Eletään 1960-luvun alkupuolta Teksasin suunnalla. Pari sellitoverusta on toteuttamassa pakosuunnitelmaansa. Butch Haynes (Kevin Costner) ei erityisesti välitä tästä karkukumppanistaan, vaan yhteinen taival on lähinnä pakon sanelemaa. Kun tämä kuumapäisempi tyyppi sitten päättää vielä kaiken muun hyvän lisäksi tunkeutua erään perheen taloon, niin asiat monimutkaistuvat entisestään. Perheen nuori Phillip-poika (T.J. Lowther) päätyy kaksikon mukaan panttivangiksi.
Vaalit ovat lähestymässä hyvää vauhtia, ja niinpä kuvernööri näkee jutussa tilaisuuden positiiviselle julkisuudelle. Kunhan juttu vain saataisiin nopeasti onnelliseen päätökseen. Niinpä kokenut sheriffi Red Garnett (Clint Eastwood) saa avukseen Laura Dernin esittämän kriminologin sekä erään FBI-miehen. Takaa-ajo voi sitten alkaa.
Elokuvan ensimmäisen minuutin perusteella saanee jonkinlaisen kuvan siitä, mitä on tulossa, kun Butch makoilee nurmikolla ilman kiirettä minnekään. Vaikka A Perfect World jossakin määrin sisältää takaa-ajoa ja toiminnallisempia hetkiä, on se suurimman osan kestostaan varsin rauhallista menoa. Välillä käy mielessä, että vähän turhankin rauhallista, sillä jännittävämmät hetket ovat samalla tuntuneet unohtuneen jonnekin matkalle. No, ehkäpä Eastwood halusi sitten tehdä vankikarkuritarinan ilman toimintaa ja jännitystä...
Eastwoodin osuus kameran edessä jäi vähäisemmäksi kuin mitä edelliseltä katselulta muistin. Ei Eastwood yleensä muutenkaan ole tunnettu turhasta uhoamisesta, mutta tässä ne vähäisemmätkin ärähtelyt ovat pitkälti jääneet jonnekin, samoin sikarit. No, se tyypillinen vihainen tuijotus sentään kerran lankeaa FBI-ystävämme kasvoille. Ilmeisesti Eastwoodin oli aluksi tarkoitus vain ohjata elokuva, mutta Costner sitten suostutteli hänet myös kameran eteen. Heh, vaikka Clint on yhdessä pääosassa sekä vastaa ohjauksesta, niin ei tämä elokuva vieläkään jotenkin tunnu "oikealta" Eastwood-elokuvalta.
Parhaat hetket löytyvät sitten Butchin ja pikkupojan väliltä, kun isättömänä kasvanut ja suojattua elämää viettnyt Phillip alkaa vähitellen luottaa kaappaajaansa. Teksasin pikkuteillä kiertelevät karkulaiset kohtaavat silloin tällöin pienimuotoisia seikkailuja, mutta ainakin omasta mielestä joukkoon mahtuu myös vähemmän innostavaa tyhjäkäyntiäkin, joka alkaa uuvuttaa, varsinkin kun elokuva on päässyt venähtämään selvästi päälle kahden tunnin. Kehuja taas voisi antaa siitä, että elokuva uskaltaa liikkua sillä harmaalla alueella ilman suurempia moraalisaarnoja. Jossakin määrin myös arvostellen sitä edellisen vuosikymmenen yhteiskuntaa, jota jotkut erehtyivät pitävän (lähes) täydellisenä maailmana.
Elokuva on tullut nähtyä nyt varmaan kolme tai neljä kertaa, mutta en osaa vieläkään liittyä ylistäjien kuoroon. Kehuja A Perfect World keräsikin kiitettävästi ilmestymisensä jälkeen, ja monet kriitikot pitävät sitä jopa Eastwoodin parhaimpana ohjauksena. Omaan makuun elokuva on kuitenkin liian usein huonolla tavalla löysää katseltavaa. Vähän enemmän olisi kaivannut jännitettä mukaan eri osapuolten välille, vaikka ei sitten lopulta olisi kuitenkaan lähdetty tekemään perinteistä jännityselokuvaa. Olisi se silti voinut keskittyä näiden pakomatkalla olevien tarkkailemiseen. Siinä missä Butchin ja pojan väliltä löytyy hienoja ja koskettaviakin hetkiä, niin takaa-ajoporukan osiosta niitä ei juuri löydy, vaan se puoli on enimmäkseen varsin mitäänsanomatonta. Huumoriakaan ei ole täysin unohdettu, mutta kuten muukin elokuva, on sekin enimmäkseen hiljaista ja rauhallista. Edelleen olen sitä mieltä, että kyseessä on melko hyvä elokuva, joka viehättää paikoitellen enemmänkin. Kokonaisuus ei nyt vain tällä kerralla ole parhaalla mahdollisella tavalla toimiva...
Nuori Tomi (Konsta Hietanen) muuttaa isänsä (Antti Virmavirta) kanssa Helsingistä pohjoiseen. Isä on saanut hoitaakseen projektin, jonka tarkoituksena on selvittää, voitaisiinko eläintarhassa koko elämänsä viettänyt Leevi-ilves jollakin tavalla palauttaa paikalliseen luontoon. Aivan vieraisiin maisemiin he eivät ole muuttamassa, vaan palaavat takaisin kuntaan, jossa asuivat ennen Tomin äidin kuolemaa.
Aluksi Tomi ei ole lainkaan innostunut "uudesta" kodista, vaan tahtoisi lähinnä palata takaisin Helsinkiin. Yhtään ei auta se, että perheen välit ovat jokseenkin kireät. Jouko-enon (Risto Tuorila) menneisyydessään tekemät asiat eivät oikein saa pojalta hyväksyntää. Myös se rasittaa, kun isä alkaa olla turhankin läheisissä väleissä työtoverinsa Helenan (Kristiina Halttu) kanssa. Jouko hankkii pojalle hanhia hoidettavaksi, mutta lopulta se kiinnostavin uusi ystävä löytyy vähän yllättävältä suunnalta Tomin kiintyessä lähes ensikohtaamisella Leevi-ilvekseen.
Kun ryhmän suorittamat testit eivät tue Leevin vapauttamista luontoon, haluaa eläintarha myydä Leevin Turkkilaiseen eläintarhaan. Tomin isän mukaan mitään ei ole tehtävissä, mutta poika on kuitenkin hieman toista mieltä, ja kiipeää lentokenttää kohti suuntaavaan autoon karvaisen kaverinsa avuksi. Niinpä Leevi kohta loikkiikin häkistä vapautettuna kohti Ilveskallion jylhiä maisemia Tomi oppaanaan.
Luonnollisesti villipedon vapauttamisella on omat seurauksensa, jotka lopulta tulevat konkreettisesti Tomin perheen pihapiiriinkin ikävissä merkeissä. Tiettyjen tapahtumien johdosta jo alusta lähtien hanketta vastustaneet poromiehet alkavat kaivella aseitaan esille. Osa heistä kääntyy kokeneen metsästäjän, Haapalan (Jarmo Mäkinen), puoleen pyytäen häntä ratkaisemaan ongelman. Heh, paikallinen lainvalvojakin on enemmän kuin halukas sulkemaan silmänsä asian suhteen, jos Haapala hankkiutuisi nopeasti ja siististi Leevistä eroon. Tomi sitten yrittää parhaansa mukaan estää uuden ystävänsä loukuttamisen ja/tai ampumisen. Apua hän saa paikalliselta hieman vanhemmalta luonnonsuojeluun taipuvaiselta pojalta.
Jos on aiemmin sattunut katselemaan Raimo O. Niemen uudemman elokuvan Suden arvoitus, niin ei oikein voi olla huomaamatta runsaita yhtäläisyyksiä näiden kahden teoksen välillä. Kummassakin toisen vanhempansa menettänyt nuori yrittää sopeutua vaikeaan perhetilanteeseen löytäen lopulta tukea perheen ulkopuolelta villieläinten parista. Myös tietyiltä yksityiskohdiltaan elokuvat ovat hämmentävän yhteneviä. Voisikin ehkä jopa sanoa, että tämä Poika ja ilves oli lähinnä harjoittelua kahdeksan vuotta myöhemmin ilmestynyttä Suden arvoitus -elokuvaa varten.
Mainitussa Suden arvoitus -elokuvassa metsästäjiä ei kovin lämminsydämisesti kuvata. Tässä ei ehkä mennä aivan niin pitkälle, mutta kyllä Haapala käy Tomiin käsiksi, eikä hän muutenkaan ole sympaattisimpia hahmoja. Myös paikalliset poromiehet esitetään lähinnä sellaisina, jotka eivät halua tai kykene ottamaan vastaan uusia ajatuksia ja ideoita, ja ovat heti murhanhimoisina lähdössä jahtiin, jos alueelle päätyy yksikin suurpeto. No, onhan toki tuollaisiinkin tapauksiin tullut törmättyä, eivätkä he tiettyjen uutisten perusteella aivan mielikuvituksen keksintöä ole, mutta ehkäpä kuitenkin pikkuisen epäreilu yleistys.
Jos etsii merkittävämpiä eroja tämän sekä myöhemmän Suden arvoitus -elokuvan välillä, niin Poika ja ilves ei ole aivan yhtä söpöilevää juttua. Tässä tuodaan esille enemmän sitä puolta, että kyseessä on tosiaan petoeläin, joka ei ole luonnostaan taipuvainen esimerkiksi Disney-henkisten tuotosten "yhteiskuntajärjestykseen", ja saa usein pahaa jälkeä aikaan. Tiedä sitten, johtuukohan tämä vähän todenmukaisempi linja toisesta ohjaajasta ja käsikirjoittajasta, eli Ville Suhosesta. Ainakin levyltä löytyvässä lyhyessä haastattelussa hän toteaa, että esimerkiksi lapsen sekä suden tai karhun välisen ystävyyden kuvaaminen olisi ollut jo kohtalaisen kyseenalaista. Tuon Raimo O. Niemen myöhemmän yksin ohjaaman elokuvan perusteella tällainen ajatus ei ollut ainakaan hänelle ongelma, ja muutenkin siinä elokuvassa, jonka ohjauksesta Niemi vastasi itse, meno tosiaan oli reippaasti söpöilevämpää, eikä välttämättä aivan tästä maailmasta.
Edelleenkään en ole kumpaakaan näistä lyttäämässä söpöilyn tai hieman väritetyn maailman takia. Suden arvoitus ilmeisesti pyrkii herättämään ihmisissä edes vähän sympatiaa ja toisenlaisia ajatuksia kyseistä suurpetoa kohtaan. Samoilla linjoilla tämä on ilveksen suhteen ja samalla ilmeisesti yleisemminkin luonnonsuojelun puolesta. Heh, Tomikin jo varhaisessa vaiheessa omaksuu "asialliset "toimintatavat: kun ilves vapautuu häkistä, niin sen jälkeen häkki lentää lähimpään jorpakkoon... No, edelleen kyseessä on koko perheelle suunnattu tuotos, jonka kohdalla voinee antaa anteeksi, ettei ole päädytty kuvaamaan kovin raadollisia asioita, vaan keskitytty vähän enemmän niihin elämän kauniisiin puoliin.
Mielestäni Suden arvoitus -elokuvassa näyttelijät tekevät pääsääntöisesti parempaa työtä kuin tässä. Siinä Tiia Talvisara selviää mielestäni pääosasta paremmin kuin Konsta Hietanen omasta roolistaan. Ei tämäkään silti huonoon näyttelyyn kaadu, mutta muutama hetki oli vähän sellainen, että olisi ehkäpä kaivannut vähän enemmän hiomista. Tämä voi tosin johtua siitäkin, että ilmeisesti Poika ja ilves -elokuvaa vaivasi kiire pahemmin. Jo ennen kuvauksia tehtiin ratkaisu, että elokuva kuvattaisiin myös englanniksi, mikä tarkoitti käytännössä sitä, että kaikki vuoropuhelua sisältävät kohtaukset piti toteuttaa kahteen kertaan. Erityisen ongelmallista tämä oli sellaisissa kohtauksissa, jotka vaativat koskemattoman lumipinnan. Tästä huolimatta elokuva päädyttiin lopulta vielä dubbaamaan kanadalaisten ääninäyttelijöiden toimesta englanninkielistä versiota (Tommy and the Wildcat) varten.
Yksi elokuvan tähdistä on ehdottomasti Väinö-ilves, joka paikoitellen on kovinkin ilmeikäs. Vaikka emonsa hylkäämä Väinö kasvatettiin pienestä lähtien ihmisten parissa, niin siitä huolimatta se ei täysin soveltunut näyttelijäksi. Tekijöiden mukaan puoli tuntia oli maksimi, joka sillä kerralla riitti kiinnostusta projektiin. Muutenkin voi vain kuvitella, miten hankalaa on ollut työskennellä vähintään puolivillin eläimen kanssa Lapin mittavissa lumikinoksissa. Jos omistaa DVD:n, niin sen sisältämiltä lyhytdokumenteilta saa jonkinlaisen käsityksen näistä haasteista. Valitettavasti Väinön tarina loppui turhan aikaisin ja surullisissa merkeissä. Se syntyi vuonna 1996 ja menehtyi jo vuoden 1998 keväällä, kun putosi kiivetessään kylki edellä kiveä päin. Tämä ei kuitenkaan sattunut kuvauksissa, vaan Väinö oli saanut jo hyvän aikaa aiemmin oman osuutensa valmiiksi. Elokuvatähden eläkepäivistä Väinö ei kuitenkaan ehtinyt nauttimaan kovin pitkää aikaa. Elokuvassa käytettiin tietyissä kohtauksissa kahta ruotsalaista stunt-ilvestä (Isa ja Bella), jotka ilmeisesti osasivat tietyt temput paremmin.
Kotimaisten elokuvien joukossa Poika ja ilves oli ilmestyessään kohtalaisen suuri menestys jo elokuvateattereissa. Niissä se pyöri noin 65 viikon ajan keräten lähemmäs 400 000 katsojaa. Seuraavana vuonna ilmestynyt kotivideoversio myi myös hyvin päätyen yli 80 000 kotitalouteen. Toisaalta budjettikin oli suuri, silloin yli 13 miljoonaa markkaa, jonka keräämiseen meni yli vuosi. Yli puolet rahoituksesta tuli lopulta ulkomailta. Tieto englanninkielisen version kuvaamisesta helpotti huomattavasti rahoituksen ja levityksen suhteen. Levitysoikeudet myytiinkin nopeasti yli 30 maahan.
Kuvaukset aloitettiin elokuussa 1997 ja saatiin valmiiksi maaliskuussa 1998. Tähän väliin mahtui 60 kuvauspäivää. Enimmäkseen elokuva kuvattiin Ranuan ja Korouman alueilla. Suden arvoitus -elokuvan tapaan tässäkin luontokuvaus on nautittavaa ja ihastuttavaa. Tosin tässäkin suhteessa itse kallistun enemmän tuon uudemman elokuvan kannalle. Se ei tarkoita, etteikö tämän parissa pääsisi katselemaan komeita maisemia ja Lapin luontoa sekä kesäisissä tunnelmissa että lumipuvussa. Suden arvoitus vain vaikuttaa enemmän viimeistellyltä. Ja olisihan se vähän outoakin, jos aiemmista elokuvista kertynyttä kokemusta ei olisi osattu hyödyntää. Luontokuvaus on ainakin omalla kohdalla Poika ja ilves -elokuvan parhaita puolia.
Muuten tunnelmallisista kohtauksista voisi mainita vaikkapa alusta löytyvän unijakson, jossa juostaan ikimetsäisissä tunnelmissa ja päädytään mystiseen luolaan. Draamapuoli ei onnistunut vetämään minua täysin mukaansa. Niinpä enemmän eräseikkailuun taipuvainen viimeinen kolmannes toimiikin mielestäni parhaiten. Tietyistä keskinkertaisuuksista huolimatta lopulta onneksi päädytään kohtalaisen selvästi plussan puolelle, kun tarkastellaan kokonaisuutta.
Jos ei ole erityisen innostunut näistä "lapsi seikkailee eläinystävänsä kanssa"-tapauksista, niin eipä tämän parissa varmaan kannata yrittää aikaansa kuluttaa. Mitä itse olen näitä katsellut, niin sijoittaisin tämän jonnekin keskiväliin tässä lajityypissä. Esimerkiksi tässä blogissa kommentoidut elokuvat Suden arvoitus ja Two Brothers ovat mielestäni selvästi suositeltavampaa katseltavaa monessakin mielessä. Jos kuitenkin tällaiset ovat sydäntä lähellä, niin kyllä Poika ja ilves myös kevyesti katselulistalle kelvannee. Ainakin minulla kului runsaat 90 minuuttia varsin mukavissa merkeissä tietyistä puutteista tai vähemmän toimivista hetkistä huolimatta. Varsin hyvä ehdokas koko perheen elokuvaillalle.
Lauluyhtye Rajaton esitti elokuvan henkeen hyvin sopivan kappaleen sekä suomeksi että englanniksi. Ville Suhonen ohjasi niihin vielä kohtalaisen tunnelmallisen musiikkivideon, joka löytyy levyltä. Viime yönä tuo video tuli katseltua ennen nukahtamista, ja mukavia väreitä sekä leppoisia tunnelmia se onnistui tarjoamaan ennen silmien sulkeutumista. Valitettavasti tuota virallista musiikkivideota ei YouTubesta tällä hetkellä löydy, mutta parin fanivideon (kummassakin alussa vähän ylimääräistä musiikkia tai dialogia) taustalla nämä kappaleet soivat. Ehkäpä nämä fanivideot kuviltaankin sopivat hyvin tähän yhteyteen, joten lopetellaan tällä kerralla näihin rauhallisiin ja kauniisiin tunnelmiin...
Kertailun yhteydessä kahlailin levyjulkaisun lisämateriaalit ja vähän muutakin taustatietoa läpi. Niistä muodostui tuollainen summailu valikoitujen tekijöiden mietteiden pohjalta:
Alkuun voisi mainita, että juonipaljastuksille allergisten ei kannata lukea tätä tekstiä, sillä niitä on päässyt mukaan ehkä tavallista enemmän.
Yksinäisessä asunnossaan Paul Thompson (Joseph Fiennes) pohtii elämäänsä ja tulevaisuuttaan. Kalenteriin merkitty tärkeä päivämäärä alkaa lähestyä viimeinkin. Mieleen on kuitenkin palaillut eräs teini-iässä syntynyt haave Hudson-joen uimisesta päästä päähän. Kuten Paul myöhemmin ystävälleen kertoo, kuka tahansa sinnikäs pystyy sellaisesta suoriutumaan, kun matkaa ei ole 240 kilometriä enempää sekä aikaraja on löyhä. Olisi kuitenkin mukava edes joskus tehdä jotakin omalaatuisempaa...
Paul siis yrittää houkutella pitkäaikaisen ystävänsä Jeffin (Justin Kirk) mukaan matkalle. Tämä kuitenkin vaikuttaa aluksi vähemmän innostuneelta etanavauhtia etenevästä matkasta, jossa kuluu vielä useampia viikkoja pitkälti veneessä istuskellen. Samaan aikaan Jeffin baariin vaeltelee tyypeille puolituttu Liz (ELizabeth Reaser), joka syystä tai toisesta innostuu enemmän ajatuksesta. Ehkäpä tällainen erikoisempi ja rauhallinen retki tarjoaa hänelle kaivattua vaihtelua tavallaan paikallaan polkevaan ja toimettomaan elämään.
Lopulta kolmikko lähtee venettä hankkimaan ja käynnistelemään reissua. Matka käynnistyy leppoisissa tunnelmissa, ainakin kahden valvojan/kannustajan/seuralaisen osalta. Paul tosin tietää jo alusta lähtien, mitkä suunnitelmat ovat retken päätyttyä. Kohtalaisen nopeasti tämä tosin matkakumppaneille ja katsojillekin paljastetaan.
Elokuva ei siis pitkään peittele korttejaan tässä mielessä, vaan jo ensimmäisen uintipäivän päätteeksi Paul muistuttaa Jeffiä siitä, mikä päivä on kovalla vauhdilla lähestymässä. Mukaan lähteneen Lizin veneilytunnelmat latistuvat suunnilleen sillä hetkellä. Paulia kohtasi hieman alle viisi vuotta aiemmin ikävä onnettomuus, joka on painanut häntä siitä lähtien. Tuon viiden vuoden ajan hän on yrittänyt keksiä syitä elämänsä jatkamiselle, mutta ei oikein ole onnistunut sellaisia löytämään, varsinkin, kun henkinen kärsimys on suunnattoman suuri.
Ehkäpä esimerkiksi The Sea Inside -elokuvan on helpompi myydä katsojalle ajatus oman elämän vapaaehtoisen päättämisen oikeutuksesta, koska luultavasti monien silmissä sellainen menetys on jotenkin lopullisempi, rajoittavampi ja raskaampi. No, mielestäni Against the Current onnistuu ihan kohtalaisesti esittäessään, että ainakin joillekin yksilöille tällainen onnettomuus saattaa olla vähintään yhtä raskas kärsittävä kuin vaikka vaikea vammautuminen.
Kohtalaisen synkästä aiheesta huolimatta elokuva ei ole kovinkaan raskas tai uuvuttava katseltava, mikä on saavutus sinänsä. Huumoria ei ole unohdettu, vaan vitsit ja huvittavat kommentit värittävät elokuvaa. Alkupuolta enemmän toki. Paulin ja Jeffin sanailut usein vähintään hymyilyttävät ja välillä saa nauraakin. Erityisesti Jeffiä esittävä Kirk jäi positiivisella tavalla mieleen. Vitsailu ei ainakaan minusta tuntunut väkinäiseltä, eikä liioitellun nokkelalta. Hieman toisenlaisesta huumorista voisi esimerkkinä heittää lyhyehkön ruokapöytäkeskustelun, jossa Paulin suunnitelmat tulevat esille. Sitä olisi voinut viedä vähän pidemmällekin, vaikka ei olisikaan mihinkään Festen-elokuvan mittoihin tähdännyt...
Toinen juttu, mikä keventää tunnelmaa jonkin verran, on elokuvan lämminhenkisyys ja yleensäkin positiivinen vire. Toki mukana on kohtauksia, jotka vähän itkettävät, mutta yleisesti Against the Current on aihe huomioiden miellyttävää katseltavaa.
Jos joku pelkää, että saa seurattavakseen runsaat 90 minuuttia joessa räpiköivää Fiennesiä, niin sellaiset kuvitelmat ovat jokseenkin turhia. Uintikohtaukset ovat yleensä lyhyitä pieniä tunnelmapaloja henkilövetoisen draaman välissä. Pari kivaa maisemaa niiden kautta kyllä avautuu, mutta painopiste on enimmäkseen jossakin muualla.
Vaikka mukaan on päässyt muutama vähemmän toimivakin hetki, niin niistä huolimatta Against the Current on mielestäni melkoisen onnistunut ja koskettavakin elokuva aiheesta, joka tasapainoilee hienosti draaman ja komedian välillä. Välillä ehkä hieman ennalta-arvattavia ratkaisuja tarjoillen, mutta eipä sekään suuremmin häiritse. No, loppu ei ainakaan ollut aivan sellainen kuin mitä odotin/pelkäsin, joten siitä voisi myös tekijöitä kehua.
