapauksessa ne melko saumattomasti sopivat sekaan ja pienenä kehuna merkkailisin senkin, että viimeiset puheet kuulostavat omiin korviin siltä, että ihan hyvin ne olisi voitu kiskaista kirjailijan kappaleista. Siis niistä vähän tylympää kerrontaa sisältävistä. Siinäpä sitä viimeisillä minuuteilla ääneen ihmetellään ihmisen luontaista sisukkuutta taisteluun ja loppumatonta sinnikkyyttä kaivella jostakin vihollinen itselleen. Iva onkin huomattavasti ilkeämpää kuin kirjan puolella Huovishengen summaillessa sotakaluston keskellä, miten sitä lopulta ollaan omaa lihaa raastamassa, suolet survotaan tikareilla riekaleiksi ja silmät kärvennetään kekäleillä. Kun päälle heitetään uneliaita kuvia omaa rauhaa arvostavista ihmispoloista ja lauleskellaan elämälle kiitosta, niin kasvoille jumittuu kotvaksi kohtalaisen epämääräinen hymy, joka ei oikein tiedä minne mennä...

Rauhanjuna (1986) (IMDB)

Huovisen lyhyet erikoiset: viinankätkijä

Helteistä (vai millainen lopulta liekään?) heinäkuuta tässä Huovisen lyhyttarinalla tahtoisin käynnistellä. Sarjasta samaisesta tuli viimeksi vahtailtua jakso Jutta Grahnin mies, joka onnistui olemaan omasta mielestäni kirjallista vastinettaan kohtalaisesti tympäisevämpi tapaus, eikä mitään sellaista, jonka tahtoisi toistamiseenkin tutkailla. No, toivoa sopii, että laatukäyrä lähtee selkeään nousuun hieman toisenlaisissa aihepiireissä pyörivän reissujutun myötä. Kahden keskenään vieraantuneen sukulaismiekkosen matkaan olisi aikomus loikata, ja kuten otsikkokin on kertovinaan, niin voipi siihen liittyä alkoholipitoisten aarteiden hamstraamista ja muutakin eriskummallista huvittelua.

Huurteisen pyörteisissä ja pikkuisen pökertyneissäkin tunnelmissa homma livahtaa liikkeelle, kun puhelin piristelee myöhäisistä aamunokosista nautiskelevan Ilmari Ahteen (Vesa-Matti Loiri) pehmoisesta pedistään jalkeille pöhnäisenä kilistelemään tyhjentyneiden pullojen keskelle. Langan toisessa päässä asioida tahtoisi setämies Timppa Ahde (Martti Kainulainen), joka on vuosien vieriessä jäänyt Ilmarille pikkuisen etäiseksi ja vieraaksi hepuksi. Sedän tarjous on jokseenkin yllättävä, sillä tämä kertoilee tahtovansa Ilmarin reissuseuraksi pohjoiseen suuntaavalle virkamatkalleen. Nuorempi tyyppi hiukan epäileväisesti ehdotukseen suhtautuu, mutta jahkailuihin ei aikaa enempiä haaskailla, vaan ruutuaikaa ehditään etenemään parisen minuuttia ja sitten onkin jo auton vuoro huristella vauhdikkaasti kohti kaukaisia määränpäitä.

"Syrjäsilmällä Ilmari vilkaisi setää, pani merkille kodikkaita vanhan miehen ilmeitä ja mukavia puheenparsia. Kyseltiin kuulumisia, tutkittiin toistensa mielipiteitä."

Heikki Kinnusen edelleen esittämä kertojan viittaa kantava Huovishenki turisee katsojille sen verran perhehistoriaakin, että aikoinaan Timppa riitautui veljensä kanssa perintöasioissa ja siksi välit Ilmariinkin vieraantuivat etäisiksi. Nyt kuitenkin olisi satoja kilometrejä taivallettavaa ja tunteja tuhrittavaksi tutustumiseen ja yleiseen rupatteluun. Niitä näitä puhellaankin ja Oulua lähestyttäessä Timppa ottaa asiakseen udella veljenpojan viinatuntemuksen luokkaa ja laatua sekä pitää pienimuotoisen puheen alkoholijuomien hyvin säilyvästä arvosta ja tarpeesta. Kunhan Ouluun ehditään, niin tuleekin jo ensimmäisen kauppakierroksen paikka, eikä niinkään ole aikomuksena ruokareppuja pulskistuttaa, vaan Alkon kassan kautta arvokkaita nesteitä autoon lastailla. Kemissä päätetään tehdä vastaava vierailu ja kun värikkäiden ja prosenteiltaan kohtalaisten pullojen määrä lisääntyy, niin alkaapa siinä Ilmarinkin hymy vallan leveäksi karkailla.

"Nyt Ilmari alkoi katsella setää kunnioittavasti. Hän uumoili reippaita rynttäjäisiä jossain pohjoisen perukoilla, tietynlaista monipäiväistä killisilmin katsahtelua matkustajakodin tunkkaisessa huoneessa. Hän tutki hyväksyvin katsein, naurunvire suupielessä sedän jykevää sivukuvaa ja kaljua päätä. Hänen mieltään nostatti sedän miehekäs muisteleminen, kuinka hän oli jo vuosia sitten juonut Alkon luettelon läpi väkevien puolella, ja vain unkarilainen Barack Pálinka ja valkoinen rommi olivat paskalta maistuneet."

Sattuu nimittäin olemaan niin, ettei Ilmarin eletty historia millään raittiuslupauksilla ole kuivateltu, vaan kurkkua on kostuteltu paikoin niinkin päätoimisesti, että opiskelut ovat juominkeihin nähden toissijaisina saaneet kesken lopahtaa. Näiden ostosten ja sedän puheiden seurauksena nuoren miehen arvostus Timppaa kohtaan onkin huikeassa nousussa ja utuisissa haavekuvissa kaadellaan kaksin käsin kurkkuun kostuketta. Timppa tiedottelee, että Torniossa yövytään, lepäillään ja lounastetaan rauhassa, eikä todellakaan kiirehditä iltaa pilalle, ja sehän vasta saa Ilmarin toiveet kohoilemaan. Omassa huoneessaan hän hermoontuneena stressaileekin, että mikä maksaa, kun setä ei ole kutsumassa laseja kallistelemaan ja huolehtii, että aikookohan ahne rohmu kaiken itse lipitellä omaan suuhun. Murehtiminen on turhaa, sillä pian jo Timppa soittelee seinän takaa, että sopii saapua iltavierailulle ja sinnehän veljenpoika kärsimättömänä hipsaiseekin.

Illanvietosta ei tule aivan sellaista viinanhuuruista rellestystä kuin mitä Ilmari on toivonut, sillä homman henki liittyy enemmän maltilliseen nautiskeluun ja esteettisen puolen ihmettelyyn sekä ihasteluun. Sedän harrastus sattuu olemaan huomattavasti monivivahteisempia ulottuvuuksia omaavaa kuin "korkki auki, pullo tyhjäksi ja humalaa hakemaan kera örvellysten"-malli, eikä sillä ole paljoakaan tekemistä rapajuoppouden tai tajunnan rajamailla huikentelevaisen renttuilun kanssa. Timppa jutuskeleekin rauhalliseen tapaansa, että vähäsen vaan, jotta saadaan suuhun hyvä maku ennen unisteluja. Tietysti toiselle jää paljonkin janoa jäljelle, mutta eipä kai auta muu kuin levottomana ja kohtalaisen pöllämystyneenä painua petiin pötköttämään. Unettomina hetkinä sopii päässä pyöritellä sitä mysteeriä, että millainen miekkonen setä mahtaakaan pohjimmiltaan olla...

"Setä jutteli tunnin verran viina-asioista, mutta toista napanteria hän ei tarjonnut. Sedän mielestä viinanostomatkoista katoaa kaikki urheilullisuus, kun nyt pian joka kirkonkylässä aletaan viinaa myydä. Toista se oli ennen, kun mies oli terässä ja hyppäsi Letukan sompaan. Sitä vain käytiin Lieksassa pian sadan kilometrin päässä tai silloin Kuusamon vuosina Kemijärvellä aivan kolmessa neljässä tunnissa. Sellaisen rallin päälle sitä osasi antaa ostoksilleen täyden arvon, ja soma siinä oli sivussa nauttia moottorin pehmeästä hyrinästä.

- Mennä nopealla autolla viinakauppaan tuulisena kevätpäivänä, kun maamiehet kylvävät pelloillaan ja hiirenkorvakoivut taipuilevat tuulessa, voiko olla mitään sen urheilullisempaa, huudahti Timppa-setä muistoissaan. - Mutta miten harmaata on kun krapulainen kaupunkilainen kävelee korttelin pari ja työntyy tunkassaan, tukka kuortuneessa oksennuksessa viinakaupan ovesta sisään. Hyi."

Uusi aamu valkenee ja pehmeästi autoa kuljetteleva tie vie edelleen kohti karumpia seutuja. Samalla hamstrattujen pullojen arvoitus alkaa vähitellen valottumaan, kun jossain Ranuan tienoilla Timppa alkaa tarkemmin tihrustelemaan matkakarttaansa. Hän määrääkin pysähdyksen keskellä korpea ja takaluukusta kaivellaan tarpeellista tarviketta. Siinäpä sitä saa Ilmari hölmistyneenä toljotella, kun setä asettelee houkuttelevat pullot vankkaan puulaatikkoon, jonka naulailee kiinni ja nappaa syliinsä. Tarkoituksena on kuljetella koppa kauas tiestä ja haudata se tarkasti merkittyyn paikkaan myöhäisempää käyttöä ja arvaamatonta tarvetta odottelemaan. Puuhastellessaan setä yrittää selventää ajatusmaailmaa koko touhun takana, mutta tällainen tulevaisuuteen sijoittaminen ei vain tahdo millään Ilmarille avautua. No, Timppa sinnikkäästi selvittelee, millainen mies onkaan viinankätkijä aikomuksineen ja toimintatapoineen. Ilmarille onkin luvassa vähän vajaan viikon kestävä kurssitus tähän outoon, mutta kieltämättä kiehtovaan elämäntapaan. Kotiinpaluun koittaessa nuori mies onkin kovin hiljainen ja uupunut, rasituksen ollessa lähinnä henkisten ponnistelujen aiheuttamaa. Samalla pääsee käymään niin, että nämä päivät muuttavat Ilmarin elämän suuntaa merkittävästi ja sedän perintö jää kytemään pujahtaen ihon alle...

Tämäkin tarina sijoittuu Huovisen kirjallisen uran ensimmäiselle kolmannekselle, sillä alkuperäinen julkaisu tapahtui vuoden 1969 novellikokoelman Mikäpä tässä myötä ja toinen tuleminen viitisen vuotta myöhemmin koosteessa Vapaita suhteita. Kolmannen kerran se laitettiin luettavaksi vuoden 2005 pariniteisen pikkujätin kansien väliin, eli kyseessä aiemmin mainitsemani Bakulainen pahvala, josta itse tällä kerralla sanat silmäilin ja lainaukset lätkin tekstin sekaan. Lyhyille erikoisille oli tosiaan tyypillistä vihjattu napakka pituus, eikä Huovisen kynäily tässäkään tapauksessa kahdeksaa sivua suuremmaksi päässyt paisumaan. Televisiosarjan ohjannut Pauli Virtanen ja Arto Seppälä sovittelivat siitä noin 24-minuuttisen filmatisoinnin, eli pienoista taiteellista vapautta lisäysten muodossa jälleen tarvittiin.

Lueskelin ja katselin tälläkin kerralla versiot putkeen ja edelleen Virtanen melko uskollisesti on mielestäni näitä sovitellut toiseen formaattiin, eikä mikään muutos pahemmin silmiin pistele. Kinnusen avaushöpötykset noudattelevat jälleen melko pitkälti Huovisen sanoja ja muutenkin kappaleet käydään kattavasti läpi. Alkuperäisessä tekstissä hehkutettu Mazda tosin saa vaihtua Mercedekseen. Liekö sitten sponsorointiin vaiko vaihtuneeseen ajankuvaan liittyvä statusasia, niin eipä sillä suurempaa merkitystä minusta ole. Merkittävämmistä minuuttien lisääjistä voisin mainita loppupuolelta löytyvän suunnistuskisailun, jonka yhteydessä nähdään ohjaajakin vilaukselta. Toinen mukavasti hymyilyttävä lyhyt lisäys on katastrofia lähentelevä kaivinkone-episodi, joka kuitenkin päättyy hilpeisiin tunnelmiin. Muilta osin pituutta vaivihkaa kerryttelevät matkakuvat, retkeilyt ja yleiset oleskelut, jotka eivät niinkään novellista rivitilaa ole viemässä. Nuokin mielestäni plussan puolelle kelpaavat ja pohjoista metsäsamoilua autotaipaleineen olisin mielelläni lisääkin ihmetellyt. Siitä tulikin mieleen, että elokuvahyllyssä odottelee 1972 ilmestynyt Lampaansyöjät myös vuoroaan ja kirjan perusteella se tarjoilee enemmänkin tällaista miekkosten keskinäistä reissailua pohjoisen maisemissa letkeän oleilun ja jutustelun merkeissä. Katsotaanpa, milloin sille saadaan soviteltua paikka luku- ja elokuva-aikatauluihin...

Huovisen julkaistessa tarinansa Suomessa oli vielä valloillaan huomattavasti tiukempi alkoholipolitiikka kuin mitä jakson ensiesityksen aikoihin 1980-luvun puolivälissä. Siksipä siis televisioinnista on nipsaistu pois kokonaan maininta liittyen viinakorttitiedusteluun. Kyseinen väkevämpien juomion ostoon liittynyt järjestelmä poistettiinkin noin vuotta myöhemmin Huovisen tarinan ilmestymisen jälkeen, joten ei sitä ollut enää mielekästä ottaa mukaan uudempaan versioon. Jotta saisin höpöttelyyni hieman yleissivistävää viipaletta Suomen kieltämättä kirjavasta alkoholihistoriasta, niin poimaisen palasen tätä aikakautta selittävää teksiä Wikipedian puolelta:

"Viinakortti oli vuonna 1944 käyttöön otettu ja vuoden 1970 loppuun asti[1] Suomessa käytössä ollut alkoholiliikkeen antama virallinen henkilötodistus, josta käytettiin alkuun nimitystä myymälätodistus ja myöhemmin henkilötodistus. Kortilla ostajat osoitettiin käyttämään heille nimettyä myymälää tarkoituksena estää alkoholin joutuminen salakauppaan sekä samalla estää alkoholin myynti mahdollisille väärinkäyttäjille.

Viinakortti perustui väkijuomalain toimeenpanoasetuksen muutokseen heinäkuussa 1943. Asiakkaan ostot voitiin rajoittaa yhteen myymälään sekä asiakkaat ja heidän ostonsa rekisteröidä.[1]

Korttien käyttö alkoi Helsingistä ja Haagan kauppalasta 2. tammikuuta 1944 ja levisi saman vuoden aikana Turkuun, Naantaliin ja Tampereelle. Vuoteen 1947 mennessä kortti oli käytössä koko maassa. Kortti oli alkuun edellytys ostosten tekemiseksi Alkossa, mutta vuodesta 1949 oluen ja mietojen viinien ja vuodesta 1952 osin myös väkevien viinien myynti sallittiin myös kortittomille. Eniten myydyt väkevät viinit palautettiin kortille keväällä 1958. Väkevien alkoholijuomien myynti oli koko kortin käytössäoloajan sidoksissa korttiin."

"Käynnit alkoholiliikkeessä leimattiin korttiin vuosina 1944–1955. Myös tehdyt ostot merkittiin korttiin vuodesta 1947 alkaen kokonaisuudessaan, myöhemmin vain väkevien juomien osalta. Vuodesta 1957 ostot merkittiin vain väärinkäytöstä epäiltyjen kortteihin. Tästä eteenpäin kortti tuli esittää vain vaadittaessa. Mikäli ostoja tuli liian usein, henkilökunta saattoi ottaa kortin ”kuivumaan” tai asiakas joutui puhutteluun. Myyntikieltoja oli voimassa enimmillään 50 000 ja puhutteluita pidettiin erityisesti tähän tarkoitukseen varatuissa tiloissa jopa yli 100 000 vuodessa.[1] Poliisi ilmoitti juopumuspidätykset Alkolle, ja tästä saattoi seurata henkilötodistuksen peruuttaminen kokonaan tai määräajaksi."

Virtasen version ilmestyessä linja oli tosiaan ehtinyt jo merkittävästi löystymään, mutta eipä silti oikein voi sanoa, että tällainen kohtalaisen kilttimielinen ja virnistelevä kritiikki olisi kokonaan pois päiväjärjestyksestä ehtinyt päivittymään. Mitä olen itse julkista keskustelua näistä aiheista seuraillut, niin melkoisen varmasti uskaltaa väittää, etteivät väännöt alkoholista ole ihan hetkessä Suomessa loppumassa, vaan aina tuntuu ehdotus ja toinenkin löytävän tiensä takaisin pöydälle, jonka jälkeen päästään vaahtoamaan puolin ja toisin. Alkaen vaikkapa keskioluen siirtämisestä Alkoihin tai kyseisen juoman vesittämisestä. Tässä mielessä Viinankätkijä tuo mukavasti Huovisen kynällistä vahvuutta esille, sillä hän ei erityisesti tarinassaan kiihkoile tai paasaa pää punaisena kantansa puolesta, vaan ote on lupsakka ja naureskeleva, kuten hänellä muutenkin tapana oli polttavampienkin aiheiden parissa. Jollakin toki saattaa tulla mieleen, ettei alkoholipolitiikka nyt siihen vakavien aiheiden joukkoon kuulu, mutta ainakin omasta mielestäni alkoholijuomien kulauttelu sekä ostaminen on kyllä Suomessa ollut totisesti otettua puuhaa ja moni on niihin liittyvissä mielipiteenvaihdoissa päreitään käräytellyt.

"Ilmarin leikilliseksi tarkoitettu huomautus arvostelijoilleen kuuluikin: "Viinanjuonti luo turvallisuutta ja hyvinvointia, nimittäin viinatehtaiden työntekijöille, alihankkijoille, kuljetusalan yrittäjille ja Alkon myymälähenkilökunnalle.""

Sarjan ensimmäinen jakso Oravanmetsästäjän sihteeri hiukkasen heristeli sormea rankemmalle ryypiskelylle muistutellen, että jos liikaa alkaa janottamaan, niin saattaapi siinä elämänsä samalla sössiä tai lievempiä typeryyksiä tehtailla, mutta sen palavampaan saarnailuun kirjailija ei ilmeisesti tarvetta nähnyt. Toteanpa jälleen, etten ole Huovisen tuotantoa täysin onnistunut selailemaan läpi, mutta mitä hänen viinajuttujaan lueskellut, niin kuva kohtuulinjan miehestä on voimistunut. Onhan hän välillä rankemmista ryypiskelyistäkin turinoinut, mutta näyttäytyypä siellä seassa pilkistellen pienoisia välähdyksiä turmion tiestöstä ja muistuttelua siitäkin, että reippaammilla riehoilla saattaa myös olla kovemmat hintalaput. Siihenkin olen tykästynyt, että nämäkin puolet Huovinen tuo pääsääntöisesti esille tyyliinsä sopivan huumorin keinoin, eikä viskaise hahmojaan mihinkään ryvetyksen ankeuskierteeseen raivoten lukijalle jostakin ylhäisyyksistä, että noin siinä sitten käy ja paljon pahemminkin.

"Ja niin vain kävi, että Ilmari Ahteen, laiskan ja viinaan menevän nuoren miehen täytyi ruveta harrastamaan retkeilyä ja kartanlukua, voidakseen omistautua mieliharrastukselleen. Vuosikaudet hän kaiketi tulisi miettimään, osoittiko setä nämä perinnöt hänelle pitkän, pirullisen suunnittelun jälkeen, vai oliko tapahtuma pelkkä sattuma."

Mielikuvani ovat myös siihen suuntaan, että vuosikymmeninä, jolloin valloilla oli viinakortin kaltainen tapa hoitaa asioita hyvinkin säännöstelevässä ja jossakin määrin leimaavassa sekä syyttelevässä hengessä, niin herätti sellainen Huovisessa pienoista poltetta piruiluun, ja hyvä niin. Voi tietysti olla, että omat näkemykset ovat vääristyneet tai jopa täysin pielessä, mutta tällainen ulkopuolisen tahon harjoittama annostelu valvontoineen "kohtuukäytöksi" verhoiltuna oli minusta Huoviselle yleisestikin punainen riepu revittäväksi päälle naureskellen. Tarkoituksena ei ole julistaa, että hän olisi innostanut ihmisiä kaksin käsin pulloja tyhjentelemään, vaan kyllähän viinavillityskin omat pienet pilkkansa saa osakseen, josta tähän tarinaan liittyvänä esimerkkinä loppupuolelta löytyvä tovi, jossa huudetaan kaivuutyömaa samalla hetkellä seis, kun yllätyspullo hyppysiin hypähtää. No, itse olen tykästynyt kovasti siihen tapaan, miten Huovinen tarinoissaan yhdisteli järjen ääntä pohjimmiltaan melko maanläheiseen sekä lupsakkaan huumoriin. Välillä toki täytyi ivailla piikikkäämmin, mutta kuitenkin...

"Mutta viinankätkijä on mies erikseen ja juoda lekuttelee ohjelmallisesti vaan, eihän siinä mitään. Mitä taas tulee alkoholin hallussapito-oikeuteen, ollaan täysin laillisuusmiehiä. Kätketyt viinathan ovat tuolla luonnossa - metsissä ja vesissä haltijatta, vähän kuin riista ja kalat asuinsijoillaan. Niitä saa, kun tietää konstit, kulkureitit, paikat...näkee hieman vaivaa..."

Näitä jaksoja on nyt tullut katseltua kolmisen kappaletta ja toistaiseksi omissa silmissä Viinankätkijä nousee selvästi hykerryttävimmäksi tapaukseksi, eikä se pelkästään selity sillä, että tarina hiukkasen huuruisine aiheineen olisi omaa huumorintajua lähellä. Näyttelijöillekin kiitosta jakelisin, sillä yhteistyö kaksikon välillä toimii hyvin. Onhan Loiri tosin muistettavampiakin suorituksia tehnyt, mutta isot plussat kummallekin merkkailen. Etenkin Timppaa esittävä Kainulainen on mielestäni varsin sympaattinen sekä veikeä velmu omintakeisuudessaan, ja tällaiset tyypit ovat Huovisen tuotannosta voimakkaimmin omaan muistiin piirtyneet. Kaverusten puuhastelu reissuineen luo mukavaa värähtelyä, eikä se pullottelu kaikkea huomiota varastele, vaan kalliokiipeilyt metsäkävelyineen ja kätköineen näyttäytyvät mielekkäänä väkertelynä. Siinäpä sitä helposti ja huvittuneesti ihmettelee sekä ihastelee vapaiden ja jossakin määrin huolettomienkin ihmisepelien toilauksia seuduilla, joissa yhteiskunnan ote ei niin tiukasti käy kurkkuun kiinni. Myös menneiden urheilullisten suoritusten muisteloinnit sopivat hyvin kuvaan mukaan. Kaiken kruunailee vähän toisenlainen opettelu-lopettelu, jossa viehätys viinaan päätyykin kohottamaan kuntoa ja tuomaan tullessaan roiman ropsauksen myönteistä elämänkokemusta ankeuden syöksykierteen sijaan. ...Ja sellaisesta vempautuksesta minä nautin!

P.s. Tämä teksti on naputeltu parin punalasillisen hyvässä huppelissa, kuten aihekin tavallaan vaatii. Ihan vähän vain, että jää hyvä maku suuhun...

Viinankätkijä (1986) (IMDB)

Old Men in New Cars (Vanhat miehet uusissa autoissa)

Mitäpä sitä suotta vartoilemaan pidempää taukoa tähän väliin, vaan tuossa vähän aikaa sitten elokuvassa In China They Eat Dogs seikkailleet hassut heput saavat jatkaa kommelluksiaan kolmisen vuotta myöhemmin ilmestyneessä toisessa osassa. Edeltäjänsä tapaan Lasse Spang Olsen jatkaa ohjaksissa ja Anders Thomas Jensen vastaa käsikirjoituksesta. Upouudeksi tuttavuudeksi en tätäkään kohkausta voi kohdallani väittää, koska Haraldin (Kim Bodnia) ja kumppaneiden räväkälle rettelöinnille tuli jo jokunen hetki sitten naureskeltua. Ensikatselusta on kuitenkin jo kuusi vuotta, eli muistikuvatkin ovat hiukkasen haalistuneet, joten eiköhän tässä vaiheessa jo kertailukierroskin sovi ohjelmistoon. Ensimmäisessä elokuvassa toki annosteltiin huumoria ja toimintaa tyyppien sähellysten sekaan, mutta kohtalaisen tummin sävyin ja loppuun löydettiin pikkuisen utuisempaa kalmahuuruista kamppailua jälkinäytöksineen. No, jos pää pelaa edes jotenkin, niin jatko-osa lisäilee kierroksia vauhdin suhteen ja samaan aikaan keventää ilmapiiriä. Joku voisikin väittää, että tuimempia tuokioita vesitellään helpommin pureksittavan viihteen suuntaan, mutta minusta meno pidetään edelleen sen verran ronskina, ettei ole tarvetta tilitellä löysästä lässäytyksestä. Samoja piirteitä tietysti löytyy, eli Harald hirmustelee, kavereita tipahtelee matkan varrelle ja hävitystä sekä kauhistusta seuraa, eli juurikin sellaista kommellusta, mitä rajallisilla kyvyillä yhdistettynä kovaan yritykseen saadaan aikaan. Sekoilevaa toimintakomediaa kaipaileva ei näitä puolia paheksu, vaan saattaapa kannustaa kotisohvan puolella hulttioita huikeampiin suorituksiin!

Sanotaanpa heti alkuun, että kyseessä on tarkemmin määrittelemättömän aikapätkän verran edeltäjää varhaisemmille vuosille sijoittuva esiosa, jotta ei suurempia sekaannuksia syntyisi siitä, kun ensimmäisessä veivinsä heittäneet heput yht'äkkiä putkahtelevat takaisin kuviin. Jos aiempi elokuva käynnisteltiin aamutoimilla, niin jalanjäljissä tässäkin edetään. Arvid tosin tipahtaa kuvioista pois kokonaan, koska hänen aikansa tulee sitten myöhemmin. Haraldin (Kim Bodnia) tukka on päässyt pikkuisen venähtämään kepposia valtion ylläpitämässä kalterihotellissa sovitellessa, mutta ennen vapaampia aikoja on hyvä hiukan siistiytyäkin, eli nips ja naps lettiä lyhyemmäksi. Hetkistä myöhemmin vankilan ovet avautuvat kaverille epäilemättä mukavampaan suuntaan ja käsissä kulkee henkilökohtaisten tavaroiden mukana lahjaksi saatu ruukkukasvi, jonka kova kohtalo on räsähtää rikki katuun. Näyttääpi siis siltä, ettei tämä varhaisempi versio Haraldista oikein ole tunteiluun taipuvainen. Kyytiäkin olisi tarjolla, mutta samainen auto on niin piukassa pahempaa poikaa, ettei Harald sinne sekaan erityisen mielellään ole loikkaamassa.

Edellisessä osassa melkoisen tylynä ja uhkaavana heppuna esitelty Ratko (Slavko Labovic) ei tahdo vasta vapautuneelle edes hetken helpotusta suoda, vaan on heti muistuttelemassa saatavistaan, joita onkin Haraldin kannalta kertynyt varsin hirmuinen summa. Seitsemännumeroinen kruunukasa olisi kyseessä, eikä taida tuomiota istuneen taskusta niin pulskaa setelitukkua sentään löytyä, joten Harald ruinaa viikkoa maksuaikaa. Sopiihan se toki, mutta samalla pitää hyväksyä kovat korot tilitettäviksi. Siinäpä pikkuisen päänvaivaa pohdittavaksi, eikä taida ravintolatoiminta aivan niin tuottoisaa olla, että rapsakat kolme miljoonaa kassaan viikossa kilahtaisi. Keittiössä onkin jo tuttu porukka touhuilemassa, eli Martin (Nikolaj Lie Kaas) ja Peter (Tomas Villum Jensen) ruoanlaiton parissa ja vähän aiemmin uutena vahvistuksena sähköhommiin pestailtu epäonninen säheltäjä Vuk (Brian Patterson) tietysti myös. Pientä kinaa on menossa, mutta eipä se letkeää olustelua enempiä häiriköi. Aivan eri asia onkin ovesta tuohtuneena tupsahtava Harald, jolla olisi jäkätettävää paristakin kohdasta.

Ensinnäkin vapaampaa ilmaa nuuskuttamaan päässyt kriminaali tahtoo tietää, mikseivät pullapojat vaivautuneet kaveriaan noutamaan vankilan porteilta. Kömmähdys selitellään väärinymmärryksillä, mutta sitten pitäisi vielä perustella, että miksi ihmeessä kaverukset ovat omin luvin menneet palkkaamaan Vukin mukaan porukkaan. Harald onkin heti kättelyssä kovin nihkeä sähkömiehen suhteen ja tylysti sekä suorasanaisesti kehottelee tämän palaamaan kotimaisemiinsa. Tällaiset yllättävät muutokset eivät ole yhtään Haraldin mieleen, eikä sekään tunnu mieltä muuttavan, että Vuk sattuu olemaan Ratkon serkku. Kokkikaksikko taas yrittää ilmoitella tahtovansa jättää rötöstelyn taakse ja keskittyä ainoastaan varsinaiseen ammattiinsa. Harmi vain, ettei Harald näistäkään neuvotteluista ole lainkaan kiinnostunut, vaan diktatuuri kirmaa demokratian edelle. Herrat voivatkin siis pitää mielipiteensä ja toiveensa ihan omana tietonaan.

Suurin ongelma on, että käteistä pitäisi saada kunnon kasa ja vieläpä äärimmäisen vauhdikkaasti. Siksi Harald lähteekin enempiä jaarittelematta ja aikailematta ajalemaan pankkikaduille. Josko vaikka irtoaisi vähemmän virallista alhaisten korkojen miljoonalainaa haulikkotakauksella... Ihan niin sumeilematta hän ei ole toimintaan vaihtamassa, vaan palailee kohti kotia suunnitelmaa kehittelemään. Parkkihallissa Ratko kavereineen on jäätelöherkkuja lipomassa ja tahtovatpa ystävällisesti tarjoilla Haraldillekin tötterön. Pelkästään maistiaisia makoisia ei sentään ole tultu tuomaan, vaan Ratko tahtoo tiedustella, että miksi ihmeessä Vuk on lähetetty matkoihinsa. Samalla sopii tietysti muistutella miljoonavelasta, jota Vukin palkkaaminen saattaisi helpottaa muutaman ylimääräisen maksupäivän muodossa. Taitaapi olla niitä tarjouksia, joista ei kannata kieltäytyä, joten ravintolaansa palaava Harald tiedottelee kavereilleen Vukin palaavan hommiin. Kokit tahtoisivat merellisiä tuulahduksia lisäillä ruokalistalle, mutta vähän kaikkea kohtaan nihkeä Harald ei sushin houkutusten päälle halua ymmärtää ja komentaakin viskaamaan kalapalat pannulle.

Huonojen uutisten kiintiö ei vielä isojen velkojen myötäkään ole täyttymässä, vaan Harald saa kuulla, että Munkki (Jens Okking) on toimitettu sairaalahoitoon. Sattuupa kyseinen heppu kuulumaan siihen erittäin harvalukuiseen joukkoon, josta Harald välittää aidosti. Munkki on ilmeisesti toiminut Haraldin oppaana rötösten teille ja astunut samalla eräänlaisen isähahmon asemaan, joten nämä uutiset saavatkin Haraldin heti ottamaan seuraavaksi käväisykohteeksi sairaalan. Siellä Munkki selittelee, että loppu lähestyy, koska maksa on sanomassa sopimustaan irti, eikä uutta ole tiedossa. Elonpäivien päätös ei tainnutkaan tulla räiskähtelevissä merkeissä rikoksen poluilla, vaan on ilmeisesti tyytyminen hiljaisempaan hiipumiseen sairaspedillä. No, aivan vielä hän ei aio lusikkaansa nurkkaan viskaista, vaan esittää Haraldille pienen tai ehkä isonkin pyynnön. Munkilla on oma poika, jota ei ole vuosiin tavannut ja josta ei ole edes Haraldille kertonut. Nyt lopullisen tilinteon lähestyessä hän tahtoisi poikansa vielä kerran tavata ja jokusen sanankin vaihtaa.

Eipä kai siinä mitään sitten, mutta vaikeuksia tuottaa se, että Ludvig (Torkel Petersson) istuu parhaillaan Ruotsin puolella vankilassa, eikä tuomio ole ihan heti loppumassa. Pitäisi siis napata vapauden avaimet kätösiin muilla keinoin, jonka Harald tietysti lupaakin hoidella. Matkalle lähdetään ja kokkikaksikko tekee taustatutkimusta reissun edistyessä. Munkki ei ole tainnut aivan kaikkea mainita, sillä tuskinpa ihan parkkisakkojen perusteella Ludvig on Ruotsin tiukimmin vartioituun laitokseen lukittu elinkautista istumaan. Kolme muuriakaan eivät saa Haraldia luovuttamaan, vaan homma saa jatkua. Muiden vastalauseet jäävät tälläkin kerralla teholtaan vaisuiksi, joten suut suppuun ja pätevää vapautussuunnitelmaa aivoriihessä rakentelemaan. Ludvig saadaan sekoilevassa hengessä muurien toiselle puolelle, mutta kuten ensimmäisessäkin elokuvassa pääsi käymään, niin yksi ratkaistu pulma johtaa toiseen mittaluokaltaan suurempaan ongelmaan. Ja tuleehan tielle näiden lisäksi monenmoista muutakin sekaannusta setvittäväksi, eli voisi sanoa, ettei Haraldilla ja kumppaneilla ainakaan tappavan tylsä viikko ole menossa, ja jos henki sattuu lähtemään, niin syynä lienee aivan jokin muu kuin äärimmäinen ikävystyminen...

Kun lähtee tekemään tarkempaa vertailua vanhemman elokuvan ja tämän esiosan kanssa, niin hiukkasen jopa pääsee yllättämään, miten samankaltaisten etappien läpi tätä tarinaa tepsutellaan. Vähän järjestystä muuttelemalla ja pienillä vinksautuksilla juttu saadaan junailtua siten, ettei ensimmäisen elokuvan toisto käy enempiä häiritsemään katselun aikana. Tälläkin kerralla jokseenkin epäonninen joukkio löytää itsensä toteuttamassa vähän kyseenalaisia pyyntöjä, eli vankilapakoa, pankkiryöstelyä ja romuttelevaista takaa-ajoa kehitellään. Huumorin sävy säilyy kohtalaisen tummana edeltäjänsä tapaan, mutta minusta siitä on kuitenkin nipsaistu pieni viipale tylyintä osastoa pois. No, tässäkin mielessä edelleen tuntee samaa maailmaa ihmettelevänsä, vaikka jatko viihteellisempään menoon pyrkiikin, mikä tulee esille siinäkin, että omituiset oppitunnit ja karut moraalikäsitykset jätetään vähemmälle huomiolle. Jos niistä eroista vielä puhelisi, niin In China They Eat Dogs suuntaa etenkin viimeisillä minuuteillaan hyvinkin huuruiseen suuntaan, mutta tämä osasto on ilmeisesti tahdottu karsia jatkosta pitkälti pois. Eipä sillä, että mystisiä miekkosia niinkään jäisi kaipaamaan, mutta ihmetyttää kuitenkin, että nämä yliluonnollisen puolelle kallistuvat vivahteet noin vain saavat jäädä pois kuvioista.

Herrojen edellinen yritys hyvittää asioita omalaatuisine velanmaksuineen karkaili loppupuolella niinkin riehakkaasti kätösistä, että useammallekin tyypille päädyttiin jakelemaan kovia kohtaloita. Jos siitä pisteestä lähdettäisiin jatkamaan, niin pitäisi kuljetella kamerat tuonpuoleiseen tai kehitellä hahmojoukko pitkälti uudelleen. Esiosan tekaisu on tietysti helppo ratkaisu tähän pulmaan, etenkin jos halutaan tykätyt tyypit tempaista takaisin mukaan menoon. Samojen naamojen palautuksesta en lähtisi napisemaan, sillä nämä tutut heput pääsääntöisesti huvittavat enemmän toilailuineen kuin uudet lisäykset hahmogalleriaan. Peterssonin esittämän Ludvigin tempaukset edustavat pitkälti pilkkopimeää huumoria, joka ei minusta valitettavasti kovinkaan kaksisesti saa suupieliä virneeseen vääntymään. Vähän vastaavalla tavalla kylmäksi jättävät Ludvigin kohtaukset isänsä kanssa. Vaikea olisi kuvitella, että tekijät olisivat katsomoa liikutuksesta pyytäneet vetistelemään näitä hetkiä vilkuillessa, mutta tuskinpa pienimuotoinen kiusaantuminenkaan päätavoitteena on ollut ja perhetovit lipsahtelevatkin ontuvan outoilun puolelle. Harald ja kokkikaverukset saavat vasta matkalla tietoonsa, että Ludvig on viisinkertainen murhamies, mutta eipä sekään Haraldia saa huolestumaan tai enempiä hätkähtämään. Varmaan jonkinlaisia väärinkäsityksiä ja kaikkea... No, Ludvig pyrkii näitä mielitekojaan toteuttamaan reissun edetessä lisääkin, vaan eivätpä mitään hihkaisuja saa aikaan. Ehkä pitäisi olla vähäsen vinksahtaneempi huumorintaju, jotta näistä julmisteluista huvitusta saisi kiskottua? Uusista kasvoista pitää myös mainita Iben Hjejlen esittämä itsetuhoinen Mille, joka vahingossa tempautuu mukaan menoon ja saa Ludvigin kiinnostumaan itsestään. Väittäisin, ettei Millenkään kohdalla erityisen hyvin ole onnistuttu ja lopulta hänestäkin jää jokseenkin yhdentekevä vaikutelma.

Minusta Ludvigin tunnekylmä rankistelu on jokseenkin väkinäistä väkertämistä kaikkiaan ja mieluummin sitä seurailee vaikkapa rennomman kokkikaksikon puuhia, ja heille olisi mieluusti lisää tilaa suonut näistä seikkailuista. Tyypit ovat hyvässä vauhdissa pähkäillessään uskaliasta vapautusoperaatiota monimutkaisine malleineen ja muutenkin tämä aivotyö laittaa hymyilyttämään. Eihän siinä voi mikään mennä vikaan... Peter ainakin on erinomaisen innostunut kehitelmistään, vaikkakin hetkeä myöhemmin selviää, ettei vastahakoisen vankikarkurin nappaaminen ihan suunnitellusti suju, vaan väkisin pitää yrittää viedä, mistä koituu kolhuja yhdelle ja toisellekin. Myöhemmin Peter pääsee älyään väläyttelemään kehittelemällä keinoja pikarikastumiseen, mutta niinpä vain riemu jalkapallokatsomossa vaihtuu pettymykseen ja pitää muita vaihtoehtoja mietiskellä. Jonkinlaista tasapainoa menoon näiden heppujen hääräilyt tuovat, sillä muuten saattaisi kallistua turhankin paljon rosoiseksi rymistelyksi. Voipi olla, että sellainen rankempi rieha olisi joidenkin mieleen, mutta itse tykkäilen siitä, kun sekaan saadaan hiukan harmittomampaakin huvittelua ja höpöttelyä.

Siinä missä Peter ja Martin pyrkivät mahdollisuuksien mukaan pitämään pipoja löysemmällä, niin Bodnian esittämä Harald on edelleenkin sitä lajia, jolla kuohahtelee helposti ja kynnys väkivaltaiseen rettelöintiin on melkoisen matalalla. Mistään erityisen suurella sydämellä varustetusta tyypistä ei tässä varhaisemmassa versiossakaan ole kyse, vaan kun kilahtaa, niin sitten ovat muiden henkikullat vaarassa. Välillä hykerryttävästi ryöpsähteleekin, kun tiukkoja paikkoja setvitään kovin ottein. Ensimmäisestä osasta kaikuu hieman Haraldin ja Ludvigin kolkko kumppanuus, kun näin Arvid-veli korvautuu vähemmän virallisella velipuolella ja voimien yhdistäminen johtaa veritöihin. Joiltakin osin saapastellaan mielestäni vieläkin synkempiin sielunmaisemiin, mutta kokonaisuutena Old Men in New Cars on mielestäni pari pykälää kevyempi tapaus. Ratko kumppaneineen ilmestyy tietysti tarjoamaan omaa apuaan, mitä tulee rämistelyjen käynnistelyyn ja velkojen sovitteluun. Ensimmäisestä osasta tuttuun tyyliin suunnittelut hoidetaan hivenen puolivillaisesti ja kohkaillaan menemään kolhuja varomatta.

Sanoisinkin, että esiosan ensimmäinen kolmannes onkin edeltäjäänsä pirteämpi toimintaosaston suhteen, sillä vankilavierailun jälkeen päästään nopsasti kartuttamaan käteiskassaa pankkiryöstön merkeissä. Vankilavuodet ovat tuoneet otteisiin ruostetta, eli hälytys ulvoo poliisit paikalle, mikä taas tarkoittaa sitä, että katukuvaan saadaan värinää reippaasti räiskytellyn tulitaistelun muodossa. Pitäähän sitä pakomatkaakin pikkuisen päästä kokeilemaan kera kolarin ja toisenkin. Romutuksen suhteenkin näyttää olevan pyrkimystä päihittää ensimmäinen elokuva ja ihan viihdyttävää kolistelua saadaankin aikaan. Vähän kyllä tahdon napista turhan vauhdikkaasta leikkaustyöskentelystä tässäkin tapauksessa, mutta kyllähän sitä katujen kaaosta viheltelevine luoteineen näinkin ihmettelee. Omat silmät vain ovat hieman vialliset tällaisen tyylittelyn suhteen, joten riehasta katoaa taas pala näyttävyyttä kuvien ollessa huiskivaisempaa lajia. No, sen verran tullut näitä ohjaajan toimintavääntöjä tuijoteltua, ettei valittu toteutustapa yllättämään pääse. Lopussa pitää tietysti vielä pikkuisen isommin tykitellä, mutta vaikuttaa siltä, että tehostepajalla tulevat rajat vastaan ja kun on tottunut ihmettelemään moninkertaisilla budjeteilla puuhasteltuja teoksia, niin isommat värinät jäävät näiden lentojen kohdalla kokematta. Yrityksestä kuitenkin plussaa, sillä onhan se kivaa, että kunnianhimoa riittää kokeilla hieman haastavampiakin kaappauksia.

Vähän laiskasti olen viimeisten vuosien aikana näitä pohjoismaisia tykittelyjä hyllyyn haalinut, mutta voisihan kokoelmaa toki täydennellä. Etenkin kirjoittajana toimineen Anders Thomas Jenssenin tekeleet kiinnostaisivat. Hänen omista ohjauksistaan on tullut nähtyä Adam's Apples ja The Green Butchers. Kumpikin näistä kallistuu niinkin selvästi synkemmän komedian puolelle, ettei varmaan ihan jokaiseen makuun sovi, eivätkä tylyt teilaukset välttämättä ole ihan sitä, mitä höttöiseen elokuvailtaan tahtoo... Kuitenkin molemmat mainitut ovat minusta omassa lajissaan varsin mainioita tapauksia ja kyllähän sellaisia katselee, kun tahtoo jotakin pirullisemmin virnistelevää ja ilkeämmin ivailevaa viihdykettä kokeilla.

Old Men in New Cars sisältää toki myös näitä tummanpuhuvia purkauksia äkkilähtöineen, mutta se kuitenkin on katsojalle helpompaa sulateltavaa kuin edellisen kappaleen esimerkit. Runsaat 90 minuuttia vierähtää ihan kivasti Haraldin ja kumppanusten koitosten parissa. Vaikka esiosa onnistuukin mielestäni paremmin toimintapuolen suhteen, niin kaikkiaan jäädään kyllä edeltäjästä jälkeen hiukkasen. Pitää siitäkin mainita, että varsinainen finaalipaukuttelu kuitenkin lopahtaa liian varhain ja kun siihen saa päälle kohtalaisen kömpelöä kevennystä, niin vähäsen vaisuissa merkeissä lopetellaan. Hätäisesti kyhäiltyjen suunnitelmien muuttuminen hävityksenkauhistukseksi toki ilonpilkahduksia tuottelee, mutta vähemmän loistokkaat lisäykset hahmoporukkaan taas ihastuttavat heikommin. Vukin pieksemisetkin alkavat tuntua melkoiselta pakkopullalta ja ainakin omalla kohdalla kiintiö tuli niiden suhteen täyteen jo ensimmäisessä elokuvassa. Ihan väsähtäneeksi turhakkeeksi ei tee mieli elokuvaa summailla, sillä näin toistollakin vähintään kohtalaisesti toimii, mutta ilmankin olisi kieltämättä pärjäilty.

Old Men in New Cars (2002) (IMDB)