Huovisen lyhyet erikoiset: hyvät ystävykset

Sain tosiaan kirjahyllyn keräiltyä Huovisen osalta siihen tilaan, että pääsen viimeisenkin jakson vilkaisemaan ja alkuperäistarinan lukaisemaan. Jos aivan järjestyksessä näitä pohditaan, niin sarjahan varsinaisesti päättyy osaan Kahden juopon joulu, jota kuukauden alussa kohtalaisen kehuvasti kommentoin. Hyvät ystävykset taas on yhdeksäs ja samalla toiseksi viimeinen, mutta se jäi tosiaan välistä, koska ei ollut täyttä varmuutta, milloin ehtisin tai jaksaisin kotikirjastoa kartutella. Siispä siis on pienimuotoista ryhdistäytymistä taas tullut touhuttua ja katselu-urakka voi edetä viimeiseen etappiinsa tämän teoksen osalta. Jokunen päivä sitten aiheena oli Kuorsaus, joka kovaäänisyydessään ajoi tarinan toista heppua unettomuuden epätoivoon ja hermoraunioisuuteen, vaan eipä kokonaisuudesta mitään Huovis-huvituksen timanttia saatu valitettavasti taiottua. Kenties hyvien ystävysten jutustelut saattavat tämän projektin mielekkääseen päätökseensä...?

Huovisen oma versio tapahtumista loikkaa suoremmin asiaan, kun taas television puolella on nähty tarpeelliseksi laittaa Heikki Kinnunen Huovishenkenä pohjustelemaan viihdeiltaman aihetta muutamalla mietteliäällä kysymyksellä ja yleisellä pohdiskelulla ystävyyden ytimestä. Eihän tällainen lisäily mitenkään vierasta touhua ole sarjan puitteissa, sillä esimerkiksi jakso Rauhanjuna laittoi saman miekkosen vähän vastaavaan tyyliin pyörittelemään ihmisen sotaisaa luonnetta ja taipumusta hakeutua konflikteja kohti. Onhan ystävyys kaikkine vivahteineen niinkin mutkikas ja konstikas kokonaisuus, että sopiihan sitä pähkäillä oikeaa syvyyttä, pituutta ja paksuutta sille. Niin, ja pitääkö sen sitten kehittyä, voiko syventyä liikaakin vaiko väljähtyä? Kukapa näihin sitten osaa varmat vastaukset lausahtaa, niin voipi se joukko vähäiseksi jäädä. Joka tapauksessa kirotun vaikeaa hommaa näiden ratkominen on, mutta luvassa olisi yksi esimerkkitapaus tutkailtavaksi.

Vierekkäin tien poskessa nököttelee pari postilaatikkoa, joista löytyvät sukunimet Alatalo ja Hulkko, ja samassa yhteydessä alkutekstien pyöriessä saadaan pikaiset silmäykset kumpaankin perheeseen. Samalla syntyy käsitys, että Hulkon tiluksilla vauraammissa merkeissä elämänmeno rullailee eteenpäin. Huovishenki vähän alkuasetelmia vielä availee, sillä naapurusten väliin on muodostumassa vähemmän mielekästä kitkaa ja kenties kiistaakin, jota pikkuisen painostava musiikki korostelee osaltaan. Asia on nimittäin siten, että kumpaisenkin perheen pojankoltiainen on ilkeämpiin keppospuuhiin yltynyt. Alatalojen viikari on pihistellyt porkkanoita toisten kasvimaalta, kun taas Hulkkojen jälkikasvu on yltynyt tervaamaan toisten kisuparan. Erityisesti Alatalojen torpassa isä Veli-Matti (Esa Pakarinen) on kovin huolissaan, että miten nämä käänteet mahtavatkaan horjutella ystävyyden peruspilareita. Eipä ole lainkaan mielekäs ajatus, että pelkkien porkkanoiden takia vihanpito aloitettaisiin.

"- Olen varma siitä, että horjumaton ystävyytemme ja tasavertainen naapurielomme poistaa synkät pilvet. Sinussa, Veli-Matti, minä näen Hulkon talon lämpimän ystävän!

Kun Auvo-Perttu sanoi näin, vierähti kyynel Veli-Matin silmästä. Hän sanoi:

- Olen aina ollut syvästi vakuutettu siitä, että sinussa, Auvo-Perttu, ruumiillistuu Alatalon väen todellinen, suloinen kaveri. Kuin setä sinä olet meille."

Jotakin täytynee tehdä, eikä vain silmät ja korvat kiinni odotella, että asiat itsestään lutviutuvat ja ongelmat haihtuvat ilmaan. Tuumasta toimeen olisi tarkoituksena tarttua, koska kovin synkät aatokset alkavat mieltä kiusaamaan. Parempi siis lähteä puhelemaan asioista ennen kuin pääparka kauheisiin kamaluuksiin hukkuu. Veli-Matti painavin askelin ja näpistetyt juurekset kätösessä lampsii kohti naapuritupaa, jossa Auvo-Perttu (Martti Tschokkinen) on juuri lehtihetkeensä syventymässä. No, vieras toivotellaan toki tervetulleeksi, kun Veli-Matti arasti ovella odottelee. Vähän vaitonaisina miekkoset toistensa mietteitä sulattelevat ja pöydässä keskitytään aluksi nauriiden naposteluun, mutta lähteehän se sanailukin siitä sujumaan. Kunhan saadaan kovat kehut vauhtiin, niin siinäpä ollaan riehakkaasti yhdessä ystävyyttä lujittelemassa, ja liittyypä talkoisiin Hulkon talon muutakin väkeä. Toisaalta vähäsen varomattomat lausahdukset saattavat viedä tunnelmia kireämpään suuntaan...

Kuorsaus huvitutti ihan mukavasti etenkin kirjallisessa muodossa, mutta Hyvät ystävykset höpötyksineen ei aivan yhtä mielekästä vaikutusta onnistu luomaan. Siinä missä mainittu episodi on napattu Huovisen ensimmäiseltä lyhyiden erikoisten kokoelmalta (Hirri), niin tämä rupattelevainen rupeama taas toiselta, eli varhaistuotannon piirissä liikuskellaan. No, pitää kuitenkin huomioida, että Kuikka ilmestyi vasta 1963, mikä tarkoittaa 13 vuoden rakoa esikoisteokseen. Tämä kokoelma ei sekään Huovisen järkäleisiin lukeudu, sillä runsaaseen 150 sivuun siinä sovitellaan 25 lyhyttä juttua. Hyvät ystävykset haukkaa niistä hiukkasen yli viisi kappaletta, joten karkeasti laskettuna edustaa sivumitaltaan tämän kirjan kohdalla keskitasoa. Enpä voi vielä sanoa, että olisin kaikkiin näihin tarinoihin tutustunut, mutta onpahan noita tullut pikkuisen vajaat kymmenen kappaletta lukaistua, koska esimerkiksi Bakulainen pahvala pitää sisällään noin kolmanneksen alkuperäisen teoksen jutuista, vaikkakin Hyvät ystävykset uudemmasta kokoelmasta uupuukin. No, sen uudelleenjulkaisu löytyy vähän vanhemmasta kokoelmasta, eli kyseessä siis vuoden 1974 Vapaita suhteita. Itse tuli ostettua alkuperäinen Kuikka, josta näitä lainauksiakin naputtelin.

"- Sinussa, Veli-Matti, yhdistyvät toisaalta vilpitön ystävyys ja toisaalta luottamus minuun, sanoo Auvo-Perttu sellaisella sydämen herkkyydellä, että sitä harvoin kuulee.

- Sinä olet niin hyvä minulle, sanoo Veli-Matti. - Ja olen vakuutettu siitä, että sinun ystävyytesi, Auvo-Perttu, vaikka se onkin pehmeä kuin lehmän tissi, on silti kestävä kuin timantti. Ja kuten äsken tämän talon renki sanoi, ystävyys yhdistää meitä.

- Ja syventää luottamusta, sanoo Auvo-Perttu hyväksyvästi päätään nyökytellen.

- Ja luottamus taas enentää ystävyyttä, sanoo Veli-Matti."

Sitä vain piti sanomani, ettei Kuikka ainakaan toistaiseksi lukemieni pätkien perusteella ansaitse paikkaa Huovisen huippujen joukosta, eikä näistä oikeastaan yksikään ole toistaiseksi ikimuistoisten arkistoihin rekisteröitynyt. Voihan olla, että kokoelmasta helmiäkin löytyy, kunhan tarkemmin tutkii, mutta tällä hetkellä vaikuttaa siltä, ettei kirjailija sanailuissaan ole lähelläkään terävintä tai hauskinta tuotantoaan, vaan sellaisia puoliunohdettavia ja laimeammin hymyhermoja kutkuttelevia juttuja lukijalle viskoo toisessa lyhyiden erikoisten nipussaan. Hyvät ystävykset edustaa suunnilleen tällaista tasoa ja laadultaan vastaava on mielestäni televisiosarjan avausosan pohjana toimiva Oravanmetsästäjän sihteeri, joka siis myös samasta niteestä on lähtöisin. Joka tapauksessa Huovinen on leikitellyt sanoilla ja tarinoinut paljonkin riemastuttavammin. Voihan olla, että joillekin muille maistuu paremmin, mutta minulle Alatalon ja Hulkon ystävyyden hehkuttelut jäävät jokseenkin latteiksi kilpakehuiksi, eivätkä tähän tekstiin valitut lainauksetkaan mielestäni mistään Huovisen kultakaivoksesta ole lähtöisin.

Sinänsä vähäsen oudoksuttaakin, että sarjan tekijäporukka on mennyt tällaisen jutun poimaisemaan mukaan, mutta onpa sitä tullut toisaalta kehuttua, että aiheet ja ajat vaihtelevat, eikä pitäydytä niissä tunnetuimmissa tapauksissa, mistä seikasta sinänsä tekee mieli hattua kallistella, sillä helpompiakin vaihtoehtoja olisi tosiaan löytynyt vähintään riittävästi. Taso toki vaihtelee kohtalaisesti jaksojen välillä, mutta eipä oikein voi lähteä läksyttelemään, että samoja juttuja osasta toiseen paasaillaan. Ohjaaja Pauli Virtanen on Leena Virtasen kanssa sovitellut noin 22-minuuttisen jakson, joka sujahtaa pituudeltaan sarjan lyhyempään laitaan, mikä lie ihan hyvä homma, koska hieman näihin jatkettuihin ylistelyihin ehtii jo siinäkin ajassa kyllästymään. Hiukan on hankalaa napata tästä herrojen herkistelevästäkin tunnelmoinnista kiinni, vaan vähän joutavalta läpätykseltä touhu vaikuttaa, kun koko perheenkin voimin puhkutaan hyvää henkäystä tulehtuneisiin väleihin. Jonkinlaista hurmioitunutta ilmapiiriä haeskellaan sekä kirjan että ruutuversion puolella, mutta sanoisinpa, ettei sinne saakka missään vaiheessa päästä, vaan vähän puolivillaista puhelua aikaan saadaan näiden hehkutusten parissa.

"Pirtin seinäkello heläyttää seitsemän lyöntiä. Hulkon kaikki väki tulee kuuntelemaan uutiset ja päivän peilin.

Päivän peilin loputtua Auvo-Perttu sanoo:

- Kyllä se niin on, että vilpitön ja luottavainen kanssakäyminen lähentää meitä toisiinsa ja rikastuttaa ystävyyttä."

Ehkäpä tässä pienimuotoisen parjauksen tuiskeessa sopii sen verran leppyä, että väliin mahtuu huomautus, ettei sentään tämä jakso mitään täysin vaivaannuttavaa kuraa ole. Tekijät eivät ole tässäkään tahtoneet täysin orjallisesti toistaa Huovisen juttuja sellaisenaan, vaan esimerkiksi alussa tosiaan haetaan painostavampaa tunnelmaa musiikin kumistellessa ja Veli-Matin houreisen mielen kehitellessä tuomiopäivän näkymiä. Silmissä välkähtelevät liekehtivät lakanat, piikkilangat pihalla, uhkaava hirttolava sekä räjähtelevät ulkorakennukset. Kyllähän siinä alkaa helposti kylmä hiki tunkea pintaan näitä kuvitellessa ja pää vaikuttaa olevankin nitkahtamispisteessä. Alkutahtien perusteella voisi mahdollisesti olettaa, että saa nähtäväksi jonkin katkeran tilien tasauksen, mutta hiukkasen harhaan tässä tarkoituksella johdatellaan kuljeskellen sellaisia polkuja, joille ei kirjailija omassa tekeleessään poikennut. Samaa voisi sanoa lopetuksesta, sillä Huovinen ei ilmeisesti katsonut tarpeelliseksi orastavaa sopua sekä anteeksi saatujen syntien tuottamaa kepeää olotilaa enää saattaa kyseenalaiseksi, kun taas television puolella laitetaan viimeisiin kuviin kirjaimellisesti räsähtelevää säröä, vaikkakin huolestuneen hepun kasvoilla autuas hymy säilyykin taivaallisen musiikin soidessa taustalla. No, kumpikaan näistä päätöksistä ei tunnepuolella hirmuisesti liikauttele, joten samapa se oikeastaan.

"Illan viimeisen auringonsäteen valossa nuo kaksi isäntää katsovat syvälle toistensa silmiin kyynelten valuessa pitkin poskipäitä. He hymyilevät toisilleen, ja aurinko kultaa heidän hopeahapsiaan. Viimein Veli-Matti pujottaa arasti kämmenensä Auvo-Pertun avaraan kouraan, ja käsikädessä he istuvat vielä varttitunnin herkän tunnelman lumoamina.

Kun Veli-Matti hämärissä palailee kotiinsa Hulkosta, on hänellä kevyt olo. Synti on tunnustettu ja Auvo-Perttu on antanut sen anteeksi. Maailma on kaunis ja ihmiset hyviä."

En nyt menisi väittämään, että Hyvät ystävykset on kehnoin tämän sarjan tarjonnasta, mutta lähellä liikutaan ja onhan se näin omalla kohdalla homman lopettelevana pätkänä kohtalaisen vaisu. Varsinainen viimeinen jakso, eli Kahden juopon joulu puhelee paljon pirteämmin. Niin, kyllähän sitä vastavuoroisilla kehuilla kirjasta hieman laajennellen avarretaan sydämiä ja osoitetaan ymmärtäväisiä mieliä vanhempia viisauksia muistellen, vaan eipä siihenkään hurmokseen oikein pääse kyytiin loikkaamaan. Välillä tosin lipsahtelee kitkerämpien sananparsien puolelle, mikä tuo juttuihin jännitettä ja laittaa herrat nenät vastakkain, mutta niinpä vain (sana)sodankin partaalta eväät leppymiselle löydetään. Seitsemältä kajahtavat uutiset tarjoilevat kymmenminuuttisen kauhujen kimaran. Siinäpä kaverukset vaitonaisina kuuntelevat tiedotuksia räjähdyksistä, sodista, julmuuksista ja maailman mustemmista puolista, mikä vetää hiljaiseksi sekä mietteliääksi. Ehkei sitä siis kannata lähteä pikkukiistoja paisuttelemaan, vaan hakea niitä sovittelevampia sanoja ylistellen elelyn ihanuuksia, vaikkakin sitten kangerrellen. No, tämän tarinan tapauksessa hyvät ajatukset eivät erityisen viihdyttäväksi kokonaisuudeksi muovaudu ja tuntuu vähän siltä, ettei Huovishenkikään oikein saa parasta intoa päälle jutellessaan lopettelupuheessaan maailman kauneudesta ja ihmisten hyvyydestä. Nämä tällaiset löpinät jossakin muussa yhteydessä onnistuvat helpostikin hyvää värinää rintaseuduilla synnyttelemään, mutta tässä tapauksessa päätös on pikkuinen plääh, eikä noin pirullisemman pilkkeen puolellakaan kovin pisteliäs ole.

Hyvät ystävykset (1986) (IMDB)

Huovisen lyhyet erikoiset: kuorsaus

Kovien ja toki pikkuisen pehmoisempienkin katukoirien hämäriltä kujilta voisin vaihdella takaisin Veikko Huovisen universumiin, jossa suomalaista elämänmenoa hiukkasen virnuillenkin ihmetellään. Muistutellaanpa mieliin, että viimeksi parin ikääntyneen velmun seurassa juhlisteltiin juopottelevaista joulua, joka samalla oli järjestyksessä sarjan viimeinen jakso ja tavallaan minusta ihan osuvakin päätös. No, minultahan jäi pari näistä välistä, sillä kirjaversiot uupuivat kokoelmasta, jota onnistuin tässä vaiheessa täydentelemään, mikä mahdollistaa vähäsen vertailevan urakan jatkamisen ja aukkojen paikkailun. Ainahan ei pitäydytä lähinnä Suomen rajojen sisäpuolella ilmenevien ongelmien parissa pähkäilemässä, vaan näidenkin juttujen puitteissa päästään puraisemaan pulmia yleismaailmallisia. Eräs kanssaihmisiä piinaava ja hermorauniouden rajoille vievä sellainen on äänekäs unimuristelu, joka kuorsauksenakin tunnetaan. Katsellaanpas ja lueskellaanpas, miten Huovinen ja kumppanit tämän komediaksi kääntelevät...

Kuvista ja kirjailijan kuvauksesta päätellen elellään syyskauden loppua ja ollaan jo talviaikaa toivottelemassa tervetulleeksi, kun pari miekkosta pienellä moottoriveneellä järven selkää taittaa. Jotain pientä lumikipinää ympärillä jo lentelee ja muutenkin harmahtava iltapäivä näyttää hiukkasen hyytävältä. Nuorempi miehistä (Ville Sandqvist) on jo päässyt ilmeisesti väsähtelemään, kun pöristelevää perämoottoria ohjastellessaan nuokkuu ja taitaa itse konekin olla vähän vinksallaan, sillä häiriöääntä on käynnissä kuultavissa. Taustalla Heikki Kinnusen esittämä Huovishenki tarinoi viluttavista olosuhteista sekä informoi katsojaa herrojen erilaisista asemista. Nimittäin mainittu nuori heppu on harjoittelijana kokeneemman agronomin (Martti Pennanen) mukana. Vene lipuu hiljalleen rantaan ja harjoittelija komennetaan kaappaamaan moottorinmötkäle matkaan, sillä agronomi tahtoo sille tehtävän perusteellisen tarkastuksen huoltoineen. Yöpymisestä on selvästi sovittu paikallisten ihmisten kanssa, joten sinnepä siis loskassa lampsimaan.

"Hän alkoi kuorsata. - Niin, hän makasi selällään ja kuorsasi. Hän oli jo iso mies, ja laaja rintakehä tarjosi erinomaisen tilan ja kaikupohjan jykevillekin äänille. Sieltä lähti tarvittava römeä huuto tai kumea laulu. Mutta nyt sieltä kumpusi raakalaismainen kuorsaus."

Hetkistä myöhemmin viluiset luut ja muut värjötteleväiset kehon osaset saavat takkatulen lämmöstä nautiskella ja nälkäiset pötsit täytettä. Pöydässä puhellaan, että moottorissa pitäisi ainakin sytytyspuoleen syventyä, mistä sekaannusta seuraa, kun puolikas seurueesta jutustelee samaan aikaan vieraskamarin vasta vähän aikaa sitten maalatun lattian kuivuudesta. Päädytään siihen, että vieraille tulisi tuvan lattialle tehdä tilapäinen peti, ja pitäähän siihen senkin takia tyytyä, että vähäisiä ovat vaihtoehdot. Ripauksen yli iltakymmenen käy kaksikko ainakin näennäisen sopuisasti levolle vierekkäin. Kumpaakin kovin väsyttää, mutta kun vanhempi miehistä aloittaa nopsasti armottoman kuorsauksen, niin siinäpä saattaa vierustoverilla huumori käydä vähiin, etenkin, kun on jo ainakin yksi uneton yö vastaavissa olosuhteissa takana. Jumalaa voi toki yrittää huikkailla apuun, mutta sekään ei takaa, että toinen möykkänsä lopettaisi ja päästäisi kaverinkin unista nauttimaan...

Ohjaaja Pauli Virtasen ja Vesa Karosen sovittelema televisioversio esitettiin vuonna 1986, mutta alkuperäistä tarinaa pitää jäljittää paljonkin kauemmas aina vuoteen 1950 saakka, jolloin ilmestyi Veikko Huovisen ensimmäinen lyhyiden erikoisten kokoelma ja samalla kirjallinen esikoisteos muutenkin, eli 15 juttua runsaaseen 130 sivuun sisällyttävä nide nimeltään Hirri. Vuoden 1974 kokoelma Vapaita suhteita sisältää myös samaisen tarinan, ja sehän minulla oli suunnitelmissa ostaa, jotta saisin helposti puuttuvat tekstit kokoelmaan. No, päädyin kuitenkin lisäilemään pari teosta hyllyyn, eli mainittu Hirri (josta nämä lainaukset muutamat on napsittu) ja 1960-luvulla ilmestynyt Kuikka päätyivät Huovis-osaston tuoreimmiksi lisäyksiksi, vaikka ovatkin kirjailijan uran alkupuolen tuotantoa. Myönnänkin, että minulle tutumpaa on kirjailijan keskivaihe sekä loppupuoli, joten siinäkin mielessä näiden kahden kokoelman lukaiseminen tarjoaa kiinnostavan kurkkauksen alkuvuosille. No, onhan joitakin juttuja tullut uusintajulkaisujen sivuilta selailtua, sillä esimerkiksi Bakulainen pahvala sisältää varhaisista vaiheistakin napattuja lyhyitä erikoisia. Jostakin syystä Hirri kuitenkin on jätetty kokonaan tämän pariosaisen kokoelman ulkopuolelle ja muutenkin sen tekstit ovat ymmärtääkseni jääneet vähän usvan peittoon, eikä niitä ensimmäisinä muistella, kun Huovisen töistä puhellaan. Minulle Hirri on melkeinpä kokonaan ennakkoon tuntematonta turinaa ja kunhan mielentila kohtaa otollisen ajankohdan, niin aion sen herkutellen ja hykerrellen hotkaista.

"Aika mataa kuin hajamielinen kilpikonna. Sekunti on tunti, minuutti tuntuu viikolta ja tunti on kokonainen vuosisata, täynnä sotia, ryöstöjä ja noitavainoja."

Toistaiseksi en kyseisestä kirjasta vielä muuta lukenut kuin tämän kuorsausjutun, joka on reilut 35 vuotta myöhemmin melko uskollisesti toistettu näyteltyyn versioon. Huovisen sepustuksella on mittaa sellaiset seitsemän sivua, jonka venäyttäminen 23 minuuttiin on vähäsen lisäyksiäkin vaatinut, mutta eipä minusta mitään sellaista, joka kovin räikeästi kävisi alkuperäisen tarinan henkeä vastaan ärhentelemään. Miekkosten saapumisen yhteyteen on lisätty tuvassa käytävää keskustelua noin esimerkkinä, mutta samantapaisia juttutuokioiden pulskistamisia on jo tottunut sarjan parissa näkemään, eikä niitä oikein osaa nyreästi silmäillä, sillä pitäähän kirjan puolella toisella tapaa hoidetut kuvailut jotenkin hoitaa. On jo aiemminkin tullut napistua siitä, että mielikuvituksellisemmat houreiset ja haaveiset pätkät hoidetaan jokseenkin huiskaisten tai ei-niin-väliä räpellystyyliin, niin sama linja tuntuu olevan käytössä, kun harjoittelijaparan pää alkaa pettää yöllisinä epätoivoisina unettomuuden tunteina. Kaikenlaista sitä väsyneeseen mieleen putkahtelee, mutta käytännön toteutus vaikuttaa siinä määrin innottomalta ja hätäiseltä, ettei niistä valitettavasti synny samanlaista virnettä kuin sanoja sivuilta tavaillessa.

"Kaksi, puoli kolme, kolme. Nuori mies on nyt siinä mielentilassa, jonka vallassa monet verityöt ja pahoinpitelyt maassamme vuosittain tehdään. Hän on silmittömästi vihainen, harkintakyvytön, edesvastuuton. Ilmassa on kohtalon tuntua ja purkautumispisteessä olevia voimalatauksia. Palokärki pärryttelee..."

Mitä siihen unimuristeluun tuleen, niin veikkailenpa, että moni pystyy pulmitta samaistumaan nuoren miehen öiseen piinaan. Ainakin tässä katsomossa tuntemuksia tuttuja heräili toisen tuskailua seuraillessa. Eipä niitä unettomia öitä onneksi nyt hirmuisen usein osaksi ole koitunut, mutta heti mieleen muistuu jonkinasteinen epätoivo, kun tietää, että pitäisi saada tajunta levolle, väsy painaa päälle ja herätyskellon kilinäkohta uhkaavasti lähenee. Kuten tässäkin tarinassa, niin kieriskellessä aika tuntuu erinomaisen hitaasti vierivän ja lopulta saavuttaa pisteen, jossa nukahtaminen ei tunnu enää hyvältä ajatukselta, mutta koko yön valvominen ei lainkaan paremmalta vaikuta. Siinä saa jo alkaa valmistautua väsyneeseen vuorokauteen ja siihen, että moottorien lisäksi jossakin muuallakin saattaa esiintyä sytytyksessä hitautta ja häiriöitä monenmoisia. Näistä vaivoista kärsiessä voipi pääparka kehitellä hurjiakin suunnitelmia, kuten tässäkin tarinassa touhuillaan.

"Se lähti aivan keuhkojen pohjasta uloshengityksen mukana, kulki lähelle kurkunpäätä ja meni sisäänhengityksen mukana takaisin. Eikä siitä tullut sen valmiimpaa, olipahan vain jonninjoutavaa kirnuamista ja antoipahan vain kauhean ikävän korinan. Myös tuntui tarkoituksettoman ahtaalta tuo henkireikä, koska ilma niin raskaasti huokui ja pihahteli, sekä piipitteli että vihelteli. Siellä nenässäkin jokin surumielinen pikkulintu viserteli ja suussakin asusteli alakuloinen pillipiipari. Ja on sitten kyllä autuaan näköinen, vaikka luulisi hänen kuolemantuskissaan korisevan. Toisinaan tuntuu ihan siltä, että se tuossa paikassa tukehtuu, mutta silloin joku este antaa yhtäkkiä periksi ja taas sama röhinä. Eikä edes yskäisekään, vaan kärsivällisesti rohisee ja toinen saapi sitten kuunnella hörössä korvin sen murinaa, että milloin se kimppuun käy, peto..."

Heti eivät rajuimmat repäisyt tule pähkäilyn aiheeksi, vaan Huovisen naputtelemia lauseita mukaillen lähdetään etsimään sitä yöllisen murinan lähdettä. Alkujuurille sinänsä päästään, mutta varsinaisesta ytimestä ei silti oikein saada kiinni, kun kaveri pohtii, miten joutavaa korinaa se kaikkiaan on. Mitäpä sitä tekisi tilanteen helpottamiseksi? Tuuppaisiko kylkeen, karjuisiko hereille, yrittäisikö itsekin valekuorsata, vääntäisikö vivulla toiseen asentoon vaiko terävällä työkalulla hiukan tuikkaisi pahaa röhinähenkeä pois keuhkoista...? Toimivaa kikkakolmosta ei tunnu löytyvän, vaan tunnit vaihtuvat hitaaaaasti täryporien ärjyessä seinien sisällä ilman hetkenkään armahdusta. No, kun oikein pökkeröiseen väsyvalvetilaan päästään, niin omanlaisensa neronleimaus sieltä lopulta putkahtaa päähän, mikä tässä tapauksessa tarkoittaa, että meluun ja möykkään vastataan samalla reseptillä. Valitettavasti tämä huipennus ei television puolella oikein onnistu samanlaiseksi riehaksi yltymään kuin kirjassa. Kinnunen toki omassa osassaan eläytyy aamuyön metakkaan, mutta eihän sekään kaikkea paikkaa, kun muuten vimmaa ja viuhtomista uupuu.

"Viiden hevosvoiman moottori ampaisee käyntiin hiirenhiljaisessa tuvassa. Erinomaisen sanoin kuvaamaton meteli, yllättävän kova, toiveet runsain mitoin ylittävä. Suurenmoinen tehovaikutus...

Kissa hyppää rääkäisten uunilta ja kiertää älyttömänä pirtin seinillä, koira puhkeaa ulkona pelokkaaseen haukkuun, kukko kiekuu navetassa, esimies ponnahtaa pystyyn ja kamarin ovelle ilmestyy hämmästynyt talon haltijaväki alusvaatteisillaan."

Ennen kuin laitan löpinät pakettiin, niin mainitsenpa, että sarjan puitteissa tuttuja kasvoja taas nähdään, sillä agronomia esittävä Pennanen on toisessa pääosassa tarinoissa Kahden juopon joulu ja Erään murhan motiivit. Talon isäntänä hääräilevä Aapo Vilhunen taas näyttelee kaikkiaan seitsemässä jaksossa, mutta usein osat ovat lyhyitä ja vähäisempiä. Minulle hän on tämän tarinan lisäksi jäänyt toistaiseksi parhaiten mieleen jutuista Potkukelkka ja patiini (sairauspäivittelyyn tympiintyvänä tohtorina), Rauhanjuna (puufirman ostomiehenä) ja Viinankätkijä (yllätyspullon ilostuttamana työmaan seisauttava kaivinkoneheppu). Ohjaaja Virtanenkin vilahtaa kuvissa houreisemmassa jaksossa, jossa omanlaistaan kuvaelmaa äänitellään. Niin, ja Kinnunen tietysti toistaa työnsä kertojana, kuten muissakin jaksoissa. Tästäkin jutusta hän jää myönteisimmin mieleen ja heräilipä katsellessa sellaista aatosta, että osan harjoittelijan höpötyksistä olisi voinut hyvinkin siirtää Huovishengen suuhun, sillä luulenpa, että vähän vaisut jorinat olisivat kääntyneet tiukemmaksi tulkinnaksi sitä kautta.

"Ankaraa ruumiillista särkyä, hirveitä sielullisia tuskia. Sekunnit panevat toimeen hitausajokilpailut, ajan pyörä pyörii tyhjään odotuksen niljakkaalla pinnalla."

Joka tapauksessa merkkailisin loppusaldoja siten, että Huovisen alkuperäinen tarina huvittaa hiukan enemmän kuin uudempi televisiosovitus. Eipä tämä toteamus tosin tarkoita, etteikö toinen tulkinta onnistuisi hymyjä kääntelemään ylöspäin. Esiintyyhän niitäkin ja muutenkin hupaisia tuntemuksia yöllisiä kärvistelyjä katsellessa. Ehkä vähän vaisu vaikutelma selittyy osaltaan sillä, että minusta Sandqvist on harjoittelijana paikoin turhan löysä ja ponneton, eikä uupuneen mielen houreinen kiukkuisuus tuimasti tuikahtele, vaan jää pikkuisen latteaksi. Ainakin tekstiversion perusteella kuvittelin hiukkasen reippaampaa tyyppiä tuskailemaan pikkutunneille. Siitäkin huolimatta ihan mielekästä ja ripauksen epätoivoista velmuilua ruutuversiokin näkijälleen suo, enkä katso tarpeelliseksi enempiä lyttäillä tätäkään osaa. Jos ei jaksojen joukossa aivan kärkisarjaan ylletäkään, niin kuitenkin Kuorsaus on vähintään vahvaa keskiporukkaa. Niin, ja aiheen omaperäisyydestäkin tekee mieli kirjailla pari pientä plussaa. Saapi sitä jälleen tokaista, että ihmeellistä sekä hassua on meno maailman ja kaipa se ihmiselokin...

Kuorsaus (1986) (IMDB)

Lady and the Tramp II: Scamp's Adventure (Kaunotar ja Kulkuri II - Pepin seikkailut)

Joskohan sitä sopisi välillä vähän muustakin jutella kuin vain Veikko Huovisen kirjoitusten pohjalta ruutuviihteeksi sovitelluista tarinoista, joita on viime aikoina tullut tiuhaan tuijoteltua. Tämähän ei tietenkään tarkoita sitä, että vallan uutta ja ihmeellistä kummasteltavaa olisi luvassa, vaan animaatiohupia jatko-osan muodossa ennemmin. Runsaat pari vuotta sitten ihastellenkin kommentoitu alkuperäinen Lady and the Tramp kyllä viehätti mukavasti, mutta olen näkemisten perusteella tottunut siihen, että nämä Disneyn 2000-luvun ensimmäisenä vuosikymmenenä tuottamat suoraan videolevitykseen suuntailleet hiukkasen hätäisiltä ja mielikuvituksettomilta vaikuttaneet jatko-osat varhaisemmille klassikoille eivät oikein onnistu toistamaan edeltäjiensä loistoa tai taikaa. Jokusen olen näitä lämmittely-yrityksiä vilkuillut ja laatutaso on vaihdellut kehnon, keskinkertaisen ja ihan kivan seuduilla, eikä yksikään ole edeltäjäänsä sekä innoittajaansa kovinkaan hirmuisesti haastanut, joten tässä osaa ennakkoon asetella sitä laaturimaa riittävän alas. No, en kuitenkaan ole lähdössä kamalaa kurjuutta kiroilemaan ennen katselua, vaan toivonpa todella, että suloista koirasöpöstelyä ja mukavaa piirrosviihdettä nähtäväksi saan, vaikka tunteellisimmat tuokiot uupuisivatkin.

Menneitä tahtoisin sen verran muistella, että alkuperäisen koiramaisen klassikon loppuhetkiä pikaisesti summailisin. Pientä kriisiä nimittäin perhepiirissä aiemmassa elokuvassa leimahteli, sillä hyvinkin rakastettuna perheenjäsenenä tervetulleeksi toivoteltu Kaunotar joutui toteamaan, että on hyvinkin hankalaa kilpailla huomiosta pikkuisen vauvan kanssa, vaikka miten suloinen hauva olisi. Mieleen hiipi sellaistakin pohdintaa, että noinkohan vain ihmissydämessä rakkaus rajallista on, ja uskollista koirakaveria voidaan tuosta vain alkaa laiminlyömään. No, koettelemusten jälkeen löytynyt vastaus ei sentään niin ankea ollut, vaan paljastui, että kyllähän perheessä tilaa riittää ja lämpöä löytyy Kaunottaren lisäksi Kulkurille ja vaikkapa hauvavauvanelikolle, jollainen saatiin viimeisille minuuteille kuviin vipeltelemään. Huolet ja murheet huitaistiin pois tunnelmia häiriköimästä ja talon täytti hehkuva perheonni, jota olisi tarkoitus jatko-osassa lähteä lisää tutkailemaan. Ehkei voi sanoa, että tuoreempi tapaus aivan suoraan edeltäjän lopusta lähtisi liikkeelle, vaan kaipa väliin sentään jokunen kuukausi mahtuu.

Vauva on siis edellisen elokuvan lopputekstien jälkeen hiukkasen varttunut ja koiraperheen nuorimmaiset ovat kovasti kasvaneet. Yleistä elämänmenoa kodikkuutta puhkuvassa pikkukaupungissa lähdetään laulellen esittelemään, sillä lähestyvä itsenäisyyspäivä laittaa asukkaat juhlistelevaiselle tuulelle. Yhdysvaltojen koillisosissa tämä melkeinpä maanpäällinen paratiisi sijaitsee ja sen ihanuudesta sekä onnesta ensimmäiset tuokioiset kajautellaan. Heinäkuun alku on hyvää aikaa perheretkien toteutteluun ja tosiaan se suuri vuosijuhlakin on vain runsaan vuorokauden päässä. Muiden iloisten joukossa kadulla tepastelee tuttu porukka, vaan pian jo kotipuuhat kutsuvatkin ja teemana on kylpyhetki pienokaisille. Osa koiranuorukaisista riemuissaan pesulle onkin menossa, mutta joukosta löytyy yksi kaveri, joka voisi vetiset leikit väliinkin jättää. Sattuupa niin, että sisarusnelikosta Pepi (englanniksi Scamp) aivan muin tavoin tahtoisi päiväänsä kulutella.

Kodin vankkojen seinien sisäpuolelta löytyy turvaa, rauhaa ja rakkautta, mikä melkein kaikille kelpaa, mutta yleinen tyytyväisyys ei ihan jokaista tavoita, vaan Pepi tuumii, että leppoisuus ahdistaa ja tukahduttaa villin pentuhengen. Hän näkeekin itsensä hurjana villikoirana, joka kylpyhetkiä vihaa, mutta hurjemmat hurttailut kiinnostavat kovasti. Niinpä Pepi innostuukin kehittelemään kohkaillen ja kommeltaen varsin komean sekamelskaisen sotkun olohuoneeseen, ja hyvinkin ymmärrettävää on, ettei tällaisella reuhaamisella kiitosta saa osakseen. Toista torutaan suorin sanoin, mikä kapinahenkisen pennun päässä vahvistelee mielikuvaa, että kaikki kiva kiellettyä on. Kaikkia osapuolia tyydyttävää ratkaisua riehumiseen ei löydy, vaan pienokainen laitetaan kyynelsilmäisenä pihalle kylmän ketjun vangiksi. Iltakin on vasta aluillaan ja tunne-elämä tuuppaa jo jostakin melkoista myrskyä.

Nämä tuimat tuulahdukset saavatkin vahvistusta, kun koiravanhemmat keskustelevat huolistaan liittyen Pepin surulliseen kohtaloon. Kumpikin tosin on ymmärtävinään, että talon säännöt pitää tehdä pojallekin selviksi, eikä toisen sovi antaa temmeltää aivan mielensä mukaan. Kulkuri yrittääkin puhella Pepille näistä pykälistä, mutta sepä saa nuorukaisen vallan hurjistumaan, ja tämä tiedotteleekin, ettei tunne lainkaan joukkoon kuuluvansa. Siinä pentu paremmin tietämättä paasailee, ettei kotikoiran elämää ikänsä viettänyt isä voi mitenkään tajuta, miten vapaudenkaipuu rintamuksessa viiltää ja vetää vailla ketjuja kuuta ulvomaan. Selvästikään Kulkuri ei ole Pepille iltasatuina kertoillut omista villeistä päivistään katukoirana. No, nuori hauvaherra jatkaa uhitteluaan päivittelemällä, mitä hyötyä mahtaa hampaista ja kynsistä olla, jos niiden käyttö on kertakaikkisen kiellettyä turvallisen pehmoisessa kodissa. Isäkään ei pysty täysin viileästi tunteitaan hillitsemään, vaan kumpaisenkin mielessä kuohahtelee ja päreet ovat hyvää vauhtia kärähtämässä. Isompikin riita jo lupaavasti kytee ja Pepi päätyykin irtisanomaan itsensä kotilaumasta.

Hetkistä myöhemmin jo muutenkin myllerryksessä olevaa nuorta mieltä ilmestyy viekottelemaan villien ja vapaiden katukoirien joukkio, joka aidan toisella puolella vailla ketjuja elämäniloisesti kiusii rankkuria. Houkuttelevatpa vielä ketjun päässä nököttävää poloista mukaansa. Pepi ei ymmärrettävistä syistä oikein pysty perään pinkaisemaan, mutta porukan johtokoira Kusti (englanniksi Buster) tekee häneen suuremmankin vaikutuksen varmoilla otteillaan ja urheudellaan. Näiden näytösten silmäily herättelee kapinakipinää entisestään, mikä saa Pepin vinhasti viuhtomaan vapautuakseen kahleistaan ja kun oikein tarmolla ja vimmalla kamppailee, niin vapaus pannoista, haleista ja kylvyistä koittaa. Kotipihassa seikkailut jäävät kokematta, mutta siihen on luvassa suuri muutos ja yöllisten katujen kutsuessa saa samalla huikata hui-hait säännöille ja velvollisuuksille. Nopsasti Pepi juoksenteleekin aiemmin näkemäänsä koiraryhmää jäljittämään ja kyllähän niitä kavereita löytyykin.

"Hmm. I can see you know your way 'round an alley."

"It's that obvious?"

"Couldn't miss it if I tried."

Enkeli (Angel) onkin sivukujalla etsimässä ruoka-apajia roskisten kätköistä ja tässä vaiheessa Pepi katsoo tilaisuutensa tulleen ja vapaudentunteen rohkaisemana päättää tehdä nuoreen koiraneitoon lähtemättömän vaikutuksen. Valitettavasti sutjakoiksi suunnitellut lausahdukset ontuvat siinä määrin, että runsaammin katukokemusta omaava Enkeli näkee niiden läpi, eikä Pepin loikkakaan loistokkaasti kanna, vaan lähentelee lässähdystä. Jos tarkoituksena oli omia kykyjään todistella, niin metsään menee, sillä Enkeli tokaisee, ettei tuollainen rassukka pärjää pimeillä kaduilla viittä minuuttiakaan. Pepi ei kuitenkaan lannistu, vaan vakaasti päättää päästä osaksi Kustin johtamaa kaatopaikalla majapaikkaansa pitävää kulkurilaumaa. Enkeli tosin suhtautuu tähän porukan pomoonkin jokseenkin vähätteleväisesti ja vinoillen, sillä Kustin itsekehu tahtoo kovin läpinäkyvää lajityyppiä edustaa.

Pepi kuitenkin näkee Kustista vain sen hurjan, hohdokkaan ja urhean puolen, mikä herättelee sydänseuduilla poltetta liittyä kerhoon. Aivan noin vain se ei tietysti suju ja hänelle selitetäänkin, etteivät lemmikkikoirat yleensä kelpaa samaan laumaan juoksentelemaan, mutta kun toinen sinnikkäästi pyytää, niin kenties tilaisuus tarjoutuu. Ensin on kuitenkin edessä rohkeuskoe, mikä olisi tarkoitus suorittaa vallan hurjan ja mahdollisesti pikkuisen hullunkin hurtan kujalla. Pepin todistellessa rohkeuttaan ja pyrkiessään osaksi uutta perhettä, huolestuvat läheiset ymmärrettävästi. Pojasta on jäljellä vain ketjunpätkä, eikä mitään tietoa, minne kaveri on viilettänyt. Apuun saadaan vanhoja tuttujakin, mutta nähtäväksi jää, riittääköhän sekään, sillä esimerkiksi eräs sinnikäs kulkukoirien nappaaja on joukon jäljillä. Lisäksi tulee ilmi, että tiettyjä menneiden päivien katkeruuksiakin olisi selviteltävänä, missä eräs pentu saattaa joutua kylmästi pelinappulaksi...

Tässäpä sitä taas ollaan jokseenkin keskinkertaisuuden tienoille seikkailevan jatko-osan parissa pähkäilemässä, että mikäköhän järki hommaa käynnistelevän kipinän takana olikaan, vai liittyyköhän koko juttu ennemmin kassakoneen viekoittelevaan kilinään ja helpon rahan houkutukseen. No, ehkei nyt lähdetä ihan niin jäätävän kyyniselle linjalle, vaan pidetään edes puolittain hengissä mahdollisuutta, että tarinan takaa löytyvät tyypit ovat ihan aidosti tahtoneet tehdä vuosikymmeniä myöhemmin alkuperäisestä klassikosta tykkäilleille kelvollisen uuden seikkailun. Jos näin on, niin ainakin tämän katselijan silmiin vaikuttaa siltä, että harmittavan köykäisin eväin hommaa on lähdetty työstämään ja otekin vaikuttaa jokseenkin hutiloivailta. Onneksi seikka sekä toinenkin saadaan käänneltyä huvittavaan, mielekkääseen tai muuten vain mukavaan suuntaan, ettei tarvitse hurjimpien kurjuuksien valitusvirsiä alkaa uikuttelemaan.

...Ja kuten tuli tekstin alkupuolella todettuakin, niin eipä aiempien kokemusten ja koettelemusten perusteella huippulaatua näiltä kotivideomarkkinoille suunnatuilta jatkoilta osaa tai uskalla toivoakaan. Jos näitä muita hetkisen plus kotvasen mietiskelee ja muistelee, niin sanoisinpa vaikka siten, että Pepi seikkailee viihdyttävämmin kuin esimerkiksi dalmatialaisperheen pieni Kikero elokuvassa 101 Dalmatians II: Patch's London Adventure. Lady and the Tramp II: Scamp's Adventure ei tosiaan mihinkään omaperäisten neronleimausten riemastuttavaan joukkoon onnistu loikkimaan, mutta näyttäytyypä se sentään selvästi innostavampana kuin valittu verrokki. Tokihan vähän tylsämielisestikin toistellaan vuosikymmeniä vanhoja juttuja, mutta osaan kertailuista saadaan kuitenkin vinksautettua edes pienoista pilkettä, eli eipä näiden alkuperäisen klassikon innoittamien hetkien suhteenkaan täydy tylyihin lyttäystalkoisiin lähteä. Yleisestikin vaikuttaa siltä, että näiden 1950- ja 1960-luvuilla valmistuneiden koiraklassikkojen toiset osaset on saman peruskaavan mukaan väänneltyjä sekä käänneltyjä, kun nuori poikahauva kokee kuulumattomuutta muuhun joukkoon ja haikailee seikkailujen perään.

"It's a good look for you, Buster. The garbage adds some class."

Ainakin minusta Lady and the Tramp II: Scamp's Adventure muodostuu mielekkäämmäksi seurailtavaksi noin kokonaisuutena kuin Kikeron kommellukset, enkä lähtisi sitä seikkailupuolta voimakkaimmaksi vetonaulaksi nostamaan. Vauhdikkuutta sinänsä löytyy Pepin ja kumppanien temmeltäessä, mutta eipä se tässäkään Disney-tuotoksessa ihan ykkösjuttuja ole. Minun mielessäni ensimmäisen ehdottomiin vahvuuksiin lukeutuvat sydämellisyys ja suloisuus, eikä niitä onneksi olla jatkossakaan hylkäämässä, vaan siihenkin suuntaan kurotellaan kohkausten sekä muiden kiireiden välissä, vaikkakaan ei aivan samalla värinävoimakkuudella kuin edeltäjässä. Hetkosia herkempiä henkilökohtaisesti haikailen kieltämättä tässä yhteydessä enemmän, mutta eipä se tarkoita, että hulina ja vilinä automaattisesti paasaushalut valitusryöpytyksineen laittaisi liikkeelle. Esimerkiksi vilkas temmellys kaatopaikan metkoja kätköjä tutkiessa on ihan myönteinen ilonpilkahdus, eikä elokuva mielestäni toiminnallisemmissa osuuksissaan karkaile räikeiden ylilyöntien puolelle, joten ihan luontevasti ne sekaan sulautuvat.

Pikkuisen suunnitelmissa kyti sellainenkin vaihtoehto, että ensimmäisen elokuvan vilkaisisin pohjustukseksi, mutta päättelin sitten, että saattaisipa se tuuppailla seuraajan vähän turhankin valjuun valoon. Jälkikäteen kumpaisestakin kuvakaappauksia vähäsen vertailin ja sanoisin, että visuaalisen loistokkuuden suhteen voitto menee alkuperäiselle klassikolle melkoisen tylyin lukemin. Pehmeitä linjoja, maalauksellisia taustoja, eloisia ilmeitä sekä eleitä ja muutakin kaunista katseltavaa niistä näpsäyksistä paljastuu. Samansuuntaista tyyliä on selvästikin lähdetty tavoittelemaan, mutta vastaavaan loistoon ja hehkuun eivät eväät repussa odotetusti riitä, ja silmien edessä vilistelevät kuvaset paikoin vähän valjuilta vaikuttavat. Tosin sopinee huomauttaa, että onhan sitä paljon innottomampaa, elottomampaa ja yleisesti karkeampaa piirrosviihdettä tullut nähtyä, eli vaikka mistään ikimuistoisen ihanasta animaatioherkusta ei olekaan kyse, niin vähintään menettelevällä tasolla liikutaan, kun huomioi, että tosiaan pienemmällä budjetilla videomarkkinoille jatko-osa on tuotettu. Yhdysvaltojen itsenäisyyspäivän humu ja huiske juhlisteluineen ei sinänsä sytytä hirmuisemmin, mutta tuopa se kohtauksiin värikkäästi räiskähtelevää riehaa ja koristelua. Muutenkin joukosta erottuu jaksoja, joita voi vähintään pikkuisiksi silmäniloiksi väittää, joskin ripauksen pelkistetyiksi sellaisiksi. Kaikkiaan visuaalinen puoli kääräistään vähintään kohtalaisesti pakettiin, eikä siinä suhteessa tarvitse pelkästään muristella ja murjottaa.

Jos niitä jäkättelyihin kannustelevia puolia pohtisi, niin ensimmäisenä tulee mieleen, että ensimmäisen sulostuttavin hahmo Kaunotar jätetään tylysti sivuosaan ja ruutuaikaa kertyy joitakin minuutteja lyhyiden näyttäytymisten kautta. Mainittakoon myös, että jatkoonkin on herttaiselle hauvalle löydetty lämpimän lempeä ääni, sillä osan esittää Jodi Benson, joka on omaan mieleen jäänyt ensisijaisesti elokuvasta The Little Mermaid, jossa hän vallan ihanasti omat lausahduksensa ja laulelunsa hoitaa. Benson toki esiintyy myös jatko-osissa The Little Mermaid II: Return to the Sea ja The Little Mermaid 3: Ariel's Beginning, mutta ehkeipä näistä enempää tässä höpinässä. Ääninäyttelijäjoukko vaikuttaa muiltakin osin olevan vähintään puolinimekäs, koska elokuvassa kuullaan sellaisia tyyppejä kuin Alyssa Milano, Chazz Palminteri ja Mickey Rooney. Sivukujien varjoihin tuuppaaminen ei koidu vain Kaunottaren kohtaloksi, vaan vähemmälle huomiolle jää pari muutakin hahmoa. Jo alkuminuuteilla tahdotaan tuoda tuttuja kasvoja kuviin, mutta elokuvan edetessä ensimmäisen rakastetuille ja kenties inhotuillekin vipeltäjille ei oikein tunnuta keksivän järkevää tekemistä ja puuhaa. Tavallaan pakkohan kuviin on ujutella huvittava ja sulostuttavakin parivaljakko Tupsu ja Jalo, mutta heidänkin panoksensa jää lopulta melko olemattomaksi. Joidenkin näyttäytymiset ovat vieläkin lyhyempiä, mikä laittaa pohtimaan, että kenties vanhoja ystäviä ja vihollisiakin olisi voinut kekseliäämmin tempaista mukaan.

"He betrayed me! You can't have a family and still be a Junkyard Dog, so I gave Tramp a choice. It was either me, or her. And he picked life at the end of a chain. Hooked up with a real powderpuff. Sleepin' on carpets. Free room and board. Livin' the cushy pillow life!"

Kyllähän sen ymmärtää, että tässä tahdotaan keskittyä isän ja pojan kärhämöinnin sekä sopuisuuden etsiskelyn kautta siihen, miten perhe ja elo yhteisessä kodissa rajoittaa sekä mitä se taas antaa. Kulkurin riehakkaampaan menneisyyteenkin päästään pikaisesti kurkkaamaan ja legendat lähtevät liitelemään kohti kenties vähän liiankin lennokkaita loppusyöksyjä tummien sävyjen kaunistamina. No, joka tapauksessa vapauden tuulahdusten perään haikailevan Pepin ja rauhaisaan kotoiluun tuudittautuneen isän näkemyseroista on ihan hyvä lähteä etsimään jonkinlaista yhteisymmärrystä. Pepikin matkallaan oppii, ettei aivan kaikille välittävä perhe ja turvalliset seinät ympärillä muodosta mitään kammottavaa kirousta, vaan voivathan ne vapauden viimatkin vähän liiankin vinhasti puhkua, sillä katukoiran elämä väläyttelee välillä niitä nurjiakin puolia kepeiden pelien sekä leikkien lomaan. Toisaalta Kulkuri-isän pitää yrittää muistella aikaa, jolloin sydän veti avoimen taivaan alle villien seikkailujen perään. Lopettelussa toistellaan sinänsä henkeen sopivasti ensimmäisen elokuvan käänteitä, mikä jälleen on ymmärrettävää, muttei erityisen kekseliästä. Kun saman kaavan kautta päätöstä etsitään edeltäjää vähäsen vaisummin, niin eihän se kyynelöimään laita tai muutenkaan muistettavasti herkistele.

Lyhyehköstä alle 70 minuutin kestosta huolimatta elokuvaan mahtuu useampi laulukin ja näiden välillä vallitsee ihan kivasti vaihteluakin. Hiukkasen harmi taas on, ettei ainakaan ensikatselulla yksikään onnistu suuremmin hurmaamaan, mutta onhan noita vaisumpia viritelmiäkin tullut kuultua. Juhlistelevakin alkulaulu Welcome Home tavoittelee alkuperäisestä klassikosta tuttua herttaista ja suloista tunnelmaa leikkisällä vivahteella, ja ainakin minusta asettelee sävyjä ihan osuvasti kohdilleen, vaikkei kappaleena kovin kaksinen olekaan. Myöhemmin soiva Junkyard Society Rag leikittelee riehakkaammin vapaiden koirakaverusten vipellellessä vikkelästi ja kuvineen muodostaa ihan makoisan vauhtijakson. Pepi ehtii myös hiukkasen ihastumaankin ja tuolloin taustalla kuullaan I Didn't Know I Could Feel This Way, joka pelailee pikkuisen kepeämmällä vireellä ja virneellä kuin ensimmäisen elokuvan herkemmät rakkaushetket, ja tähän tietysti sopii sekin, että toistettu romanttinen spagetti-illallinen ei aivan yhtä siististi sujukaan. Rakkaiden ja läheisten merkityksestä muistutellaan haikeampaan sävyyn loppupuolen laulussa Always There, joka kai on tarkoitettu pari kyyneltä nyhtämään, mutta eipä aivan siinä onnistu. Joka tapauksessa laulut ovat laadultaan samaa luokkaa muun elokuvan kanssa. Oikeastaan lähinnä lopputekstien taustalla soiva ensimmäisestä tuttu, mutta nykyaikaisempaan muotoon muunneltu Bella Notte (This Is the Night) särähtää korviin ja sen olisi hyvin voinut sieltä poistellakin.

"What difference does it make? All families are alike. They make you take baths, and - and sleep in a bed, and you have to eat everything in your bowl and when it rains, you have to come indoors! Gah, let's just say you're lucky you've never had to live with a family."

Voihan olla, että kesän kuivempi kausi Disney-viihteen suhteen saa katselemaan tätä vähän köykäisesti kasailtua jatkoa suopeammin silmin ja johonkin muuhun väliin soviteltuna tämä kohtalaisen kaavamaisesti viuhtova ja rajoittuneella mielikuvituksella varustettu seikkailu saattaisi saada aikaan huokailun puolelle kallistuvaa tympiintymistä. No, se saanee jäädä ainakin mahdolliseen uusintaan saakka arvoitukseksi ja toistaiseksi tuomioksi kirjautuu se ihan kiva, mikä ei edelleenkään kehuista kovin ole. Siellä jä täällä tekisi mieli tokaista jokseenkin väkinäisistäkin toisteluista hiukan ilkeämmin, mutta eipä touhu lopulta niin rasittavaksi pääse kehittymään, että närästely laittaisi näppäimistön kautta muristelemaan. Jälkeen kuitenkin jää sellainen ikävämmän laatuinen haituva mieleen kummittelemaan, että jos kerran vuosikymmeniä myöhemmin lähdetään rakastetulle klassikolle jatkoa puuhaamaan, niin sopisihan sitä hiukkasen reippaammin yrittää kuin tyytyä sinänsä kivaan, mutta pohjimmiltaan turhaan ja paikoin ontuvaankin lämmittelyyn. Ihan hyviä ja niitä toivomiani suloisiakin hetkiä Lady and the Tramp II: Scamp's Adventure onneksi tarjoilee, mutta vähän väistämättä sitä tahtoo edeltäjään vertailla ja siinä kisassa käy kohtalaisen kehnosti lopputuloksen ollessa melkoisen selvä melkein puoli vuosisataa aiemmin ilmestyneen teoksen eduksi. Kyllähän näitä jatkojakin välipaloina katselee, mutta mutta...

Lady and the Tramp II: Scamp's Adventure (2001) (IMDB)