tiistai 4. huhtikuuta 2017

Vanishing Point (Nasta laudassa)

Outojakin aikoja on elokuvamaailmassa tallustellessa tullut todistettua viime aikoina, kun kotoisessa Suomessa Jari Halosen ohjastelemalla polulla tulisieluisesti haikailtiin kommunismin perään hämärässä ja huvittavassakin tarinassa Back to the USSR. Jokin harhareitti vei sen jälkeen kohti Norjan keskiosia, jossa käytiin salamyhkäisiä kamppailuja sekä koitoksia omilta alueiltaan karkailevia peikkoja vastaan elokuvassa Trollhunter. Kummalliset iltamat eivät siihen loppuneet, sillä huhtikuu lähti blogin puolella liikkeelle Woody Allenin omalaatuisella mukadokumentilla Zelig, jossa selviteltiin nimikkohahmon merkillisiä vaiheita ja etsittiin syitä tämän erikoisten muuntautumistaitojen takaa. Eipä voi siis väittää, että yhtä ja samaa olisi tullut toistettua noin ruutuviihteen osalta edellisten viikkojen aikana ja vaihtelua olisi jälleen aikomuksena tuoda ripaus lisää.

Vanishing Point on tuttu jo nuoruusvuosilta ja ennen kuin päästetään huimapäinen kaahari kilometrimittaria pyörittämään, niin voin todeta heti alkuun, ettei tämä teos mikään tyypillisin vauhtihurjastelu ole. Takaa-ajo-osuudet kyllä muistin mukaan on tyylikkäästi ja napakasti toteutettu, mutta kuumottelevan kaasujalan lisäksi elokuvassa on myös sitä haahuilevampaa vivahdetta, josta voisi kanssa pikkuisen puhella. Lieköhän lähestyvällä ja toivottavasti lämpöiselläkin keväällä oma osuutensa siinä, että pitkät tiet laajoine maisemineen kovin voimakkaasti ja houkuttelevaisesti kutsuvat kulkemaan. Kiireiden keskellä ei ehkä silti sovi noin vain omakohtaisesti huristella horisonttiin, eli jälleen kerran reissukaipuuta lääkitään ruutuavusteisesti...



Katsojalle tarjoillaan leppoisampi lasku tälle matkalle, sillä aivan heti ei heittäydytä tiivistunnelmaiseen revittelyyn, vaan verkkaista ja seesteistä kuvastoa on vastassa. Tosin jo parin minuutin kohdilla näille rauhallisille tunnelmille heitellään hyvästejä, koska sireenit ja muut metelit möykkäävät hiljaisuuden pois. Jostakin vyöryy raskasta maansiirtokalustoa, jota asetellaan tarkoituksellisesti tietä tukkimaan ja saapuuhan lisää vinkuvia menopelejä uutisauto perässään, eli selvästikin jotakin kiehtovaa on kehitteillä. Yläilmoissa läheisiä seutuja tarkkailee poliisin helikopteri, joka hetkistä myöhemmin löytää Kowalskin (Barry Newman) ohjasteleman kiiturin. Näyttää siltä, ettei kaverille tie montaakaan pakopaikkaa enää suo, mutta ympärillä on avointa autiomaata, jossa voi tietysti onneaan kokeilla ja omaa reittiä etsiä. Hylättyjen romujen keskellä Kowalski haukkaa hiukan happea ja kaipa siinä samalla mietiskelee, mihin tämä vilkkuvien valojen reunustama polku onkaan johtamassa...

Ennen kuin on rajumpien ratkaisujen aika, hypätään ajassa vajaa pari vuorokautta taaksepäin perjantai-iltaan, eli kuumottavat Kalifornian hiekka-aavikot saadaan tilapäisesti vaihdettua Denverin öisiin katuihin. Kowalskin hommana vaikuttaa olevan autojen kuljettaminen paikasta toiseen ja ilmeisesti ennätysaikoihin pyritään, jotta tavara liikkuisi vauhdikkaasti. Kaverilla itsellään on tainnut kehittyä pienoinen pakkomielle vauhdista ja vaarasta, ja jälleen pitäisi päästä heti matkaan seuraavaa työtä suorittamaan. Eipä paljoakaan auta kehotukset torkkutuokion ottamiseen, eikä viehättävä seurakaan saa miestä pakollisia kuvioita kauempaa viipymään, vaan on päästävä liikkeelle sisäisen palon potkimana. Sen verran toki sopii sivupoluille eksyä, että vähän uupuneen reissaajan avuksi ostellaan vauhtiainetta, mikä helpottaa tiiviin työtahdin ylläpitämistä, vaikkei varmaan pitkän tähtäimen ratkaisuna kovin kestävä olisikaan. Hyvät yöunet saavat siis jäädä muiden kuorsattaviksi, kun Kowalski porhaltaa taas teilleen. Jotta touhussa olisi jännitystä ja mielenkiintoa, niin lyöpä hän vetoa, jossa asettaa itselleen melkoisen tiukan aikarajan. Autosta kyllä kulkuvoimaa konepellin alta löytyy, vaan eri asia on, miten ohjaamon puolella pärjäillään.



Kowalskilla olisikin kilometri jos toinenkin huristeltavana, mutta kaikkialla ei aivan yhtä hektisessä liikkeessä olla uutta päivää aloittelemassa. Uneliaan rauhalliselta vaikuttavassa pikkukaupungissa Super Soul (Cleavon Little) on kävelemässä kohti radioasemaa ohjelmaansa aloittelemaan. Hyviä aamuja kansakunnalle toivotellaan ja toki juttua muutenkin riittää sekä reippaasti jytkyttelevä musiikki väliajoilla pauhaa. Tarkemmin määrittelemättömän etäisyyden päässä hurjasteleva Kowalski taas saa muuta pulmaa mietittäväkseen kuin aamuradion polttavia puheenaiheita, koska niinkin reippaasti nopeusrajoitusten kyseenalaisemmalla puolella liikutaan, että taustapeileihin ilmestyy parikin moottoripyöräpoliisia, joilla olisi muutama sana vaihdettavana. Selväähän se, ettei jokaisen tuikitärkeän lainvalvojan kehotuksesta voi alkaa matkantekoa hidastamaan, eli touhua takkuunnuttavista tyypeistä pitäisi pikaisesti päästä eroon, joten siinäpä sitä mennään sata lasissa ja paljon päällekin kohti kaukana vartoilevaa päämäärää.

"And there goes the Challenger, being chased by the blue, blue meanies on wheels. The vicious traffic squad cars are after our lone driver, the last American hero, the electric centaur, the, the demi-god, the super driver of the golden west! Two nasty Nazi cars are close behind the beautiful lone driver. The police numbers are gettin' closer, closer, closer to our soul hero, in his soul mobile, yeah baby! They about to strike. They gonna get him. Smash him. Rape...the last beautiful free soul on this planet."

Virkavallan kanssa tapahtuvat yhteenotot saavat tietysti radioaallot käymään kuumina, kun tieto rämäpäisestä autoilijasta liikkuu eteenpäin. Sattuupa Super Soul myös kuulemaan nopsaan maisemia vaihtavasta Kowalskista ja lähtee luomaan tämän kaahaussaagasta jumalaista legendaa kuulijoilleen. Heppu ilmaiseekin tukensa Kowalskin hiukkasen hämärille pyrkimyksille, eivätkä poliisitkaan oikein tunnu tietävän, missä mennään ja miksi, mutta joka tapauksessa perään laitetaan useampiakin partioita karkulaista nappaamaan. Jahtaajat tekevät operaation jatkuessa taustaselvitystä, että mikähän miekkonen Kowalski pohjimmiltaan on, ja kun selviää, että tällä on historiaa armeijassa, poliisivoimissa ja kilpa-autoilijana, niin saattaapi siinä hienoista hämmästystäkin heräillä. Joka tapauksessa on selvää, ettei vauhtiurheilu ja jäätäviä hermoja vaativa toiminta Kowalskille mitään vierasta puuhaa ole. Nähtäväksi jää, onko kukaan lopulta halukas jarrua painelemaan, vai kaasutellaanko tinkimättä eteenpäin, tuli mitä tuli...?



Kowalskin matkan aikana kyllä sattuu ja tapahtuu, mutta siitä huolimatta väittäisin, ettei tarinaa kymmenillä käänteillä ole turboahdettu ja vuorosanojenkin suhteen ollaan melkoisen niukalla linjalla, mikä toki tälle katsojalle kelpaa. Aiemminkin on tullut tiliteltyä, että monesti toiminnallisissa elokuvissa höpötellään hiukkasen liikaa jotakin joutavaa tai yritetään vääntää juoneen mutkia turhankin paljon. Jos tekijöillä on visuaalinen puoli hyvin hallussa ja muutenkin ote kunnossa toiminnan tekemiseen, niin ihan kernaasti puolestani sopii lähteä suppusuisemmin yrittämään, ja kyllähän Richard C. Sarafian kumppaneineen usein antaa kuvien ja musiikin mallikkaasti viedä. Runsaammin rupattelua ja luotijunan vauhdilla eteenpäin jyräävää tarinankuljetusta toivovien kannattaa todennäköisesti jättää vähäsanainen ja toisella puoliskollaan haahuilevaisen viipyileväinen Vanishing Point muiden herkuteltavaksi.

Muistelen, että itsekin nuoruusvuosilla kaipailin elokuvalta enemmän vauhtijaksoja sekä toimintatuokioita, mutta nykysilmin nähtynä Kowalskin sisällä myllertävä ahdistavakin levottomuus purkautumisineen ja kummallisine kohtaamisineen kiehtoo ja viehättää huomattavasti enemmän, eikä ainakaan tarvitse tylsäilystä tilitellä. Ennemmin sanoisin, että on hiukkasen harmi, kun levylle on laitettu jokusen minuutin eurooppalaista versiota lyhyempi Yhdysvaltojen teattereissa kiertänyt versio. Rewindin mukaan erot tulevat käytännössä kahdesta loppupuolen kohtauksesta, jotka on lyhyemmästä versiosta nipsaistu pois, ja niinpä tässä ei nähdä Charlotte Ramplingin esittämää liftaria ollenkaan:

"The UK version contains two extra scenes, starting at 89:49, with a total run time of 6:59. The first scene (5:35) is between Barry Newman and Charlotte Rampling (playing a pot-smoking hitchhiker); the second scene (1:24) features Barry Newman the morning after his meeting with Charlotte Rampling."



Itsehän olen tainnut nähdä vain tämän lyhennetyn version, eli on jokseenkin vaikea miettiä, miten nämä kadonneet minuutit olisivat loppupuoliskon yleistä tunnelmaa muokkailleet tai Kowalskin sielunelämää raotelleet lisää. Nähdäänhän niitä välähdyksiä toisenlaisesta elämästä typistetymmässäkin versiossa vaikkapa leppoisampien ja kaihoisien rantamuisteloiden muodossa. Ehkä jää hieman hämäriin ja katsojan mielikuvituksen varaan, mikä maailmantuska tai tyhjyydentunne laittaa Kowalskin kaahaamaan poliisia, kelloa, arkielämää, pysähtyneisyyttä ja aavikkoa vastaan epätoivoista kilpa-ajoaan. Kowalski ei siis ole helpoimmin lokeroitava heppu ja vaikka vähitellen verhoja raotellaankin, niin etäisyyttäkin jää kohtalaisesti. Selkeää kuitenkin on, että pysähtyminen ahdistaa ja monien kaipaama tavallinen elämä ei ole hänen juttunsa, mikä taas johtaa lohduttomiakin sävyjä leiskauttelevaan kujanjuoksuun. Mielestäni Newman kuitenkin hoitaa hankalan hommansa siinä määrin onnistuneesti, että Kowalskin taival tuntemuksia herättelee, eikä jätä kylmäksi. IMDB:n triviaosaston mukaan Gene Hackman olisi ollut ohjaajan ensisijainen valinta, kun taas Newman oli tuottajien toive ja jossakin vaiheessa myös Kris Kristofferson olisi ollut pohdittavana. No, itse en ainakaan osaa Hackmania Kowalskin kilpakenkiin kaipailla, mutta Kristofferson taas olisi voinut tuoda tullessaan hiljaista herkkyyttä. Onhan Newmanin kasvoillakin samaa nähtävissä ja lopun lähestyessä myös aavistus tyyneyttä ja helpotustakin, mikä taas aiheuttaa katsomon puolella ristiriitaisia tuntemuksia.


"The car featured in the film is a 1970 Dodge Challenger R/T, with a 440 cubic-inch V-8, and not a 426 Hemi V-8 (as is often believed). Eight white Challengers loaned from the Chrysler Corporation were used during the filming."

Jos Kowalskin sisällä kuohuu kenties enemmän kuin pintapuolisesti näkyy, niin kyllähän konepellin allakin kohtalaisesti koneet karjuvat ja ärjyvät, kuten yläpuolelle lainattu ote IMDB:n puolelta kertoo osaltaan. Itsehän en menisi autointoilijoiden kerhoon nimeäni merkkailemaan, mutta ainakin nimensä ja uhittelevan ulkomuotonsa puolesta Dodge Challenger vaikuttaa nappivalinnalta kapinallisen menopeliksi. Sarafianin mukaan kiiturin valkoiseen värivalintaan ei liittynyt mitään sen suurempaa symboliikkaa, vaan sellaisena auto erottui hyvin aavikkotaustoja vasten. IMDB kertoo myös, että Kowalskin tavoite olisi ollut kaasutella noin 1940 kilometriä 15 tunnissa, eli keskinopeuden olisi pitänyt olla lähempänä 130 kilometriä tunnissa. Vauhdikasta vipellystä elokuvassa nähdäänkin ja etenkin ensimmäiset kaksi kolmannesta viedään hurjasti läpi ennen kuin jäähdyttelyosuudet tulevat voimakkaammin mukaan. Ihan heti ei kuitenkaan sitä rämäpäisyyttä päästä koettelemaan, mutta noin 20 minuutin kohdilla nähdään jo vähintään kelvolliseksi lämmittelyksi kelpaavaa ratinvääntöä tiivistunnelmaisen moottoripyöräjahdin muodossa. Täpärät tilanteet eivät tietenkään yhteen koitokseen lopahda, vaan rautaisia hermoja vaaditaan vaarallisten leikkien jatkuessa, ja niissä väännöissä paljastuu myös, ettei Kowalski luonteeltaan mikään täysin häikäilemätön heppu ole.

Reipasta ja riehakasta revittelyä sekä peltipetojen kilvoittelua katsellessa tekee jälleen mieli tokaista, että 1970-luvulla tehtiin runsaasti silmiä miellyttävää kiihdyttelytaidetta. Näyttävä romutus ei tässä elokuvassa mikään päävetonaula ole, mutta väistämättä peltijätettä syntyy, kun ahtailla teillä liikutaan kovilla nopeuksilla. Siitä kertoo sekin, että Newmanin ohjastamia Challengereita oli kuvausryhmällä käytössä kahdeksan kappaletta ja tuotannon tullessa loppuunsa yksi jäljellä. Rikkoutuvan raudan ryminää katsellessa ja kuunnellessa tietenkin alkaa mielessä pyöriä, että voisihan sitä vastaavaa kovaa kyytiä tarjoilevia makupaloja sisällyttää keväiseen katseluohjelmaan enemmänkin, eli kenties olisi otollisia mielialoja napata iltaviihdykkeiksi vaikkapa Bullitt, The Driver, Two-Lane Blacktop tai uudemmista esimerkiksi Nicolas Winding Refnin Drive. Voisihan senkin muistiin merkitä, että myös Kowalskin kaahaus on myöhemmin päivitetty vuonna 1997 samalla nimellä. Jostakin syystä tämä tuoreempi televisiotuotantona toteutettu Vanishing Point ei ainakaan ennakkoon hirmuisesti värisyttele. Toisaalta kiinnostaisi kyllä katsella Viggo Mortensenia virkavaltaa karkuun kaahailevana Kowalskina. Lukemani perusteella tästä päivityksestä on karsittu hämärämpää haahuilua ja Kowalskin kiidollekin annetaan konkreettisempi selitys, eli uusi tulkinta voisi siinäkin suhteessa olla hiukan kuivakkaampi elämys...



Sarafianin filmografiasta taas voisin napata katseluun pari vuotta varhaisemman ja luultavasti paljonkin pehmoisemman haikailun vapaamman elelyn perään. Vuoden 1969 Run Wild, Run Free siis lisättäköön alati pulskistuvalle listalle, koska vielä ei ole tullut kiintiö täyteen lapset ja eläimet -hömpötysten suhteen. Kowalskin aavikkorallin kanssa samana vuonna ilmestyi Sarafianilta oletetusti hyvinkin rajua erämaamenoa esittelevä Man in the Wilderness, joka karuine maisemineen ja kovine selviytymiskamppailuineen kyllä kiehtoo kovastikin. No, näitä ei ole vielä tullut edes hyllyyn hankittua, mutta molemmat kyllä kiinnostavat, eli ehkäpä tulevaisuudessa sananen niistäkin. Matkailua ja autohurjastelua kyllä tekee mieli vilkaista lisää, joten ehkä jokin noista mainituista pääsee vuoroon tai sitten nappaan hyppysiin Mika Kaurismäen reissuvoittoisen teoksen tutkittavaksi, sillä hän on ainakin määrällisesti kiitettävästi tähän lajiin tuonut kotimaista tarjontaa ja noitahan kokoelmassa notkuu jokunen kokonaan katsomattominakin.

"This radio station was named Kowalski, in honour of the last American hero to whom speed means freedom of the soul. The question is not when's he gonna stop, but who is gonna stop him."

Komean kisailun lisäksi Vanishing Point nostattelee positiivisia tuntemuksia yhdistellen maalauksellisenkin komeasti kuvissa aavikko- ja vuoristonäkymiä. Aivan niin huimiin korkeuksiin ei päästä kuin minne vaikkapa Trollhunter tuossa taannoin vei, mutta sen verran hienosti hehkuu, että karua kauneutta tekee mieli kehaista. Eihän tämä nyt sellainen tarina muutenkaan ole, että lähdettäisiin tarkoituksella taiteilemaan maisemaotosta toisensa perään, mutta taustalla mielenkiintoista katseltavaa tiuhaan tahtiin vilisee ja reissun edistyessä nähdään niitäkin näkymiä, jotka helposti jumittuvat mieleen. Muutenkin kuvat ovat hitaampia sekä hallitumpia kuin tuossa vuoripeikkoilussa, mikä tekee ihastelusta helpompaa. Tällaista puolta osaa helposti arvostaa kovien koitosten lomassa, vaikkei ehkä mistään varsinaisesta jäähdyttelystä olekaan sopiva jutella. Sivuhahmoille ei ihan hirmuisesti anneta aikaa tai tilaa kasvaa, mutta Kowalskin matkalle mahtuu kaikenlaisia kohtaamisia ja lyhyitä tutustumisia, jotka osaltaan karkottavat yksitoikkoisuutta touhusta. Vanishing Point keitteleekin kasaan kaikkiaan kiehtovan ja antoisan sekoituksen tiukkaa menoa kansan kannustaessa kapinallista ja siihen sivuun hiukan hankalampaakin palaa pohdittavaksi karkumatkan mausteeksi. Tälle katsojalle olisi sopinut, että utuisia sävyjä väläyttelevää aavikkotunnelmointia olisi mukaan enemmänkin mahdutettu, mutta toki näinkin käy ja hyviä värähtelyjä moneenkin otteeseen ruudun kautta välittyy teoksen taltioituessa muistiin hyvällä tavalla omanlaisenaan irtiottona.



Vanishing Point (1971) (IMDB)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti