Melko nopeasti selvisi, että ehkäpä se elokuvan omalaatuinen väännös romanttiseen kuvioon ei olekaan aivan niin omaperäinen. Koska en ole muutamaa vuotta aiemmin valmistunutta korealaista esikuvaa nähnyt, niin en juurikaan voi vertailla, miten tarkka uusintaversio on kyseessä. Trailerin siitä kuitenkin vilkaisin. Sen perusteella melko tutulta meno vaikuttaisi. Visuaaliselta puoleltaan alkuperäinen saattaisi olla viehättävämpi, joten jos se joskus sattuu vastaan tulemaan, niin ihan mielelläni laitan soittimeen pyörimään. Dramaattinen puoli epäilyttää enemmän, sillä usein korealaisia elokuvia katsoessani olen joutunut huomaamaan, etteivät ne nyt ainakaan mitenkään erityisen hyvin siinä suhteessa omaan sielunmaisemaan sovi.
Suhteellisen tavanomaisissa tunnelmissa kuitenkin aloitellaan. Kate (Bullock) on muuttamassa koirineen pois rantatalostaan. Ennen lähtöään hän kuitenkin jättää kirjeen muodossa pyynnön seuraavalle asukkaalle, jotta tämä laittaisi ystävällisesti mahdolliset eksyneet postit eteenpäin uuteen osoitteeseen. Maa peittyy lumeen ja pihaan kurvaa Alexin (Reeves) auto. Alex löytää postilaatikosta Katen kirjeen.
Mitään eksynyttä postia ei kuitenkaan ole talolle päätynyt, ja pari muutakin juttua tuntuu olevan hieman pielessä. No, Alex kuitenkin vastailee Katelle. Jokin ei vain tunnu olevan kohdallaan, ja kumpikin epäilee, että on menossa jonkinlainen epätavallinen pila. Eihän mitenkään voi olla mahdollista, että he ovat "reaaliaikaisessa" yhteydessä, vaikka Alexilla on menossa vuosi 2004, kun taas Kate talsii vuodessa 2006...
Niinpä vain pieni postilaatikko jatkaa kolahteluaan ilman näkyviä välikäsiä, vaikka päivät, kuukaudet ja vuodet tätä kaksikkoa erottavatkin. Kun kumpikin on hyväksynyt tämän vähän satumaisen tilanteen, alkaakin erikoisempi kirjeenvaihto, joka alkujuttelujen jälkeen alkaa mennä läheisemmäksi. Kumpikin on tilanteessa, ettei seuraa juuri ole, ja suurin osa ajasta kuluu töiden parissa, joten ilmasto on otollinen ihastukselle. Harmi vain, että läheisempi tutustuminen on vähintään haasteellista.
Yrittämistähän se ei tietenkään estä, ja siinä saattaa menneisyyskin mennä samalla vähän uuteen malliin. Myös kummankin tulevaisuus saattaa muuttua merkittävästi, eikä välttämättä kaikkien kannalta kovin mukavastikaan. Pystyykö pari kuitenkin lopulta tapaamaan ihan kasvokkainkin samassa ajassa haasteista ja kuvion aiheuttamista vaaroista huolimatta?
Pienoinen hymy kävi kasvoilla, kun mietti sitä onnetonta selkeän ja lineaarisen tarinan ystävää, joka on vahingossa saattanut päätyä tätä katselemaan. Ei kyseessä nyt mikään kaoottisesti hyppivä sekasotku ole, mutta etenemisen seuraaminen saattaa kyllä aiheuttaa vähän päänvaivaa. Varsinkin, kun ei tämä nyt sitä rautalankaa aivan hillittömästi käytä asioiden selkeyttämiseen. Oikeastaan levyltä jälkeen katseltu traileri edustaa enemmän sitä osastoa.
Kun eri aikatasoissa hypitään vähän vallattomastikin tietyin kohdin, niin eipä varmaan olisi kovinkaan vaikea tehtävä lähteä etsimään virheitä tai epäloogisuuksia. Yritin parhaani mukaan vältellä tällaista toimintaa, ettei nautinto sellaiseen ainakaan kaatuisi. Paikoin kyllä otti vähän koville, mutta niinpä vain sellaisistakin hetkistä yli pääsi, kun muistutti itseään, että kyseessä on vain fantasia. ...Toki myös kulauteltu punaviini tasoitti tällaisia töyssyjä osaltaan.
The Lake House onnistui vetämään ainakin minut melko nopeasti mukaansa. Elokuvan edetessä ne pienemmät mukavat jutut alkoivat viehättää enemmän kuin isompi yllätys. Yhteinen maisemakävely, vaikka välimatkaa on enemmänkin, niiden asioiden esittely, joista itse pitää ja muuta. Lisäksi ajatus vuosienkin halki seilaavasta lohduttavasta olkapäästä onnistui kyllä lämmittämään sydäntä ja mieltä.
Välimatkat ja esteet tulevat usein esille. Heh, tässä tapauksessa ne on vielä viety huomattavasti tavallista pidemmälle. Asiaa korostetaan vielä Alexin ja tämän isän (Christopher Plummer) hankalilla väleillä ja jokseenkin kolkolla talolla, jonka arkkitehti-isä aikoinaan suunnitteli. No, onneksi suuretkaan esteet eivät aivan ylittämättömiä aina ole, ja ehkä niistä tässäkin yli päästään.
Monesti huomaa, että sydän siinä pamppailee, pomppailee varsin mukavasti. Varsinkin, kun odotus loppua kohti lisääntyy ja tunnelma tiivistyy. Varsinaisesta komediasta ei ole kyse, mutta on silti naurujakin vähän mukaan mahtunut. Pakko myös mainita nelijalkainen tähti, joka on vallan suloinen pieni nappisilmä. Taas tuli samalla todistettua, että muutos elokuvanyyhkyksi etenee hyvää vauhtia, sillä eihän tästäkään kuivin silmin selvitty. Lämmin ja rohkaiseva pieni elokuva, joka poikkeaa mukavasti massasta. Tietyissä paikoissa olisi saanut olla pikkuisen viipyilevämpi, mutta ihan hyvä näinkin. Jos ei ole pahasti realismin rajoittama, niin kannattaa kokeilla.
Katselun jälkeen tuli jälleen vastustamaton halu pyöräyttää yötä vasten soimaan se Pink Floydin levy, joka tässä vuosien vieriessä on jatkuvasti muuttunut aina vain rakkaammaksi. Sehän on tietysti se...
The Lake House (2006) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti