torstai 11. toukokuuta 2017

Cinderella II: Dreams Come True (Tuhkimo II: unelmien prinsessa)

Tuhkimon tarinasta tuli toki tuossa taannoin turistua rivi jos toinenkin, mutta eihän se siihen lopu, sillä klassikkosadulle päätettiin vääntää jatkoa runsaat puoli vuosisataa myöhemmin. Varmaan moni on sitäkin mieltä, että olisi ollut parempi sulkea kirja pysyvästi hääkellojen kilkatellessa onnellista loppua, eikä enää yrittää toistella taikaa täysin uudella porukalla paljonkin pienemmän budjetin jatko-osan puitteissa. Itsehän taisin alkuperäisestä puhellessa mainita, että samojen tyyppien seikkailuja lisääkin katselisin ja jotta taika ei aivan kokonaan ehtisi haihtumaan viikkojen venyttelyllä, niin tässäpä sitä ollaan varovaisin odotuksin ihmettelemässä, että mitä sieltä lopulta silmille suodaan. Hiukkasen se toki epäilyttää, että mahtaakohan manailuksi mennä vai onkohan sittenkin jotakin ilahduttavaa saatu aikaan...?

Ainakin on päätetty testailla pikkuisen poikkeavaa lähestymistapaa edelliseen verrattuna, koska luvassa ei niinkään ole yhtä yhtenäistä tarinaa, vaan kolmesta noin 20-minuuttisesta pätkästä välijaksoilla yhteen liitelty runsaaseen tuntiin venähtävä tarinakokoelma. Sekään ei tietenkään mikään upouusi keksintö ole ja kaipa joku voisi vähäsen laiskaksi ratkaisuksi väittää, kun kolmesta pienimuotoisemmasta koitoksesta löyhästi kyhäillään kasaan tällainen viritelmä. Homma pohjustellaan siten, että komean linnan käytävillä tutuilta vaikuttavat hiiriystäväiset vilistelevät kohti haltijakummin lupailemaa satuhetkeä harmikseen huomatakseen olevansa sen verran myöhässä, että kuulevat lähinnä loppusanat. Yhdessä siinä mietitään, että on tavallaan ikävää, kun niitä Tuhkimo-satuja on vain yksi, mutta onkohan asian pakko pysyä niin...? Voitaisiinhan niitä lisääkin kirjoitella, vaikka sieltä joukosta kuuluukin epäileväinen ääni, joka kyselee, että noinkohan vain kukaan olisi kiinnostunut hiirten ideoimasta satukirjasta. Haltijakummi ainakin on sillä kannalla, että tokihan Tuhkimo tällaisesta yrityksestä kovin tykkäilisi, eli kyllähän kokeilla kannattaa. Niinpä kirjaprojekti huiskaistaan hilpeästi taikasanojen avustamana liikkeelle. Pelkät sivut ja kannet eivät tietenkään riitä, vaan jotakin pitäisi keksiä kansien väliin, joten hiirijoukkio saa laittaa aivorattaat raksuttelemaan.



Ensimmäisen jutun aiheeksi otetaan piakkoin niitä satumaisia häitä seuranneet päivät linnassa, eikä se uusi arki hiiriporukalle ihan heti mitenkään huikean taikamaista aikaa ollut. Valtavassa palatsissa puitteet toki ovat kunnossa, mutta Tuhkimon viettäessä aikaa sulhasensa kanssa, menee hiirulaisilla ajankuluttelu takkuilevaksi tylsäilyksi. Onneksi kuherruskuukausi alkaa olla jo päättymyssä tuoreen pariskunnan matkatessa kotia kohti, ja sepä tarkoittaa linnan henkilökuntaan kuuluvalle Prudencelle uudenlaista haastetta, koska hänen hommakseen koituu valmistella hyvinkin erilaista elämää viettänyt Tuhkimo oikean käytöksen, tavat ja puvut hallitsevaksi prinsessaksi. Aikataulu on tiukka, sillä vain parin päivän päässä odottelee ensimmäinen kovempi koitos, koska Tuhkimon pitäisi pystyä järjestämään niinkin nopsasti suurehkot juhlat. Mikään isompi ihme ei olekaan, että pienoisia epäilyksiä nousee ilmoille asioiden sujumisen suhteen, eikä prinssikään näinä stressaavina päivinä pysty olemaan puolisonsa tukena, koska valtiolliset velvollisuudet vievät hänet toisaalle.

Juhla-aikataulun painaessa päälle pitäisi vielä oppia ja omaksua käytännössä aiempaan verrattuna täysin erilainen elämäntyyli ja samalla hyväksyä, ettei esimerkiksi omien aterioiden tekeminen ole prinsessan arvolle sopivaa puuhaa. Prudence ei selvästikään tahdo tehdä kurssitusta liian pehmeäksi ja niinpä Tuhkimo joutuu toteamaan, että seikka ja toinenkin on noin vain päätynyt kieltolistalle. Yritäpä siinä olla pirteä, kun jatkuvasti jankutetaan, että ei, ei, ei, ei, ei, ei ja ei vain mitenkään käy! Vaikka rutiinien jyrkän muuttumisen kanssa vielä tulisikin toimeen, niin sepä saattaa jo huomattavasti suuremmin sisältä sattua, kun kielletään tapaamasta vanhoja ystäviä sekä tuttavia. Prinsessan ei tietenkään ole soveliasta seurustella tavallisen kansan kanssa ja käytännössä pitäisi jättää koko porukka osaksi mennyttä elämää. Sydänhän siinä pikkuhiljaa särkyy, kun unelmoitu elo onkin jotakin täysin muuta ja tulevaisuudessa saattaa olla edessä kolkon yksinäisiä ja itkuisia hetkiä...



Jatko-osa tällä ensimmäisellä tarinallaan näyttää, että hetken vain juhla kestää, kun jo arki ahdistuksensa tuo kuvioihin. Vaikuttaa myös vähän siltä, että alkuperäisestä klassikosta tuttu käskytys ja komentelu on tahdottu heti toistaa hienoisesti muunneltuna tosin, mutta kuitenkin voinee väittää, ettei täysin uusin ideoin matkaan olla lähdetty. Määräilyä ja mäkätystä onkin edelleen roppakaupalla luvassa, eikä niitä noin vain pakoon pääse prinsessakaan, mutta katsomon puolella kova koulutus ei erityisemmin laita hihkumaan tai hihittelemään Tuhkimon tuskaillessa muodollisuuksiin mukautumisen mutkikkuutta ja kuninkaallisen elon yleistä hankaluutta. Rennot lepohetket ja muut leppoisat lötköttelyt antavat odottaa. Hiukkasen siinä ruudun toisella puolellakin uupuu katsellessa rankkaa pikakurssitusta ja henkistä höykytystä, mutta toisaalta onneksi on samalla tahdottu pitää kiinni jossakin määrin edeltäjää piristäneestä leikkisyydestä ja kommelluksista.

Kuningas on edelleen tuttu ärhäkkä ja komenteleva itsensä, mutta prinssin tavoin hänkin jää avaustarinassa selkeästi sivuhahmoksi jutun keskittyessä Tuhkimon ja Prudencen toistuviin törmäyksiin. Hetken verran näyttääkin pahasti siltä, että noinkohan vain Prudencesta väännetään jokin laimea kakkosluokan korvike ilkeälle äitipuolelle, mutta siinä suhteessa saa edes lievästi iloisesti yllättyä, koska tätä polkua selvästi tahdotaan lopulta vältellä. Niitä tuttuja tyyppejä tietysti kuviin tahdotaan ja löydetäänkin, mutta väittäisin, että noin piirrospuolen suhteen etenkin ihmishahmoissa on paljonkin toivomisen varaa ja ainakin ensisilmäys pariskuntaan tuottelee, jos ei aivan järkytystä sentään, niin pienen säpsähdyksen kuitenkin, koska näyttääpi siltä, että piirteet, ilmeet ja vähän kaikki muukin on tekijöiltä hukassa. No, eihän elokuva jatkuvasti samalla tavalla ikävästi silmiin pistä, mutta eipä tarvitse kehua, että seuraaja pääsisi tosissaan alkuperäistä visuaalisella säihkeellään ja kuvituksellisella kimalluksella haastamaan.



Jos ei tämä ensimmäinen kolmannes ulkokuorellaan käy häikäisemään, niin en lähtisi asettamaan sisältöpuolen koskettavuudelle ainakaan sen suurempia toiveita. Kyllähän sitä tuskailematta tuijottelee, miten Tuhkimo on hukata oman itsensä muiden odotuksiin ja sääntöihin sekä kuinka sankarittaren rohkea ja päättäväinen sydän nousee vastarintaan. Ehkä olisi syytä kokeilla jotakin uutta ja pikkuisen pölytellä vanhoja tapoja, vaikka kaikki eivät siitä suorastaan riemastuisi ja palaute olisi nihkeämpää, eli sellaista kannustelevaa otetta on havaittavissa. Omaa tietä siis etsiskelemässä ollaan, mutta koko touhusta vaikutelmaksi jää melkoisen toisluokkainen viritelmä, jota entisestään korostaa voimaantumisjakson taustalla kuultava Brooke Allisonin esittämä kappale Follow Your Heart. Jeejee, omat unelmat, jeejee seuraa sydäntäsi...ihan kiva noin ajatuksena, mutta kun on kovin puhditonta ja aito tunne uupuu, niin aikamoisen valjuksi yritykseksi kolmikon ensimmäinen lyhyt satu valitettavasti jää. Mielestäni sitä ei ole syytä survoa suohon tai muutenkaan surkeudesta paasausmaratonia naputella, mutta kun miettii, miten edeltäjä onnistuu mieltä liikuttelemaan ja arkea unelmiin mielikuvituksellisesti yhdistelemään, niin melkoisen löysää ja ideaköyhää jatkoa elely linnassa tarjoaa.


No, hiukkasen heppoisesta ja keskinkertaisesta avauksesta huolimatta kokonaisuus tahtoisi vielä pari pikkuista kertomusta esitellä ja toiseen tarinaan olisi tarkoituksena taikaakin ripotella, että jospa sitä kautta ilmenisi kaivattua huvitusta? Tuhkimo on siis löytänyt oman paikkansa linnasta ja saanut soviteltua uuden arkielämänsä mieleisekseen karsittuaan karmeimmat kankeudet ja velvollisuudet pois, mutta siinä sivussa osa vanhoista ystävistä kokee tulleensa puolittain hylätyiksi. Hiirikaverukset ovat päättäneet keräillä Tuhkimolle kimpun kauniita kukkia ja samalla puhelevat, miten prinsessa ei kenties enää osaa pikkuisimpien kaveriensa apua arvostaa tai kaivata, kun ympärillä hääräilee jatkuvasti joukko ihmisiä. Juhlaa juhlan perään kalenterissa taitaa olla ja pitäisi kevään kunniaksi vähän taas jotakin järjestellä, eli tehtävää riittää ja siinä huiskeessa erityisesti Vili tuntee itsensä laiminlyödyksi. Pari epäonnekastakin sattumaa vielä päälle plus linnan vähän hiirivastainen ilmapiiri, niin toinen jo kokeekin itsensä mitättömän pieneksi ja hyödyttömäksi vipeltäjäksi.

Kiukkua ja turhautuneisuutta pintaan kuohahteleekin, kun oma riittämättömyys mieltä kiusaa ja kovin uhmakkaana Vili toivoo kasvavansa ihmisen mittaan. Haltijakummi sattuukin sopivasti paikalle pyyntöjä kuulostelemaan ja hän vähän vihjailee, ettei se onni ja tyytyväisyys välttämättä koon mukana kasva. Toinen kuitenkin kovasti toivoo ja tahtoo, niin täytyyhän sitä sitten hiukan taikasauvaa heilutella kera valittujen loitsujen ja hetkisessä Vili venähtää täysikokoiseksi mieheksi. Ainakin alkuun huima pituuskasvu miellyttää ja maailmakin näyttää korkeuksista aivan erilaiselta. Uudessa olomuodossaan Vili kokee olevansa paljon pystyvämpi ystäväänsä auttelemaan ja yrittääkin pyrkiä kevätjuhlia valmistelevaan porukkaan. Aivan kaikki eivät muodonmuutosta ole todeksi uskomassa, koska linnan kissa ainakin tahtoo hiirijahtia jatkaa ja kenties joku toinenkin näkee muuttuneen ulkokuoren taakse sisimpään. Uusia ovia ja mahdollisuuksiakin näyttäisi avautuvan taikatempun avulla ja muutenkin tulevaisuus vaikuttaa lupaavalta, mutta noinkohan vain ilo ja onni pikaisen pituuskasvun kautta on saavutettavissa...?



Satukirjapuuhastelun keskimmäinen osuus tuuppaa Tuhkimon tosiaan pienempään rooliin ja tuo pienen suuren Vili-hiirulaisen monessakin mielessä näkyvämpään osaan. Samalla koitos on mielestäni valikoiman vauhdikkain ja toiminnallisin, mutta huomautetaanpa silti, että korkeuksien takaa-ajoista ja pillastuneesta norsusta huolimatta meno pysyy melko maltillisena kilvoitteluna, eikä kevätjuhliin mitään käsittämätöntä kaaoshurmosta lähdetä luomaan. Mielessä käy myös, että jatko-osa on luultavasti jo lähtökohtaisesti suunnattu selkeämmin nuoremmille katsojille kuin alkuperäinen klassikko, koska tärkeiden asioiden vääntely ja kääntely vaikuttaa suoraviivaisemmalta. Opettavaisuus on kyllä sinänsä suloista, kun käydään kyseenalaistamaan koon välttämättömyys suuruuden saavuttamiseen ja samalla muistutellaan, miten jokaiselle paikkansa on ja ettei se ulkoinen olemus välttämättä paljoakaan paina ystävyyden katsoessa kohti sisimpää. Eihän tätäkään siis missään nimessä halua alkaa sydämestään inhoamaan, kun lämpöisiä ajatuksia tahdotaan välitellä, mutta hivenen tönkkö ja karkeakin toteutus kiepsauttaa kokonaisuuden jokseenkin joutavalta vaikuttavaksi kertakatseluviihteeksi, mikä kenties vähän keljuna kommenttina kaikuu tällaisessa yhteydessä.


Toisellekin pätkälle väännellään onnellinen loppu, mikä laitetaan kansien väliin, mutta vielä olisi aikaa sekä sivuja jäljellä, joten hiirulaiset pohtivat, että kolmas voisi olla vaikkapa Tuhkimon häikäilemättömyyteen ja häijyilyynkin taipuvaisen sisarpuolen rakkaustarina. Anastasian romanssi tietysti tuo mahdollisuuden palautella mukaan ensimmäisen elokuvan ilkimykset kuulumisineen. Linnassa juhlakausi jatkuu tiiviinä, koska taas Tuhkimon tehtävälistalla yhdet kemut olisi keksittävänä, ja niistä äitipuoli tahtoo tyttäriään muistutella, koska kyseessä on luultavasti mitä mainioin tilaisuus löytää erinomainen aviomies. Tavoitteita asetellaan varallisuuden sekä aseman perusteella, eikä romantiikalla tässäkään niin väliä, kunhan rikas aatelismies löytyy, niin siinähän ne tärkeimmät ominaisuudet ovatkin toivotulle puolisolle. Tuhkimo osaltaan päättää kipaista torilta muutaman oleellisen jutun ostelemassa ja samaan suuntaan sukulaiskolmikkokin käpsyttelee.

Liekö sitten vallan herkullinen tuoksu, mikä Anastasian houkuttelee harhailemaan leipurin liikkeeseen, jossa sattuu kohtalokas yhteentörmäys, koska kaksikon katseet lukittautuvat niinkin ilmiselvästi, että tilanteesta hullaantuneine ilmeineen vilahduksen näkevä Tuhkimo tajuaa heti, mitä onkaan tapahtumassa. Valitettavasti äitipuolen sydän ei näille tuntemuksille sykähtele, vaan tylysti hän ihanan hetken tuhoaa ja tekee myös selväksi, ettei leipurimiekkonen ole ihan sellainen kaveri, jota kumppaniksi olisi syytä haikailla. Vaikka sisarpuolilla on menneisyydessä ollut riitaa, kinaa, kaunaa ja kaikenlaista muutakin negatiivista kitkaa, niin eihän Tuhkimo voi Anastasiaa murheellisena pulaan jättää, vaan päättää toimia romantiikan lähettiläänä. Hyvätkin suunnitelmat tosin saattavat pieleen mennä, mutta noinkohan vain ihastuminen töppäyksen tai parikin kestää...?



Noin 20 minuuttia näissäkin puuhissa saadaan kulumaan, että sellainen pikaihastus on kyseessä, eikä mistään kyyneleisiin saakka liikuttelevista hetkosista tarvitse puhella. Tuskinpa on tavoiteltukaan aivan samanlaisia tuntemuksia kuin keskiyön kellojen kilkatellessa ensimmäisessä elokuvassa, mutta mielestäni pikkuisen enemmän olisi sopinut panostaa, kun lähdetään kokeilemaan, tulisiko rakkaudelle toinen tilaisuus vaiko täystyrmäys. Huumoria ei ole unohdettu, kun hymyn hakemisen hankaluudet ja muut kummalliset pulmat tulevat tielle, vaan eipä se viihdyttävyyskään silti kehuttavaksi kohoile. Kolmas kertomuskin saa oman teemaan sovitellun kappaleensa, eikä tämä Anastasian itsetuntoa kohotteleva ja sisäistä kauneutta kaiveleva laulu It's What's Inside That Counts mitään aplodeja ansaitse, vaan tekee ennemmin mieli mutista jotakin melkoisen unohdettavasta mitäänsanomattomuudesta. Onneksi väkisinkin vähän sydäntä lämmittelee, kun ei lähdetä koston poluille vanhojen vääryyksien ajamana, vaan nähdäänkin tilaisuus parannella välejä sekä paikkailla menneisyyden repimiä kuiluja. Saa nähdä, kaiveleeko elokuvasarjan kolmas osa Cinderella III: A Twist in Time vanhat vihollisuudet ja iänikuiset katkeruuksien kierteet takaisin kuvioihin, mutta itse toivottelisin ne sinne unholaan.


Kolmeen osioon jaettu ja yhdessä hyvässä hengessä lopeteltu satuhetki on ajatuksena ihan mukava, mutta lopputulos valitettavasti kallistuu lähemmäs laimeaa kuin lumoavaa. Vaikka en alkuperäisestä klassikostakaan mahdottoman suuresti hullaantunut, niin sitä silti mieluusti elokuvataiteeksi kutsuu, kun taas tällaista tarpeetonta ja keskinkertaista jatkoa luonnehtisin lähinnä kepeäksi videoviihteeksi ilman mitään varsinaisia huippuhetkiä. Sydäntä kiusaavat ja kutittelevat vivahteet ovat läpi elokuvan vähissä, eikä näissä pätkissä tunnu olevan oikein potentiaalia käydä kunnolla koskettamaan. Ensimmäisestä toki lainaillaan ja kierrätetään ajatuksia, mutta onneksi sitä ei ihan suoraan ole lähdetty toista kertaa tekemään. Kaikkiaan on kuitenkin melko vaikeaa yrittää listailla jatkolle mitään isompia plussia tai ansioita, ja vaikka linnassa olisi loputon juhlakausi käynnissä, niin silti ensimmäisen elokuvan arkielämän pienimuotoisempi puuhastelu suloisine hahmoineen ja leikittelyineen vetää voimakkaammin puoleensa ja loihtii monipuolisemmin ihasteltavaa silmillekin.

Kieltämättä pienoisen pettymyksen Cinderella II: Dreams Come True tuottelee, mutta eihän kolmiosainen satutunti nyt sentään silkan saastan ja surkeuden parissa vierähdä. Teemat unelmineen, ihastumisineen ja sydänäänten seuraamisineen sopivat kyllä Tuhkimon maailmaan, mutta vaisuhko toteutus taas varmistelee, ettei ensimmäisen osan elämys tule toistumaan. Lähinnä siitä on jäljellä satunnaisia hentoja haituvia ja jatkon tarpeellisuutta on kohtalaisen hankala nähdä tai lähteä pätevästi perustellen sen paikkaa puolustamaan. Esimerkiksi vähemmän välttämätön ja ennemmin leikittelyä kuin suurten tunteiden tuiverrusta tarjoileva jatko-osa The Fox and the Hound 2 on mielestäni vähän samaa sarjaa noin sisällöltään, mutta puutteistaan huolimatta pikkuisen parempi kuin tämä Tuhkimon sekalainen tarinakokoelma. Samana vuonna ilmestynyt Bambi II taas oli minulle positiivinen yllätys ja edelleen omalla listalla klassikoille tehtyjen toisten osien parhaimmistoa. Eihän siinäkään maailmoja mullistella, mutta hyväntuulista temmellystä ja kaunista katseltavaa kuitenkin Bambin ja kaverien lapsuuden päivät ovat katsojalle, eikä samaa valitettavasti viitsi sanoa Tuhkimolle kynäillyistä uusista kujeista. Korvillekin anti jää keskinkertaiseksi ja lopputekstien aikana vielä korostuu kehnohko musiikkipuoli, kun turha nykyaikaistettu tulkinta alkuperäisen elokuvan laulelusta siellä taustalla raikaa. Toisaalta se samalla summaa elokuvaakin, eli kohtalaisen laihoin eväin ja toisluokkaisella toteutuksella on lähdetty klassikkosatua jatkamaan ja päivittämään, mikä laittaa miettimään, että on luotettu ensimmäisen ihastelijoiden tarttuvan Tuhkimon taikaan toistamiseen, eikä niinkään ole ollut painetta panostaa parhaaseen laatuun.



Cinderella II: Dreams Come True (2002) (IMDB)

2 kommenttia:

  1. No kuule. Aikamoisen pettymyksen koin minäkin aikoinaan tän elokuvan kohdalla, kun ekaa kertaa näin. Eipä ole tullut uudestaan katseltua kuin kerran sen jälkeen. En tykkää oikein näistä lyhyistä tarinoista kursituista elokuva kokonaisuuksista. Mut hei... Hyviä uutisia! Koin kolmosen kohdalla sit puolestani iloisen yllätyksen miten mielenkiintoinen ja ehjä kokonaisuus se olikaan. Joten parempaa on luvassa Taikansa kutakin kohdalla. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luulisin, että omalla kohdallakin katselukerrat jäävät tässä tapauksessa yhteen, sillä tuskinpa toisinto tarjontaa sen kummoisemmaksi muuttelisi. Välillä pienemmistä tarinoista koosteltu kokonaisuus tuntuu toimivan paremmin, mutta on varmaan parempi, että kolmannessa palaillaan yhden yhtenäisemmän kertomuksen suuntaan. Siitä varmaan tuleekin pikkuisen puheltua, kunhan väliin vaihteeksi muuta juttua ehdin naputtelemaan... :)

      Poista