Levylle on laitettu myös runsaat 20 minuuttia kellotteleva dokumentti kulisseista, mutta valitettavasti tällaisen pikkutietoa summailevan koosteen kannalta näiden pätkien anti on melkoisen laihaa, sillä eipä sieltä oikein mitään informaatiotulvaa vyörytteleviä haastatteluja löydy, vaan lähinnä lyhyitä väläyksiä milloin miltäkin kuvauspäivältä. Ihan aluksi tosin poiketaan Helsinkiin vilkaisemaan Aleksanterin teatterin kellariosastolle harjoitusten sujumista syksyllä 2009. Syksyllä ainakin osa porukasta ehti jo paljon pohjoisemmaskin, sillä esitellään kuvauspaikkojen etsimistä Norjan puolelta ja tarkemmin Øverbygdin seuduilta. Raunon ja Pietarin tulevalla pihapiirillä liikuskellaan ja tuolloin teurastamolavastekin oli vielä pahasti vaiheessa. Kunhan kuvaukset Pohjois-Norjassa käynnistyvät, niin dokumentti tarjoilee lähinnä tunnelmia työskentelyn lomasta ja satunnaista hassuttelua. Välillä mukana pyörii bussillinen tonttuja ja onhan sitä ihmeteltävää muutenkin, mutta tämän koosteen kautta ei kovin tarkkaa kuvaa tekovaiheista valitettavasti saa. Jälkituotantoosuuttakin mainosmateriaaleineen vilkaistaan, jolloin siirrytään takaisin Helsinkiin ja sieltä vielä reissataan maailman ensi-iltaan Sveitsin Locarnoon, jossa elokuva esitellään innostuneelle yleisölle valtavalta valkokankaalta. Ihan hauskaa porukalla näyttää kuvauksissa olleen ja huvikseenhan tällaista mielellään seurailee, mutta yritänpä etsiä sieltä kommenttiraidan puolelta pikkuisen yksityiskohtaisempaa asiaa, ettei trivikatsauksesta sentään ihan tynkä tai ympäripyöreä höpötys tule.
Varsinaisen elokuvan lähtiessä rullailemaan, niin luonnollisesti avauskohtaukset ovat ensin juttujen kohteena. Helander kertoo, että vähän omalaatuiseksi aarteenmetsästäjäksi, eli Rileyksi löydettiin norjalaisista Elling-komedioista tuttu Per Christian Ellefsen. Rileyn kaivosporukkaa johtavan Greenen osaan taas valikoitui Jonathan Hutchings, joka olikin tutumpi kaveri, sillä samainen heppu toimi kertojana kummassakin varhaisemmassa lyhytelokuvassa. Näiden työtoverien keskustelut avauskohtauksissa olivatkin Helanderin mielestä vaikeita ja turhauttavia noin kirjoittamisen kannalta. Lukuisia versioita näistä sananvaihdoista väännettiin, eikä hän lopulliseen jutteluun erityisen tyytyväinen ole. Näinpä elokuvan käynnistely osoittautui hivenen hankalaksi.
Ulkotiloihin siirryttäessä Riley pääsee paasaamaan puhettaan vuoren huipulta ja Helander pohtii, että jutuista ja maisemista voisi päätellä kyseessä olevan vähän toisenlaisen seikkailun. Sopivia kuvauspaikkoja etsiskellessä kaivosalueena toimivalla seudulla oli näiden ennakkovierailujen aikaan yleensä sumuista ja tuulista, mikä sai huoltakin aikaan, mutta niinpä vain varsinaisena kuvauspäivänä sää oli mitä parhain. Vuoritaustojakaan ei tarvinnut lähteä digitaalisesti parantelemaan, mutta Rileyn varsinainen puhe kylläkin taltioitiin useampaankin kertaan hieman vaihtelevin painotuksin. Suuri osa kuvissa nähtävistä kaivosmiehistä oli avustajina toimivia paikallisia asukkaita. Helander juttelee myös, että olisi ollut sinänsä kiva jysäyttää vuoren huipulla ihan oikea räjähdys, mutta sen olisi pitänyt olla valtava, että olisi näkynyt kauemmas toivotulla tavalla.
Alkutekstijakson aikana vaihdetaan Korvatunturilta Pietarin ja Raunon kotiin, mutta joulupukin taustoja selvittelevän koosteen tarve nähtiin oikeastaan vasta myöhemmässä vaiheessa elokuvaa leikatessa. Monikaan ei olisi osannut tuosta vain tuumailla, että millainen tällainen vanha tuimempi joulupukki olisikaan, niin tehtiin sitten asiaa havainnollistava jakso. Alkujaan siihen laitettiin mukaan myös paikallisia tapahtumia lehtileikkeiden kautta, joissa kerrottiin lisääntyvistä ouduista tapahtumista sekä paikkakunnan ihmisten nousevasta huolesta. Näitä kuitenkin nipsittiin pois, ettei yht'äkkiä tulisi liikaa informaatiota ja päätettiin keskittyä joulupukkiin tässä vaiheessa. Kaksikko juttelee myös, että Pietaria esittävä Onni oli varsinaisten kuvausten päätyttyä ehtinyt jossakin määrin kasvaa ja ehkä se on nähtävissä myöhemmin toteutetun alkutekstijakson kuvissa.
Hyviä kuvauspaikkoja piti löytää pohjoisen Norjan puolelta muualtakin kuin vain pilviin kohoavilta huipuilta, koska tarvittiin sopiva pihapiiri Pietarille ja Raunolle, joka järjestyikin. Vanhaa ja ränsistynyttä taloa ei kuitenkaan voitu käyttää sisäkohtausten kuvauksessa, koska Helander kertoo rakennuksen olleen niin mätä ja homeessa, ettei sinne ollut kellään mitään asiaa. Siitä johtuen nämä kohtaukset lavastettiinkin studion puolelle ja ainakin ohjaaja on sitä mieltä, että Pietarin ullakkohuone onnistuikin loistavasti. Studiossa kuvattu joulupöytäkohtaus isän ja pojan välillä miellyttää paljon Helanderia ja hän kovin kehuukin Onnin esiintymistä ja ilmeitä. Hieman huolestutti ennakkoon, että miten yleisö tällaiseen omaan suosikkihetkeen suhtautuu, mutta kyllä katsojatkin ovat tykänneet. Sitä oli myös oikein mukava tehdä, kun puitteet olivat kunnossa, eikä edes tarvinnut hopulla ja kiireellä työskennellä. Lisäksi Helander hehkuttelee Pietarin kotikutoisen näköistä taisteluvarustusta, mutta Onni ei taas osaa pelkästään myönteisesti kantamiinsa suojuksiin sekä aseistukseen suhtautua, koska tuumailee, että etenkin studio-olosuhteissa puku oli kamalan kuuma ja haulikossa sekä muissa kamppeissa oli oma jatkuva raahaaminen. Helander tosin vastailee, että mitä hankalampaa näiden kanssa painiminen oli näyttelijälle, niin sitä paremmalta touhu kameran kannalta näytti.
Muuten lavasteista jutellessa tulee ilmi, että Rauno-isän työtilana toimiva teurastamo jouduttiin rakentamaan myös ja välillä näytti siltä, ettei kyseistä hommaa saada ajoissa valmiiksi. Vaikka tällaista stressiä ilmenikin, niin Helander muistaa kuitenkin mainita, että lavasteissa työskentelyssä oma viehätyksensä on ja vähän naureskellen pohtii, pitäisiköhän tuleviakin projekteja miettiä hiukan uudelleen siltä kannalta. Yleisestikin tuntuu kommenttiraidan höpöttelyjen perusteella siltä, että hyvät puolet ovat heittämällä ylittäneet ne nihkeämmät hetket ja oleilu on ollut mielekästä muutenkin kuin vain kameroiden käydessä. Onni ja Jalmari puhelevatkin, miten kuvausryhmän majoittuminen oli järjestetty vähän leirimuotoisesti, kun koko porukka oli käytännössä majoitettu lähekkäin ja tuli vietettyä paljon vapaa-aikaakin saman ryhmän seurassa. Onni taas mainitsee parhaiden puolien joukkoon upeat maisemat.
Kuvissa niitä näkymiä jouduttiin ilmeisesti paikoin pikkuisen parantelemaan, koska joihinkin kohtiin digitaalisesti kasvatettuja vuoria tarvittiin. Yleisesti elo kuvauspaikoilla oli sään puolesta melko siedettävää, vaikka kylmiä päiviä ei tietenkään pystytty välttämään, koska kaukana pohjoisessa oltiin tarinaa tekemässä. Esimerkiksi yöllinen luovutuskohtaus oli melkoisen jäätävää kuvattavaa. Onni mainitsee olleensa niihin aikoihin sairaslomalla sikainfluenssan kourissa, joten hänen lähikuviaan ja osuuksiaan näihin kohtauksiin tehtiin myöhemmin studiossa Helsingissä. Hän kommentoikin, että aiemmin kuvatussa loppukohtauksessa poroaitauksen luona sairaus oli käymässä päälle, eikä olo ollut lainkaan hyvä ja kuumehan siitä hiukan myöhemmin nousikin. Muutenkaan näiden hetkien ikuistaminen ei ihan pulmitta sujunut, koska aurinko oli hyvää vauhtia painumassa vuorten taakse, eli kiirekin kimpussa. Helander juttelee vähän siihen malliin, että ulkokohtausta vielä seuraavat tuokiot joulupukkikoulussa oltiin jossakin vaiheessa jättämässä pois, mutta tyyppien näkeminen alusasuissaan oli ilmeisesti niinkin huvittavaa, että pätkät paikkansa kokonaisuudesta löysivät.
Omiin korviin kommenttiraita ei vaikuttanut miltään loputtomalta hankaluuksien ja vaikeuksien tilittämiseltä, mutta olihan niitä pulmiakin ja juttuja, jotka eivät lukuisista yrityksistä huolimatta taipuneet toivottuun muotoon. Helander on sillä kannalla, ettei elokuvan alkupuolella nähtävä kohtaus poroaitauksella ihan halutulla tavalla onnistunut, vaan siinä kuullaan elokuvan kehnoimmat vuorosanat. Ohjaaja ja näyttelijät tiesivät, ettei tämä jutustelu erityisen hyvin suju, mutta oikein parempaakaan ei saatu aikaan, joten kohtaus yritettiin karsia mahdollisimman lyhyeksi. Toisenlaisista esteistä esimerkkinä toimivat kuvissa huristelevat moottorikelkat, joiden yhteistyökyky oli vaihtelevaista ja välillä tuntui tuskalliselta saada kaikki neljä samaan aikaan liikkeelle. Välillä homma näytti taaperrukselta, koska kellertävä yksilö hidasti muita käännösvaikeuksillaan ja yleisiä käyntivaikeuksiakin esiintyi. Sitten oli suuria suunnitelmia, joita jouduttiin kiireidenkin takia vähän kutistamaan. Esimerkiksi kaivosporukan kadottaminen piti toteuttaa hiukan näyttävämmin ja antaa Greenelle komeampi loppu, vaan eipä ollut siihen aikaa. Lumipulaakin podettiin ja talvisemman ympäristön luomiseen jouduttiin paikoin käyttämään aikaa ja vaivaa. Toisaalta kyllähän Helander niistä palkitsevammistakin puolista puhelee, koska hän kehuu vaikkapa pitkälti tietokoneavusteisesti luotua helikopterijaksoa. Tonttujen johdatus pauhaavan musiikin tehostamana elokuvateatterissa onkin ohjaajan mielestä mahtavaa koettavaa.
Näyttelijöiden suhteen ei ainakaan isompia ongelmakohtia tule esille. Onni ei ilmeisesti ihan heti ollut halukas haulikolla loppupuolella jysäyttämään, mutta tästäkin arkailusta päästiin yli. Hahmon varhaisemmasta joulupukkipuheesta pätkäistiin palasia pois, mutta nekin lähinnä pituuden takia, eikä niinkään Tommilan suorituksesta johtuen. Pietarin Vuppe-pehmolelun taustoja Helander valottaa pikkuisen kertoen, että tekijäporukka etsi hiukan höpsöä pehmokaveria Pietarille, ja Helanderin mukaan hänen vaimonsa äidillä oli lapsuudessa karvalakista tehty Vuppe-koira, mikä katsottiin oivaksi innoittajaksi elokuvaan. Tommi Korpelan kärttyisää roolia hiukan huvittuneesti summaillaan siten, että näyttelijä sai olla läpi elokuvan varsin vihainen ukkeli. Peeter Jakobin homma päätonttuna taas oli muista isommista osista poikkeava, koska hänellä tekeminen rajoittui suureksi osaksi kököttämiseen ja tuijotteluun. Toisaalta tyypin roikkuminen kahleissa taitaa olla eniten yleisöä naurattanut hetki elokuvassa.
Kyllähän kaverukset runsaan tunnin aikana ehtivät muitakin turisemaan, mutta aivan kaikkea ei ole tarkoituskaan tässä toistaa tai tiivistellä, vaan jos kiinnostusta riittää, niin kommentit kuunteluun omakohtaisesti. Itse jäin kaipailemaan pikkuisen sitä tiukempaa asiaa, vaikka ihan hyvin aika höpöttelyjä kuunnellessa kului. Tuntui vähän siltä, että ensimmäisellä puolikkaalla kaksikolla riitti hyvin juttua, mutta sitten alkoi hiukan hiipua. Siksikään tästä ei valitettavasti mitään inforikkainta trivianurkkausta tupsahtanut. Helander muistaa mainita, etteivät he Tommilan kanssa mitään etukäteisvalmisteluja tehneet ja kumpaisellekin kokemus oli muutenkin ensimmäinen laatuaan. Tuskinpa tässä siis on tarvetta lähteä höpöttelyjen antia enempää lyttäilemään. Ehkäpä seuraavaksi sitten armottomampaa tietotulvaa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti