sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Rymättylän kesäkalastus

Tuhkimon taikaisen tarinan ja mukavan kesäisen kolmannen Änglagård-elokuvan jälkeen sopii mielestäni ihan hyvin palautella kuviin arkisempaa työntäyteistä elelyä väkerryksineen, joten pikkuisen painavampaa asiasisältöä olisi vaihteeksi tarjolla. Kesäisiä näkymiä ei missään tapauksessa olla karkottamassa, kun lähdetään seurailemaan nuottakalastuksen saloja Rymättylän suuntaan 1900-luvun alkupuoliskolla, sillä auringon kaunistamia maisemia saarineen ja rantaviivoineen kyllä väkisinkin kameran edessä avautuu. Rymättylä ei tällekään tallustajalle ole ihan vieraaksi paikaksi jäänyt, sillä etenkin nuoruudessa tuli sielläkin kesäisellä kaudella vesistöjen äärellä viihdyttyä. Lisäksi jopa tämän vuoden puolella on tullut samoja seutuja kotikatsomossa tutkittua, koska helmikuun ohjelmistoon mahtui suurelta osin samojen tyyppien tekemä kansanperinnedokumentti Rymättylän talvikalastus vuodelta 1939. No, nytpä ei liikutakaan jäiden päällä, joten pitäisi keksiä muut keinot verkkojen virittelyyn sekä vetelyyn...

Kuvausaikoihin kesällä 1938 Rymättylä kuului Suomen silakkaisimpiin saaristopitäjiin, sillä kallioisten rantojen, lahtien ja poukamien vaihtelut muodostivat vesistöön otolliset olosuhteet tälle kalalajille. Näitä puuhia ihmettelemään vievät asiantuntijana sekä kertojana toimiva Kustaa Vilkuna ja kuvaaja Eino Mäkinen, eli varsin tuttu kaksikko päävastuullisena jälleen kerran on. Vaikka elokuvaa filmattiin kesällä 1938, niin viimeistely ei tullut ihan heti ajankohtaiseksi ja siten tämä noin 12-minuuttinen kalastelu ilmestyi vasta 1940. Pohjusteleville verkkaisemmille tunnelmakuville ei ole erityisemmin aikaa, vaan suojaisten kallioiden lomasta löytyy näppärästi ahertava heppu Vilkunan kertoessa kesäisen kalastuskauden olevan niin vilkas ja täynnänsä tekemistä alituisine verkkojen korjailuineen, ettei joutoaikaa juuri jää ja välillä on hyvä, jos ehtii työn touhussa nuuska-annoksensa nauttia. Vilkuna tuntuukin olevan äänessä melkeinpä tauotta, eikä luettu teksti niinkään yritä muodostaa mielikuvia mistään romanttissävytteisestä elämästä aaltojen keinuteltavana, vaan tällaiset vivahteet on pitkälti karsittu pois ja tavoitteena on tiivistahtinen tiedonvälitys asiakeskeisesti. Eipä siinä mitään, kun monipuolista juttua riittää, mutta sen sanoisin, että herra hiukkasen sanoissaan takertelee ja paikoin kerronta töksähtelee, muttei mitenkään häiritsevästi kuitenkaan.



"Nuotta on useista verkoista rakennettu kalastusväline, jonka perään kalaparvi yritetään saartaa. Nuotta lasketaan yleensä veneestä ja se voidaan vetää veneeseen tai rantaan. Talvinuottaa vedetään jään alla. Suomessa tavallisimpia nuotalla kalastettavia kaloja ovat muikku, silakka, siika ja kuore. Erilaisia nuottatyyppejä ovat mm. rantanuotta, talvinuotta, selkänuotta, muikkunuotta, silakkanuotta, kurenuotta, kierrenuotta ja laahusnuotta eli trooli."

Nuotta

Nopeiden ensisilmäysten jälkeen pitäisi pikkuisen seikkaperäisemmin selvitellä, millaisia vaiheita ja välineitä tuottelias silakanpyynti vaatiikaan. Tietenkin tarvitaan toimintaan soveltuva vene ja raskaita kala- sekä tarvikekuormia matalissa vesissä siirrellessä leveät ja vankat soutuveneet ovat ominaisuuksiltaan hyviä, eli kantavat paljon ja uppoavat vähän. Airot saattavat sivustakatsojalle näyttää kamalan kömpelöiltä paksuine alkupäineen, mutta tämä ominaisuus on kuitenkin tarkkaan harkittu, sillä näin pitkät airot saadaan tasapainotettua ja niillä voidaan tehokkaasti soutaa raskasta lastia. Nuottaveneitä perinteisesti liikuteltiinkin enimmäkseen soutamalla, mutta otollisten tuulahdusten vallitessa voitiin myös nostaa tuulivoimaa hyödyntämään yksinkertainen purje. Yöksi veneet sijoitettiin venevajoihin, joita tuolloin löytyi vielä melkein joka talolta, ja niistä ne apajia kohti seuraavana päivänä jälleen lähtivät.

Niille apajille ei tosin ihan noin vain sopinut säntäillä, koska nuotanpitopaikkoja piti tarkkaan harkita. Vuosisatojen aikana oli opittu hyvät ja tasaiset pohjapaikat, jonne verkot pystyi laskemaan ja nuottakunnan päämiehen piti olla tilanteen tasalla ja tietää rajat tarkasti, koska pohjasta löytyvät terävät sekä vähemmän mielekkäät yllätykset helposti tärvelivät välineet. Kuvissa puuhaileva porukka ilmeisesti otollisen laskupaikan löytää ja pian päästäänkin tipauttamaan yksi miehistöstä läheiselle rannalle alustavasti nuottaa kiristämään vetoköyttä vinssaten. Vähitellen olisi tarkoituksena saada nuotta tiukkenemaan kaarevaksi verkkoseinäksi. Operaatio kokonaisuudessaan hoidettiin tavallisesti neljällä henkilöllä, joista kaksi oli päissä ja kaksi veneen keskiosassa. Porukan päällikkönä yleensä oli toinen keulamiehistä, jota myös veneen kuninkaaksi kutsuttiin. Kertoja kehuskelee, että nämä tehtävät erittäin oikeudenmukaisesti venekunnan kesken jakautuivat ja jokainen pääsi kyllä huhkimaan.



Ennen lopullista kiristämistä vene sijoitellaan siten, että pystytään airojen avulla säikyttelemään silakkaparvia kohti verkkoa. Vähitellen vinssatessa nuotta alkaa lähestyä rantaa, mutta samalla köyden kiskominen alkaa käydä kovin raskaaksi, koska pohjaa laahaavalla nuotalla voi olla pituutta 150 metriä, mutta näin siitä pitävä pussi hiljalleen muodostuu. Kunhan vetoköydet alkavat olla lopussa ja verkon reunat rannassa, jätetään vinssikelat sikseen ja siirrytään koko joukolla käsivoimin kiskomaan. Jännittävä hetki lähenee, kun pian kalastajille selviää, millainen palkkio raskaasta työstä on tarjolla, vai onko luvassa pettymys ja tyhjä verkko. Savisen sameasta vedestä paljastuu tässä tapauksessa kuitenkin suuri saalis, mikä tarkoittaa, että seuraavana vaiheena on napata haavit hyppysiin, alkaa kauhomaan ja hetken siinä saa huiskia, koska kertoja arvioi kokonaismäärän 700 kiloon.

Monesti saalis on selvästi surkeampi, mutta tällaisesta kalakasasta riittää käsiteltävää useiksi tunneiksi, eli kotirannassa onkin tiedossa paljon tehtävää. Mainitaanpa siinä toimenpiteitä seuraillessa, että makunsa sekä säilyvyytensä takia silakka oli tärkein suolakala ja siitäkin syystä suolaus oli tarkkaa touhua. Vaikka kotirannassa kaloja oli käsittelemässä enemmänkin porukkaa, niin venekunnan uurastus ei saaliin toimittamiseen päättynyt, vaan piti yleensä tehdä toinen soutureissu apajapaikalle, koska taakse jätetyt välineet piti käydä noutamassa takaisin. Usein oli myös kiire jo seuraavaan koitokseen, mutta yhdessä oli sovittu rajoitteeksi, ettei sama venekunta saanut hyödyntää samaa apajaa kahta kertaa peräkkäin, vaan piti välillä päästää toinen porukka kokeilemaan. Kunhan saadaan täysi kuorma kalastusvälineistöä myös perille, onkin aika antaa veneen uurastajineen lipua hiljalleen kotivalkamaan ja lopetella dokumenttia. Kuten Vilkunakin juttelee, niin aivan kaikkia vaiheita tässä ei käyty läpi, mutta jälleen sanoisin, että kohtalaisen kattavasti ja selkeästi on toteutus hoidettu. Paljon asiaa on onnistuttu ahtamaan lyhyehköön minuuttimittaan ja samalla Mäkinen varmistelee, että kuvapuoli itsessäänkin viehättää, eikä ole jotakin välttävää suttua. Ehkei näitä dokumentteja ole sinänsä mitään järkeä lähteä paremmuusjärjestykseen laittamaan, mutta noin yleisen kiinnostavuuden osalta ja teknisen toteutuksen kannalta katsottuna napakka ja hyvä lyhytdokumentti jälleen on saatu aikaan.

Silakka

Rymättylä

Rymättylän kesäkalastus (1940) (IMDB)

Rymättylän kesäkalastus (Elonet)



Kyseiseltä levyltä ei oikein löytynyt kalastuskeikalle teemallisesti sopivaa paria, mutta ajattelin, että bonuspuolen Eero Naskalin noin 20-minuuttinen haastatteluhetki voisi tuoda hiukan aiheeseen liittyvää lisätietoa ja muuta kiinnostavaa juttua mukaan, ettei ihan laihaksi lätinäksi jäisi tällä kerralla ja onhan näitä tekijöiden mietteitä tullut aiempienkin dokumenttirupeamien yhteydessä käytyä läpi. Naskali tahtookin heti alkuun kertoa vähän kesäiseen kalastukseen liittyvää tarinaa. Dokumentin kuvausaikaan suvinuottapyynti oli jäämässä harvinaisuudeksi ja paikallisesti sitä harrasti aktiivisesti ehkä pari venekuntaa. Jos Naskalin juttuja oikein ymmärsin, niin hän väittää, että dokumentin toteutukseen jouduttiin ottamaan melkoisia vapauksia, koska oikeasti silakka viihtyi päivisin huomattavasti syvemmissä vesissä, eikä tällainen rantanuotta siihen vuorokauden aikaan olisi sopinut ja matalista vesistä silakkaa pyydettiinkin öisin. Ilmeisesti tämä olisi ollut melkoinen este elokuvaamiselle, eli siinä suhteessa Rymättylän kesäkalastus antaa virheellisen kuvan toiminnan luonteesta. Aivan ansiottomaksi ei Naskali elokuvaa tuomitse, vaan toteaa, että kyllähän siinä aitoja tapahtumapaikkoja nähdään ja tutkitaan oikeaoppista välineiden käyttöä.

Naskali itse ei ymmärrettävistä syistä 1930-luvulla hääräillyt näiden projektien parissa, mutta myöhemmin nuottapyynti tuli hänelle itselleenkin tutuksi dokumenttielokuvan puitteissa, koska hän oli kirjoittamassa Mauri Frontin ohjaamaa vuonna 1987 ilmestynyttä teosta Aaslan talvinuotta. Naskalin mukaan talvinen nuottapyynti onkin nykyään paremmin voimissaan kuin kesäversio. Perinteiset menetelmät ovat toki osittain korvautuneet moottorivoimilla, mutta samoja vaiheita kuitenkin vieläkin toistetaan. Kuvausten aikaan jäät olivat onneksi vahvat ja kantavat, niin saatiinkin traktoreja ja autoja avuksi jäiden päälle, mikä ei enää seuraavana talvena olisi onnistunutkaan. Saaliskin oli ilmeisesti tuolloin erinomainen, koska Naskali juttelee 208000 silakkakilosta.



Yleisemmin kansantieteellisistä elokuvista puhellessa Naskali on sitä mieltä, että kaiken tulee perustua tarkoille ja huolellisesti tutkituille alkuvalmisteluille. Toteutuksessa pitäisi hänen mielestään keskittyä kuvaamaan varsinaista työtä mahdollisimman tarkasti, eikä elokuvallisuuden takia lähteä muuttelemaan todellisuutta. Siihen liittyen hän toteaakin, että esimerkiksi menneisyyden lavastaminen kuviin vanhojen pukujen avulla lipsahtaa helposti dokumentista teatteriksi. Eräänlaiseksi esimerkiksi napataan Niilo Heinon ohjaama ja kuvaama vuoden 1975 dokumentti Terva, jossa Naskali oli myös kirjoittajana. Tuolloin paikallinen expertti ehdottelikin liiallista menneisiin päiviin taipuvaista puvustusta, mutta Naskali ei pitänyt tällaista kikkailua mitenkään mielekkäänä. Tervahautahommassa oli mukana kaksikin paikallista tervanpoltosta tietävää kokenutta asiantuntijaa, mutta kunhan röykkiö oli saatu sytytysvalmiiksi, niin hommaa johtava heppu alkoi empimään. Jahkailu näyttikin jatkuvan, joten lopulta tyypille haettiin nestemäistä rohkaisua ja kunhan kaverin kurkkua pirtuhuikalla kostutettiin. niin liekit lähtivät iloisesti roihahtelemaan ja terva tirisemään. Noinkohan vain oli ihan vastuullista hommaa, koska alueella oli kulovaroitus ja paikalle ilmestyikin valvova viranomainen, joka vaati pikaista sammutusta turvavalmisteluista huolimatta. Siinä vaiheessa hätäsammutus olisi jo aiheuttanut suuremman metsäpalovaaran, joten urakka voitiin viedä valvotusti loppuun ja varsinainen tervanpoltto onnistuikin hyvin.

Naskali on myös sillä kannalla, että ihan hyvin nykyäänkin olisi löydettävissä aiheita, jotka soveltuisivat kansantieteellisiksi elokuviksi, kunhan päteviä tekijöitä innostuu mukaan. Hänen mukaansa monia pitkälle valmisteltujakin hyviä juttuja on jätetty toteuttamatta, mikä pitkälti taas on rahoituksesta johtuvaa tuskailua. Päättävien henkilöiden vaihtuessa muuttuvat myös samalla usein ne projektit, joihin rahaa laitetaan ja niinpä esimerkiksi kalkinpoltosta kertova pätkä aikoinaan haudattiin ennen kuvausvaihetta. Haastattelun lomassa on taas varsin kivasti kuvaa näistä parista pikkuisen uudemmasta dokumentista ja kyllähän niistäkin ihan innostuu. Pitäisikin pikkuisen tutkia, joskohan noitakin joltakin levykokoelmalta löytyisi ja saisi niitäkin napattua kotikatsomon ohjelmistoon, mutta eiköhän tässä vielä muutama tovi mennä 1930- ja 1940-lukujen tarjonnalla...


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti