Elokuva alkaa varsin rauhallisissa tunnelmissa pienen lentokoneen liidellessä verkkaisesti loputtomalta vaikuttavan hiekkadyynistön yläpuolella. Tätä tyyneyttä ei pitkään jatku ennen kuin luodit alkavat viuhua tuoden toisen maailmansodan hävityksen mukaan kuvioihin. Kone ei selviä saksalaisten tulituksesta ja se syöksyykin aavikolle lentäjän loukkaantuessa vakavasti.
Siitä siirrytäänkin sitten jo toisaalle vähän isompaan koneeseen, joka kuljettaa haavoittuneita kohti rauhallisempia seutuja. Yksi koneessa työskentelevistä nuorista sairaanhoitajista on Hana (Juliette Binoche), jota menetykset tuntuvat vainoavan jatkuvasti. Viimeisin ikävä tieto on, että mies on ammuttu hengiltä.
Sota on lähenemässä loppuaan, mutta ei vielä ole antamassa lopullista hengähdystaukoa haavoittuneista huolehtivillekaan. Kovia kohtaloita kertyy edelleen ikävien uutisten sadellessa, eikä aina vain raastavammille menetyksille näy loppua. Hanan kulkue saa yhdeksi huollettavakseen aiemmin aavikolle pudonneen lentäjän.
Almásy (Ralph Fiennes) on palanut maahansyöksyssä niin huonoon kuntoon, että on enää vaivoin elossa. Matkaaminen ja siirtelyt käyvät hänelle sen verran raskaiksi, että Hana tekee päätöksen jättäytyä saattueesta jälkeen syrjäiseen rakennukseen hoitamaan vaikeasti haavoittunutta toistaiseksi nimetöntä englantilaista potilastaan.
Vanhan luostarin rauhassa vuodelevossa oleva Almásy alkaa vähitellen muistella tarinaansa. Toistaiseksi on päädytty siihen, ettei hän muista nimeäänkään. Samaan rakennukseen ilmestyvä Caravaggio (Willem Dafoe) on kuitenkin sitä mieltä, että Almásy oikeasti muistaa kaiken, muttei vain halua kertoa osittain häpeällisestä menneisyydestään.
Niinpä vähän ennen sodan alkamista edeltäneestä ajasta lähtevät Almásyn muistelot alkavat kertoa haikeaakin tarinaa hänen ja Katharine Cliftonin (Kristin Scott Thomas) tapaamisesta sekä rakastumisesta. Ongelmalliset olosuhteet eivät tarjoa vakainta mahdollista pohjaa pitkäaikaiselle onnelle, eikä sellaista välttämättä ole luvassakaan, mutta liekki palakoon edes hetken verran voimakkaana.
Odotukset elokuvan suhteen olivat melko korkealla, sillä sen verran se on kehuja sekä palkintoja keräillyt. Jälkimmäisistä voisi mainita vaikkapa yhdeksän voitettua Oscar-palkintoa. Tärkeimmät näistä paras elokuva, paras ohjaus (Anthony Minghella), naissivuosa (Binoche) ja paras kuvaus (John Seale). Myös Fiennes ja Thomas saivat ansaitusti osistaan ehdokkuudet, mutta ne palkinnot jäivät voittamatta.
Teknisesti elokuva onkin laadukasta jälkeä, ja mainitut näyttelijät tekevät hyvää työtä. Näistä huolimatta pitää todeta, ettei The English Patient ainakaan ensimmäisellä katselulla onnistunut tekemään mitään täysin lumoavaa vaikutusta. Hyvä elokuva se toki on, mutta en toistaiseksi laittaisi itseäni innokkaimpien ihailijoiden joukkoon. Toisaalta, enpä niiden vihaajienkaan kerhoon, jotka kokevat elokuvaaa katsellessa vastaavia tunteita kuin vaikkapa Seinfeld-sarjan Elaine...
Olen kyllä tottunut katselemaan kestoltaan mittavampia sekä etenemiseltään verkkaisia elokuvia, mutta tässä tapauksessa reilusti yli kahteen tuntiin venähtävä kesto vaikuttaa pikkuisen ongelmalliselta. Paljon on toki karsittu, sillä Anthony Minghellan ensimmäinen leikkaus oli yli neljä tuntia, mutta olisi tässä silti edelleen mielestäni ollut vähän lyhennettävää, ainakin ensivilkaisun perusteella.
Dramaattinen alku vetää hyvin mukaansa, mutta vähitellen elokuva alkaa menettää parasta otettaan, kunnes Almásyn ja Cliftonin yhteinen tarina käynnistyy kunnolla. Sitä seuraa toinen jäähdyttely, josta aletaan jälleen nousemaan lopun lähestyessä. Pariin otteeseen paras kiinnostus pääsee kyllä ikävästi karkailemaan. Ei The English Patient niissä kohdissakaan mielestäni mitään tappavan tylsää seurattavaa ole. Ehkäpä pienoinen pettymys johtuu siitäkin, että odotin jotakin vähän suurempaa.
"My darling. I'm waiting for you. How long is the day in the dark? Or a week? The fire is gone, and I'm horribly cold. I really should drag myself outside but then there'd be the sun. I'm afraid I waste the light on the paintings, not writing these words. We die. We die rich with lovers and tribes, tastes we have swallowed, bodies we've entered and swum up like rivers. Fears we've hidden in - like this wretched cave. I want all this marked on my body. Where the real countries are. Not boundaries drawn on maps with the names of powerful men. I know you'll come carry me out to the Palace of Winds. That's what I've wanted: to walk in such a place with you. With friends, on an earth without maps. The lamp has gone out and I'm writing in the darkness."
Loppu sitten taas on erittäin onnistunut ja koskettava. Se laittaakin palan kunnolla kurkkuun ja siinä sitten saakin jälleen kyynelehtiä kunnolla. Kun suuren osan kestostaan vähän hillitymmissä merkeissä edennyt elokuva antaa lopulta ryöpsähtää kunnolla, niin siinä jää pahasti yllätetyksi. Ennen television sulkemista ja unia oli pakko kerrata välittömästi viimeiset kohtaukset.
Toki Almásyn ja Cliftonin tarina muinakin hetkinä onnistuu herkistämään, vaikka suurimpien tunteiden annetaankin monin paikoin jäädä pinnan alle kuplimaan. Usein ne katseetkin vain tuntuvat riittävän. Lisää sydäntä elokuvaan tuo Binoche hahmoineen. Jokainen mainituista onnistuu erinomaisesti osassaan. Fiennes ja Thomas ovat loistava pari, eikä minulla ole mitään valittamista heidän suhteensa.
Alun jälkeen sota alkaa jäädä enenevissä määrin taustalle, toki silloin tällöin itsestään muistuttaen. Minghella ei ole lähtenyt lavastamaan mukaan mitään massiivisia taisteluja, eikä sellaisille oikeastaan ole tarvettakaan. Samoin raakuuksilla revittely pidetään varsin vähäisenä. Sen verran hävityksen seurauksia kuvissa vilahtelee, että rauhallinen pakopaikka Italian maaseudulla pienine iloineen vaikuttaa varsin taivaalliselta.
Vähän harvakseltaan (turhankin) pitkiä elokuvia ohjaillut Minghella kuoli muutama vuosi sitten leikkauksen jälkiseurauksiin. Tämänkin tekeminen oli usean vuoden projekti, kun jo kirjan pohjalta Minghella viilaili noin 20 käsikirjoitusversiota. Itse olen nähnyt vain kolme hänen ohjauksistaan (muut kaksi The Talented Mr. Ripley ja Cold Mountain). Jokainen näistä vaikuttaa joiltain kohdin turhankin venytetyiltä vieden parasta terää pois. Kuitenkin sen verran laadukasta jälkeä nämäkin edustavat, että mielellään olisi nähnyt Minghellan jatkossakin elokuvia ohjaavan. Jokaisesta katsellusta olen kohtalaisen paljon pitänyt. Oikeastaan tuo myös sotaisaan aikaan sijoittuva Cold Mountain pitäisi katsella uudelleen.
Kovasti toivoin, että katselun jälkeen voisin itseni lisätä niiden joukkoon, jotka haltioituneina tästä elokuvasta puhuvat. Valitettavasti The English Patient ei omalla kohdalla ole se koskettavin rakkauselokuva. Siinä on paljon hyvää ja voi olla, että uusinnan myötä onnistuu iskemään kovempaa. Toistaiseksi kuitenkin pitää tyytyä vähän maltillisempiin kehuihin.
Toki The English Patient on aivan toista luokkaa, jos vertailee vaikkapa muutamaa vuotta myöhemmin valmistuneeseen elokuvaan Captain Corelli's Mandolin, joka tarjoilee myös romantiikkaa saman suuren sodan aikana. Tämä uudempi pärjää paremmin oikeastaan vain maisemakuvien suhteen. Muuten kyseessä on varsin hengetön teos tähän verrattuna.
Jos vielä löytyy muita sellaisia elokuvaromantiikan ystäviä, joilta tämä on näkemättä, niin suosittelen kyllä tutustumaan, vaikka ei sitten aivan koko kestonsa ajan parhaalla mahdollisella tavalla innostaisikaan. Niihin hiljaisempiinkin hetkiin on tässä tapauksessa monin paikoin onnistuttu saamaan enemmän herkkyttä ja tunnetta kuin useissa sellaisissa elokuvissa, joissa tykitetään katsojan suuntaan Suurien Tunteiden täyslaidallisia tiiviimmässä tahdissa. Kyllähän The English Patient onnistui varsin liikuttuneeseen mielentilaan jättämään, kun maltillisesti rakenneltu rakkaustarina sai lopulta haikean päätöksensä.
The English Patient (1996) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti