Certified Copy (Iltapäivä Toscanassa)

Edellisen talven elokuvaohjelmistoa varten jo runsas vuosi sitten hankittu Certified Copy pääsi tekemään ensiesiintymisensä kotiteatterissa hieman aiottua myöhemmin, mutta siinähän ei ole mitään uutta. Muutaman kerran on tullut pyöriteltyä tätä näpeissä aiemminkin, mutta soittimeen ei kuitenkaan päätynyt, sillä olin saanut vähän sellaisen ennakkokäsityksen siitä, ettei sitä kannata missään suurimmassa hömpänkaipuussa ainakaan alkaa vilkuilemaan.

Certified Copy alkaa tilaisuudesta, jossa taiteessa esiintyviä väärennöksiä käsittelevän kirjan kirjoittaneen James Millerin (William Shimell) olisi tarkoitus vähän esitellä teostaan. Paikalle on kutsuttu joukko toimittajia, jotka saavat hieman odotella kirjailijan saapumista. Pienoiseksi yllätyksekseen Miller on saanut huomata olevansa selvästi suositumpi Italiassa kuin kotimaassaan, vaikka toisaalta ei siinä mitään erityisen ihmeellistä olekaan. Tilaisuus pidetään siis eräässä italialaisessa kaupungissa. Kuivahkojen vitsien maustama juttutuokio etenee varsin verkkaisesti.

Kohtalaisen reippaasti myöhässä paikalle saapuu lopulta Elle (Juliette Binoche), joka sitten taas on ensimmäisenä kiirehtimässä pois paikalta, kun poika kärsimättömänä odottelee. Ellellä on samassa kaupungissa pieni kauppa, jossa myydään erilaisia taide-esineitä, joten hänellä luonnollisesti on kiinnostusta Millerin teosta kohtaan. Koska Ellen osuus haastattelutilaisuudessa jääkin lyhyeksi, niin hän päättää kutsua Millerin vierailulle liikkeeseensä.

Sinne Miller sitten tilaisuuden päätyttyä haahuileekin. Vähän uupunut mies olisi halukkaampi siirtymään ulkotiloihin, tai oikeastaan kokonaan pois kaupungista. Elle tarjoutuu kuskiksi, vaikka toivotusta päämäärästä ei olekaan mitään tietoa. Lopulta Elle valitsee noin puolen tunnin ajomatkan päässä sijaitsevan pienen maaseutukylän. Eipä muuta kuin iltapäivää viettämään rauhallisemmissa merkeissä...tai niin voisi ainakin luulla.

Automatkan aikana alkanut kevyehkö jutustelu saa jatkoa kylän kahvilassa. Kuin vaivihkaa keskustelut etenevät vähän herkemmille alueille, joista sitten samalla saa alkunsa kuvio, joka on ilmeisesti aiheuttanut useammankin katselijan kohdalla päänvaivaa. Onko sittenkin niin, ettei kyseessä ollutkaan lähes satunnainen tapaaminen, vai löytyykö kaksikolta sittenkin enemmänkin yhteistä historiaa?

Jälkimmäinen puolikas aiheuttaakin aina vain lisää mietittävää. Vaikka miten asiaa yrittää pyöritellä, niin eipä se suhteen luonne siitä vain tunnu selkiytyvän. Jatkuvasti tulee esille sellaisia yksityiskohtia, jotka ovat viittaavinaan kauemmin jatkuneen tuttavuuden puolelle. Sitten taas hetkeä myöhemmin voikin tulla jotakin aivan muuta. No, eipä siinä hiuksia tarvitse repiä, vaan varsin nautittavaa pähkäilyä tämä on loppuun asti, vaikka tunnelmat eivät aina mitään hilpeimpiä mahdollisia olekaan.

Certified Copy on kyllä keskusteluvetoisin elokuva, mitä on hetkeen tullut katseltua, mutta se ei ainakaan tässä tapauksessa ole mikään negatiivinen asia. Vaikka jutut paikoitellen ovatkin vähän arkisia, niin usein ne suuntaavat varsin kiinnostaville poluille ennen pitkää. Voisi ehkä ajatella, että elokuvan alussa oleva noin kymmenminuuttisen kestävä kirjatilaisuus karsii kärsimättömimmät pois yleisöstä.

Pääosia esittävät Binoche sekä Shimell onnistuvat lähes vaivattomasti tempaisemaan katsojan mukaan näihin koukeroihin. Tai ainakin sellaiselta se katsomossa vaikuttaa. Heidän mukanaan elää helposti iloja sekä suruja. Olivat ne sitten yhden iltapäivän ajalta tai sitten vuosien taakse menneisyyteen haparoiviakin.

Binoche toki on jo vuosia sitten ihastuttanut itsensä pysyvästi muistiin, ja tarkoituksena onkin yrittää katsella hänen uudempia elokuviaan tulevaisuudessa tiuhempaan tahtiin. Musiikkimaailman puolelta paremmin tunnettu Shimell taas oli erittäin positiivinen yllätys. Gregory Peckin suurena ihailijana oli ilo havaita, että Shimell välittää vähän samansuuntaisia väreitä. Toivottavasti häntä nähdään valkokankaalla jatkossakin. Michael Haneken uudehkossa elokuvassa häntä toki tulee katseltua, mutta senkin jälkeen tervetullut "uusi" kasvo...luultavasti. Sellaista hiljaistakin arvokkuutta, joka tällaiseen vähän luennoivan hahmon tulkintaan sopii mainiosti.

Uusista tuttavuuksista puhuttaessa pitää vähän nolosti myöntää, että Certified Copy oli ensikosketukseni elokuvan ohjanneen Abbas Kiarostamin teoksiin. Jätti kyllä varsin hyvän vaikutelman hänestä. Vaikka kauheasti ei tapahtuisikaan, niin eipä siinä tule paljoakaan kelloa vilkuiltua. Lisäksi elokuvasta huokuu miellyttävän lämmin tunne sekä ymmärrys. Ei saarnaa, ei väkinäistä viihteellistämistä, vaan ihmiseloa kauniisti kuvattuna ja kerrottuna. Jos hänen muut ohjauksensa ovat samalla tasolla, niin varsin nautittavia elokuvahetkiä lienee luvassa. Parempi kai sitten myöhään kuin ei milloinkaan...

Maisemakuvien suhteen olin vähän epäilevällä (mutta toiveikkaalla) kannalla. Ehkä tällainen elokuva ei ole oikea alusta aurinkoisten ja laajojen näkymien tykitykseen. Ajomatkalla toki nähdään pari kivaa vilahdusta, mutta sellaisten näkymien suhteen ei juuri enempää ole luvassa. Eipä elokuva tässä mielessä silti pettymys ole, koska kaksikon jutustelujen taustoiksi on löydetty kuintenkin varsin viehättäviä paikkoja. Kyllähän nekin kivasti oman lisänsä tähän tuovat.

Aitouteen ja väärennöksiin liittyviä mietteitä käsitellään muuallakin kuin vain taideteosten kohdalla. Pitkät kohtaukset ja otot helpottavat tilanteisiin uppoutumista. Pääkaksikko on kinasteluissaankin varsin pidettävä ja vetovoimainen. Muutenkin esitellään sellaista elokuvantekoa, joka minua miellyttää. Se ihastuttaa, naurattaa ja nautituttaa monin paikoin. Pienet eleet löytävät paikkansa helposti verkkaisessa elokuvassa. Sen voi varmaan sanoa, että uusinnalla varsinkin elokuvan alkupuolta katselee hieman toisenlaisin silmin yrittäen etsiä sieltä ensikatselulla ohikiitäneitä tuokioita tai vinkkejä. Joka tapauksessa kaunis ja lämmin elokuva, joka jätti hieman mietteliääksi, hyvällä tavalla toki.

Sohvalla tovin ja toisen pyöriessäni soittelin CMX:n kappaletta Puuvertaus. Ehkäpä se tähänkin päätökseksi sopii...

CMX: Puuvertaus

Certified Copy (2010) (IMDB)

The Lake House (Talo järven rannalla)

Kirpputorilta päätyi kätösiin tällainen heräteostos, joka sitten olikin pakko jo samana iltana katsella, kun vaikutti ihan mukavalta romanttiselta hömpältä, vaihteeksi vielä vähän omaperäisemmällä kuviolla varustettuna. Eikä ollut hetkeen tullut nähtyä kumpaakaan Sandra Bullockia tai Keanu Reevesia elokuvissa, joten vähemmän kiinnostavamminkin voisi valita.

Melko nopeasti selvisi, että ehkäpä se elokuvan omalaatuinen väännös romanttiseen kuvioon ei olekaan aivan niin omaperäinen. Koska en ole muutamaa vuotta aiemmin valmistunutta korealaista esikuvaa nähnyt, niin en juurikaan voi vertailla, miten tarkka uusintaversio on kyseessä. Trailerin siitä kuitenkin vilkaisin. Sen perusteella melko tutulta meno vaikuttaisi. Visuaaliselta puoleltaan alkuperäinen saattaisi olla viehättävämpi, joten jos se joskus sattuu vastaan tulemaan, niin ihan mielelläni laitan soittimeen pyörimään. Dramaattinen puoli epäilyttää enemmän, sillä usein korealaisia elokuvia katsoessani olen joutunut huomaamaan, etteivät ne nyt ainakaan mitenkään erityisen hyvin siinä suhteessa omaan sielunmaisemaan sovi.

Suhteellisen tavanomaisissa tunnelmissa kuitenkin aloitellaan. Kate (Bullock) on muuttamassa koirineen pois rantatalostaan. Ennen lähtöään hän kuitenkin jättää kirjeen muodossa pyynnön seuraavalle asukkaalle, jotta tämä laittaisi ystävällisesti mahdolliset eksyneet postit eteenpäin uuteen osoitteeseen. Maa peittyy lumeen ja pihaan kurvaa Alexin (Reeves) auto. Alex löytää postilaatikosta Katen kirjeen.

Mitään eksynyttä postia ei kuitenkaan ole talolle päätynyt, ja pari muutakin juttua tuntuu olevan hieman pielessä. No, Alex kuitenkin vastailee Katelle. Jokin ei vain tunnu olevan kohdallaan, ja kumpikin epäilee, että on menossa jonkinlainen epätavallinen pila. Eihän mitenkään voi olla mahdollista, että he ovat "reaaliaikaisessa" yhteydessä, vaikka Alexilla on menossa vuosi 2004, kun taas Kate talsii vuodessa 2006...

Niinpä vain pieni postilaatikko jatkaa kolahteluaan ilman näkyviä välikäsiä, vaikka päivät, kuukaudet ja vuodet tätä kaksikkoa erottavatkin. Kun kumpikin on hyväksynyt tämän vähän satumaisen tilanteen, alkaakin erikoisempi kirjeenvaihto, joka alkujuttelujen jälkeen alkaa mennä läheisemmäksi. Kumpikin on tilanteessa, ettei seuraa juuri ole, ja suurin osa ajasta kuluu töiden parissa, joten ilmasto on otollinen ihastukselle. Harmi vain, että läheisempi tutustuminen on vähintään haasteellista.

Yrittämistähän se ei tietenkään estä, ja siinä saattaa menneisyyskin mennä samalla vähän uuteen malliin. Myös kummankin tulevaisuus saattaa muuttua merkittävästi, eikä välttämättä kaikkien kannalta kovin mukavastikaan. Pystyykö pari kuitenkin lopulta tapaamaan ihan kasvokkainkin samassa ajassa haasteista ja kuvion aiheuttamista vaaroista huolimatta?

Pienoinen hymy kävi kasvoilla, kun mietti sitä onnetonta selkeän ja lineaarisen tarinan ystävää, joka on vahingossa saattanut päätyä tätä katselemaan. Ei kyseessä nyt mikään kaoottisesti hyppivä sekasotku ole, mutta etenemisen seuraaminen saattaa kyllä aiheuttaa vähän päänvaivaa. Varsinkin, kun ei tämä nyt sitä rautalankaa aivan hillittömästi käytä asioiden selkeyttämiseen. Oikeastaan levyltä jälkeen katseltu traileri edustaa enemmän sitä osastoa.

Kun eri aikatasoissa hypitään vähän vallattomastikin tietyin kohdin, niin eipä varmaan olisi kovinkaan vaikea tehtävä lähteä etsimään virheitä tai epäloogisuuksia. Yritin parhaani mukaan vältellä tällaista toimintaa, ettei nautinto sellaiseen ainakaan kaatuisi. Paikoin kyllä otti vähän koville, mutta niinpä vain sellaisistakin hetkistä yli pääsi, kun muistutti itseään, että kyseessä on vain fantasia. ...Toki myös kulauteltu punaviini tasoitti tällaisia töyssyjä osaltaan.

The Lake House onnistui vetämään ainakin minut melko nopeasti mukaansa. Elokuvan edetessä ne pienemmät mukavat jutut alkoivat viehättää enemmän kuin isompi yllätys. Yhteinen maisemakävely, vaikka välimatkaa on enemmänkin, niiden asioiden esittely, joista itse pitää ja muuta. Lisäksi ajatus vuosienkin halki seilaavasta lohduttavasta olkapäästä onnistui kyllä lämmittämään sydäntä ja mieltä.

Välimatkat ja esteet tulevat usein esille. Heh, tässä tapauksessa ne on vielä viety huomattavasti tavallista pidemmälle. Asiaa korostetaan vielä Alexin ja tämän isän (Christopher Plummer) hankalilla väleillä ja jokseenkin kolkolla talolla, jonka arkkitehti-isä aikoinaan suunnitteli. No, onneksi suuretkaan esteet eivät aivan ylittämättömiä aina ole, ja ehkä niistä tässäkin yli päästään.

Monesti huomaa, että sydän siinä pamppailee, pomppailee varsin mukavasti. Varsinkin, kun odotus loppua kohti lisääntyy ja tunnelma tiivistyy. Varsinaisesta komediasta ei ole kyse, mutta on silti naurujakin vähän mukaan mahtunut. Pakko myös mainita nelijalkainen tähti, joka on vallan suloinen pieni nappisilmä. Taas tuli samalla todistettua, että muutos elokuvanyyhkyksi etenee hyvää vauhtia, sillä eihän tästäkään kuivin silmin selvitty. Lämmin ja rohkaiseva pieni elokuva, joka poikkeaa mukavasti massasta. Tietyissä paikoissa olisi saanut olla pikkuisen viipyilevämpi, mutta ihan hyvä näinkin. Jos ei ole pahasti realismin rajoittama, niin kannattaa kokeilla.

Katselun jälkeen tuli jälleen vastustamaton halu pyöräyttää yötä vasten soimaan se Pink Floydin levy, joka tässä vuosien vieriessä on jatkuvasti muuttunut aina vain rakkaammaksi. Sehän on tietysti se...

 The Lake House (2006) (IMDB)

Prime (Oikeanlaista kemiaa)

Tässä näyttäisi olevan nyt menossa jonkinlainen romanttisen hömpän ja eräseikkailujen vaihtelujatkumo, joten eipä napsaista sitä aivan vielä poikki. Alaskasta loikataan tällä kerralla Manhattanille suhdesotkujen keskelle, joten Prime sopii hyvin "sarjan" jatkoksi. Varsinkin, kun tuossa perjantai-illalla oli tarvetta suhteellisen kevyelle menolle, joka saattaisi pari nauruakin irrottaa.

Mainosten maailmassa työskentelevä Rafi (Uma Thurman) on lopettelemassa erästä vaihetta elämässään, kun yhdeksän vuoden yhdessäolon jälkeen nimet on laitettu eropapereihin. Hän on purkamassa jälkitunnelmia terapeuttinsa Lisan (Meryl Streep) kanssa. Lisa rohkaiseekin Rafia tarttumaan elämään uudelleen kiinni. Ero voikin olla juuri se asia, mitä tarvitaan, ja uudet mahdollisuudet odottavat.

Toisaalla David (Bryan Greenberg) viettää aikaa hieman omalaatuisen ystävänsä kanssa. Päivisin hän käy osa-aikatöissä, mutta haluaisi panostaa enemmän aitoon kutsumukseensa, maalaamiseen, josta perhe ei ole hirveän innostunut. 23-vuotias David asustelee vielä isovanhempiensa kanssa samassa asunnossa, sillä nykyisessä epävarmassa tilanteessaan ei ole lähtenyt omaa asuntoa hankkimaan.

Ystäviensä kautta Rafi ja David päätyvät samaan elokuvanäytökseen ja sen jälkeen illalliselle. David ihastuu välittömästi Rafiin, ja soittaakin tälle samana iltana sopiakseen kahdenkeskisestä tapaamisesta, joka sitten toteutuukin. Homma lähtee siitä sitten etenemään. Niinpä Rafilla onkin iloisia uutisia kerrottavana Lisalle.

Lisa onkin erittäin innostunut Rafin uudesta tilanteesta kehottaen tätä ottamaan ilon irti elämästä, vaikka parilla onkin kohtalaisesti ikäeroa (Rafi 37-vuotias). Kun suhteen toisen osapuolen henkilöllisyys lopulta selviää Lisalle, niin lopahtaa into käytännössä siihen. Sitten pitääkin jo lähteä itse tilittämään asioita omalle terapeutille, kun on selvinnyt, että oma poika on pahasti rakastumassa selvästi vanhempaan naiseen, joka ei edes kuulu samaan uskontoon. Siihen mennessä onkin jo tullut kuultua Rafin kautta kohtalaisen yksityiskohtaisia asioita pojan seksielämästä ja muuta mukavaa, jonka olisi voinut jättää väliinkin, joten Lisa joutuu kovan paikan eteen.

Kiusallisesta tilanteesta huolimatta pari ei aio laittaa suhdettaan katkolle, vaan jatkaa eteenpäin muuttamalla (vähän pakon edessä) saman katon alle. Siitä sitten alkavatkin toisenlaiset ongelmat, kun kaksi vähän eri maailmoista olevaa alkaa viettää huomattavasti enemmän aikaa kahdestaan. Erinäiset asiat alkavat nyppimään puolin ja toisin, eikä olekaan enää pelkästään hauskaa ja mukavaa. Miten siitä sitten selvitään...?

Odotukset olivat lähinnä keskinkertaisen romanttisen komedian suuntaan, mutta Prime osoittautuikin pykälää tai paria paremmaksi, mikä oli iloinen yllätys. Mihinkään lajinsa suurempien edustajien sarjaan sillä ei ole asiaa, mutta 100 minuuttia kului varsin mukavissa merkeissä. Naurujakin kertyi hieman enemmän kuin ne toivotut pari kappaletta.

Mielestäni huumoripuolelta ehdottomasti parasta antia ovat Thurmanin ja Streepin yhteiset kohtaukset. Ne menevät paikoitellen oikein herkullisiksi, ja usein saa olla hihittelemässä. Ei sanailu välttämättä mitään Allenin tykitystä tavoita, mutta ihan riittävän terävää se näissä kohtauksissa monesti on. Mukana on toki se Davidin pakollinen sekoileva kaveri, mutta onneksi hän ei tunnu...no, pakolliselta sekoilevalta kaverilta. Thurmanin ja Greenbergin kohtausten hauskat heitot taas huvittavat vähemmän. Vaikka jutut eivät aina mitään timanttia olekaan, niin eivät ne oikein missään vaiheessa rasitakaan, mikä on ehdottomasti myönteistä. Liian usein vastaavia katsellessa on saanut manailla tasotonta "vitsailua".

Onneksi elokuvan pääparilla taas tuntuu muuten olevan sitä haettua oikeanlaista kemiaa. Hieman huvittaa, kun miettii, että Yhdysvaltojen puolella kireän pipon oireyhtymästä kärsivä MPAA lätkäisi elokuvalle aluksi R-ikärajan, mutta suostui sitten pudottamaan sen luokkaan PG-13. Suomessa on päädytty hieman osuvampaan, eli ikärajaksi on aseteltu seitsemän. Elokuvan seksikohtaukset kuitenkin ovat varsin kilttejä, ja vaikka välillä puheet ovatkin tuhmanpuoleisia, niin eivät ne nyt mitään järkyttävää rivoutta edusta.

Noita romanttisia hetkiä kehuisin kyllä, sillä parin väliltä tuntuu löytyvän sitä jotakin. Tai ehkäpä kyse on enemmän omasta Uma-hullaannuksesta, mikä sitten sokeuttaa tietyssä mielessä... Joka tapauksessa muutama kohtaus onnistui aiheuttamaan oikein mukavia väreitä. Ehkäpä osittain johtuu siitäkin, että pari sänkyhetkeä on kuvattu oikein lämpimissä sävyissä.

Parina tätä edeltäneenä vuotena enemmän toiminnallisia elokuvia tehnyt Thurman kyllä näyttää sopivansa tällaisen kevyemmänkin jutun pääosaan. Piti heti katselun jälkeen lähteä klikkailuseikkailulle siinä toivossa, että sieltä löytyisi jotakin muutakin vastaavaa. Pari uudempaakin romanttista komediaa on ilmeisesti valmistunut, mutta eivät ole mitään kovin vakuuttavia pisteitä keränneet, mutta voisihan niille silti sen mahdollisuuden antaa, koska...

Enimmäkseen Prime tarjoaa sujuvaa ja huvittavaa kevyttä romanttista menoa ja tuottaa varsin hyväntuulisia tunnelmia. Vaikka loppu jotakin saattaa lupaillakin, niin siitä huolimatta viimeisten kohtausten aikana huulilta oli karkaamassa höh-huudahdus. Vähän lässähtävästä lopetuksesta huolimatta positiivisen puolelle jäädään. Jos ei nyt aivan mitään ihmeitä odottele ja tämän lajin elokuvista pitää, niin tuskinpa Prime miksikään kovaksi pettymykseksi osoittautuu. Ihan kiva elokuva. Uusia ei varmaan tarvitse, mutta kertakatselulla ainakin viihdytti ja huvitti yli odotusten.

 Prime (2005) (IMDB)