"Leipääkin on monen muotoista: leveää, kapeaa, pitkää. Väinö Kirsikkalan leipä tahtoi olla kapea ja sillä oli tapana katkeilla joskus. Patonki ei juossut loputtomana pötkönä Väinö Kirsikkalan tekohampaisiin, vaikka hän elikin kylässä, jossa kaikki lypsivät ja munittivat toisiaan. Kirsikkala oli kuitenkin ajatteleva mies. Hän tunsi ihmisen, eikä vain yhden, vaan monta tusinaa. Ihmiset olivat hänen muistilokeroissaan nipuissa kuin vasikan nahkat. Hän tiesi melko tarkalleen, missä leirissä se tai tuo kyläläinen asui. Hän tiesi mikä yhdisti ja mikä erotti. Vasemmistolaisuus yhdistää vasemmistolaisia. Oikeistolaisuus yhdistää oikeistolaisia. Tämä oli se karkeampi jako. Hienosäätö tehtiin puoluekannan mukaan."
Jos viimeksi tosiaan ruodittiin sielun sopukkoja sotaisuuksien suhteen, niin nyt pitäisi ihmetellä, millaisia hullunkurisuuksia vatsaa vääntävä nälkä laittaa tekemään, kun oikein kovaksi pääsee yltymään. Kauppakärryjä käpsytellessään tuuppiva Huovishenki (Heikki Kinnunen) alusteleekin juttua puhelemalla, että kautta aikain nälkä on ihmiskunnan vitsauksena ollut ja joskus kurniva ja muristeleva maha saa aikaan eriskummallisia ratkaisuja. Eräs tällainen tyhjien ruokakaappien kurimuksesta kärsivä heppu on Väinö Kirsikkala (Erkki Saarela), vaikkakaan ei oikein voi väittää, että miekkosen ahdinko olisi täysin kovasti päähän potkivan kolkon maailman syytä, vaan tämä kaveri ei juuri perinteisestä leipätyöstä perusta ja onkin sillä linjalla, että työtä tehkööt ne, jotka ovat sen perään äänekkäimmin huutelemassa. Neuvokas tyyppi kyllä keksii omanlaisensa keinot, miten saadaan täytettä vaateliaaseen vatsaan.
"Niiltä istumilta hän pystyi luettelemaan koko joukon toimenpiteitä, joilla sosiaalidemokraatit olivat siunanneet Suomen kansaa: maaseudun autioittaminen ja nuoren työvoiman karkoittaminen Ruotsiin, peltojen paketoiminen, lehmien murhaaminen ja voivuorista itkeminen, keskioluen vapauttaminen ja yleisen juoppouden edistäminen, väkivallan suosiminen epäonnistuneella lainsäädännöllä kieroutuneen inhimillisyyden nimissä, aborttien vapauttaminen ehkäisykeinoksi, verotuksen kiristäminen yli sietorajan, puoluejäsenkirjan asettaminen tärkeimmäksi valintaperusteeksi virkanimityksissä, hintojen ylenmääräinen nostaminen valtion toimesta, koululaitoksen edesvastuuton mullistaminen jne."
Pakkasilmoissa kylän katuja talsiessa kantautuu erään talon tietämiltä varsin houkutteleva tuoksu, varsinkin, jos sattuu olemaan nälkäpiinan riivaamana, joten niinpä vain Väinö livahtaa vaivihkaa Tohatsun (Esko Nikkari) taloon noin vain kutsumatta. Kovin on synkkäilmeisenä isäntä päivän lehteä tutkailemassa ja Väinö aloittelee rupatteluaan turisemalla, että täynnä riitaa ja vainoa mokomat läpyskät ovat. Hän tietää myös, mitä nappeja kannattaa painella, jos tahtoo saada keskustelukumppaninsa käymään kuumilla kierroksilla ja ilmeisesti tällainen tavoite onkin. Eipä mene aikaakaan, kun Suomen ongelmakohtia käännellään kiihtyneessä tilassa, eikä juttu noin vain ole kesken lopahtamassa. Tohatsu ei olekaan hyväksymässä, että vieras noin vain kesken tärkeiden asiakeskustelujen olisi poistumassa, vaan patojen äärelle pöytään mars mars tarinaa jatkamaan. No, kaipa tästä tuokiosta molemmat osalliset jotakin irti saavat, sillä ovelan velmun nälkäkausi päättyy ja saapa hän vielä paistinkin kainaloonsa kotievääksi, kun taas Tohatsu pääsee paineitaan purkamaan.
"- Lehmänrieska puolueiden joukossa se on, kivahti Jacobson-Ilkkala ja sytytti vahingossa savukkeen filtteripään palamaan. Kaikesta näki, ettei keskustapuolue ollut talon isännän lempipuolue. - Keskustapuolueen päätöksissä kamppailevat omituisella tavalla tärkeysjärjestyksestä toisaalta terve talonpoikainen ahneus ja toisaalta haihatteleva aatteellinen sekasotku maustettuna kontrolloimattomalla Kekkos-makeilulla."
Tällainen ratkaisu päivittäisiin ruokapulmiin on toki vain hätäapua, mutta onneksi maailmassa riittää virheitä ja kylässä ihmisiä, joilla on palavaa halua kertoa niihin omat näkemyksensä. Ikkunastaan tähyillessä Kirsikkala sattuu havaitsemaan kalakamppeet mukanaan tallustelevan Jacobsson-Ikkalan (Ismo Kallio) ja tuumailee, että parin tunnin kuluttua voisi hyvinkin olla sapuskaa saatavilla, kunhan vain osaa ajoittaa vierailunsa oikein. Niinpä vain mies ovelanlainen hipsii ovesta itselleen otollisena hetkenä sisään ja suunnitelma on pääpiirteiltään samanlainen. Tässä taloudessa raivo riehahtaa, kun päästään keskustapuolueen hämäristä kähminnöistä sanailemaan. Suoraa puhetta suositaan, eikä ennen päivällistä päästä edes Väyryseen saakka, niin pitäähän sitä toisen tietenkin jäädä lautasen ääreen iltaa istumaan, että saadaan tarpeelliset seikat setvittyä. Onnistuneen iltaman päätteeksi onkin kiva siemailla lasista ja sikaria tuprutella vatsa kylläisenä. ...Ja mikä parasta, riittäähän noita puolueita tuleville päivillekin parjailtavaksi!
"Työntekijän sielua eivät käsitä, kansaa eivät ymmärrä. Kansan ystäväksi ei voi tulla julistautumalla sellaiseksi, vaan tie kansansielun ymmärtämiseen on hiljainen ja aikaa vievä, sisäsyntyinen, harras..."
Tässä vaiheessa sarjan puolivälin kohdalla Ammattimainen puolueenhaukkuja on toinen tarina, joka on napattu Huovisen vuoden 1973 kokoelmalta Rasvamaksa. Edellinen tuttavuus siltä niteeltä olikin Jutta Grahnin mies, joka on toistaiseksi jättänyt katselu-urakan nihkeimmän vaikutelman, mutta onneksi puolueita ja poliitikkoja parjaillaan viihdyttävämmissä merkeissä. Ammattimainen puolueenhaukkuja laitettiin myös vuotta myöhemmin uusintajulkaisuun, sillä samainen juttu löytyy teoksesta Vapaita suhteita. Itse kuitenkin naputtelin lainaukset alkuperäisestä julkaisusta, jossa mittaa sille kertyy 11 sivun verran. Tuttuun tapaan ohjaaja Pauli Virtanen oli televisiosovitusta kynäilemässä, kuten myös Panu Rajala. Ainakin alkutekstien pohjalta sanoisin, että kirjailija itse on ollut myös aktiivisemmin prosessiin osallistumassa ja pienoisia päivityksiä väkertämässä.
"- Hallitusvalta näyttää vain suosivan väkivaltaa. Rangaistukset minimiin, vangit lomalle. Sosiaalidemokraattinen ministerintörö ei kun illistelee, kun lähetystöt käyvät rukoilemassa laillista järjestystä maahan. Puhuu mukamas inhimillisestä ja tasa-arvoisesta yhteiskunnasta. Mutta tosiasiassa täällä vallitsee juoppojen ja öykkärien terrori."
Näistä päivityksistä ja muutoksista mieleen tulee jälleen laajennettu Kinnusen puhelema alustus nälkäpulmineen. Pääsääntöisesti nämä Huovishengen höpinät ovat katsottujen jaksojen suhteen olleet ihan kelvollista tarinointia, joten eipä tarvitse niistä nytkään napista. Vähemmän toimivien neronleimausten osastoon taas viskaisisin Kirsikkalan puhuvan vatsan, sillä tarinan kannalta se ei ole erityisen tarpeellinen lisäys ja hauskuutusta lähempänä on valitettavasti vaivaantuminen. Onneksi vatsan äänekkäämpää osuutta ei oikein voi kovinkaan merkittävänä pitää. Alkuperäisen julkaisun ja televisioversion väliin mahtuu runsas vuosikymmen, joten pikkuisen on viilailtu puheita sopimaan paremmin 1980-luvun puolivälin poliittiseen kenttään. Ruutuversion puolella eräästä Väyrysestäkin vähän tuimempaan sävyyn sanaillaan, mutta eipä oikeastaan ehditä perinpohjaisten ruotimisten pariin, vaan Paavo pääse vähällä murinalla. Nyt kolmisen vuosikymmentä myöhemmin voinee todeta, ettei aivan terävimpään tapaan ajan hermoilla liikuskella, sillä asia ja toinen on päässyt muuttumaan.
"Hän piti Suomen kansaa tyhmänä. Hänen mielestään Suomen kansa on onnistuttu pelottelemaan niin täydellisesti, että se nuolee kuin koira ruoskijansa kättä. Kun verot, hinnat ja maksut nousevat valtiovallan toimesta ja yleinen turvattomuus ja rauhattomuus lisääntyy, Suomen kansa palkitsee tällaisen politiikan antamalla lisääntyvän kannatuksensa politiikan harjoittajille. Siksi nykyinen Suomen kansa on luotu orjakansaksi, sulautumaan kansojen myllyssä perseennuolijoiksi ja hännystelijöiksi. Tämä oli Tohatsun mielestä sitäkin kummallisempaa, kun vielä kolmekymmentä vuotta sitten suomalainen luopui ennemmin hengestään kuin vakaumuksestaan."
Toisaalta tulisimpiin purkauksiin liittyen voi väittää myös, että tavallaan juttujen aiheet on taitavasti valikoitu, sillä ne ovat eräänlaisia kestosuosikkeja kansan keskuudessa, kuten lainauksistakin saattaa ilmetä. Tuskinpa ikinä päästään sellaiseen tilaan, etteivät samaiset seikat saisi tunteita kuohahtelemaan kummallakin laidalla. Sosiaalidemokraattien ja keskustan toimien kovasanainen arvostelu on myös sitä sarjaa, ettei varmaan ihan hetkessä ole vanhenemassa. Ehkei aikaan saada mitään räyhäkkäimpiä revittelyjä, mutta asiallista fanaattista hehkua kyllä ilmenee, kun tuntemuksia tilitellään. Ainakin itse sanoisin, että Nikkari on osassaan paremmin vauhdissa yhteiskunnan epäkohdista hurjistuessaan. Kierroksia kohotellaan ihan hymyilyttävästi ja paasauskäsikin mallikkaasti sojottelee ja takoo tahtia.
"Antaapa päivien mennä ajan yksitoikkoisuudessa, sanomattomassa ikävyydessä, tihkuvassa suomalaisessa typeryydessä. Huomenna haukutaan kokoomus, ylihuomenna liberaalit, joille vanha Ståhlberg päästäisi pitkänomaisen puhkun... On puolueita Suomessa, ja osallistuva ihminen arvostelee niitä."
Kehaistaan nyt Kalliotakin sen verran, että vähintään mallikkaasti hän keskustan kiemuroista, kähminnöistä ja käärmeilyistä riehahtaa raivoamaan. Suorapuheisuutta ei ainakaan kartella ja kyllä näitä juttuja suu virneessä helposti runsaat 20 minuuttia seurailee. Kirsikkalan malli kuuntelemisesta ja osallistumisesta, eli muiden raivon lietsomisesta huvittaa myös ja Huovishenki laittaa tarinan pakettiin pikkuisen pirullisesti tälläkin kerralla. Tämän tarinan tapauksessa jäi kyllä sellainen vaikutelma, että Huovisen tekstiversio pitäisi sisällään hiukkasen ilkeämpää naljailua, mutta vain pienistä aste-eroista tässä on kyse ja mielestäni hyvinkin lähellä televisiointi seikkailee sävyjen suhteen. Näinpä sitä saa summailla, että kun on puolet jaksoista takana, niin ihan hyvin olen toistaiseksi viihtynyt, eikä vastaan ole vielä tullut kuin yksi tympeämpi tuijoteltava. Etenkin kolme viimeisintä osaa ovat olleet omassa lajissaan makoisaa katseltavaa ja pääsääntöisesti Huovisen tarinoiden kertailu tekstimuodossa on myös ollut mielekästä touhua.
Ammattimainen puolueenhaukkuja (1986) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti