Eihän tämä nyt käsittelyyn napattava toisenlainen hivenen alhaisemmilla kierroksilla räyhäävä rymistelyreissu mitään kehnoa vääntöä ja nahistelua muistikuvieni mukaan edusta, mutta onpa jostakin syystä jäänyt harvemmin uusittujen joukkoon. Ainakin tässä vaiheessa muistelisin, ettei kehnosta laadusta niinkään olisi kyse siinä, että kertailut ovat vähemmälle jääneet, mutta sen voinee töksäyttää suoremmin jo heti alkuun, että vähän tylsänpuoleiseksi kovistelu paikoin käy, etenkin jos teoksesta tahtoo helpotusta löytää ankarampaan toimintanälkään. Taitaapa olla jopa niin, että edellisestä vilkaisusta on jo miltei vuosikymmen, niin onkin hyvä hetki tarkistella, mitä sitten tapahtuu, kun täysin väärää tyyppiä härnäillään kohti kiehumispistettä, jolloin närästyslääkkeeksi kaapataan kätöseen haulikko ja lähdetään riitoja setvimään. Kotisohvan puolella tähän touhuun on tietysti hyvä varustautua parilla mieltä hilpeyttävällä juomalla, sillä kun hehkuvan ja kuuman auringon alla kostotoimenpiteitä harrastellaan, niin kuivaahan sitä kurkkuakin...
Reippaan rytmikkäällä musiikilla alkutekstit pyöräytellään, mikä ei tietenkään aikakauden toiminnalliselle revittelylle erityisen omituista ole, mutta näistä tahdeista ei kuitenkaan heti loikata haulikkohippasille tai lähimmäistä mukiloimaan, vaan aurinkoista ja kenties helteistäkin arkieloa seuraillaan. Vince Majestyk (Charles Bronson) on tullut kylille autoaan tankkaamaan ja asioille muutenkin. Menopelin ovesta löytyvä teksti tiedottelee, että meloneilla elantoa hankitaan ja satokausi onkin kääntymässä hektiseen vaiheeseen, mikä tarkoittaa kausityöntekijätarpeen jyrkkää nousua. No, herra ei selvästikään ole hötkyilevämpää lajia, vaan rauhallisesti asettelee lätsää päähänsä ja makselee ostoksensa. Samaisella huoltoasemalla on kuitenkin kehkeytymässä pienoista kärhämää, koska paikkaa pyörittävä heppu ei millään tahdo antaa pihalle pysähtyvien siirtolaisten käyttää aseman vessaa vedoten aiempiin kielteisiin kokemuksiinsa. Majestyk näkee tällaisen touhun kuitenkin tarpeettomana kiusantekona ja hiukkasen kovistellen tahtoo tokaista, että nyt järkeä käteen.
Ehkei tästä lyhyestä väännöstä sentään mitään arkisankaruuden palkintoja jaella, mutta Nancy Chavez (Linda Cristal) tuntuu tovereineen olevan kiitollinen suoraselkäisyydestä, mikä taas saa Majestykin utelemaan, että löytyykö kokemusta peltotöiden suhteen ja kelpaisivatko poimintaurakat. Molempiin vastaus on myönteinen ja hetkeä myöhemmin istuskellaan autossa köröttelemässä työmaita kohti, jolloin selviää myös, että Chavez tekee ahkerasti hommia ja valistustyötä parantaakseen työntekijöiden olosuhteita. Tämä paljastus ei silti saa Majestykia vetämään tarjoustaan pois, vaan hän kertoilee, että 65 hehtaarin viljelmiä hoitaa ja nyt olisi pakko onnistua sadon suhteen. Edellinen vuosi tuotti tulokseksi ilmeisen epäonnistumisen ja taloudellinen tulevaisuus on hyvinkin huojuvaisessa tilassa ja kaukana turvatusta. Sekään ei aina riitä, että itse yrittää ahkerasti ja on valmis tekemään koviakin päiviä elantonsa eteen, vaan noin vain pyytämättä saattaa tielle tupsahtaa joku tuntemattomuus, joka tahtoo heitellä kapuloita rattaisiin entisten hankaluuksien lisäksi.
...Yksi tällainen härski heppu on Bobby Kopas (Paul Koslo), joka on täysin omalla valtuudellaan tuonut Majestykin pelloille hyväksi katsomansa poimintaporukan. Tilusten omistaja taas on sitä mieltä, ettei tällainen palkkailu ole lainkaan sopivaa ja kyseenalaistaa siinä samalla tyyppien osaamisen tason, eli liekö jotakin joutoväkeä vai mitä, mutta hän pitää itse huolen käsiparien etsimisestä. Tunnelma alkaa kiristyä, kun Kopas vihjailee, että ellei homma miellytä ja yhteistyö lähde sujumaan, niin saattaapi seurata seikkoja ikävänpuoleisia. Tempaapa hän vielä pyssysen tassuunsa korostellakseen uhkauksensa tehokkuutta, mutta Majestyk pitää päänsä viileänä ja laskee tämän yhtälön siten, että kolhujen kärsijänä onkin aivan joku muu kuin hän itse. Uhittelua ei todellakaan olla kumartelemassa, vaan seuraavana tuokioisena onkin jo vastatarjouksena tossua naamatauluun. Hiukan siis mietittävää Bobbylle, että mitä kannattaa tulla toisten maille huutelemaan.
Pellolla päästään selkkauksen jälkeen aloittelemaan sadonkorjuu-urakka, mutta eipä sekään pitkään saa ongelmitta jatkua, koska paikalle porhaltaa poliisiporukka, joka tahtoo laittaa Majestykin rautoihin. Pitäisi lähteä kuultavaksi asemalle, sillä samainen Kopas on jo ehtinyt nostamaan syytteen pahoinpitelystä. Asiaa ei yhtään auta sekään, että Majestykin menneisyydestä paljastuu jo yksi tuomio vastaavasta rikoksesta. Hommaa johtava komisario ei tunnu paljoakaan piittaavan Majestykin vedotessa, että pitäisi päästä pikapikaa takaisin pellolle, sillä elanto on uhattuna. Toisen ehdotellessa käsittelyn siirtämistä muutamalla ratkaisevalla päivällä päätetään poliisin toimesta, että koppiin vain lusimaan ja vartoilemaan ensimmäistä oikeuskäsittelyä. Työtä olisi tehtävänä enemmänkin, mutta eipä se muita huoleta, ja voitaneen todeta, että reilukerho kokoontuu jälleen. Jos joku sattuu luulemaan, että tällainen jäynäily Majestykin lannistaisi ja saisi muuttamaan mielensä suopeammaksi pahantekijöitä kohtaan, niin eipä juuri hepun luonteenlaatua tunne.
Telkien takana nökötetäänkin tovia myöhemmin melkoisen tympääntyneenä edeltäneisiin käänteisiin, ja saattaisikohan mielessä pienoista halua riidan haastamisellekin kuohahdella... Joka tapauksessa Majestyk alkaa piikittelemään saman sellin toisella puolella pöydän ääressä istuvaa miekkosta (Al Lettieri), joka tuntuu olevan tulistuvampaa lajia. Pikaisesti Majestykille selvitelläänkin, että kyseessä on Frank Renda, eli pahamaineinen palkkatappaja, jota ei ehkä kannata ensimmäisenä sellipäivänä alkaa härnäilemään. No, Majestyk ei ole näistä tietoiskuista moksiskaan, mutta eipä sanailuista silti sen suurempaa kärhämää kehkeydy. Virkavalta on siis onnistunut viimein nappaamaan Frankin, jota on aiemmin epäilty useammastakin murhasta, mutta lipevänä ja häikäilemättömänä heppuna on onnistunut vapautensa säilyttämään. Nyt kuitenkin olisi vankikuljetuksen määränpäässä odottelemassa murhasyytteen seuraukset ja samaan linja-autoon joukko muitakin tuupitaan, mukana tietysti Majestyk.
Vähemmän odotettu tilausajo nitkahtelee liikkeelle, mutta taitaapi eräällä porukalla olla parikin kujetta mielessä sen suhteen, sillä Frankia ei todellakaan kiinnosta vaihtaa vapauttaan vankilaelämään. Keskellä kirkasta päivää saadaankin melkoinen luotijuhla viriteltyä ja pian puolituhotussa menopelissä Frank karjuu vapauden avaimia käsirautoihinsa, mutta näitä taikakapineita lähempänä luuhaava Majestyk pitää edelleen päänsä kylmänä ja kyhäilee tulipalojen roihutessa ja ruumiiden kertyessä oman suunnitelmansa tilanteen ratkaisemiseksi. Niin saakin alkunsa kahden hyvinkin eripuraisen miehen pakomatka kohti syrjäisempiä seutuja. Selvää on, ettei tässä olla ylimpää ystävyyttä synnyttelemässä kummankaan toimesta, vaan pitkämielistä vihanpitoa on ennemmin luvassa. Frank yrittää sovitella asiaa rahakkaalla tarjouksella, mutta valitettavasti neuvottelupöydän toisella puolella istuu melkoinen jääräpää, mikä tarkoittaa, että asiat on kertakaikkiaan vietävä riittävän pitkälle ja siitä roimasti ylikin. Jos tämä vääntö rettelöinteineen sitten tuottelee ruumiin tai pari, niin turhapa niitä on enempiä voivotella...
Kertailun jälkeen sopii todeta, että tässä tapauksessa muisti pelailee vähintään ihan kohtalaisesti, sillä tarina, toiminnan tahti ja vääntöjen sävytkin melko hyvin olivat mieleen taltioituneet. Mitä ruudulla nähtäviin yhteenottoihin ja räiskyttelyihin tulee, niin onhan tämä ehdottomasti hiukkasen tapahtumaköyhää tohinaa, joka ottaa aikansa ennen kuin tarvitsee lopullisia selvittelyjä lähteä harrastelemaan. Selvää sekin tietysti on, että vauhtia tietoisesti hillitään jarrujen puolittain laahaillessa hyvän osan koko kostomatkasta alkupuolen kinasteluineen ja lisäksi arkisempaa otetta painotellaan sekä hurjastelujen että tappelujen suhteen, minkä voisi summailla vaikkapa siten, että reipasta viuhtomista ja visuaalista tylyyksillä tyylittelyä hekumoiva luultavasti kokee kohtalaisen pettymyksen. Onneksi se ei silti tarkoita elokuvan olevan kuiva sekä tylsä turhake, vaan vähitellen kiristyvä periaatteista voimaa ammentava ja lain kirjaimesta vähemmän välittävä nousu vääryyksiä vastaan kyllä omat nautintonsa tarjoilee ja vähän vinksahtaneellakin tavalla viehättää, mistä kiitos suuresti kuuluu Bronsonille.
Riehakkaimpina päivinään Bronson ehtikin toimimaan erinomaisena apurina viikatemiehelle lähetellen sielupoloisia manan maille sarjatuliasetuksella, josta parhaana esimerkkinä mielestäni edelleenkin toimii toisten parjaama ja eräiden ylistämä Death Wish 3, josta on omalla kohdalla kuoriutunut reipas ikiviihdyttäjä, mutta Vince Majestyk ei aivan samanlaiseen vimmaiseen tappotouhuun pyrikään villiintymään kuin mitä herra Kersey mainitussa toimintatykittelyssä puuhastelee. Majestykin matkalle mahtuu vähän muunlaistakin menoa kuin vain ruumista ja raatoa ruudinkäryn koristaman polun varrelle. Rauhallisemmasta kokonaisuudesta huolimatta kieltämättä tutulta vaikuttavaa osaa Bronsonille sovitellaan, eikä näihin nahkoihin sujahtaminen tunnu tuottavan suurempia tuskia. Meloniviljelijänä Majestyk hääräilee, mutta kyllähän sitäkin puolta sivutaan, että eletyn elämän aikana on päässyt kertymään kovissa koitoksissa varsin käteviä erikoistaitoja. Bronsonin elokuvia katselleille lienee tuttua juonikäännetavaraa, että surman ahne suu haukkaisee lähes koko lähipiirin, eli siihen kitaan menee perhe, ystävät ja tuttavat. No, ehkei tässä tapauksessa aivan niin tylyä ja kalmaista kyytiä ole luvassa, mutta pakkohan sitä on hiukan hymyillä, kun piru sentään toisen melonitkin räiskytellään tohjoksi ja tärviölle!
Halu onnistua omilla ehdoilla on kova ja kun tällä tavalla tärvellään elantoa, niin pitäähän tihutöitä tekeville lähteä laittamaan vastaan. Siinä vaiheessa ei paljoakaan kiinnosta, vaikka nenän edessä roikotellaan helpomman ja ennen kaikkea turvallisemman elelyn mahdollisuutta, vaan jääräpäisesti yhden miehen armeijana astellaan vääryyksiä vastaan. Kiusankappaleiden juoksumiehinä toimivia virkavallan edustajia kohtaan ei tietysti ole paljoakaan kunnioituksen rippeitä varastossa, vaan jossakin avoimen halveksunnan ja vaivoin peitellyn ivailun välimaastossa liikuskellaan. Henkenä onkin, että tietyn rajan jälkeen ei enää tuumaakaan periksi, ja pikkuhiljaa pitäisi toisella puolella rähistelevillekin selvitä, ettei tämä kaveri ole luovuttamassa, vaan entistä päättäväisemmin vastaa härnäilyyn. Oikein kukaan porukassa ei ole ensimmäisenä viheltämässä hengenvaarallista hippaa poikki, vaan intomielin ollaan viemässä peliä pidemmälle, eikä katsomon puolella oikein tee mieli vastalauseita huikkailla periksiantamattomuuden suhteen. Päätä seinään uudestaan ja uudestaan!
"It ain't sunk into that thick brain of yours yet. See, everything goes a lot easier and a lot less trouble when you're doing business with me. You understand what I'm talking about?"
"You make sounds like you're a mean little ass-kicker...only I ain't convinced. You keep talking and I'm gonna take your head off."
Pahisporukkaan liittyen voisi todeta, että Kopas ja Renda tuntuvat kovasti uhittelevan Majestykille, joka lataa vastaan tylyltä tuoksahtavaa viileyttä. Kopas muovaillaan lähinnä rasittavan nilkin suuntaan, eikä suunsoitostaan huolimatta onnistu suurempia tuntemuksia oikein missään mielessä nostattelemaan. Lettierin esittämästä Rendasta taas huokuu pariakin astetta enemmän uhkaavaa kovanaamaisuutta, ja eräiden muidenkin roolitöiden ansiosta hänen vastenmielisyyspisteensä ovatkin huomattavasti korkeammalla. Siinä mielessä hän on Majestykin kanssa samasta puusta silpaistu, että vaikka se himoittu vapaus on jo nurkan takana, niin pitää pakkomielteisesti pyrkiä tilejä tasailemaan. Niinkin pahasti onnistuu Majestyk käytöksellään livahtamaan ihon alle, että tämän lihaa pitäisi ihan omin kourin päästä kurittamaan. Kostoa kiitos, ja vieläpä niin, että toinen sen todellisten tuskien kautta tuntee ennen hengenheittoa! Yksi omasta mielestäni elokuvan hykerryttävimmistä hetkistä onkin, kun Renda suorasanaisesti yrittää Majestykia tulevilla murhapuuhilla pelotella, mutta toinen tyytyy tirvaisemaan turpaan vinoillen kaupanpäälliseksi. Ehkä siinä pelätyn palkkatappajan leuka vähän loksahtelee muutenkin kuin vain muksauksen voimasta. Eihän tässä mitään komediaa olla tekemässä, mutta läpi elokuvan kulkeva tiukka asenne ja ote tekemiseen vähän väkisinkin vääntelee huulia hymyyn silloin tällöin. Miksikään viihdepommiksi ei tee mieli elokuvaa liioitella, mutta näitä kohtaamisia katsellessa noin sata minuuttia kohtalaisen sujuvasti sujahtelee.
Jotta päästään niihin käsistä karkaileviin kunnollisempiin kärhämiin, niin pitää löytyä pikkuisen pitkämielisyyttä, sillä ensimmäisellä puoliskolla ei hirmuisesti ole hurjia hutkimisia tarjottavanaan, vaan lyhyttä nahistelua sekä kovistelua. No, onhan siellä mukana myös vapautusoperaatio, jossa Rendan kamut käyvät vankikuljetuksen kimppuun revolverit räiskyen. Romua ja ruumiita kieltämättä kertyy kovassa kohtaamisessa liekkien leiskuessa, mutta melkoista perustavaraa sekin minusta on, eikä mitään pysyvää muistijälkeä lätkäytä toiminnallisten huippuhetkien joukkoon. Majestykin ja Rendan vastahakoinen yhteinen taivallus ensin mainitun erämaamökille väläyttelee myös lyhyttä voimankoetusta, vaan sekin on oikeastaan ohi ennen kuin kunnolla pääsee vauhtiin. Lyhyt ja ytimekäs nujakointi toki sopii elokuvan henkeen, mutta kyllähän sitä mielellään seurailisi vähän mittavampaakin mittelöä herrojen välillä.
Melonivarastolla tosiaan nähdään jokseenkin poikkeuksellinen "tulitaistelu", jossa kyllä räiskyy ja punaista roiskuu, mutta mutta... Varsinaisiin kostotoimiinsa Majestyk pääsee vasta reilusti tunnin tuolla puolen, mistä poikii piiritystä, kaahailua vauhdikkaine kaasutteluineen kohti erämaiden kanjoneita ja kallioita, eli sinällään yritystä on ladata vähän monipuolisemminkin rypistystä ja ruhjomista. Kuitenkin joutuu hiukkasen valittelevaan sävyyn toteamaan, että kunhan tulee aika painella liipaisimia viimeisiä kertoja lähetellen tuonen teille saattelevia terveisiä, niin vähän vaisut tunnelmat jälkeen jäävät. Bronsonin virnistelyt tietysti ilahduttavat, eikä kyseessä muutenkaan mikään pelkkä pettymys ole, mutta niinpä vain on tullut tuijoteltua paljonkin tiukempia ja tuimempia huipentumia, ettei näistä lopetteluminuuteista millään hirmuisia hehkutuksia saa aikaiseksi. Pätevää posauttelua, joka olisi puolestani saanut vimmautua vähän villimmäksikin tulitaisteluksi. Ammattimiehet ilmeisesti haluavat hoitaa homman napakasti pakettiin ja puupalttooseen.
Sinänsä tietysti sopii kuvioihin, ettei loppurähinöistäkään mitään satojen verilitrojen ja tauotta tulittavien tappovehkeiden hurmejuhlia viritellä. Varsin pienestähän ne vihamielisyydet tässäkin tapauksessa alkunsa saavat, kun muistelee, miten Kopas ryhmineen ilmestyy Majestykin maille omin luvin ja tahtoo tehdä epäonnistuneen temppunsa päälle vielä toisen keljun jäynän. Useinhan Bronson saa elokuvissaan melko nopsasti kostettavakseen vaikka niitä murhatöitä, mutta onhan näitä vähäisemmistä väännöistä käynnistyviä koitoksiakin tullut silmäiltyä. Esimerkiksi taannoin kommentoitu Death Hunt lähtee liikkeelle Bronsonin esittämän hahmon pelastaessa julmien kourien kohteeksi joutuneen koirakaverin, mikä melko vauhdikkaasti kiihtyy useita henkiä vaativaksi laajamittaiseksi ajojahdiksi läpi erämaan. Chato's Land taas paisuttelee syrjinnästä syntyvän saluunatappelunsa melko mielettömiin julmuuksiin, jossa yksi ja toinen jo kesken reissun pohdiskelee, ettei touhussa enää hetkeen ole mitään järkeä ole ollut, mutta niinpä vain katkerat kostonpolut tallustellaan loppuunsa saakka enemmän tai vaikka vähemmänkin vapaaehtoisesti. Mainitsen nuo kaksi nyt omasta mielestäni selkeästi parempina esimerkkeinä Bronsonin teoksista, joissa pienet kiistat saadaan kehiteltyä pisteeseen, jossa vastapuolen henki tosissaan tahdotaan puristella ja kuristella pois järkikullan sumentuessa polttelevan vihan tieltä. Lettieri toki kovasti tässäkin uhoaa ja muutenkin meno on paikoin kohdillaan, mutta siitä huolimatta väittäisin, ettei Mr. Majestyk onnistu tunteita aivan yhtä punaisiksi kuumentelemaan kuin kumpikaan mainituista.
Jos tahtoisi vielä Bronsonin filmografiasta kaivella samantapaisia piirteitä sisältäviä elokuvia, niin mieleen tulee nopsasti viime vuonna uusimani Borderline. Siinähän oikeastaan painotellaan vieläkin enemmän toiminnan kustannuksella halpatyövoimana käytettyihin siirtolaisiin liittyviä ongelmakohtia. Myös Mr. Majestyk tekee alkuminuuteillaan selväksi, ettei eteläisen rajan toiselta puolelta Yhdysvaltoihin saapuvia läheskään kaikkialla kovin suopein silmin katsella ja jatkossakin tulokkaiden kyyti on kylmää. Yöllisiä kovisteluja tuntemattomien aseheppujen toimesta sekä muuta vähemmän mukavaa yllätystä kestettäväksi sysäillään raskaiden peltotöiden päälle, eikä siinä ilmapiirissä ole juuri kellään kivaa ja toiset joutuvat kovempiakin kolhuja kestämään. Mukana hääräilee sitten Cristalin esittämä Chavez, joka pyrkii parantamaan työväen kohtelua ja oloja, mutta mielestäni hahmo jää vähän puolimatkaan ja elokuvan edetessä siirtolaisten oikeuksien ajaminen alkaa vaihtua Majestykin ihastuksen kohteena olemiseen sekä tämän apurina toimimiseen. No, Majestyk itse tietysti pitää huolen siitä, että näitäkin vääryyksiä voimakkaasti vastustetaan ja kiusantekijät saavat sitä, mitä tilattua tuli.
IMDB:n kätköistä taas löytyy sellaista triviaa, että tässä tapauksessa Bronson ei kuvauksissa olisikaan ollut ihan niin reilu heppu kuin roolihahmonsa, vaan onnistunut suututtamaan käytännössä koko kuvausryhmän heti alkuun, kun oli viivästyksestä närkästyneenä tiuskinut, että yksi ja toinen tyyppi voitaisiin vaihtaa pätevämpiin eurooppalaisiin. Tiedä sitten, sattuiko Bronsonille huono päivä, sillä oma käsitys on, että vähäsanainen miekkonen oli sinänsä mukava tyyppi, eikä tunnettu mistään muiden kaltoinkohtelusta tai nälvimisestä. Kaipa yhdellä ja toisella hermot silloin tällöin kärähtelevät, ja tuohon tapaan on tämä episodi IMDB:n triviapuolelle kirjailtu:
"On the first day of production, Charles Bronson got angry about a delay caused by a late transport truck carrying cars necessary for the scene that was to be shot. Finally, he yelled to director Richard Fleischer within earshot of the entire crew, "You know what this company needs - it needs a European first assistant and a European crew!" The crew was so insulted by this remark that at the end of the day, they told Fleischer they would be leaving the production. They were persuaded to stay, but for the rest of the shoot they never spoke to Bronson unless they absolutely had to. Later in the shoot, Bronson commented to Fleischer, "I just don't understand it. Nobody calls me 'Charlie' on this picture. They only call me 'Mr. Bronson'.""
Samasta suunnasta löytyy tietoa, että alkujaan Elmore Leonard kirjoitteli tarinan Clint Eastwood mielessään, sillä hän oli kynäillyt pari vuotta aiemmin ilmestyneen Eastwoodin lännenelokuvan Joe Kidd. Tuottaja Walter Mirisch taas oli suunnitellut, että Majestykin saappaisiin loikkaisi Steve McQueen. Näin jälkikäteen mietittynä kumpikin vaihtoehto mieltä kutkuttelee, mutta kyllähän Bronson nämä touhut hoitaa vähintään yhtä pätevästi. Kirjoittaja itse oli tosin hivenen toista mieltä Bronsonin kyvykkyyden suhteen, eikä ilmeisesti paljoakaan tykkäillyt Lettierin hiukkasen ylilyödystä pahistelusta, kun meni tuollaisia myöhemmin turisemaan eräässä haastattelussa:
"It was a similar story on Mr Majestyk, Charles Bronson's cult melon-farmer vs commerce drama. "A lot of people tell me they love that movie," Leonard says, obviously baffled as to why. "For instance, in Kill Bill 2, you go into Michael Madsen's trailer and there's a movie poster of Mr Majestyk on the wall. But Charles Bronson was just so" - he scrabbles for the right word - "just so predictable."Apart from casting one-trick talent, director Richard Fleischer committed the other common sin of cartoonising Elmore's bad guys. Big mistake. In Leonard land, the villains are often the books' heroes, with fully-fleshed back stories. Real people, not Looney Tunes caricatures. "Most of my movies make the bad guys over the top bad rather than bad, but human underneath," he complains. "In Mr Majestyk, Al Lettieri was so over-the-top evil that it ruined it.""
Ehkä sitten omalla kohdalla kyse on siitä, että tahtoo nähdä juuri sen tylsän ja ennalta-arvattavan Bronsonin tekevän sitä, mitä hän parhaiten osaa, eli vähäsanaisella viileydellä hoidellaan ilmenevät ongelmat pois päiväjärjestyksestä ja usein päiviltäkin. Tarvittiin näissä touhuissa sitten nyrkkejä tai järeämpää kalustoa, niin kyllähän sekin tietysti sopii, eikä hienotunteisuuksista niinkään väliä, vaan voihan kiusaajia kovemminkin kopuloida. Vincellä ei tosiaan ole mikään viikoista parhain menossa, mutta eipä kaveri heppoisesti hermoile, vaan hiukan virnistellenkin tylyttelee sekä säheltäviä poliisivoimia ja Rendan ryhmää. Siinähän sitä mieluusti mukana katsomon puolella hymyilee Bronsonin siivoillessa sotkuja tuttuun tapaansa. Valitettavasti itse en kuitenkaan saa Majestykin puuhista ja pulmista niin paljoa irti revittyä, että sen Bronsonin parhaiden joukkoon listaisin. Joillekin Mr. Majestyk on selkeästi arvostetummassa asemassa, ja kyllähän se piruillen virnistelevä tinkimätön asenne minuakin viehättää. Sepä ei yksinään riitä kohottamaan menoa miksikään elokuvaviihteen mestariteokseksi, etenkin kun toimintakin pikkuisen laahaa ja pari muutakin kohtaa olisi viilailua kaipaillut. Niinpä kokonaisuus näyttäytyy lähinnä ihan hyvänä toimintadraamana, jota ei ainakaan silloin kannata valita, kun tahtoo tauotonta rähistelyä ihmetellä. Blogin puolella olen yrittänyt pitäytyä näissä Bronsonin hivenen rauhallisemmissa teoksissa ihan tarkoituksella, mutta voihan olla, että niitä toisenlaisia tosipaikkojakin vielä ruoditaan ja naapurustoa siistitään kovemmilla käsillä sekä räiskyvin luotijuhlin...ja voihan olla, että tämä polku vähän väistämättä johtaa tuikeampia teoksia kohti...
Mr. Majestyk (1974) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti