Sittemmin varsin pitkän uran pitkien teatterielokuvien puolellakin tehnyt Nelson oli tuolloin vasta aloittelemassa tätä osaa. Takana oli vasta yksi pitkä elokuva, jota ei ollut televisiolle tehty. Television puolelta kokemusta toki oli jo ehtinyt enemmänkin kertymään.
Myös Lilies of the Field avautuu vähän autiomaisille seuduille, jotka eivät ainakaan liiallisesta elelyn vilkkaudesta ole kuormittuneet. Pitkää tietä painaa eteenpäin Homer Smithin (Sidney Poitier) ohjastama auto, jonka määränpää taitaa olla jokseenkin epäselvä. No, auto alkaa paahteessa hieman oikuttelemaan janoisen jäähdyttimen huutaessa vettä.
Onnekkaasti osuu niin, että näitä vähän syrjäisempiä seutuja on päätynyt asuttamaan Euroopan puolelta matkannut viiden nunnan siirtokunta. Jäähdytystä siis löytyy menopelille ja siinä kielimuurilla kiipeillessä paljastuu myös, että nunnajoukon työtaakka saattaa olla turhan suuri. Niinpä matkamiehemme ajattelee, että voisihan sitä päivän urakoida hanttihommia. Laihtunut lompakkokin saattaisi siinä samalla vähän ilahtua.
Tilalla vallitsee kuitenkin sen verran topakka kuri, ettei Homer hirveästi hihku sisar Marian (Lilia Skala) komennossa. Niinpä hänet kuitenkin käskytetään tilan arkeen, ja suunnitelmat pikaisesta matkan jatkamisesta lykkääntyvät. Eipä Homerilla muutenkaan tunnu mitään tulipalokiirettä olevan, joten päivä tai pari, mitäpä sitä suuremmin stressailemaan.
Hoideltuaan vähän aikaa pienimuotoisempia askareita, tulee esille vähän mittavampi projekti. Maria pienine seurakuntineen haluaisi rakentaa yhteisölle oman kappelin, jotta ei tarvitsisi pitää jumalanpalveluksia avoimen taivaan alla. Rakennusta on jo vähän aloiteltu, mutta materiaalit ja työvoima ovat rajoittavia tekijöitä. Ymmärrettävistä syistä Homer ei ainakaan heti alkuun ole kovinkaan innostunut tästä suunnitelmasta.
Asiaa harkittuaan hän kuitenkin alkaa kallistumaan sille kannalle, että se saattaisi olla mahdollisuus tehdä kerrankin jotakin suhteellisen suurta, pysyvää ja merkittävääkin. Edetessään tämä rakennusurakka alkaa yhdistämään vähän hajanaisesti alueella asustelevaa väkeä. Voisi luulla, että Homer olisi kiitollinen tarjotusta avusta, mutta etenkin aluksi suhtautuminen lisäkäsiin on varsin nihkeää. Oma projekti on karkaamassa yhteiseksi luomukseksi, mikä vähän närästää. Ehkä kuitenkin siitäkin jotakin hyvää on löydettävissä, kunhan osaa katsoa oikeasta kulmasta...
Näin jälkikäteen vähän hymyilyttääkin, kun yrittää muistella elokuvan tapahtumia. Miten pienellä sitä onnistutaankin pitämään mielenkiinto hyvin hyppysissä, vaikka suuremmat draamailut on jätetty pitkälti muiden hoidettaviksi. Varoituksen sanasena voinee lausua, että yllättäviä käänteitä ja tapahtumien tykitystä janoavien kannattaa suunnata katseensa jonnekin aivan muualle. Lilies of the Field on myrkkyä, jos sattuu potemaan olemattoman kärsivällisyyden oireyhtymää.
Itsekin olisin varmaan 15 vuotta sitten kiroillut enemmänkin, että mitä ihmeen nyhjäämistä tämäkin on olevinaan, mutta onneksi ne ajat ovat takanapäin. Nelson ja kumppanit löytävät kiitettävällä tarkkuudella niitä herkkiä hetkiä ja pieniä iloja, jotka hehkuvat mukavasti katsomon puolellekin.
“And why do you worry about clothes? See how the flowers of the field grow. They do not labor or spin.
Yet I tell you that not even Solomon in all his splendor was dressed like one of these."
Matthew 6:28-29
Vaikka elo tilalla onkin varsin askeettista ja kovankin kurin sävyttämää, niin ei se siitä huolimatta pelkästään ankeaa raskasta raadantaa ole. Hymyillekin on runsaasti aikaa, ja niiden määrä tuntuu loppua kohden käntyvän vielä selvään kasvuun. Tietynlaista huumoriakin viljellään sopivaan tahtiin. Mainittakoon esimerkkinä vaikka Raamatun kautta käytävät palkkaneuvottelut, jotka eivät aivan työmiehen toivomaan tulokseen pääty.
Aivan kuopatonta yhteinen taival ei tietenkään ole, mikä antaakin elokuvalle tilaisuuden kasvaa kauniiksi puheenvuoroksi verkkaisesti kehittyvälle yhteisymmärrykselle. Kun siinä vähän joustetaan puolin ja toisin, niin kaikkien elämä helpottuu ja saa iloisempia sävyjä. Välillä niitä rajojakin tulee toki tunnustella. Sanoisin, että myöhemmin ilmestynyt Driving Miss Daisy on siinä mielessä hengenheimolainen. Aivan muussa hengessä alkanut tuttavuus kehittyy ajan kuluessa kohti ystävyyttä ja eräänlaista sekalaista pientä perhettä. Toki tässä uudemmassa ajallinen kaari on huomattavasti mittavampi venyen useamman vuosikymmenen matkalle.
Jonkinlaisena jokapaikanhöylänä elokuvassa puuhaileva Poitier näyttää olevan fyysisestikin varsin hyvässä vedossa. Eipä siinä tarvitse sormi suussa seisten ihmetellä, että mitäpä nyt uusien haasteiden ilmaantuessa. Poitier voittikin tuolloin roolistaan parhaan miespääosan Oscar-palkinnon.
Nopealla aikataululla vain noin parissa viikossa kuvattu Lilies of the Field innostaa perehtymään Nelsonin ohjauksiin enemmänkin. Hyllystä löytyy ainakin Soldier Blue, mutta hatarien muistikuvien perusteella se edustaa vähän toisenlaista menoa. Aivan samanlaista aurinkoisuutta ja hyväntahtoisuutta ei kannata odotella. No, joka tapauksessa se ainakin tulee uusittua sopivana hetkenä ja sitten ihmetellään, että mitä seuraavaksi.
Jos sattuisi eteen vaikkapa sellainen hetki, jolloin maailma alkaa tuntua liiankin ahdistavalta ja pahalta paikalta, niin arvelen, että Lilies of the Field saattaa tarjota ainakin tilapäistä helpotusta oloon. Se on ihanteellista materiaalia, kun pitää paeta kaikenlaista ikävää hetkeksi. Murheet unohtuvat ja suupielet nousevat, kun hyökkää sohvalle noin 90 minuutiksi vaikkapa punaviinipullo kaverina. Pienestäkin sitä välillä ilahtuu enemmänkin. Pipo siinä saattaa venähtää vaarallisen löysälle, mutta ei anneta sellaisen häiritä. Tällaisia pieniä suuria elokuvia katselisi mielellään useamminkin. Vahvat suositukset täältä sellaisille, joille verkkaisuus ja lämminhenkisyys eivät ole rumia sanoja.
Lilies of the Field (1963) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti