Samaisen kolttostelevan pojan aiemmat seikkailut onkin jo tullut tämän vuoden puolella uusittua: Vaahteramäen Eemeli ja Eemelin uudet metkut. Noissa ehdinkin jo höpöttelemään sen verran tästä kolmannestakin, että lapsuuttani viettäessä se oli näistä kolmesta elokuvasta rakkain ja eniten katseluja keräillyt. Saapi nähdä, ollaanko edelleen samoilla linjoilla. Tuskinpa suurta romahdustakaan arvostuksessa lienee luvassa, sillä tosiaan noista aiemmista nykyiset silmätkin tuntuvat kovin tykkäilevän.
Mitäpä sitä tällä kerralla olisi luvassa? Näyttää siltä, että Vaahteramäen väki olisi innokkaana lähdössä huutokauppaan hankintoja tekemään ja ehkä hieman muutakin harrastelemaan. Äiti Alma (Emy Storm) on sitä mieltä, että jos lähdetään, niin Eemeli (Jan Ohlsson) toki mukaan menoon. Isä Anton (Allan Edwall) ihmettelee, että mitä se poika siellä tekisi ja Liina (Maud Hansson) taas toteaa harmeja vain aiheutuvan.
Eemelin huolena onpi rahattomuus, mikä ei kovinkaan ihmeellisiä kauppoja lupaile. Mistäpä pieni poika lyhyellä varoitusajalla ansaitsisi käteistä kassaan? Veräjävahtina toimiminen tulee kyseeseen. Suuri osa ohi kulkevista heittääkin lakkiin kolikon tai pari, mutta löytyyhän niitäkin, jotka reipasta vahtia mieluummin piiskalla huiskaisisivat kuin kolikolla kiittelisivät. No, ehkä porttipoika saa itseäänkin vähän syytellä, kun yltyvä ahneus ajaa sulkemaan kulkuväylän aivan silmien edestä. Pääasia kuitenkin, että äyrejä kertyy taskuun...
...Ja nepä alkavatkin samantien näpeissä polttelemaan, kun kauppapaikalle päästään. Kohteesta ei tietoa edes ole, mutta eihän se estä tarjousta tekemästä. Komea leipälapio sieltä sitten olalle ilmestyy. Sitten tuliaiseksi samettirasia Iida-siskolle (Lena Wisborg). Olisihan siellä varsin näppärä paloruiskukin, ja kyllähän sekin mukaan joutaa, tiedä mihin vielä tarvitsee. Kun tätä törsäystä katselee, niin tuleepa mieleen, että mikä helposti tulee se helposti meneekin. Anton tietenkin raivostuu poikansa ostohimosta. Hän leppyy kuitenkin kohtalaisen nopeasti, vaan vaatiipa silti, ettei enää hullunkauppoja. Pelkästään tarpeellista tavaraa tulisi ostella.
Eemeli tekee työtä käskettyä ja siirtyilee limupisteelle. Kulauttaa pullon, toisen ja sitten onkin Anton taas räyhäämässä maailman typeryyksistä, kun ei limulipittelystä mitään ymmärrä. Onneksi Aatulta (Björn Gustafson) löytyy käsityskykyä tällaisille pienille mukavuuksille. Aatukin pääsee pieniä pahuuksia harrastelemaan tappeluringissä. Lopulta kotiinlähdön aika koittaa. Eemelillä omat tuomisensa, joiden seassa myös nilkuttava kana sekä hulluksi väärinkäsitetty lehmä. Isä taas joutuu tyytymään lopulta yhteen sikaan, kun kaikki ei tosiaan aivan putkeen mennytkään. Kotona Eemelin ostoksia osataan enemmänkin arvostaa. Oikein oivaksi kauppamieheksi saattaisi joku häntä luonnehtia.
Toisten tuomiset eivät aivan yhtä ilahduttavia olekaan. Huutokaupassa namusia hyvällä mielellä ahminut Liina saa itselleen päivä päivältä pahenevan hammassäryn. Sekään ei kovin lupaavalta vaikuta, että pienessä kylässä hammaslääkärin hommia hoitelee paja-Kalle pihteineen. Kuumalla perunalla ei jomotus lähde ja Aatun väliaikaiseksi lääkkeeksi ehdottama nuuska se vasta karmivaa onkin. Jotakin kätevää pitäisi keksiä, ja pian!
Eemeli reiluna kaverina lupaa nopean ja halvan palvelun. Epätoivoissaan sitä saattaa kaikenlaiseen puoskarointiin lupautua, joten yritykset alkakoot. Ensin hevosavusteisesti, sitten hitaammalla kidutuksella ja lopulta katon kautta, mutta eipä se paha hammas silti suostu pumps-pois popsahtamaan. "Ammattimiehen" asiakkaaksi siis sittenkin.
Sitten olisi tietysti se possuasiakin. Eräs keväinen aamuyö ei sikalassa kovin iloisissa merkeissä etene. Antonin ostama emakko on poikinut 11 possua ja päättänyt purra ne kaikki kuoliaaksi. Yöllisellä vessavierailulla ollut Eemeli ehtii onneksi viimeisen pelastamaan. Kovalta kohtalolta viime hetkillä välttynyt pikkuporsas nimetäänkin osuvasti Possuressuksi.
Eemeli sinnikkäästi pientä kaveriaan hellii ja ruokkii, toisten miettiessä, että mahtaneeko parka montaa päivää hengissä pysyä. Niinpä vain Eemeli kuitenkin onnistuu pitämään possun elävien kirjoissa ja saa tämän nopeasti kasvamaan. Kohta pian hänellä onkin uusi vallaton ja vauhdikas leikkikaveri. Aina ei tiedetä, että kumpikohan sinne verstashuoneeseen pitäisi laittaa metkujaan miettimään...
Aiemmista osista on oppinut odottamaan vähän vuodenaikojen mukaan vaihtuvia tarinoita, mutta kolmannessa tämä kaava on hylätty. Tai ainakin vauhditettu tiettyjä osia huomattavasti. Kesäisissä merkeissä mennään ensin hyvä pätkä. Sen verran maltetaan syksyä jäädä ihmettelemään, että Eemeli koulutielle saadaan tuupittua. Kaikkien yllätykseksi Eemeli osoittautuukin erinomaiseksi oppilaaksi, vaikka vähän villi käytös luokkahuoneessakin jatkuu. Talviajalle ei anneta senkään vertaa hetkiä ruudulta, vaan lähinnä todetaan, että joulu tuli ja meni. Alkusyksystä päästäänkin alkukevääseen kovin nopsasti.
Ensimmäisten joukossa en tietenkään ole siitä valittelemassa, että nyt tulee liian kesäistä kuvaa. Luulenpa, että se on yksi syy, minkä takia kolmas näistä Eemeli-elokuvista edelleen se suosikki taitaa olla.
Kukkakedot perhosineen sekä mehiläisineen kovasti miellyttävät. Etenkin tässä vaiheessa vuotta, kun kirkkautta ja pörriäisiä pitää pitkäänkin vielä vartoilla. Hieman haikaillenkin katselee, miten pienet sormet metsämansikoita keräilevät, koska kovin tutulta sellainen marjastelu vaikuttaa, samoin loikkaleikit kivillä. Oi voi...
Kertojakin siinä pääsee kunnolla innostumaan ja tunnelmoimaan Smålandin metsistä. Kuulet käen kukkuvan ja leivosen laulavan. Neulaset paljaiden jalkojen alla auringon paistaessa. Kun siinä samaan aikaan vahtailee kauniisti auringon valaisemaa vanhaa kuusikkoa sammalineen kaikkineen, niin melkein ääneen lausahtaa, että kelpaisi kyllä.
Pelkän kesäisyytensä vuoksi ei kolmas osa ole tämän elokuvasarjan suosikki. Minusta se on myös elokuvana ehein ja sujuvimmin kohtauksesta toiseen rullaileva. Etenkin keskimmäistä osaa tuntui vaivaavan irtovitsimäisyys enemmänkin. Onhan tässäkin pari löyhemmin liitoksin laitettua pätkää, kuten vaikka Iidan lavantauti tai kiroiluoppitunti. Yleisesti ottaen kuitenkin ei tule sellaista sekalaisen metkukoosteen vaikutelmaa. Niitä kolttosia on upoteltu onnistuneemmin muuhun tarinaan.
Sydämeen lämpöä lisäävänä seikkana tietenkin myös pitää eläinsöpöilystä mainita. Pikkupossulla toki riittää niitä awww-hetkiä, mutta kertyyhän vastaavia muutenkin. Toisaalta välillä toisenlaisiakin tuokioita löytyy. Siinä hetken ja toisen hirvittyneenä kanojen kovalta vaikuttavaa kohtaloa silmäillessäni, tuli mietittyä, etteihän tämän nyt näin synkeää pitänyt muistin mukaan olla...
"Ei possuilla saa olla kivaa, niistä tulee joulukinkkuja!"
Etenkin Eemeli suhtautuu eläinystäviinsä kovin suojelevasti. Huutokaupasta lähtee mukaan jalkavaurioinen kana, jota kukaan muu ei tahdo ja siksi lopetus uhkaakin. Isä taas luulee ostamaansa lehmää hulluksi ja tahtoo sen ampua. Eemeli kuitenkin ymmärtää lehmätoveruuden merkityksen ja saa toisen pidettyä päivillä. Possuaan hän yrittää kehottaa pysymään laihana, jotta kinkkukohtalo voitaisiin välttää. Kysyypä lopulta, että miten monta kertaa sen toisen henki onkaan pelastettava... Valitettavasti ruudulla esiintyvä eläintenkäsittely vaikuttaa paikoin siltä, että ihmettelen, jos nykyään menisi läpi ilman sanomista. Ajatus siis miellyttää monin paikoin, mutta toteutukseen ainakin omat silmät hellempää otetta kaipailevat.
Mainitaan nyt vielä yksi lämmittävä elementti, kun vauhtiin on päästy. Mielestäni Eemelin ja isän välit ovat tässä viimeisessä elokuvassa parhaimmat. Tukistamiset ja karjumiset jäävät vähemmälle. Yhteisiä loikkakisoja pidetään, heinäpellolla hyvässä toveruudessa ihmetellään ja näin. Henki on paljon hyväntuulisempi ja anteeksiantavampi, vaikka kyllähän sitä kuritustakin edelleen löytyy.
Lieköhän omaa harhakuvitelmaa, vai ovatkohan tekijät tahtoneet enemmänkin saarnailla lempeään sävyyn alkoholin kiroista... Kyllä taidan tämän jälkimmäisen puolelle kallistua, sillä pariinkin otteeseen aiheen kimppuun käydään.
Alkupuolen huutokauppakin menee eräiden osalta pieksemiseksi, kun pienessä pöhnässä etsitään sopivia rähinäkavereita. Pari tukevaa ryyppyä ja sitten mennään, vai mitä Pekka Pulteri? Halukkaita sekaantujia löytyy mätkintään helposti enemmänkin, ja siinä saa Eemeli leipälapioida viinan ja tappelun hurmokseen päässeitä sankareita takamuksille. Huppelissa heiluvat hutkijat eivät ihan heti ole mielipuuhiaan lopettelemassa, niinpä joukkoon pitää paloruiskulla vähän suihkia viilentävää vettä kuumenneita tunteita rauhoittamaan.
Toisena esimerkkinä jakso, jossa toiminta on pahan kerran karkaamasta käsistä. Eemeli tietämättömänä kippaa kirsikkaviinin sivutuotteet eläinten naposteltaviksi. Kohta onkin kukko kännissä, possu pöhnässä ja erehtyypä poika itsekin prosentteja omaavia marjoja maistelemaan. Siinä alkaa katsojaakin hirvittää, kun kukko ja possu alkavat kunnolla riehumaan varsin kamalin seurauksin. Raittiusmiehenä tunnettu Anton saa jälleen yhden riemunaiheen lisää kuullessaan, että sielläpä alle kymmenvuotias poika kotieläinten kanssa kännäilee pihalla ja pahuuksia puuhastelee. Katumusharjoituksia tehdään pitkän kaavan kautta Aatun sylissä vati pään alla. Ei isäkään osaa sellaisessa tilassa olevalle pojalleen raivota. Ulkopuolistenkin silmiin alkaa näyttää siltä, että Kissankulmassa menee touhu ihan liian villiksi, joten paikallinen raittiusseura päättää sekaantua. Sellaiseen kokoukseen Eemeli marssiikin ja ilmaantuupa sinne tilaisuuteen eräs possukin kovin katuvaisena...
Aloin katselun yhteydessä miettimään myös parisen vuotta myöhemmin ensiesityksensä saanutta televisiosarjaa. Ilmeisesti näistä kolmesta elokuvasta leikattiin hieman alle puoli tuntia kestäviä jaksoja. Elokuvista peräisin olevasta materiaalista suurin osa sarjasta koostuukin, mutta siihen on kyllä otettu mukaan sellaisiakin kohtauksia, joita elokuvissa ei nähdä. Yhtenä omaan mieleen jääneenä esimerkkinä voisin mainita kahvittelutuokioisen heinäpellolla, jota ei pienoiseksi yllätykseksi tässä elokuvassa sitten nähtykään. Muutenkin välillä hiipi mieleen, että eikös tämän ja tämän kohtauksen pitänyt jatkua kauemmin. Voisi siis hyvällä mielellä harkita sen sarjaversionkin hankkimista.
Jos nyt hankinta- ja katselusuunnitelmia pyöritellään, niin luultavasti jossakin vaiheessa tulee vilkaistua se viime vuoden lopulla teattereihin putkahtanut uusi piirroselokuva Emil & Ida i Lönneberga. IMDB:n tämänhetkinen pistekeskiarvo (5,0/10) ei oikein rohkaise, mutta voi hyvinkin olla, että itse siitä ainakin hivenen enemmän pitäisin. Kesän aikana tuosta ilmestyi levyjulkaisu ja epäilenpä, että kunhan eteen sopivalta vaikuttava tarjous löytyy, niin talteen sekin luultavasti tulee korjailtua.
Elokuvan ollessa toistaiseksi tuoreessa muistissa, on melko helppoa summailla, miksi se silloin joskus lapsuusvuosina vetosi selkeästi enemmän kuin ne aiemmat. Luulisin, että pitkälti ne samat elementit edelleen siinä määrin viehättävät, että nostanpa tämän kolmannen Eemeli-elokuvasarjan parhaaksi. Kuitenkin pari edellistä osaakin sen verran mukavaa ja laadukasta perhe-elokuvaa edustavat, että voinee todeta kolmen levyn Eemeli-boxin olleen hyväkin hankinta. Kyllähän siinä suunnilleen kymmenelle eurolle saa useamman tunnin verran hyvää ja lämpöistä viihdettä vastineeksi.
Katsojan kasvoilla pieni ja suurempi virne vierailevat tasaiseen tahtiin. Mitään aivan uutta ei olla kehitelty, mutta sanoisin kuitenkin, että lämminhenkisyyden lisääminen metkutehtailun kustannuksella on hyvä muutos. Kyllähän niitä kolttosiakin edelleen kertyy. Useammastakin syystä etenkin tämä kolmas osa jätti kovin hyvälle mielelle. Tuskinpa kovin paljon pieleen menee, jos arvelee, että saattaapa se tulla vielä myöhemmissäkin vaiheissa uusittua.
Tarinan puolesta aiempia elokuvia ei tarvitse olla nähtynä, omia juttuja tässä kerrotaan, eikä jatkumoa juuri löydy. Hahmot saattavat ainakin aluksi jokseenkin vierailta vaikuttaa, jos kolmannesta aloittelee, mutta tuskinpa sekään ylitsepääsemätön ongelma on. Siksipä sanoisinkin, että jos aikoo vain yhden Eemeli-elokuvan vilkaista, niin minun valintani olisi ehdottomasti tämä kolmas. Perhe-elokuvien parhautta!
Emil och griseknoen (1973) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti