tiistai 6. tammikuuta 2015

Haute Cuisine (Mestari keittiössä)

Edelliset elokuvailtamat on vietetty pitkälti eteläisempiin maisemiin siirtyilevien lomareissujen parissa. Jotta ei kyllästyminen kävisi kimppuun sellaisten suhteen, niin kokeillaanpa vaihteeksi muutakin. Vähän vakavammatkin viritelmät kävivät mielessä, mutta kevyemmän kokkailun houkutuksia oli vaikea vastustella. Niinpä siis päädyin tällaiseen Ranskan suunnalta lähtöisin olevaan pari vuotta vanhaan komediaan.

Liikkeelle lähdetään yllättävänkin kolealta vaikuttavasta ympäristöstä, kun myrskyävä tumma meri erästä laivaa keinuttelee. Samaisen paatin kannella kokki kertoo ottaneensa vuoden pestin vastaan, vaikka epäilemättä tutkimusryhmän ruoanlaittajana toimiminen tuleekin kovaa hommaa olemaan. Lähinnä sen takia, että tutkimusasema sijaitsee Antarktiksella. Australian televisiolle tarkoitetun dokumentin tekemisestä ei kuitenkaan tahdo tulla yhtään mitään, sillä kuvaaja saa huojumisesta tarpeekseen.



Maihin päästään saarelle, joka ymmärrettävistä syistä sattuu kohtalaisen karulta vaikuttamaan. Siellä tekijöiden huomio kiinnittyy oman vuotensa päättämiseen valmistautuvaan toiseen kokkiin, Hortense Laborieen (Catherine Frot). Mielenkiinto heräilee senkin takia, että ennakkoon on luultu henkilökunnan koostuvan pelkästään miespuolisista. Haastattelu kuumottelee kovasti, mutta valitettavasti Hortense ei ole innokas kertoilemaan siitä, miten miesporukkaan maailman eteläiselle navalle päätyi. Tai siitä, millaista oli työskennellä parin vuoden ajan Ranskan presidentin yksityiskeittiön päällikkönä.

Elokuvastahan tulisi muutaman minuutin tynkä, jos asiat tähän tilaan jätettäisiin, joten kyllähän katsojalle aletaan valottelemaan Hortensen menneisyyttä. Ensin pitää hypähtää nelisen vuotta ajassa taaksepäin ja samalla päästäänkin huomattavasti kesäisemmille seuduille Ranskan eteteläiselle puolikkaalle. Périgordin alue on tunnettu ruokakulttuuristaan, erityisesti tryffeleistä sekä siipikarjasta. Siellä Hortensa maaseudun rauhassa setänsä kanssa maatilaa pyörittää.

Alkutekstien edetessä tumma auto kiitää läpi varsin viehättävien maisemien, joita ilmakuvien kautta mukavasti esitellään. Tarkoituksena olisi noutaa Hortense kovalla kiireellä. Kummallekaan noutajalle tai Hortenselle itselleen ei toistaiseksi ole selvinnyt, mitä tämä hätäinen komennus koskee. Selviäähän se sitten ajallaan, että presidentin yksityiskeittiössä pitäisi alkaa aterioita ahertamaan. Siinäpä vain on pari pienoista pulmaa.



Hortense ei usko omien kokkaustensa olevan aivan vaatimusten tasolla, mutta hänelle toisin vakuutellaan. Sitä omaa elämää maatilallakaan ei tahtoisi noin vain jättää taakseen palatsin kiireisiin vaihtamalla. Tilaisuus on lopulta liian houkutteleva hylättäväksi, joten työtarjous hyväksytään. Uutta työpaikkaa yritetään tehdä tutuksi pikaisella kierroksella sekä hätäisillä esittelyillä. Touhua ja tohinaa tuntuu keittiöissä riittävän, joten kattavammat perehtymiset saavat jäädä tuonnemmas.

Palatsissa operoi kaksi keittiötä, joista suurempi vastaa mittavampien tarjoomusten tekemisestä sekä presidentin jälkiruoista. Hortense saa sen pienemmän hoidettavakseen ja aluksi pitää tulla toimeen yhden apukokin kanssa. Miesvoittoinen keittiöhenkilökunta suhtautuu kovin pilkallisesti Hortenseen. Toinen ei tahdo alkaa nöyristelemään, vaan suunnilleen ensimmäisellä aterialla toteaa, että yhteiset syömiset olivat sitten siinä. Sopua keittiöiden välille ei taida hetkeen löytyä. Lisää vaikeuksia aiheuttaa suoran yhteyden puuttuminen presidenttiin, mikä hankaloittaa aterioiden suunnittelua. Ehkäpä kaikki näiden alkukankeuksien jälkeen lähtee sujuvammin rullailemaan...tai sitten riidat saadaan revittyä sovintokelvottomiksi.



Aivan mielikuvituksesta ei näitä tapahtumia ole kiskottu, vaan elokuva perustuu osittain Danièle Mazet-Delpeuchin omiin kokemuksiin, joita kertyi parin vuoden (1988-1990) ajan palatsin keittiöstä ja runsaan vuoden jäätävämmältä komennukselta. IMDB tahtoo kertoa, että Ranskan pitkäaikaisen presidentin François Mitterrandin keittiössä työskennellyt Danièle on siinä mielessä poikkeus, että hän on ainoa naispuolinen henkilö, joka on niissä ympyröissä kokkina hääräillyt. Elokuvaan hahmon nimi on lähdetty muuttamaan, vaikka oikeaan elämään pohjataankin. Ehkä siten on haluttu viestitellä, ettei tässä pilkulleen tahdota todellisuutta mukailla tai sitten on mietitty, että Hortense on katsojaystävällisempi nimi.


Katselun jälkeen lukaisin pikaisesti Danièlen haastattelun aiheesta. Siinä hän painottelee omien monille maistuvien reseptiensä ja kokkaustensa yksinkertaisuutta sekä helppoutta. Tarkoituksena ei selvästikään ole ollut lähteä tarjoilemaan monimutkaisinta keittiötaidetta. Hänkin tuntuu olevan sitä mieltä, että nimen muuttaminen johtuu siitä, ettei tahdottu orjallisesti kahliutua todellisiin tapahtumiin:

“It’s not a biography – it’s a film, about simple cooking,” she says. “It’s the kind of woman’s cooking that everybody knows about but nobody knows how to do. It’s nice dining-room cooking. It can be very simple or it can be more sophisticated in terms of traditional food – but lighter, with nothing heavy. It’s a kind of poem.”


Elokuvassa tuleekin esille, että presidentille oli jossakin määrin lakannut hienostelevat keittiömestariteokset maistumasta ja hän alkoi haikailemaan konstailematonta kotiruokaa. Sitä kautta Danièle palatsin palvelukseen päätyikin. Haastattelun perusteella tämä osuus meni oikeastikin suunnilleen samalla tavalla:

"Mazet-Delpeuch was living in her native Perigord region of France, where she raised geese (for foie gras) and sheep and cooked the recipes passed down to her by her mother and grandmother. She’s been teaching cooking since the mid-1970s, which is how she came to the attention of noted chef Joel Robuchon. Robuchon recommended her to Mitterand, who complained to the master chef that he needed someone who could cook the kind of food he remembered from his childhood. 
“He said, ‘I’m fed up with the cuisine de chef’,” Mazet-Delpeuch says. “It was just after the start of his second term. When Joel heard that the president wanted a woman to cook for him, he said, ‘I know someone.’” 
The film depicts her character as a no-nonsense cook with exacting standards but deceptively simple tastes and technique developed by a life spent in the kitchen: “I was in charge of his private meals – for him and friends and, sometimes heads of state,” she says. “The ambiance was different than what I was used to, but it was cooking.”"



Haastattelun perusteella nämä kaksi eri ajanjaksoa on päädytty niputtamaan paljon tiiviimmin yhteen kuin miten todellisuudessa kävi. Oikeasti Danièle haki Antarktikselle vasta kymmenisen vuotta palatsikomennuksen jälkeen ja viipyi siellä saarella 14 kuukautta. Syyksi voisin oletella ja arvailla, että tällaisella ratkaisulla saatiin siirto näyttämään dramaattisemmalta paolta palatsin tapahtumia. Danièle kertomansa perusteella kaipasi vaihtelua elämäänsä, mutta ehkä siinä oli kyse vähän muustakin kuin palatsipaosta, koska aikaa ehti tosiaan enemmänkin välissä vierähtämään.

Elokuvassa harrastetaankin hypähtelyä näiden kahden paikan ja ajanjakson välillä useampaankin otteeseen. Saadaanhan näin selkeästi tuotua eroja vaikkapa keittiöiden välillä esille. Ruoanlaitto saattaa olla edelleen samalla tasolla, mutta karusta ympäristöstä huolimatta yleinen henki siellä maailman äärissä rennompi ja vähemmän ahdistava kuin palatsissa. Silti tämä tyyli ei aina elokuvan eduksi toimi, vaan töksäyttääpä se pari kertaa tarinan vähän ikävällä tavalla.



Muista tökkimisistä voisi mainita kokkien välillä tapahtuvan nokittelun. Keittiöiden välillä valtataistelua käydään jälkiruokienkin avulla. Omissa kirjoissa tämä menee sellaiseksi pikkumaiseksi kinasteluksi, joka ei oikein osaa innostaa. Minään erityisen hauskana tai huvittavana se ei omaan katsomoon onnistu näyttäytymään. Niidenkin myötä elokuvaa viedään toisella puoliskolla jokseenkin tympivämpään suuntaan. Sanoisinkin, että esimerkiksi samaisena vuotena valmistunut keittiöihin sijoitettu komedia The Chef on paljon huvittavampi ja viihdyttävämpi tapaus.

Aiheensa huomioiden sisältää Haute Cuisine ehkä yllättävänkin vähän sitä kokkailua. En mitään ruoanlaittodokumenttia odotellutkaan, mutta vähän kiireellisesti nämä kohtaukset hoidetaan. Siinä hieman ennen puolen tunnin täyttymistä näyttää siltä, että kokkailuvaihde loksautetaan kunnolla päälle, mutta muihin juttuihin sitä taas melko nopeasti päädytään. Toisenlaista lähestymistapaa kokeillaan Hortensen ja presidentin keskustelujen kautta, kun joutava hienostelu halutaan toivotella pois ja haikaillaan Ranskan parhaiden perusasioiden myötä sitä aitoa maistamisen nautintoa takaisin. Nämäkään tunnelmoinnit eivät aivan toivotulla tavalla siivilleen kohoa. Voi olla, että vikaa löytyy katsomon puolelta, koska lihapadoista haaveilu ei omalle kielelle kosteutta tuo.



Edeltävistä kappaleista voinee päätellä, ettei Haute Cuisine minulle mikään erityisen onnistunut elämys ollut. Toisaalta mitään suuria odotuksiakaan en sille lähtenyt laittamaan, joten pettymyksestäkään ei oikein voi puhua. Sellaisesta ihan menettelevästä draamaa ja komediaa yhdistelevästä osittaisesta henkilökuvasta on kyse. Sen verran ehdin muiden kommentteja lueskella, että ranskalaisesta keittiöstä enemmän innostuneet saattavat saada elokuvasta reippaammin ihasteltavaa irti. Keittiöpuuhastelu jäi minulle vähän viileäksi viihteeksi ja samaa voisi sanoa yleisesti elokuvan hauskoiksi ajateltujen juttujen suhteen. Huvitusten jäädessä vähiin ei elokuvaa erityisen onnistuneeksi komediaksikaan tee mieli kehua.



Haute Cuisine (2012) (IMDB)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti