The Ballad of Cable Hogue on elokuvaväen parissa varsin hankalan ja ilkeän maineen omanneen Sam Peckinpahin eniten komedian ja romantiikan puolelle kallistuva ohjaus, ainakin omasta mielestäni. Verisenä-Samina katsojien keskuudessa elämään jäänyt mies ohjasi toki sävyltään varsin erilaisiakin elokuvia, mutta ne ovat jääneet sitten vähemmälle painoarvolle. Se on sinänsä harmi, sillä kyllähän niidenkin joukosta erittäin hyviä elokuvia löytyy. Loistavana esimerkkinä juuri tämä käsittelyyn päätynyt.
Voipi olla, että Peckinpah sai itsekin roiskuttelusta hetkellisesti tarpeekseen, sillä vuotta aiemmin ilmestynyt The Wild Bunch on varhainen merkkiteos siinä sarjassa. Vimmaista ja tyyliteltyä väkivaltaa siinä eepoksessa kyllä riittää, vaikka nykyajan mittapuilla tarkasteltuna se hieman kesyltä vaikuttaakin. The Ballad of Cable Hogue on tässä mielessä lähes vastakohta sille. Ruumiita ei juuri pääse kertymään ja nyrkkinujakoinnitkin jäävät vähiin. Lisäksi näitä lyhyitä purkauksia ei ole lähdetty hekumallisesti kuvaamaan. Verenlennätystä karsastavatkin voivat tämän rauhallisen ja rennon tunnelmoinnin puolelle kallistuvan teoksen hyvillä mielin katsella. Aivan elokuvan alussa tosin onneton lisko kohtaa loppunsa varsin ikävällä tavalla.
Tyylilajin vaihtaminen ei sitten sopinutkaan katsojille, jotka ilmeisesti odottivat Peckinpahilta aivan toisenlaista menoa. Lipputulot jäivät kohtalaisen vähäisiksi. Jos Sam olisi halunnut pelata varman päälle, niin samoilla punaisiksi värjäytyvillä poluilla jatkaminen olisi todennäköisesti taannut selvästi paremman menestyksen. Onneksi kuitenkin päätti tehdä oman tahtonsa mukaan. Sen linjan tuloksena onkin komea ja varsin vaihteleva sekä omaperäinen filmografia, jota mielellään palaa uudelleen ihmettelemään, kuten viime yönä tuli jälleen tehtyä.
Jospa nyt päästäisiin vihdoin ja viimein liikkeellekin... Elokuvan alussa Cable Hogue (Jason Robards) on syystä tai toisesta taittamassa matkaansa kahden "kaverinsa" (L.Q. Jones ja Strother Martin) kanssa keskellä aavikkoa. Nämä eivät mitään sydänystäviä ole, ja kaksi muuta herraa päätyvät kylmän laskutoimituksen seurauksena muuttamaan suunnitelmiaan. Jos kaksi on jakamassa vettä, niin mahdollisuudet selvitä matkasta ovat paremmat. Niinpä Cable toivotellaan jatkamaan jalkaisin ilman vettä, ruokaa tai asetta.
Paahtavan auringon alla ja rutikuivassa ympäristössä tämä ei ole mikään kovin kadehdittava olotila. Sinnikäs mies kuitenkin sisuuntuu kavalluksen seurauksena entisestään, ja päättää, ettei Cable tule tämän tempun seurauksena henkeään heittämään. Niinpä jalkoihin vauhtia ja askeltamaan kohti omia polkuja sekä uusia maisemia.
Yksinään keskellä aavikkoa kuivin suin vaelteleva Cable höpöttelee itsekseen. Useampaankin kertaan pyydetään Jumalalta helpotusta. Siinä alkaa jo epäillä, että yläkerran herralla on jokseenkin kieroutunut huumorintaju, kun ei pyytävälle suoda tilkkaakaan. Neljännen vaelluspäivän jälkeen Cablen voimat alkavat olla vähissä, ja hän kellahtaa hiekkaan. Niinpä vain vettä viimein löytyy, eikä Cablen tarina päätykään niin onnettomasti. Janoisena osaa arvostaa vähän likaisempaakin nestettä.
Levättyään ja itsensä kerättyään Cable alkaa tutkailla ympäristöään. Näyttää siltä, että muutamien metrien päässä lähteestä kulkee säännöllisesti käytetty vankkuripolku. Siitä sitten pikkuhiljaa idealamppu lähtee kirkastumaan. Kun matkaa on lähimpään kaupunkiin kymmeniä kilometrejä ja taival on raskas sekä paahtava, niin neuvokas mies saattaisi päästä rahastamaan hyvin tällaisella löydöllä.
Varattomana ja tarvikkeita vailla on vain hieman hankala alkaa aavikolle mitään hohtavaa keidasta kohottelemaan. Kekseliäisyys kuitenkin auttaa paljon, ja niinpä hylkytavaroista vähitellen nousee majapaikka. Ensimmäinen asiakaskin löytää perille, mutta veloituksessa on havaittavissa pienoista tökkimistä. Myöhemmin paikalle vaeltelee David Warnerin esittämä Joshua, joka toimii itse perustamansa kirkon liikkuvana saarnamiehenä. Kaksikko siitä ystävystyy, ja Joshua jää auttelemaan lähteelle.
Cable ei ollenkaan viihdy kaupungeissa, eikä niissä ole hänen mielestään juuri mitään muuta hyvää kuin sängyt. Tiettyjä asioita on liiketoiminnan takia pakko hoitaa, joten kohti kylää siis. Siellä Cable tapaa omaa liiketoimintaansa harjoittavan Hildyn (Stella Stevens), jonka Cable sitten lyhyen tuttavuuden jälkeen kutsuukin asumaan luokseen. Valitettavasti Hildyn omat unelmat kutsuvat kohti suurempia kaupunkeja, mutta ehkäpä silti jotakin parin välille kehittyy. Jossakin aivojen nurkissa pyörii edelleen halu kostaa keljusti tehneille entisille kavereille. Siihenkin saattaa vielä mahdollisuus tulla...
Perinteistä hyvien ja pahojen tyyppien paukkurautojen avustuksella käytyä kamppailua haikailevien ei kannata välttämättä tähän elokuvaan tarttua. Peckinpahin filmografiasta löytyy huomattavasti otollisempia elokuvia siinä suhteessa. Muutenkin hahmovetoisen verkkaisen draaman meno keskittyy monin paikoin niistä elelyn pienemmistä iloista nauttimiseen sopivan kevyellä otteella. Toki välillä vähän vakavoidutaankin, mutta sanoisin, että tämä on yksi eniten hymyä, nauruja ja hyväntuulista hölynpölyä sisältävä lännenelokuva, mitä olen onnistunut näkemään.
"You've been awful nice to me, Hogue. Never bothered you none what I am?""Hell no, it never bothered me. I enjoyed it. Now, what the hell are you? Human being. Try the best you can. We all got our own ways of living."
Jos sattuu pitämään hieman omalaatuisesta nimihahmosta, niin siinä tapauksessa voisi olettaa, että elokuvastakin on helppo pitää. Saattaa olla, että tämä sekalaisia höpöttelevä tyyppi joitakin rasittaakin, mutta omasta mielestä Cable on varsin hieno mies. Pipo ei kiristä liikaa, ja useimpiin asioihin voidaan suhtautua kevyesti huumorilla. Cable edustaa samalla mielestäni sellaista hyvää äijäilyä. Ei mitään turhaa rasittavaa uhoamista, jota kukaan jaksa kuunnella. Sydäntäkin voidaan raottaa ilman, että siihen pitää avuksi kumota pullo ja toinenkin. Toki juomakin Cablelle maistuu silloin tällöin. Robards tuntuu oivalta valinnalta tähän osaan. Pehmeä-ääninen ja muutenkin hieman herkän olemuksen omaava Robards on sellainen näyttelijä, jonka elokuviin pitäisi enemmänkin tutustua, vaikka on niitä tähänkin mennessä tullut mukavasti katseltua.
"Come child, together we shall purge this grief from your soul and release your true spirit as we search a path to righteousness."
Warnerin esittämä saarnaaja on myös selvästi valtavirrasta poikkeava, ainakin mitä omaan ammattiin tulee. Kiihkomieliset herätyskokoukset eivät ole selvästikään hänen juttunsa, vaan tämä lempeä sielunpaimen pyrkii rakastavin sanoin yksilöä lähelle. Välillä turhankin lähelle, mistä aiheutuu sitten tietynlaista päänvaivaa. Yhdessä tämä sympaattinen pari väsäilee kohtalaisen toimivan hökkeliravintolan keskelle aavikkoa. Siinä kun näiden sekalaisia tarinoita kuuntelee, niin eipä paljoakaan räväkämmän menon pariin edes kaipaile. Hyväntuulisuutta onnistuvat kyllä synnyttämään siinä seassa.
"When I do, I'm gonna be the ladyest damn lady you saw."
Hildyn kautta mukaan saadaan mukavasti romantiikkaakin, joka sopii kyllä erinomaisesti sekaan. Minulle Stella Stevens on jäänyt vähän vieraaksi näyttelijäksi, mutta ainakaan tämän elokuvan perusteella ei tule paljoakaan valitettavaa mieleen. Yksi elokuvan koskettavimmista hetkistäkin nähdään Stevensin silmistä, kun Cable puolihuolimattomalla möläytyksellään loukkaa toista enemmänkin. Niitä Hildyn ja Cablen yhteisiä onnellisempia hetkiä ilolla katselee.
Pääkolmikon lisäksi Peckinpah on jälleen koonnut kasaan mielenkiintoisen näyttelijäporukan. Aiemmin tulikin mainittua L.Q. Jones ja Strother Martin. Näiden lisäksi kuvissa näkyvät myös R.G. Armstrong ja Slim Pickens. Kaikki näistä neljästä ovat tehneet muitakin elokuvia Peckinpahin kanssa. Etenkin viimeisin mainituista onnistuu usein esittämään sympaattisia ja rentoja tyyppejä. Niinpä tässäkin. Ehkäpä senkin takia se kohtaus joen rannalla Peckinpahin vähän myöhemmässä lännenelokuvassa niin kovin riipaiseekin. Pienempiin osiin on päässyt Slimin veli Easy, joka tässä tekee ainoan elokuvaesiintymisensä ja Samin poika Matthew. Rumia ja likaisia karvanaamoja ruutu täynnä, kuten asia minulle aikoinaan ilmaistiin. No, paremmin sellaiset sinne paahtavan auringon alle aavikon pölyisiin tuiverruksiin sopivat kuin siloposkiset kiiltokuvapojat.
"Did it ever occur to you, Cable, how wise and bountiful God was to put breasts on a woman? Just the right number in just the right place. Did you ever notice that, Cable?"
Huumorista varmaan voi olla montaakin mieltä, mutta ainakin minua suuri osa höpötyksistä hymyilyttää. Ei sillä, että ne nyt mitään mahtavinta sanataidetta olisivat, mutta sopii erittäin hyvin hahmoihin ja yleisesti verkkaiseen menoon. Fyysisemmästä kohelluksesta voisi mainita esimerkkinä vaikka sen, kun Cable vähän sekoilee kiireessä kadulla kaataen vieressä kiihkomielistä herätyskokousta majoittavan teltan. Tilannetta seurailemaan tullut pankinjohtaja repeää täysin, ja saa siinä itsekin olla naureskelemassa. Kevyttä naljailua järjestäytyneen uskonnon suuntaan, josta tuskin monikaan kovasti hermostuu. Vähän heikompaa osastoa taas edustavat "hassut" nopeutukset. Olisi voinut jättää kokonaan pois tai rajoittaa vaikka kertaan tai kahteen. Vaikuttaa turhan väsähtäneeltä. Siinä sitten odottelee, että milloin se Benny Hill -musiikki pärähtää taustalla käyntiin.
"Funny thing... it doesn't matter how much or how little you've wandered around...how many women you've been with. Every once in awhile, one of them cuts right through. Right straight into you."
Pelkkää nauruahan The Ballad of Cable Hogue ei ole, eikä tietenkään tarvitse ollakaan. Muutama sinänsä yksinkertainenkin hetki onnistuu parhaimmillaan pysäyttämään ja vaihtamaan täysin toisenlaiseen mielentilaan. Eipä siihen välttämättä tarvita kuin muutama sana tai yksi ilme. Haikeuttakin on siis sopivasti.
Aikoinaan ensimmäisellä katselulla en oikein osannut arvostaa lopetusta, mutta nyt sen näkee vähän toisenlaisin silmin. Varkain kuviin hiipii jälleen uusi aikakausi muutoksineen, joiden jalkoihin osa sitten jää. Ei mikään kovin vieras teema Peckinpahin elokuvissa. Loppua en onnelliseksi ole väittämässä, mutta taiteileehan se varsin erikoisesti huvittavuuden ja haikeuden välillä. Sopii melko napakasti siihen paikkaan, kun muutenkin elokuvassa tosiaan seikkaillaan omia teitä pitkin. En ole mikään mittavien loppupuheiden suurin ystävä, mutta tässä tapauksessa tuntuu vain kolahtavan kohdilleen koskettaen enemmänkin. Mikä parasta, niin kaikesta huolimatta mieliala on varsin korkealla lopputekstien ilmestyessä ruutuun.
Enemmänkin yhteistyötä Peckinpahin kanssa tehnyt Lucien Ballard takaa tässäkin tapauksessa sen, että kuvatkin ovat miellyttävää katseltavaa. Ehkäpä elokuvan hengestäkin johtuen Peckinpah ei ole pitänyt yllä aivan niin reipasta tahtia leikkausten suhteen kuin vaikka siinä vuotta aiemmin ilmestyneessä elokuvassaan. Omat silmät arvostavat paljon enemmän tällaista tyyliä kuin vaikkapa hektisesti heiluvaa kameraa ja kaiken sekoittavaa salamaleikkausta, jollaisen yhdistelmä näyttää useimmiten avuttomalta räpellykseltä. Vielä tuolloin ei onneksi ymmärretty tällaisten tehokeinojen "erinomaisuutta". Senkin takia tällaisilla mielellään hieman väsyneitä silmiään hellii.
Rennosta ja letkeästä menosta johtuen voisi luulla, että itse tuotantokin olisi sujunut hyvin. Toisaalta Peckinpahin ollessa kyseessä ei pitäisi olla yllätys, että ongelmia ilmeni ja niitä sitten riittikin. Ainakin sen perusteella, mitä olen lukenut. Huono sää vaikeutti moneen otteeseen kuvauksia, mikä sitten innosti Peckinpahia ja kumppaneita hyötykäyttämään nämä päivät ryypiskelyn merkeissä. Lopulta baarilasku kohosi noin 70000 dollariin. Porukkaa ilmeisesti myös erotettiin jatkuvasti. Muitakin vaikeuksia ja konflikteja riitti, mutta ehkäpä niistä enemmän omassa kirjoituksessaan.
Minua ainakin ilahduttaa se, että uusintaesitysten ja levyjulkaisujen myötä tämäkin Peckinpahin elokuva on saanut lisää huomiota ja arvostusta. Ehkä ilmestymisaika ei ollut otollisin mahdollinen lännenelokuvalle, jossa kosto työnnetään taka-alalle pois rennon oleilun ja höpöttelyn tieltä. Onneksi sellaisiakin kuitenkin päädyttiin tekemään. Peckinpah ilmeisesti piti itse kyseistä elokuvaa eräänlaisena henkilökohtaisena suosikkinaan. Itse en tätä nostaisi välttämättä ihan listan kärkeen, mitä herran elokuviin tulee, mutta ei se kauaskaan jää. Viiden parhaan joukkoon ehdottomasti kuitenkin.
Paljon hienoja elokuvia Peckinpah sai aikaan, vaikka ihmisenä taisikin olla vähemmän hyvä tyyppi. Tästäkään en juuri muuta valitettavaa keksi kuin muutamat heikommin toimivat hassuttelut ja sitten ihan turhan eläinten kaltoinkohtelun. Varsinkin ilman sitä jälkimmäistä osastoa olisi pärjätty ihan hyvin. Jos yhtään löytyy innostusta katsella hieman erilaista lännenelokuvaa, niin The Ballad of Cable Hogue on erinomainen ehdokas ohjelmistoon. Aurinkoista tunnelmaa ja hyvää juttua riittää.
Maininnan ansaitsee myös kaunis ja positiivinen tunnuslaulu Tomorrow Is the Song I Sing, jota pariinkin otteeseen kuullaan. Jäi kivasti soimaan päähän katselun jälkeen, ja on vielä tässä illallakin kummitellut mielessä, mikä ei tosin haittaa yhtään. Lopetellaanpa siis sillä:
"Tomorrow is the song I singYesterday don't mean a thingI'll make today my next day's dawnAnd I'll still be here grinningWhen the sun goes down
I'll get through this day firstIt's not the worstI don't careI'll be thereTo put the sun to bedTomorrow is the song I singTomorrow ragmen can be kingsThe smile I wear will be my crownAnd I'll be lightin' up a lifetime when the sun goes downTomorrow is the song I singTomorrow ragmen can be kings'Cause sometimes kings may ragmen beIf it can happen to a king, it can happen to meI'll get through this day firstIt's not the worstI don't careI'll be there to put the sun to bedTomorrow's still the song I singGood or bad,Whatever it bringsGot no choice,Greet the dayAnd whatever debts I owe to fate,I'll make fate payTomorrow is the song I singTomorrow ragmen can be kingsThe smile I wear will be my crownAnd I'll be lightin' up a lifetime when the sun goes downIf I don't make it through,It's up to youTo do your shareAnd be thereTo put the sun to bedTomorrow be the song you singYesterday won't mean a thingMake today your next day's dawnYou'll still be here grinningWhen the today's all gone"
The Ballad of Cable Hogue (1970) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti