Huovisen lyhyet erikoiset: ammattimainen puolueenhaukkuja

Huovismainen heinäkuu hetkisen vielä jatkukoon, sillä nämä lyhyttarinoiden kertailut ja ensi-ihmettelyt tuntuvat sopivan napakasti lyhyempiin iltamiin ja jospa sitä näiden jaksojen jälkeen saisi aikaiseksi Huovisen tekstien pohjalta tehtyjen elokuvasovitustenkin pariin pujahtaa. Rauhanjuna kummallisuuksineen ja tausta-aatoksineen oli viimeksi ihmettelyn aiheena. Sepä osoittautui ainakin pienoiseksi positiiviseksi yllätykseksi, sillä lukuelämyksenä tarina ensimmäisellä kerralla oli jättänyt hieman viileän vaikutelman. No, käsikirjoittajat lähtivät viemään hommaa tuikeampaan suuntaan, mikä tässä tapauksessa toimi ihan hyvin. Oletettavasti pisteliäällä linjalla jatketaan otsikon ja muistikuvienkin perusteella. Jälkimmäisten suhteen sanon kuitenkin, että ovat päässeet melkoisesti haalistumaan, eikä tästä lyhyestä tarinasta paljoakaan yksityiskohtia päässä pyöri, mitä nyt sekalaista jäkätystä suuntaan ja toiseen roiskittuna. Onkin siis oiva aika kertailurupeamalle.

"Leipääkin on monen muotoista: leveää, kapeaa, pitkää. Väinö Kirsikkalan leipä tahtoi olla kapea ja sillä oli tapana katkeilla joskus. Patonki ei juossut loputtomana pötkönä Väinö Kirsikkalan tekohampaisiin, vaikka hän elikin kylässä, jossa kaikki lypsivät ja munittivat toisiaan. Kirsikkala oli kuitenkin ajatteleva mies. Hän tunsi ihmisen, eikä vain yhden, vaan monta tusinaa. Ihmiset olivat hänen muistilokeroissaan nipuissa kuin vasikan nahkat. Hän tiesi melko tarkalleen, missä leirissä se tai tuo kyläläinen asui. Hän tiesi mikä yhdisti ja mikä erotti. Vasemmistolaisuus yhdistää vasemmistolaisia. Oikeistolaisuus yhdistää oikeistolaisia. Tämä oli se karkeampi jako. Hienosäätö tehtiin puoluekannan mukaan."

Jos viimeksi tosiaan ruodittiin sielun sopukkoja sotaisuuksien suhteen, niin nyt pitäisi ihmetellä, millaisia hullunkurisuuksia vatsaa vääntävä nälkä laittaa tekemään, kun oikein kovaksi pääsee yltymään. Kauppakärryjä käpsytellessään tuuppiva Huovishenki (Heikki Kinnunen) alusteleekin juttua puhelemalla, että kautta aikain nälkä on ihmiskunnan vitsauksena ollut ja joskus kurniva ja muristeleva maha saa aikaan eriskummallisia ratkaisuja. Eräs tällainen tyhjien ruokakaappien kurimuksesta kärsivä heppu on Väinö Kirsikkala (Erkki Saarela), vaikkakaan ei oikein voi väittää, että miekkosen ahdinko olisi täysin kovasti päähän potkivan kolkon maailman syytä, vaan tämä kaveri ei juuri perinteisestä leipätyöstä perusta ja onkin sillä linjalla, että työtä tehkööt ne, jotka ovat sen perään äänekkäimmin huutelemassa. Neuvokas tyyppi kyllä keksii omanlaisensa keinot, miten saadaan täytettä vaateliaaseen vatsaan.

"Niiltä istumilta hän pystyi luettelemaan koko joukon toimenpiteitä, joilla sosiaalidemokraatit olivat siunanneet Suomen kansaa: maaseudun autioittaminen ja nuoren työvoiman karkoittaminen Ruotsiin, peltojen paketoiminen, lehmien murhaaminen ja voivuorista itkeminen, keskioluen vapauttaminen ja yleisen juoppouden edistäminen, väkivallan suosiminen epäonnistuneella lainsäädännöllä kieroutuneen inhimillisyyden nimissä, aborttien vapauttaminen ehkäisykeinoksi, verotuksen kiristäminen yli sietorajan, puoluejäsenkirjan asettaminen tärkeimmäksi valintaperusteeksi virkanimityksissä, hintojen ylenmääräinen nostaminen valtion toimesta, koululaitoksen edesvastuuton mullistaminen jne."

Pakkasilmoissa kylän katuja talsiessa kantautuu erään talon tietämiltä varsin houkutteleva tuoksu, varsinkin, jos sattuu olemaan nälkäpiinan riivaamana, joten niinpä vain Väinö livahtaa vaivihkaa Tohatsun (Esko Nikkari) taloon noin vain kutsumatta. Kovin on synkkäilmeisenä isäntä päivän lehteä tutkailemassa ja Väinö aloittelee rupatteluaan turisemalla, että täynnä riitaa ja vainoa mokomat läpyskät ovat. Hän tietää myös, mitä nappeja kannattaa painella, jos tahtoo saada keskustelukumppaninsa käymään kuumilla kierroksilla ja ilmeisesti tällainen tavoite onkin. Eipä mene aikaakaan, kun Suomen ongelmakohtia käännellään kiihtyneessä tilassa, eikä juttu noin vain ole kesken lopahtamassa. Tohatsu ei olekaan hyväksymässä, että vieras noin vain kesken tärkeiden asiakeskustelujen olisi poistumassa, vaan patojen äärelle pöytään mars mars tarinaa jatkamaan. No, kaipa tästä tuokiosta molemmat osalliset jotakin irti saavat, sillä ovelan velmun nälkäkausi päättyy ja saapa hän vielä paistinkin kainaloonsa kotievääksi, kun taas Tohatsu pääsee paineitaan purkamaan.

"- Lehmänrieska puolueiden joukossa se on, kivahti Jacobson-Ilkkala ja sytytti vahingossa savukkeen filtteripään palamaan. Kaikesta näki, ettei keskustapuolue ollut talon isännän lempipuolue. - Keskustapuolueen päätöksissä kamppailevat omituisella tavalla tärkeysjärjestyksestä toisaalta terve talonpoikainen ahneus ja toisaalta haihatteleva aatteellinen sekasotku maustettuna kontrolloimattomalla Kekkos-makeilulla."

Tällainen ratkaisu päivittäisiin ruokapulmiin on toki vain hätäapua, mutta onneksi maailmassa riittää virheitä ja kylässä ihmisiä, joilla on palavaa halua kertoa niihin omat näkemyksensä. Ikkunastaan tähyillessä Kirsikkala sattuu havaitsemaan kalakamppeet mukanaan tallustelevan Jacobsson-Ikkalan (Ismo Kallio) ja tuumailee, että parin tunnin kuluttua voisi hyvinkin olla sapuskaa saatavilla, kunhan vain osaa ajoittaa vierailunsa oikein. Niinpä vain mies ovelanlainen hipsii ovesta itselleen otollisena hetkenä sisään ja suunnitelma on pääpiirteiltään samanlainen. Tässä taloudessa raivo riehahtaa, kun päästään keskustapuolueen hämäristä kähminnöistä sanailemaan. Suoraa puhetta suositaan, eikä ennen päivällistä päästä edes Väyryseen saakka, niin pitäähän sitä toisen tietenkin jäädä lautasen ääreen iltaa istumaan, että saadaan tarpeelliset seikat setvittyä. Onnistuneen iltaman päätteeksi onkin kiva siemailla lasista ja sikaria tuprutella vatsa kylläisenä. ...Ja mikä parasta, riittäähän noita puolueita tuleville päivillekin parjailtavaksi!

"Työntekijän sielua eivät käsitä, kansaa eivät ymmärrä. Kansan ystäväksi ei voi tulla julistautumalla sellaiseksi, vaan tie kansansielun ymmärtämiseen on hiljainen ja aikaa vievä, sisäsyntyinen, harras..."

Tässä vaiheessa sarjan puolivälin kohdalla Ammattimainen puolueenhaukkuja on toinen tarina, joka on napattu Huovisen vuoden 1973 kokoelmalta Rasvamaksa. Edellinen tuttavuus siltä niteeltä olikin Jutta Grahnin mies, joka on toistaiseksi jättänyt katselu-urakan nihkeimmän vaikutelman, mutta onneksi puolueita ja poliitikkoja parjaillaan viihdyttävämmissä merkeissä. Ammattimainen puolueenhaukkuja laitettiin myös vuotta myöhemmin uusintajulkaisuun, sillä samainen juttu löytyy teoksesta Vapaita suhteita. Itse kuitenkin naputtelin lainaukset alkuperäisestä julkaisusta, jossa mittaa sille kertyy 11 sivun verran. Tuttuun tapaan ohjaaja Pauli Virtanen oli televisiosovitusta kynäilemässä, kuten myös Panu Rajala. Ainakin alkutekstien pohjalta sanoisin, että kirjailija itse on ollut myös aktiivisemmin prosessiin osallistumassa ja pienoisia päivityksiä väkertämässä.

"- Hallitusvalta näyttää vain suosivan väkivaltaa. Rangaistukset minimiin, vangit lomalle. Sosiaalidemokraattinen ministerintörö ei kun illistelee, kun lähetystöt käyvät rukoilemassa laillista järjestystä maahan. Puhuu mukamas inhimillisestä ja tasa-arvoisesta yhteiskunnasta. Mutta tosiasiassa täällä vallitsee juoppojen ja öykkärien terrori."

Näistä päivityksistä ja muutoksista mieleen tulee jälleen laajennettu Kinnusen puhelema alustus nälkäpulmineen. Pääsääntöisesti nämä Huovishengen höpinät ovat katsottujen jaksojen suhteen olleet ihan kelvollista tarinointia, joten eipä tarvitse niistä nytkään napista. Vähemmän toimivien neronleimausten osastoon taas viskaisisin Kirsikkalan puhuvan vatsan, sillä tarinan kannalta se ei ole erityisen tarpeellinen lisäys ja hauskuutusta lähempänä on valitettavasti vaivaantuminen. Onneksi vatsan äänekkäämpää osuutta ei oikein voi kovinkaan merkittävänä pitää. Alkuperäisen julkaisun ja televisioversion väliin mahtuu runsas vuosikymmen, joten pikkuisen on viilailtu puheita sopimaan paremmin 1980-luvun puolivälin poliittiseen kenttään. Ruutuversion puolella eräästä Väyrysestäkin vähän tuimempaan sävyyn sanaillaan, mutta eipä oikeastaan ehditä perinpohjaisten ruotimisten pariin, vaan Paavo pääse vähällä murinalla. Nyt kolmisen vuosikymmentä myöhemmin voinee todeta, ettei aivan terävimpään tapaan ajan hermoilla liikuskella, sillä asia ja toinen on päässyt muuttumaan.

"Hän piti Suomen kansaa tyhmänä. Hänen mielestään Suomen kansa on onnistuttu pelottelemaan niin täydellisesti, että se nuolee kuin koira ruoskijansa kättä. Kun verot, hinnat ja maksut nousevat valtiovallan toimesta ja yleinen turvattomuus ja rauhattomuus lisääntyy, Suomen kansa palkitsee tällaisen politiikan antamalla lisääntyvän kannatuksensa politiikan harjoittajille. Siksi nykyinen Suomen kansa on luotu orjakansaksi, sulautumaan kansojen myllyssä perseennuolijoiksi ja hännystelijöiksi. Tämä oli Tohatsun mielestä sitäkin kummallisempaa, kun vielä kolmekymmentä vuotta sitten suomalainen luopui ennemmin hengestään kuin vakaumuksestaan."

Toisaalta tulisimpiin purkauksiin liittyen voi väittää myös, että tavallaan juttujen aiheet on taitavasti valikoitu, sillä ne ovat eräänlaisia kestosuosikkeja kansan keskuudessa, kuten lainauksistakin saattaa ilmetä. Tuskinpa ikinä päästään sellaiseen tilaan, etteivät samaiset seikat saisi tunteita kuohahtelemaan kummallakin laidalla. Sosiaalidemokraattien ja keskustan toimien kovasanainen arvostelu on myös sitä sarjaa, ettei varmaan ihan hetkessä ole vanhenemassa. Ehkei aikaan saada mitään räyhäkkäimpiä revittelyjä, mutta asiallista fanaattista hehkua kyllä ilmenee, kun tuntemuksia tilitellään. Ainakin itse sanoisin, että Nikkari on osassaan paremmin vauhdissa yhteiskunnan epäkohdista hurjistuessaan. Kierroksia kohotellaan ihan hymyilyttävästi ja paasauskäsikin mallikkaasti sojottelee ja takoo tahtia.

"Antaapa päivien mennä ajan yksitoikkoisuudessa, sanomattomassa ikävyydessä, tihkuvassa suomalaisessa typeryydessä. Huomenna haukutaan kokoomus, ylihuomenna liberaalit, joille vanha Ståhlberg päästäisi pitkänomaisen puhkun... On puolueita Suomessa, ja osallistuva ihminen arvostelee niitä."

Kehaistaan nyt Kalliotakin sen verran, että vähintään mallikkaasti hän keskustan kiemuroista, kähminnöistä ja käärmeilyistä riehahtaa raivoamaan. Suorapuheisuutta ei ainakaan kartella ja kyllä näitä juttuja suu virneessä helposti runsaat 20 minuuttia seurailee. Kirsikkalan malli kuuntelemisesta ja osallistumisesta, eli muiden raivon lietsomisesta huvittaa myös ja Huovishenki laittaa tarinan pakettiin pikkuisen pirullisesti tälläkin kerralla. Tämän tarinan tapauksessa jäi kyllä sellainen vaikutelma, että Huovisen tekstiversio pitäisi sisällään hiukkasen ilkeämpää naljailua, mutta vain pienistä aste-eroista tässä on kyse ja mielestäni hyvinkin lähellä televisiointi seikkailee sävyjen suhteen. Näinpä sitä saa summailla, että kun on puolet jaksoista takana, niin ihan hyvin olen toistaiseksi viihtynyt, eikä vastaan ole vielä tullut kuin yksi tympeämpi tuijoteltava. Etenkin kolme viimeisintä osaa ovat olleet omassa lajissaan makoisaa katseltavaa ja pääsääntöisesti Huovisen tarinoiden kertailu tekstimuodossa on myös ollut mielekästä touhua.

Ammattimainen puolueenhaukkuja (1986) (IMDB)

Huovisen lyhyet erikoiset: rauhanjuna

Tässäpä on tullut touhuiltua poikkeuksellisen pitkiksi venähtäneitä päiviä plussana päälle muita menoja ja metkuja, jotka ovat yhteisvoimin armottomasti iltaviihdykeosastoa nakertaneet, joten niinpä vain höpöttelen tällaisesta vähemmän katseluaikaa vaativasta vaihtoehdosta. Todettakoon nyt samalla, ettei sentään niin rankasti muu elämä ole päässyt verottelemaan, että elokuvien suhteen täysin kuiva kausi olisi menossa, mutta ne vähäiset tapaukset eivät oikein blogista kommenttitilaa ainakaan löyhillä nykylinjauksilla löydä. Jos joku miettii, että mitä silmitöntä saastaa siellä tihrustellaan, kun ei tänne edes kehtaa niistä jutella, niin voinen vakuuttaa, ettei sentään siitä ole kyse, vaan esimerkiksi Dawn of the Planet of the Apes tuli silmäiltyä, ja tällaista sotaisampaa scifitarjontaa olen ainakin toistaiseksi rajaillut pois kommentointilistalta. Lyhyesti kehaisen kuitenkin, että erinomaisen viihdyttävyyden lisäksi pääsi useammassakin kohtauksessa empatiaetsintöineen kovinkin herkistämään, eli peukkuja ylös.

Toki muutama muukin elokuva kesäkuun lopulle ja heinäkuun alkuun mahtuu, muttei niistä tässä yhteydessä sen enempää, vaan asiaan viimein. Jatkanpa siis kesäprojektiani juttelemalla jokusen sanan verran Veikko Huovisen lyhyempien kirjoitelmien pohjalta tehdystä sarjasta. Viimeksi katseltu kahden sukulaismiehen reissailu seikkailussa Viinankätkijä ilahdutti ja huvitti hyvinkin, kun hieman valtavirrasta poikkeavan elämäntavan ihanuuksia tarkasteltiin ja tuumailtiin. Valitettavasti seuraavana jonossa odotteleva Rauhanjuna ei aikoinaan luetun novellin perusteella odotuksia isommin kasvata. Yleisesti ottaen elokuvien ja television puolella harrastellulle tyhmäilylle en kovin allerginen koe olevani, mutta tämä juttu lällättelevine ivailuineen kävi muistaakseni lukupalanakin hiukkasen tympäiseväksi aikoinaan. Täytyyhän silti se versiointikin puntaroida sekä puhella pikkuisen tuntemuksista, ja onhan se suhtautuminen ennenkin uusinnoilla muuttunut...

Matin (Veikko Tiitinen) ja Liisan (Rauha Valkonen) pirtissä on menossa puuhakas, vaikkakin vähäsanainen aamu. Tai siis ainakin Liisan osalta aherrusta riittää leivontahommien ollessa täydessä vauhdissa, mutta Matti ottaa rennommin tuolissa nökötellen ja tokaisten, että taitaapi olla aika kylillä käväistä. Virallinen selitys on puukauppojen viimeistely, mutta niinpä vain Liisa epäilee, että Alkoon aikoo lurjus hipsaista kuitenkin, kun ei kerran puhelimella ole innokas ostomiehelle ilmoittelemaan. Kuviin napataan myös Huovishenki (Heikki Kinnunen), joka avauspuheessaan pohjustelee jakson teemoja sotapohdiskeluja pyörittelemällä aiheeseen sopivan rekvisiitan laitamilla. Kaveri aprikoi sotaan valmistautumisen mielekkyyttä yleensäkin ja hiukkasen epäilevästi rauhansopimuksia sivuaa jääden mietiskelemään, että minkä oikein pitäisi lopulta muuttua, etteivät ihmisepelit kerta kerran jälkeen verisiä tekosiaan enää innolla rientäisi toistamaan.

"Pikku vinkerporillinen vain harjakaisiksi, naurahtaa Helppi. - Juodaan kahvit. Sitten Matti lähtee kävellen asioille kauppoihin, viipyy vähän aikaa. Kyllä siinä pikku tujaus haihtuu."

No, Matilla ei ole aikomuksena kivääriä kainaloon kahmaista, vaan muunlaiset menot mielessä ja Liisa huikkailee, että selvänä sitten autolla körötellään. Sahatyömaalle menopeli lopulta saapuu ja hetkosta myöhemmin istuskellaan ostomiehen toimistossa, jonne laitettu kassakaappi saa Matin arvuuttelemaan sisältä löytyvien suurten setelien määrää. Helppi (Aapo Vilhunen) siinä pienoisessa kiireessä antaa Matille mukavan tukun käteisennakkoa ja melkein loppuun hoidetun kaupan kunniaksi terävän tujauksen juotavaa. Sattuupa hän myös mainitsemaan, että paikkakunnalle on viikonloppuna pysähtymässä rauhanjuna, jota Matin ja Liisan kannattaisi mennä ihmettelemään. Ajatus eriskummallisesta rautaheposesta ei olekaan noin vain päästä poistumassa, vaan jääpi jumittelemaan aivorattaisiin kotimatkan ajaksi ja tuonnemmaskin. Iltapalaa pureskellessa Matti ja Liisa sopivatkin, että sinnehän lähdetään kurkkailemaan, millaista ohjelmaa on luvassa...

"Kotimatkalla Matti miettii rauhanjunaa. Että nekö lopettaa maailman sodat junalla ajelemalla. Huudattavatkohan ne ahneesti junan pilliä. Ja taiteilijatko ne ajaa junaa? Onkohan siellä yhtään sirkustaiteilijaa. Olisikohan junassa nyt se karvainen nainen niin kuin yhdessä sirkuksessa kerran Iisalmen markkinoilla."

Ihmislajin sotaisan puolen hirvittely kera tummemman huumorin kuului Huovisen suosikkiaiheisiin, minkä seurauksena näitä lyhytjuttuja syntyikin melkoinen pino plus päälle vielä jokunen suurempi järkäle järkikultansa kenties hukanneista hirmuhallitsijoista. Itselle on jäänyt sellainen yleiskuva, että näissä tarinoissaan Huovinen usein oli liikkeellä ilkeämmin ivailevalla linjalla ja se kiltimpi lupsakkuus jätettiin sopuisampien satujen tyylilajiksi. Vuonna 1982 kokoelmassa Ympäristöministeri ilmestynyt noin 12-sivuinen Rauhanjuna ei kuitenkaan minusta edusta kirjailijan tylyintä tilittelyä sotatantereiden raakailuista, vaan on hiukan löysempää lajia ja kaiken lisäksi suuntaa pilkkaansa kenties pikkuisen sinisilmäisiä rauhanpuuhasteluja kohti. Nappailin lainaukset tähän tekstiin alkuperäiseltä julkaisulta, mutta mainitaan kuitenkin, että Rauhanjuna on laitettu puksuttelemaan myös uudemmalle kokoelmalle Bakulainen pahvala.

"Matti tuntee houkutusta riidellä. Hän alkaa tolkuttaa että ajakaa junanne Moskovaan ja Amerikkaan ja sanokaa niille että lopettavat sotavarustelut. Mutta taiteilija sanoo että Suomen on ensin riisuttava aseensa.

- Suomen kaikki aseet riisutaan ensin ja armeija lopetetaan. Ei pyssyn pyssyä saa tänne jäädä, kik! kik! kuk!... Vasta kun Suomi on riisunut aseensa, uskaltavat isommat tulla perässä."

Eipä minua sen suuremmin haittaa, että Huovinen halusi tällaisille pyrkimyksille myös irvailla, mutta noin tarinan tai sanailujen suhteen hän ei tässä mielestäni terävimmillään ole. Hahmot jäävät vähän puolitiehen, eikä hassuttelukaan oikein tahdo saada siipiä kantamaan, vaan vähäsen töksähtelee. Uskaltanee kuitenkin veikkailla, ettei Suomen keväässä valituilla paikkakunnilla vuonna 1982 pyyhältänyt rauhanjuna pyrkimyksineen ja vetoomuksineen tehnyt Huoviseen kummoistakaan vaikutusta. Sanoma rauhan puolesta tuskin on kirjailijaa sen suuremmin ärsyttänyt, sillä siihen suuntaan hän itsekin vahvasti kallistui, mutta voisipa veikkailla, että hiukkasen haihattelevaiset huutelut Suomen aseistariisunnan puolesta ja esimerkkinä toimimisesta ovat herätelleet niitä mielen piruja. Aiemmin mainittu Ympäristöministeri pitää sisällään samansuuntaista naljailua enemmänkin ja jos sitä muistelen, niin mieleen tulevat tarinat Aseistariisuntaa peruskoulussa ja Väestönsuojapaneeli. Nämä kaksi sattuvatkin olemaan junailun perässä. Koko kolmikosta paistaa läpi kyynisen pilkallinen sävy puhdittomia julkilausumia ja joutavuuksia kohtaan. Olisikohan mukana ripaus rauhanmiehen huolta ja turhautumista, kun tuolloisen maailman kiihtyvässä asevarustelussa saatiin aikaiseksi vähän surkuhupaisia esityksiä tilanteen korjaamiseksi?

"Mutta Matti, Suomussalmella ja Pitkärannassa tapellut talvisoturi, näkee painajaisunta. Aluksi kyllä taiteilijat näyttävät olevan voitolla. Maalaritkin vetelevät isoilla sudeilla paksua maalia vihollisen konekiväärinlukkoihin, niin ettei niillä voi ampua. Jotkut taiteilijat huutavat hirvittävän kovalla äänellä, jolloin viholliset vilahtavat kauhuissaan poteroihinsa. Sirkuksen karvainen nainen juoksentelee alastomana taistelukentällä ja huitoo vihollisia auton lumikettingeillä, mutta sitten viholliset saavat uusia aseita ja keksintöjä ja tulevat ylivoimaisiksi. Taiteilijat huutavat kyllä että "aseista riisuutukaatten, aseista riisuutukaatten", mutta vihollinen ei tottele vaan tulee päälle."

Senkin ymmärtää, ettei Huovinen tahdo lähteä sillä sanallisella säilällään kovinkaan viiltäväisesti hyvällä asialla olevien kimppuun, vaan pitäytyy kiltimmässä kiusimisessa. Pauli Virtasen ja Arto Seppälän kynäilemä televisiosovitus taas tahtoo painottaa muita juttuja ja päästää rauhaa julistavat helpommalla kääntäen katsetta niiden tykkien sekä ihmisen paikoin hyytävän luonteen suuntaan. Ratkaisu hiukkasen ihmetyttää, sillä mielestäni Huovisen tuotannosta olisi löytynyt näihin tarpeisiin paremmin vastaavaa lähdemateriaalia, mutta kaipa se näinkin käy, kunhan vähän muokkaillaan. Pääpiirteiltään Virtasen ja Seppälän versio mukailee Huovisen alkuperäistä, mutta merkittäviä lisäyksiä ja poistoja on havaittavissa. Suurimmaksi poikkeamaksi kuitenkin merkkailisin selkeän sävyeron. Hieman toissijaista on mielestäni vaikkapa se, että kirjaversion paukkupakkasia ja luminietoksia ei ole kaivattu, vaan talviviimat ovat jääneet pois. Olipa syynä kuvausaikataulut tai budjettipulmat, niin väliäkö tuolla.

"Matti Laittaa vaiteliaana piippua, haistelee mainiota tupakkaa, vilkuilee toimistohuonetta. Iso on tuo kassakaappi. Siellä mahtaa olla rahaa paljon. On siellä ainakin kymmenen nippua viissatasia, on...on, saattaa olla kolmekymmentä nippuakin."

Vaikuttaa vähän siltä, että jutusta on silpaistu löysiä pois ja television puolella tunnelma tuntuu oikeastaan alusta lähtien kiireellisemmältä ja kireämmältä. Esimerkiksi tapaaminen Helpin huoneessa tuntuu paljon pikaisemmalta ja lisäksi siitä uupuu ystävällisyyttä. Muutenkin Matti on ruutuversiona huomattavasti hermostuneempi ja kiukkuisempi, mikä tulee esille vaikkapa videopuodissa vieraillessa. Kirjassahan ei siellä saada mitään suurempaa kärhämää aikaan, mutta televisioon kohtausta on päädytty laajentamaan, eikä Matti lainkaan tykkää tappamiskuvien kauppaamisesta tai pyri piilottelemaan ihmisiä pinoon ja poikki jauhavien rynnäkkökiväärien aiheuttamaa oksetusta. Tavallaan tämä pidennetty pätkä toimii korvikkeena kirjassa esiintyvälle unijaksolle, jota on uudemmassa versiossa hyvinkin rankasti typistelty. Voisinpa myös huomauttaa, ettei näissä jaksoissa kovinkaan luovasti tai loistokkaasti haave- tai kauhukuvilla revitellä, ja niinpä tässäkin unisteluosuus näyttäytyy lyhyenä, karuna ja ideaköyhänä. Pikkuisen olisi siis petrattavaa, eikä mielikuvituksen reippaampia loikkia lainkaan pahalla katseltaisi...

"Ihmiset katselevat Mattia huvittuneina, taiteilija kikattaa ja kukattaa. Liisa saa luotsailluksi Matin ulos. Matti ei tahdo pysyä pystyssä, niin mukavasti vieppaa päätä. Hän huutelee ja lällättää. Liisa huomaa aseman edessä Laitalan pojan ja pyytää tätä autokuskiksi, sillä ei ole Matista ajajaksi tänä päivänä."

Varsinainen osuus rauhanjunassa myös kiirehditään läpi ja pikaisen maalauskierroksen jälkeen ollaankin jo ulkoilmassa räyhäkkäämmissä tunnelmissa rohkaisunapsujen jälkeen uhoamassa. Huovinen päättelee omaa tekstiään hieman surumielisiinkin tuntemuksiin Liisan itkeskellessä Matin humalaista huutelua, mutta television puolella väreitä tuupitaan toiseen suuntaan, ja niinpä juoppokuskina toimiva kaveri (Jaakko Haapanen) saa näkyvämmän osan. Mattia yllyttävän taiteilijan (Jarmo Tulonen) lällättelyjä taas on mielestäni karsittu vastapainoksi. Ainakaan tätä lukija-katselijaa eivät käyneet otetut vapaudet materiaalin suhteen enempiä häiritsemään ja Rauhanjuna onkin mielestäni toistaiseksi nähdyistä eniten muokkailua osakseen saanut tapaus. Mielipide kallistuukin siihen suuntaan, että televisiointi on vähemmän joutavanpäiväinen kuin alkuperäinen tarina, vaikka pitää huomauttaa, että sekin näin vuosia myöhemmin innosti enemmän kuin aikoinaan.

"Matti ja Liisa katselevat epäluuloisina ympärilleen. Tämä taide ei sytytä heitä. He eivät oikein ymmärrä. Taiteilijalla on hauskaa. Hän nauraa kihertää ja tarkkailee Mattia ja Liisaa."

Suurimmat konkreettiset ja sävylliset lisäilyt tulevat mielestäni esille Huovishengen höpöttelyissä, etenkin jakson loppupuolella. Tulikin jo mainittua, että alkuunkin hän sotapohdinnoillaan hyvin aihepiiriä pohjustelee, mutta lopussa päässään miltei paasausvauhtiin, kun pitää ihmissielun synkempiä sopukoita käydä ruotimaan. Olen vähän huono muistamaan sanatarkasti lukemisia vuosien takaa, joten enpä ole varma, onko Kinnuselle napattu turistavaa jostakin Huovisen toisesta teoksesta, vai ovatko nämä jutut käsikirjoittajien päistä lähtöisin. Joka tapauksessa ne melko saumattomasti sopivat sekaan ja pienenä kehuna merkkailisin senkin, että viimeiset puheet kuulostavat omiin korviin siltä, että ihan hyvin ne olisi voitu kiskaista kirjailijan kappaleista. Siis niistä vähän tylympää kerrontaa sisältävistä. Siinäpä sitä viimeisillä minuuteilla ääneen ihmetellään ihmisen luontaista sisukkuutta taisteluun ja loppumatonta sinnikkyyttä kaivella jostakin vihollinen itselleen. Iva onkin huomattavasti ilkeämpää kuin kirjan puolella Huovishengen summaillessa sotakaluston keskellä, miten sitä lopulta ollaan omaa lihaa raastamassa, suolet survotaan tikareilla riekaleiksi ja silmät kärvennetään kekäleillä. Kun päälle heitetään uneliaita kuvia omaa rauhaa arvostavista ihmispoloista ja lauleskellaan elämälle kiitosta, niin kasvoille jumittuu kotvaksi kohtalaisen epämääräinen hymy, joka ei oikein tiedä minne mennä...

Rauhanjuna (1986) (IMDB)

Huovisen lyhyet erikoiset: viinankätkijä

Helteistä (vai millainen lopulta liekään?) heinäkuuta tässä Huovisen lyhyttarinalla tahtoisin käynnistellä. Sarjasta samaisesta tuli viimeksi vahtailtua jakso Jutta Grahnin mies, joka onnistui olemaan omasta mielestäni kirjallista vastinettaan kohtalaisesti tympäisevämpi tapaus, eikä mitään sellaista, jonka tahtoisi toistamiseenkin tutkailla. No, toivoa sopii, että laatukäyrä lähtee selkeään nousuun hieman toisenlaisissa aihepiireissä pyörivän reissujutun myötä. Kahden keskenään vieraantuneen sukulaismiekkosen matkaan olisi aikomus loikata, ja kuten otsikkokin on kertovinaan, niin voipi siihen liittyä alkoholipitoisten aarteiden hamstraamista ja muutakin eriskummallista huvittelua.

Huurteisen pyörteisissä ja pikkuisen pökertyneissäkin tunnelmissa homma livahtaa liikkeelle, kun puhelin piristelee myöhäisistä aamunokosista nautiskelevan Ilmari Ahteen (Vesa-Matti Loiri) pehmoisesta pedistään jalkeille pöhnäisenä kilistelemään tyhjentyneiden pullojen keskelle. Langan toisessa päässä asioida tahtoisi setämies Timppa Ahde (Martti Kainulainen), joka on vuosien vieriessä jäänyt Ilmarille pikkuisen etäiseksi ja vieraaksi hepuksi. Sedän tarjous on jokseenkin yllättävä, sillä tämä kertoilee tahtovansa Ilmarin reissuseuraksi pohjoiseen suuntaavalle virkamatkalleen. Nuorempi tyyppi hiukan epäileväisesti ehdotukseen suhtautuu, mutta jahkailuihin ei aikaa enempiä haaskailla, vaan ruutuaikaa ehditään etenemään parisen minuuttia ja sitten onkin jo auton vuoro huristella vauhdikkaasti kohti kaukaisia määränpäitä.

"Syrjäsilmällä Ilmari vilkaisi setää, pani merkille kodikkaita vanhan miehen ilmeitä ja mukavia puheenparsia. Kyseltiin kuulumisia, tutkittiin toistensa mielipiteitä."

Heikki Kinnusen edelleen esittämä kertojan viittaa kantava Huovishenki turisee katsojille sen verran perhehistoriaakin, että aikoinaan Timppa riitautui veljensä kanssa perintöasioissa ja siksi välit Ilmariinkin vieraantuivat etäisiksi. Nyt kuitenkin olisi satoja kilometrejä taivallettavaa ja tunteja tuhrittavaksi tutustumiseen ja yleiseen rupatteluun. Niitä näitä puhellaankin ja Oulua lähestyttäessä Timppa ottaa asiakseen udella veljenpojan viinatuntemuksen luokkaa ja laatua sekä pitää pienimuotoisen puheen alkoholijuomien hyvin säilyvästä arvosta ja tarpeesta. Kunhan Ouluun ehditään, niin tuleekin jo ensimmäisen kauppakierroksen paikka, eikä niinkään ole aikomuksena ruokareppuja pulskistuttaa, vaan Alkon kassan kautta arvokkaita nesteitä autoon lastailla. Kemissä päätetään tehdä vastaava vierailu ja kun värikkäiden ja prosenteiltaan kohtalaisten pullojen määrä lisääntyy, niin alkaapa siinä Ilmarinkin hymy vallan leveäksi karkailla.

"Nyt Ilmari alkoi katsella setää kunnioittavasti. Hän uumoili reippaita rynttäjäisiä jossain pohjoisen perukoilla, tietynlaista monipäiväistä killisilmin katsahtelua matkustajakodin tunkkaisessa huoneessa. Hän tutki hyväksyvin katsein, naurunvire suupielessä sedän jykevää sivukuvaa ja kaljua päätä. Hänen mieltään nostatti sedän miehekäs muisteleminen, kuinka hän oli jo vuosia sitten juonut Alkon luettelon läpi väkevien puolella, ja vain unkarilainen Barack Pálinka ja valkoinen rommi olivat paskalta maistuneet."

Sattuu nimittäin olemaan niin, ettei Ilmarin eletty historia millään raittiuslupauksilla ole kuivateltu, vaan kurkkua on kostuteltu paikoin niinkin päätoimisesti, että opiskelut ovat juominkeihin nähden toissijaisina saaneet kesken lopahtaa. Näiden ostosten ja sedän puheiden seurauksena nuoren miehen arvostus Timppaa kohtaan onkin huikeassa nousussa ja utuisissa haavekuvissa kaadellaan kaksin käsin kurkkuun kostuketta. Timppa tiedottelee, että Torniossa yövytään, lepäillään ja lounastetaan rauhassa, eikä todellakaan kiirehditä iltaa pilalle, ja sehän vasta saa Ilmarin toiveet kohoilemaan. Omassa huoneessaan hän hermoontuneena stressaileekin, että mikä maksaa, kun setä ei ole kutsumassa laseja kallistelemaan ja huolehtii, että aikookohan ahne rohmu kaiken itse lipitellä omaan suuhun. Murehtiminen on turhaa, sillä pian jo Timppa soittelee seinän takaa, että sopii saapua iltavierailulle ja sinnehän veljenpoika kärsimättömänä hipsaiseekin.

Illanvietosta ei tule aivan sellaista viinanhuuruista rellestystä kuin mitä Ilmari on toivonut, sillä homman henki liittyy enemmän maltilliseen nautiskeluun ja esteettisen puolen ihmettelyyn sekä ihasteluun. Sedän harrastus sattuu olemaan huomattavasti monivivahteisempia ulottuvuuksia omaavaa kuin "korkki auki, pullo tyhjäksi ja humalaa hakemaan kera örvellysten"-malli, eikä sillä ole paljoakaan tekemistä rapajuoppouden tai tajunnan rajamailla huikentelevaisen renttuilun kanssa. Timppa jutuskeleekin rauhalliseen tapaansa, että vähäsen vaan, jotta saadaan suuhun hyvä maku ennen unisteluja. Tietysti toiselle jää paljonkin janoa jäljelle, mutta eipä kai auta muu kuin levottomana ja kohtalaisen pöllämystyneenä painua petiin pötköttämään. Unettomina hetkinä sopii päässä pyöritellä sitä mysteeriä, että millainen miekkonen setä mahtaakaan pohjimmiltaan olla...

"Setä jutteli tunnin verran viina-asioista, mutta toista napanteria hän ei tarjonnut. Sedän mielestä viinanostomatkoista katoaa kaikki urheilullisuus, kun nyt pian joka kirkonkylässä aletaan viinaa myydä. Toista se oli ennen, kun mies oli terässä ja hyppäsi Letukan sompaan. Sitä vain käytiin Lieksassa pian sadan kilometrin päässä tai silloin Kuusamon vuosina Kemijärvellä aivan kolmessa neljässä tunnissa. Sellaisen rallin päälle sitä osasi antaa ostoksilleen täyden arvon, ja soma siinä oli sivussa nauttia moottorin pehmeästä hyrinästä.

- Mennä nopealla autolla viinakauppaan tuulisena kevätpäivänä, kun maamiehet kylvävät pelloillaan ja hiirenkorvakoivut taipuilevat tuulessa, voiko olla mitään sen urheilullisempaa, huudahti Timppa-setä muistoissaan. - Mutta miten harmaata on kun krapulainen kaupunkilainen kävelee korttelin pari ja työntyy tunkassaan, tukka kuortuneessa oksennuksessa viinakaupan ovesta sisään. Hyi."

Uusi aamu valkenee ja pehmeästi autoa kuljetteleva tie vie edelleen kohti karumpia seutuja. Samalla hamstrattujen pullojen arvoitus alkaa vähitellen valottumaan, kun jossain Ranuan tienoilla Timppa alkaa tarkemmin tihrustelemaan matkakarttaansa. Hän määrääkin pysähdyksen keskellä korpea ja takaluukusta kaivellaan tarpeellista tarviketta. Siinäpä sitä saa Ilmari hölmistyneenä toljotella, kun setä asettelee houkuttelevat pullot vankkaan puulaatikkoon, jonka naulailee kiinni ja nappaa syliinsä. Tarkoituksena on kuljetella koppa kauas tiestä ja haudata se tarkasti merkittyyn paikkaan myöhäisempää käyttöä ja arvaamatonta tarvetta odottelemaan. Puuhastellessaan setä yrittää selventää ajatusmaailmaa koko touhun takana, mutta tällainen tulevaisuuteen sijoittaminen ei vain tahdo millään Ilmarille avautua. No, Timppa sinnikkäästi selvittelee, millainen mies onkaan viinankätkijä aikomuksineen ja toimintatapoineen. Ilmarille onkin luvassa vähän vajaan viikon kestävä kurssitus tähän outoon, mutta kieltämättä kiehtovaan elämäntapaan. Kotiinpaluun koittaessa nuori mies onkin kovin hiljainen ja uupunut, rasituksen ollessa lähinnä henkisten ponnistelujen aiheuttamaa. Samalla pääsee käymään niin, että nämä päivät muuttavat Ilmarin elämän suuntaa merkittävästi ja sedän perintö jää kytemään pujahtaen ihon alle...

Tämäkin tarina sijoittuu Huovisen kirjallisen uran ensimmäiselle kolmannekselle, sillä alkuperäinen julkaisu tapahtui vuoden 1969 novellikokoelman Mikäpä tässä myötä ja toinen tuleminen viitisen vuotta myöhemmin koosteessa Vapaita suhteita. Kolmannen kerran se laitettiin luettavaksi vuoden 2005 pariniteisen pikkujätin kansien väliin, eli kyseessä aiemmin mainitsemani Bakulainen pahvala, josta itse tällä kerralla sanat silmäilin ja lainaukset lätkin tekstin sekaan. Lyhyille erikoisille oli tosiaan tyypillistä vihjattu napakka pituus, eikä Huovisen kynäily tässäkään tapauksessa kahdeksaa sivua suuremmaksi päässyt paisumaan. Televisiosarjan ohjannut Pauli Virtanen ja Arto Seppälä sovittelivat siitä noin 24-minuuttisen filmatisoinnin, eli pienoista taiteellista vapautta lisäysten muodossa jälleen tarvittiin.

Lueskelin ja katselin tälläkin kerralla versiot putkeen ja edelleen Virtanen melko uskollisesti on mielestäni näitä sovitellut toiseen formaattiin, eikä mikään muutos pahemmin silmiin pistele. Kinnusen avaushöpötykset noudattelevat jälleen melko pitkälti Huovisen sanoja ja muutenkin kappaleet käydään kattavasti läpi. Alkuperäisessä tekstissä hehkutettu Mazda tosin saa vaihtua Mercedekseen. Liekö sitten sponsorointiin vaiko vaihtuneeseen ajankuvaan liittyvä statusasia, niin eipä sillä suurempaa merkitystä minusta ole. Merkittävämmistä minuuttien lisääjistä voisin mainita loppupuolelta löytyvän suunnistuskisailun, jonka yhteydessä nähdään ohjaajakin vilaukselta. Toinen mukavasti hymyilyttävä lyhyt lisäys on katastrofia lähentelevä kaivinkone-episodi, joka kuitenkin päättyy hilpeisiin tunnelmiin. Muilta osin pituutta vaivihkaa kerryttelevät matkakuvat, retkeilyt ja yleiset oleskelut, jotka eivät niinkään novellista rivitilaa ole viemässä. Nuokin mielestäni plussan puolelle kelpaavat ja pohjoista metsäsamoilua autotaipaleineen olisin mielelläni lisääkin ihmetellyt. Siitä tulikin mieleen, että elokuvahyllyssä odottelee 1972 ilmestynyt Lampaansyöjät myös vuoroaan ja kirjan perusteella se tarjoilee enemmänkin tällaista miekkosten keskinäistä reissailua pohjoisen maisemissa letkeän oleilun ja jutustelun merkeissä. Katsotaanpa, milloin sille saadaan soviteltua paikka luku- ja elokuva-aikatauluihin...

Huovisen julkaistessa tarinansa Suomessa oli vielä valloillaan huomattavasti tiukempi alkoholipolitiikka kuin mitä jakson ensiesityksen aikoihin 1980-luvun puolivälissä. Siksipä siis televisioinnista on nipsaistu pois kokonaan maininta liittyen viinakorttitiedusteluun. Kyseinen väkevämpien juomion ostoon liittynyt järjestelmä poistettiinkin noin vuotta myöhemmin Huovisen tarinan ilmestymisen jälkeen, joten ei sitä ollut enää mielekästä ottaa mukaan uudempaan versioon. Jotta saisin höpöttelyyni hieman yleissivistävää viipaletta Suomen kieltämättä kirjavasta alkoholihistoriasta, niin poimaisen palasen tätä aikakautta selittävää teksiä Wikipedian puolelta:

"Viinakortti oli vuonna 1944 käyttöön otettu ja vuoden 1970 loppuun asti[1] Suomessa käytössä ollut alkoholiliikkeen antama virallinen henkilötodistus, josta käytettiin alkuun nimitystä myymälätodistus ja myöhemmin henkilötodistus. Kortilla ostajat osoitettiin käyttämään heille nimettyä myymälää tarkoituksena estää alkoholin joutuminen salakauppaan sekä samalla estää alkoholin myynti mahdollisille väärinkäyttäjille.

Viinakortti perustui väkijuomalain toimeenpanoasetuksen muutokseen heinäkuussa 1943. Asiakkaan ostot voitiin rajoittaa yhteen myymälään sekä asiakkaat ja heidän ostonsa rekisteröidä.[1]

Korttien käyttö alkoi Helsingistä ja Haagan kauppalasta 2. tammikuuta 1944 ja levisi saman vuoden aikana Turkuun, Naantaliin ja Tampereelle. Vuoteen 1947 mennessä kortti oli käytössä koko maassa. Kortti oli alkuun edellytys ostosten tekemiseksi Alkossa, mutta vuodesta 1949 oluen ja mietojen viinien ja vuodesta 1952 osin myös väkevien viinien myynti sallittiin myös kortittomille. Eniten myydyt väkevät viinit palautettiin kortille keväällä 1958. Väkevien alkoholijuomien myynti oli koko kortin käytössäoloajan sidoksissa korttiin."

"Käynnit alkoholiliikkeessä leimattiin korttiin vuosina 1944–1955. Myös tehdyt ostot merkittiin korttiin vuodesta 1947 alkaen kokonaisuudessaan, myöhemmin vain väkevien juomien osalta. Vuodesta 1957 ostot merkittiin vain väärinkäytöstä epäiltyjen kortteihin. Tästä eteenpäin kortti tuli esittää vain vaadittaessa. Mikäli ostoja tuli liian usein, henkilökunta saattoi ottaa kortin ”kuivumaan” tai asiakas joutui puhutteluun. Myyntikieltoja oli voimassa enimmillään 50 000 ja puhutteluita pidettiin erityisesti tähän tarkoitukseen varatuissa tiloissa jopa yli 100 000 vuodessa.[1] Poliisi ilmoitti juopumuspidätykset Alkolle, ja tästä saattoi seurata henkilötodistuksen peruuttaminen kokonaan tai määräajaksi."

Virtasen version ilmestyessä linja oli tosiaan ehtinyt jo merkittävästi löystymään, mutta eipä silti oikein voi sanoa, että tällainen kohtalaisen kilttimielinen ja virnistelevä kritiikki olisi kokonaan pois päiväjärjestyksestä ehtinyt päivittymään. Mitä olen itse julkista keskustelua näistä aiheista seuraillut, niin melkoisen varmasti uskaltaa väittää, etteivät väännöt alkoholista ole ihan hetkessä Suomessa loppumassa, vaan aina tuntuu ehdotus ja toinenkin löytävän tiensä takaisin pöydälle, jonka jälkeen päästään vaahtoamaan puolin ja toisin. Alkaen vaikkapa keskioluen siirtämisestä Alkoihin tai kyseisen juoman vesittämisestä. Tässä mielessä Viinankätkijä tuo mukavasti Huovisen kynällistä vahvuutta esille, sillä hän ei erityisesti tarinassaan kiihkoile tai paasaa pää punaisena kantansa puolesta, vaan ote on lupsakka ja naureskeleva, kuten hänellä muutenkin tapana oli polttavampienkin aiheiden parissa. Jollakin toki saattaa tulla mieleen, ettei alkoholipolitiikka nyt siihen vakavien aiheiden joukkoon kuulu, mutta ainakin omasta mielestäni alkoholijuomien kulauttelu sekä ostaminen on kyllä Suomessa ollut totisesti otettua puuhaa ja moni on niihin liittyvissä mielipiteenvaihdoissa päreitään käräytellyt.

"Ilmarin leikilliseksi tarkoitettu huomautus arvostelijoilleen kuuluikin: "Viinanjuonti luo turvallisuutta ja hyvinvointia, nimittäin viinatehtaiden työntekijöille, alihankkijoille, kuljetusalan yrittäjille ja Alkon myymälähenkilökunnalle.""

Sarjan ensimmäinen jakso Oravanmetsästäjän sihteeri hiukkasen heristeli sormea rankemmalle ryypiskelylle muistutellen, että jos liikaa alkaa janottamaan, niin saattaapi siinä elämänsä samalla sössiä tai lievempiä typeryyksiä tehtailla, mutta sen palavampaan saarnailuun kirjailija ei ilmeisesti tarvetta nähnyt. Toteanpa jälleen, etten ole Huovisen tuotantoa täysin onnistunut selailemaan läpi, mutta mitä hänen viinajuttujaan lueskellut, niin kuva kohtuulinjan miehestä on voimistunut. Onhan hän välillä rankemmista ryypiskelyistäkin turinoinut, mutta näyttäytyypä siellä seassa pilkistellen pienoisia välähdyksiä turmion tiestöstä ja muistuttelua siitäkin, että reippaammilla riehoilla saattaa myös olla kovemmat hintalaput. Siihenkin olen tykästynyt, että nämäkin puolet Huovinen tuo pääsääntöisesti esille tyyliinsä sopivan huumorin keinoin, eikä viskaise hahmojaan mihinkään ryvetyksen ankeuskierteeseen raivoten lukijalle jostakin ylhäisyyksistä, että noin siinä sitten käy ja paljon pahemminkin.

"Ja niin vain kävi, että Ilmari Ahteen, laiskan ja viinaan menevän nuoren miehen täytyi ruveta harrastamaan retkeilyä ja kartanlukua, voidakseen omistautua mieliharrastukselleen. Vuosikaudet hän kaiketi tulisi miettimään, osoittiko setä nämä perinnöt hänelle pitkän, pirullisen suunnittelun jälkeen, vai oliko tapahtuma pelkkä sattuma."

Mielikuvani ovat myös siihen suuntaan, että vuosikymmeninä, jolloin valloilla oli viinakortin kaltainen tapa hoitaa asioita hyvinkin säännöstelevässä ja jossakin määrin leimaavassa sekä syyttelevässä hengessä, niin herätti sellainen Huovisessa pienoista poltetta piruiluun, ja hyvä niin. Voi tietysti olla, että omat näkemykset ovat vääristyneet tai jopa täysin pielessä, mutta tällainen ulkopuolisen tahon harjoittama annostelu valvontoineen "kohtuukäytöksi" verhoiltuna oli minusta Huoviselle yleisestikin punainen riepu revittäväksi päälle naureskellen. Tarkoituksena ei ole julistaa, että hän olisi innostanut ihmisiä kaksin käsin pulloja tyhjentelemään, vaan kyllähän viinavillityskin omat pienet pilkkansa saa osakseen, josta tähän tarinaan liittyvänä esimerkkinä loppupuolelta löytyvä tovi, jossa huudetaan kaivuutyömaa samalla hetkellä seis, kun yllätyspullo hyppysiin hypähtää. No, itse olen tykästynyt kovasti siihen tapaan, miten Huovinen tarinoissaan yhdisteli järjen ääntä pohjimmiltaan melko maanläheiseen sekä lupsakkaan huumoriin. Välillä toki täytyi ivailla piikikkäämmin, mutta kuitenkin...

"Mutta viinankätkijä on mies erikseen ja juoda lekuttelee ohjelmallisesti vaan, eihän siinä mitään. Mitä taas tulee alkoholin hallussapito-oikeuteen, ollaan täysin laillisuusmiehiä. Kätketyt viinathan ovat tuolla luonnossa - metsissä ja vesissä haltijatta, vähän kuin riista ja kalat asuinsijoillaan. Niitä saa, kun tietää konstit, kulkureitit, paikat...näkee hieman vaivaa..."

Näitä jaksoja on nyt tullut katseltua kolmisen kappaletta ja toistaiseksi omissa silmissä Viinankätkijä nousee selvästi hykerryttävimmäksi tapaukseksi, eikä se pelkästään selity sillä, että tarina hiukkasen huuruisine aiheineen olisi omaa huumorintajua lähellä. Näyttelijöillekin kiitosta jakelisin, sillä yhteistyö kaksikon välillä toimii hyvin. Onhan Loiri tosin muistettavampiakin suorituksia tehnyt, mutta isot plussat kummallekin merkkailen. Etenkin Timppaa esittävä Kainulainen on mielestäni varsin sympaattinen sekä veikeä velmu omintakeisuudessaan, ja tällaiset tyypit ovat Huovisen tuotannosta voimakkaimmin omaan muistiin piirtyneet. Kaverusten puuhastelu reissuineen luo mukavaa värähtelyä, eikä se pullottelu kaikkea huomiota varastele, vaan kalliokiipeilyt metsäkävelyineen ja kätköineen näyttäytyvät mielekkäänä väkertelynä. Siinäpä sitä helposti ja huvittuneesti ihmettelee sekä ihastelee vapaiden ja jossakin määrin huolettomienkin ihmisepelien toilauksia seuduilla, joissa yhteiskunnan ote ei niin tiukasti käy kurkkuun kiinni. Myös menneiden urheilullisten suoritusten muisteloinnit sopivat hyvin kuvaan mukaan. Kaiken kruunailee vähän toisenlainen opettelu-lopettelu, jossa viehätys viinaan päätyykin kohottamaan kuntoa ja tuomaan tullessaan roiman ropsauksen myönteistä elämänkokemusta ankeuden syöksykierteen sijaan. ...Ja sellaisesta vempautuksesta minä nautin!

P.s. Tämä teksti on naputeltu parin punalasillisen hyvässä huppelissa, kuten aihekin tavallaan vaatii. Ihan vähän vain, että jää hyvä maku suuhun...

Viinankätkijä (1986) (IMDB)