maanantai 1. elokuuta 2016

Huovisen lyhyet erikoiset: kahden juopon joulu

Seikkailut elokuvamaailmassa ovat jälleen edenneet siten, että sotaisia aikoja on tutkailtu Irakin taistoja seuraillen ja sivuten tummemman huumorin tuikahdellessa. Muutakin rähistelevämpää viihdykettä on tullut toimintanälkään nautittua, mutta tylsistelevään tapaan sekä pienoisen aikapulankin takia nämä iltamat jäävät tarkemmin ruotimatta. Samalla se tarkoittaa sitä, että blogin suunnilleen nelivuotisessa historiassa vietetään noin nimikkeiden suhteen yksipuolisinta kautta varmaan ikinä, kun tämä Huovis-putki nyt tahtoo nytkähdellä eteenpäin. No, onneksi tilanne ei aiheiden suhteen ole lainkaan niin yksitoikkoinen, vaan kirjoa löytyy kivasti ja useinhan kyseinen sarja on ihmisepelien toikkarointeja sekä toilauksia varsin hymyilyttävään tapaan tutkaillut, ja luultavasti samassa hengessä hömpötykset jatkuvat. Viimeksi mietiskeltiin, millaisen tuomion ansaitsee törkeästi käyttäytyneen aviomiehen hengiltä myrkyttänyt vaimo tarinassa Erään murhan motiivit. Miekkonen siinä sikaili sinnikkäästi ja niinkin reippaasti, ettei vankila-aikaa katsottu lainkaan tarpeelliseksi ja vielä tapporahaakin palkkioksi jaeltiin. Myrkyttelyt ja murhailut olisi aikomuksena vaihtaa jouluisempiin tunnelmiin ja tuntemuksiin hieman valtavirrasta poikkeavaa juhlistelua silmäillen.

"Molempien juoppojen tausta on varsin samanlainen. Nuorempana on oltu kohtalaisilla asemapaikoilla yhteiskunnassa. On ollut toimeentuloa, omaisuutta, perhe ja vähän vaikutusvaltaakin yhteisissä asioissa. Mutta kuin huomaamatta alkoholi hiipi elämänkuvioihin ja alkoi ottaa yhä isomman osan päivien kulusta. Pitkään kesti viinan uuvutusvaihe, vaan viimein se otti pitävän puolinelsonin ja nujersi Aatun ja Iivarin selälleen maahan. Työhommat jäivät yhä vähemmälle, perhe kasvoi talosta ulos, katkeroitui, häipyi maailmalle. Myötiin talot, myötiin autot, kaikki myötiin. Kaikki meni. Mutta yhä vain oli kädellä taipumus kohottaa viinalasia, ja halullinen kita siemaili kerran vauhtiin päästyään hellittämättä ryyppyjä. 
Kaikki kulki ennalta suunniteltua rataa, sillä viina on sinänsä suunnitelma, ja sen luonnonopilliset raiteet ovat vankat..."

Kirjallisesta versiosta poiketen jakso pyörähtää vauhtiin lumiselta hautausmaalta, jossa muistokivet pimeydessä seisovat ja sieltä löydetään myös Heikki Kinnusen esittämä Huovishenki nököttelemästä. Ennen kuin lähdetään tarinan varsinaisia kaveruksia esittelemään, niin luvassa on lyhyttä alkoholi-infoa, pikkuisen piruilevaan sävyyn, kuten kertojan tapoihin kuuluu. Siinäpä hän juttelee, miten intohimoinen viinaharrastus jää usein läheisten osalta isommin arvostamatta, kun reiluja ryyppyjä kaadellaan kitusista alas. Saattaapi tämä touhu muun perheen osalta näyttää ennemmin murheelliselta. No, mitään eeppistä viinamonologia ei heppu sentään suivaannu katsomoon suuntaamaan, vaan hiljalleen astellaan kohti vähemmän koristeellisia viimeisiä leposijoja, joiden risteistä löytyvät nimet Aatu ja Iivari. Sattuupa niin, että juurikin samanlaisilla nimillä tunnetuista tyypeistä tässä olisi tarkoituksena tarinoida.


"Ruosteisella litranmitalla hän ottaa lypsylämmintä mallaslientä toisesta ämpäristä. Hän lisää siihen sokeria ja murentaa liemeen hyvänlaisen hiivapalan. Tuossa puskuliuoksessa kun käyminen pääsee raivoonsa, niin silloin hän illalla tyhjentää sen ämpäreihin. Johan alkaa olut tekeytyä ikääntyneelle juoppolallille!"

Herrojen historiaa kertaillaan pikaisesti puhellen molempien nähneen päiviä parempia, kun on ollut perhettä, varallisuutta ja muutakin mukavaa, mutta niinpä vain on viina alkanut kiinnostamaan ja uuvutustaistelun päätteeksi korvannut miltei kaiken muun sisällön elämästä. Kumpikin on läheisensä, talonsa ja tarvikkeensa juopotellut pois ja päätynyt erinäisten vaiheiden kautta karuihin hylkymökkeihin asustelemaan keskelle korpimaita. Vaikka materiaalinen omaisuus on pitkälti kulauteltu kurkusta alas, niin niukka eläke antaa eräänlaisen mahdollisuuden harrastelun jatkamiseen, kuten yläpuolelta löytyvässä lainauksessa osuvasti kuvaillaan, eli toisin sanoen köyhempiinkin aikoihin keinot keksitään pään sekoittamiseksi, jos vain tahtoa ja puhtia riittää. Jouluaatto on kuitenkin asia erikseen, mitä juominkeihin tulee, eikä silloin sovi kurkkua kostutella kotitekoisella aletavaralla, vaan kaverille pitää mietiskellä hiukkasen hienompaa lahjusta ja sitä ihkaoikeaa ainetta.

"He availevat ääneti pakettejaan. Tämä on jo viiden vuoden takainen traditio, tämä lahjajuttu. Rapisteltuaan paperit auki, huomaa Aatu saaneensa puoli kiloa sipulimakkaraa ja pullon Karhuviinaa. Iivari saa puoli kiloa lauantaimakkaraa ja pullon Kievariviinaa. Lahjat ovat olleet täsmälleen samat jo viitenä vuotena! Kun ei ole varaa koko vuonna kuin kiljuun, niin jouluna on oltava oikeaa ainetta."

Askareensa arkiset ja tuikitarpeelliset hoidettuaan Iivari (Martti Kainulainen) pakkaa kaverin lahjat reppuunsa ja lähtee lyhty kädessä hiihtelemään kohti Aatun (Martti Pennanen) mökkeröä, jossa myös on joulupuuhien parissa aikaa kuluteltu. Ilmeisesti kumpikaan ei ole joutunut liikoja aivokapasiteettiaan venyttelemään, mitä lahjavalintoihin tulee, vaan linja on pelkistetty ja eräänlainen perinnekin päässyt muodostumaan, sillä herrat ovat jo viiden vuoden ajan vaihtaneet tismalleen samanlaiset kääröt, joiden sisälle kätkeytyy kirkasta viinaa ja makkaraa. Kerran voidaan lahjapullosta kaverille kaadella, mutta kuten kertoja tiedottelee, siitä eteenpäin pitää omasta nesteytyksestä huolehtia. Tarkkaa maistelua ja annostelua harrastellaan, mutta kunhan kehut on vaihdettu, niin päästään puhelemaan seikoista monenmoisista. Ensin itsetuntoa kohotellaan kehuskelemalla, miten uhrautuen ollaan Alkon työväen onnellista sekä turvallista elämää varmistamassa. Kunhan alkoholi enenevissä määrin pääsee vereen sekoittumaan, niin samaan tahtiin juttuihin kertyy lennokkuutta, vaikkakin myöhäisillan ja laskuhumalan väsy juhlakansaa vaanii valppaana...



"Heidän puheensa saavat vauhtia. Lämpimin sanoin, vailla katkeruutta he kuvittelevat miten Alkon johtajat ja myyjät perheineen viettävät joulua turvallisissa kodeissaan. Ja kenen ansiota tämä on? No tietysti Aatujen ja Iivarien, jotka pyyteettömästi ja uhrautuen ovat koko ikänsä olleet Alkon jämeriä asiakkaita. Aatu ja Iivari ihan näkevät onnellisia alkolaisperheitä, pieniä lapsia, hyväpalkkaisia johtajia ja hyväntuulisia myyjiä, joilla on pitävä sosiaaliturva, miellyttävät työolot ja lyhyet työajat."

Huovinen itse näistä juopottelevaisista joulujuhlijoista kirjoitteli vuonna 1976 novellikokoelmaan Ronttosaurus, josta tuttuun tapaan nämä muutamat lainaukset kopioin. Minulla ei ainakaan ole tietoa, että tämä tarina olisi jossakin myöhemmässä koosteessa kokenut toisen tulemisen, mikä vähäsen ihmetyttää, koska mielestäni moni kuivempikin juttu on päädytty julkaisemaan uudelleen. Televisiosovituksesta vastaa ohjaaja Pauli Virtanen ja Matti-Juhani Karila, eikä kaksikko ole selvästikään pyrkinyt pitäytymään alkuperäistarinan kopioinnissa ruudulle, vaan poistoja sekä merkittäviäkin lisäyksiä on päädytty kyhäilemään, kun Huovisen sivumäärältään yhdeksään kappaleeseen venähtänyt lyhyt erikoinen on noin 24-minuuttiseksi televisioviihdykkeeksi venäytetty.

"Renttuiluelintaso oli laskenut, mieskunto oli mennyt sen tiensä ja ikääkin oli molemmilla kuudenkymmenen korvilla. Nyt he elävät omalaatuisesti. Raha ei riitä viinaan, mutta kiljua he pystyvät toki valmistamaan. Siksi puhiseekin kiljupönttö alituiseen mökin nurkassa."

Kenties tämä jouluinen vierailu ei sitä perinteisintä aikakauden juhlintaa edusta, ainakaan siinä mielessä, mitä elokuvien ja sarjojen puolella tuodaan yleisemmin esille. Vaikka kahden ikääntyneen vekkulin jouluilottelu eräänlainen outolintu olisikin ruutuviihdykkeiden maailmassa, niin ainakin itse sitä suopein silmin ihmettelen. Hautausmaalta aloittelu saa toki pikkuisen säpsähtämään, että säädelläänkö sävyjä synkempään suuntaan kenties, mutta sellaiset huolet osoittautuvat melkoisen nopsasti turhiksi, sillä kohtalaisen lupsakasti läpi aattoillan ystävykset turisevat. Muutenkin vaikuttaa siltä, että televisioversion tekijät ovat pikkuisen kirjailijaa kepeämmällä linjalla liikkeellä, sillä esimerkiksi novellin asuntokurjuutta kuvaavat pätkät on typistelty, eivätkä mökkeröt niin rähjäisiltä lopulta vaikuta, vaikka kaukana loistolinnoista ollaankin. Muutenkin syöksy surkeuteen ei aivan samanmoisena näyttäydy, kun herrojen historiaakin on päädytty pikkuisen nipsaisemaan ja ankeammat elämänpolut jätetään väläyttelemättä sekä valaisematta tarkemmin. Ainakin tälle lukija-katsojalle syntyy mielikuva, että Huovinen katsoo hahmojaan tuikeammin, vaan eipä silti mistään vihaisesta vilkuilusta sovi sössöttää. Sarjassa taas painotellaan nousuhumalaista tunnelmointia hilpeine höpöttelyineen, mistä iloa hiukkasen katsojaankin takertuu.



"Viimein Aatu tarjoaa Iivarille palan sipulimakkaraa. Ja Iivari Aatulle lauantaimakkaraa. Mutustellessaan he korostavat toisilleen voimakkaasti, etteivät he ole mitään huoltolaitoksen hoidokkeja, vaan ylpeitä, itsellisiä juoppoja, jotka taistelevat loppuun saakka..."

Kumpikin näistä näyttelijöistä on jo sarjan puitteissa päässyt vilahtamaan kotikatsomossa, sillä Pennanen oli tosiaan tuomaroimassa edellisessä surmajutussa, kun taas Kainulainen piilotteli pulloja pohjoiseen hyvinkin hykerryttävästi tarinassa Viinankätkijä. Kyllähän herrat hyvin yhteen pelaavat ja eräänlaista sielujen sympatiaa pystyy aistimaan, kun vapauden sekä riippumattomuuden kriikaisuja loppupuolella kajautellaan. Televisioversioon tuupatuista lisäyilyistä näihin kiekaisuihin liitellään kohtalaisen mittava tarina merkittävän tienhaaran kohdalla olevasta tikasta, joka joutuu pahojen päänsärkyjen seurauksena etsimään uudenlaista huomista. Suurena kysymyksenä on sopeutuminen vai kuolema, joka jouluaattoa juhlistelevien kaverustenkin mieltä askarruttaa. Raskaan työn seurauksista kärsivä palokärki ei käsikirjoittajien mielikuvituksesta ole peräisin, vaan tämä osuus on hyvinkin pitkälti napsittu Huovisen lyhyestä erikoisesta Lintuja elämänmuutoksen edessä ja tarkemmin sen ensimmäisestä osiosta Palokärki ja migreeni. Lintujuttu löytyy myös kokoelmasta Ronttosaurus ja vieläpä heti joulutarinan perästä. Sarjan tekijöille nostaisin hattua, sillä melkoisen luontevasti ja osuvastikin nämä yhteen liitellään, eli varsin kivana laajennuksena tätä katselen.

"Päivät menivät ryyppyjä kerjätessä linja-autoasemalla. Vähäiset tilapäistyöt loppuivat lyhyeen, sillä kun parin pullon hinta on tienattu, miksi jatkaa enää typerää reutomista?"

Kahden kaveruksen lisäksi käytännössä ainoa kuvissa vilahteleva tyyppi on Huovishenki, eli toistaiseksi niukimmalla miehityksellä edetään. Kinnusen jutusteltavaksikin on kirjaversioon nähden lisäilty muutamia lauseita avauspuheenvuorosta lähtien, jossa hän mietiskelee, miten juopottelijat on mielletty huonoiksi ihmisiksi ja näitä valintoja kohtaan on suunnattu tylympää käytöstä, eikä kovin ymmärtäväisin mielin ole tiuhaan tyhjenevien tuoppien elämäntapaa katseltu. Muutenkin kotimaan alkoholipolitiikkaa ja yleistä suhtautumista aineeseen ruoditaan, kunhan kumppanit pääsevät vauhtiin mietiskellessään, miten talouden rattaat vaativat vimmaista ryypiskelyä, mutta julkisesti ei kuitenkaan saisi humalassa taivaltaa. Kaksinaamaisuus se sieltä jälleen pilkahtelee, mutta eipä tästäkään mitään tiukinta tilitystä lähdetä vääntämään. Sävy on ennemmin piruileva, kun puhellaan, miten juomavelvollisuus lankeaa tiettyjen ristiksi ja näitä taakkoja kantavat voisivat yhdistyä voimakkaaksi liikkeeksi omine vaatimuksineen. Mainittu Viinankätkijä tulee ainakin etäisesti mieleen miekkosten jutuista ja saa jälleen pohtimaan, että Huovisella saattoi olla pikkuisen hampaankolossa Suomen ilmapiiriä kohtaan kulauttelun suhteen.



"Hän hiihtää tuiskussa ja lämmin tunne asuu rinnassa. Pullossa on vielä kolme neljäsosaa jäljellä... Lännessä on taivaalla voimakas kajastus. Siellä on kirkonkylän valot. Taitaa tuisku asettua keskiyöllä. Taivaan laki kajastuksen päällä on lyijynsinertävä. kunhan ei lauhtuisi."

Näistä ja muistakaan seikoista Huovishenki ei kuitenkaan lähde viimeisessä vilahduksessaan paasaamaan, vaan siinä missä tyypillä usein on ollut paljonkin asiaa ennen lopputekstejä, niin tässä tapauksessa hän tuntuu jäävän sanattomaksi. Selvästikin jotakin tekisi mieli lausahtaa ennen ruudusta poistumista, mutta kiusauksia silloin tällöin voidaan vastustaa. Sopinee tähän väliin huomauttaa, että Kahden juopon joulu tosiaan on järjestyksessä viimeinen sarjan jaksoista ja sinänsä näkisin, että siinä mielessä tämä lopettelu osuu nappiin ja jättää hymyn huulille. Silloin tällöin vaikeneminenkin voimakkaasti viestittelee. Joka tapauksessa sarja ei omalla kohdalla vielä päätöstään löydä, sillä olen hypännyt parin osion yli kirjahyllyn puutteisiin vedoten. Luulenpa, että pientä taukoa on luvassa ennen kuin saan ne puuttuvat niteet hankittua, mutta toivottavasti elokuun aikana projekti on paketissa. Toistaiseksi Kahden juopon joulu nousee nähtyjen jaksojen joukossa kärkikolmikkoon, ja joulun henkeen hyvinkin sopien siihen ujutellaan ystävyyttä ja lämminhenkisyyttä. Hieman vinksauttaen toki, mikä sarjan yleiseen menoon sopii ja siitä edelleen tykkäilen. Oli sitten kyse lintuparkojen kovien työmaiden pähkäilystä tai vaikkapa parin nurjempia polkuja kulkevan miekkosen illanvietosta, niin näihin onnistutaan omanlaistaan vinkeyttä sekä veikeyttäkin hönkimään.


Kahden juopon joulu (1986) (IMDB)

1 kommentti:

  1. Sinä saat pitää omasi. En katso ao. rainaa enää koskaan. Hieno on ja muistan ilman katseluakin joka repliikin.

    VastaaPoista