The Rewrite

Helmikuulle on syystä sattuneesta tällainen erikoispäivä merkkailtu, jolloin olisi oletettavasti ihan huomaavaista ystäviä kenties jollakin kauniilla eleellä muistaa, vaikkakin sopisi tietysti vastaavia tempauksia muulloinkin harrastella. Olen muutamana menneenä vuotena pyrkinyt jostakin teemaan sopivasta elokuvasta tämän päivän kohdalla puhelemaan, vaikka ehkei ole mikään maailman tuikitärkein seikka löytää juuri ystävänpäivälle räätälöityä ruutuviihdettä. Joka tapauksessa 2014 oli heppavetoista ystävystymistä ja vaikeuksien voittamista elokuvassa Flicka 2: Friends Forever, joka ei valitettavasti onnistunut edeltäjänsä tapaan herkistämään, mutta kyllä se silti tarkoituksensa täytti ja vähintään pienoisesti mieltä ilahdutti. Sitä seuraavan vuoden Smitty myös hyvin sopi ystävänpäiväohjelmistoon, kun vaikeaa vaihetta elävä nuori poika sai apua ongelmiinsa nelijalkaiselta ja hyvinkin söpöltä kaverilta, vaikka vastahakoisuutta ilmenikin. Teemat siis loksahtelivat paikoilleen, mutta laatutaso taas jätti toivomisen varaa paljonkin. Viime vuonna näihin aikoihin vuoronsa saivat Nalle Puhin ja suloisten kaverusten kerhon koitokset koosteessa Winnie the Pooh: Un-Valentine's Day / A Valentine for You, jossa noin 50 minuuttiin mahdutettiin pari pidempää satutuokiota ja yksi lyhykäisempi nipsaus. Näistä rakentuva kokonaisuus ei mitään Puolen hehtaarin metsän parhaita tarinoita edusta ja tuolloin odotukset olivatkin korkeammalla. Puhistelun ystäville luulisin paketin kuitenkin tarjoilevan ihan kivoja hetkiä, vaikka suurin sydämellisyys jääkin uupumaan.

Olisihan tällekin vuodelle hyllystä luultavasti löytynyt osuvampikin valinta, koska esimerkiksi lapset ja eläinystäväiset -osastolla olisi vielä paljonkin läpikäytävää ja kaipa noita muitakin kaverijuttuja nököttelee vuoroaan vartoilemassa, mutta teki mieli pitkästä aikaa vilkaista jotakin Hugh Grantin höpötteleväistä höpsöttelyä ja tuumailin, että eiköhän jokin vähintään peruslämpöinen romanttinen komediakin näitä ystävyysasioita edistelisi. Ensin mietin jonkin Grant-kestosuosikin uusimista, mutta ennen kiekon syöttämistä kieputtimelle mieleen muistui, että joulukuussa tuli tosiaan hankittua hyllyyn toistaiseksi näkemätön teos ja vieläpä herran tuotannon tuoreemmalta laidalta. Vähäisten ennakkotietojeni perusteella osa ja aihe yleisestikin tuntui kaverille sopivalta, eli eipä kai ole tähdellisiä syitä makuutella levyä pidempään pölyjä keräilemässä. Toiveita kohottelee sekin, että Grantin ja ohjaaja Marc Lawrencen aiempi musiikkimaailmaan sijoittuva yhteistyö Music and Lyrics ihan hyvin viihdytteli, joten luultavasti kaksikko elokuva-aiheestakin jokusen hykerryttävän hetkosen kykenee kehittelemään. Toisaalta Lawrence ja Grant ovat onnistuneet huomattavasti heikompaakin jälkeä taikomaan, sillä vajaa vuosi sitten vilkaistu Did You Hear About the Morgans? oli mielestäni melkoisen keskinkertainen ja monin paikoin väsähtänyt, eikä tarvinnut ainakaan pelätä, että nauru-uupumus iskisi. No, ehkä The Rewrite jälleen palailee pirteämmille poluille, ja ainakin toivottavasti tuo tökerökin tunarointi on helppo voittaa, mutta senhän näkee kohta...

Tulikin jo tuossa mainittua Lawrencen ja Grantin seitsemän vuotta varhaisempi yhteistyö Music and Lyrics, joka tulee elokuvien ja erityisesti käsikirjoittamisen maailmaan sijoitetun uudemman yrityksen alusta mieleen. Nimittäin Grantin esittämä Keith Michaels näyttää kiertävän tapaamisesta toiseen tavoitteenaan saada uudelle elokuvaidealleen tuotantoporukka ja rahoitus, mutta vähän tervaiselta tarpomiselta nämä kohtaamiset vaikuttavat. Mielessä muhinut kyhäelmä on Keithin mukaan kovemmankin hauskuutuspotentiaalin sisältävä hulvattomuus, vaan onkin asia erikseen saada muut vakuutettua samasta, eivätkä nämä kaupittelukierrokset lainkaan putkeen mene, kun selittelevistä selvittelyistä huolimatta komedian ja herkkyyden yhdistävä loistokas tarina...no, ei vain loista. Menneisyydestä menestystä kyllä löytyy, sillä Keithin ansiolistalle on merkitty Oscar-palkinto parhaasta käsikirjoituksesta 15 vuotta aiemmin, mutta sittemmin onkin jo taikatempun toistaminen tökkinyt enemmänkin.

Siinä määrin niitä torjuntoja ja vastoinkäymisiä on kestettäväksi koitunut, että aivan muutkin hommat miekkosta jo alkavat kiinnostamaan. Epäonnistumisten putken jälkeen Keith illalla rupatteleekin puhelimessa agenttinsa kanssa tulevaisuuden suunnitelmista ja tällä tosiaan olisi ehdottaa täysin toisenlaista työrupeamaa, eli Binghamtonin yliopisto New Yorkin osavaltiossa etsii pikaisesti opettajaa käsikirjoituskurssille. Agentti yrittää esittää homman hyvänä mahdollisuutena tauolle nykymenolle, joka ei ole paljoakaan iloa tai tuloa viime aikoina tuotellut ja kenties tällainen paussi ja samalla irtiotto Los Angelesista aloittaisi uuden luovan kauden. Tilille se ainakin tekisi hyvää, mutta kaikista paremmista puolista huolimatta Keith ei ole lainkaan innostunut, vaan ennemmin valittelee, miten näkee opettajat yleisesti eräänlaisina surkimuksina ilman aitoa osaamista.

No, arkitodellisuus kuitenkin kolkuttelee karusti ja muistuttelee elämän olennaisuuksista, ja sähköjen mennessä poikki sitä saattaa uusin silmin omaa vaatimuslistaansa ihmetellä. Onkin tullut aika tutkiskella Googlen kautta, miltä mahdollinen määränpää vaikuttaa ja välimatkaa ainakin löytyy, sillä aurinkoiselta länsirannikolta pitäisi porhaltaa noin 4400 kilometriä itää kohti ja vieläpä yhteen Yhdysvaltojen sateisimpaan kolkkaan. Lisäksi Binghamton ei mikään varsinainen tapahtumakeskus ole, vaan ennemmin rauhallinen ja pienehkö yliopistokaupunki, josta New Yorkiin kertyy kuljettavaa sellaiset 300 kilometriä. Mikään näistä ei erityisemmin viehätä tai ilahduta Keithia, vaan ensivaikutelma perille päästessä meneekin reippaasti lannistumisen sekä ankeuden puolelle. Kalifornian kaukainen aurinko on vain yksi pieni pulma muiden joukossa, koska sään ja etäisyyksien lisäksi sopetumista muutenkin riittää roppakaupalla.

Ennen kuin Michaels lähtee etsimään asuntoaan ja työpistettään päättää hän hiukan haukata evästä ja kenties siinä samalla pähkäillä, että mihin ihmeeseen on tullut lupauduttua. Pitkään ei rauhallinen tuokio pohdiskeluineen saa jatkua, sillä naapuripöydässä istuskelee Karen (Bella Heathcote) kahden ystävänsä kanssa ja pian onkin jo selvillä, että ystävykset opiskelevat yliopistolla ja Karen on tulossa piakkoin alkavalle Keithin kurssille. Sattuupa Karen kovin tykkäämään Keithin taannoisesta menestyselokuvasta, eikä tämä tuttavuus jää ravintolarupattelun asteelle, koska aamulla yhdessä herätään ja taitaapa Keith ainakin hetkellisesti tuumailla, että ehkä opetushommissa ne hyvät hetkensäkin ovat...

Töihin pitäisi lampsia ja kunhan kaveri pääsee perille, niin luvassa olisi pikainen esittelykierros laitoksen johtajalta. Hal Lerner (J.K. Simmons) antaakin napakin opastuksen ja ohjeistuksen tuleviin toimiin, eikä näköpiirissä mitään rentoa laskettelua uusiin saappaisiin ole, vaan heti pitäisi ryhtyä tositoimiin. Kurssille on nimittäin hakenut noin 70 opiskelijaa, joista jokainen on toimittanut oman käsikirjoituksensa arvioitavaksi. Tämä komea kopallinen pitäisi pikaisesti lukaista läpi ja sieltä seuloa soveltuvimmat ja kyvykkäimmät osallistujien joukkoon. Aikataulun mukaan ensimmäiset tunnit pitäisi hoitaa reilun vuorokauden kuluttua, eli siinäpä sitä aherrettavaa alkuun. Muutenkin pahasta motivaatiovajeesta kärsivä Michaels päättelee urakan toivottomaksi ja lähtee mieluummin työhuoneesta ulos haukkaamaan happea ja tutustumaan paikkoihin.

Pihan puolella työtaakka ei ainakaan ole keventymässä, koska nopsaan seuraan lyöttäytyy Holly Carpenter (Marisa Tomei), joka myös tahtoisi saada mahdollisuuden päästä kurssille näinkin myöhäisessä vaiheessa ja ojentaa oman käsikirjoituksensa Keithin jo valmiiksi paisuneen pinon päälle. Miekkosen motivaatio alkaa olla olemattomissa lukemissa ja hän katsoo, että lusmuilun tie on tässä vaiheessa huomattavasti houkuttelevampi ja helpompi vaihtoehto. Opiskelijoiden hengentuotokset jätetään tylysti lukematta ja tilalle lätkäistään huomattavasti kevyempi valintaprosessi, mikä käytännössä tarkoittaa, että Michaels kuvahakujen perusteella valikoi vaaditun määrän, minkä seurauksena lopullisessa kurssiporukassa nuoret naiset painottuvat voimakkaasti. Kun ei kiinnosta, niin ei sitten kiinnosta ja sama linja jatkuu ensimmäisen kokoontumisen aikanakin. Uusi opettaja päättää kieroilla itselleen kuukauden verran lötköttelylomaa antaen opiskelijoille kotitehtäväksi kokonaisen käsikirjoituksen. No, selväähän on, ettei tällainen pilipalitouhu kovin pitkään voi jatkua, vaan piakkoin Keith joutuu huomaamaan, että pitäisi pöhköilyjä selitellä ja sitten katsotaan, jääkö ura opettajana lopulta parin päivän mittaiseksi vai löytyisiköhän sisältä puhtia ja ryhtiä...?

Suunnilleen pätevää perusmenoa saa ihmeteltäväkseen ja kyllähän touhu runsaat sata minuuttia kohtalaisen viihdyttävänä pysyy, vaikka sekaan parikin vitsien suhteen hiljaisempaa suvantoa sujautellaan, eikä muutenkaan ole pakonomaista tarvetta painaa kaasua pohjaan, mitä tulee yleiseen etenemiseen. Vastapainona ovat sitten pirteämmät vaiheet tukalampine tilanteineen ja sekaannuksineen. Missään tapauksessa The Rewrite ei mielestäni mitään mestarillista lajissaan tarjoile, vaan edustaa ennemmin sitä varman päälle pelattua sarjaa. Teos tuntuu lähinnä laskelmoidun Grantin tyylistä tykkäilevien varaan, koska suurin osa huvituksista yritetään irrotella hänen näppäristä sanailuistaan ja satunnaiset sekoilut sekä muiden toikkaroinnit jätetään vähemmälle huomiolle. Kyllähän kaverilta edelleen hymyilyttäviä heittoja tulee tasaiseen tahtiin ja muutenkin rupattelu luistaa, mutta mitä miehen suoritukseen tulee, niin kaipa lopulta tämän päädyn kirjailemaan roolitöiden keskikastiin.

Onhan Hugh aina ollut juttujaan jossakin määrin ilmeilyillä korosteleva heppu, mutta viime vuosien aikana tämä ilveily on jo käynyt hiukan häiritsemäänkin. Onkin alkanut vaikuttaa siltä, että yritystä on sillä osastolla hiukan liikaa ja kasvoja vähän väkinäisesti yritetään väännellä outoihin irvistyksiin. Etenkin tuossa tekstin alkupuolella mainitussa tökkivämmässä kohkailussa Did You Hear About the Morgans? nämä naama-akrobatiat pistivät silmiin selvästi, eikä erityisen myönteisessä mielessä ja kyllähän Grant tässä uudemmassakin ilmeilee turhankin runsaasti. Hermot toki helposti hassuttelun kestävät, mutta vähemmänkin olisi riittänyt, koska usein tämä näyttää ennemmin kummalliselta kuin hauskalta. Eihän minustakaan tarvitse jatkuvasti naama peruslukemilla kohtauksesta toiseen toikkaroida, mutta noin tehokeinona venyttely ja vääntely käy nopeasti kulahtamaan, etenkin, kun ei Grant loppujen lopuksi siinä lajissa mikään mestari ole.

Jos kuminaamaisuudesta ei erityisesti tee mieli kiitellä, niin verbaalinen suorittaminen hoituu pariakin pykälää paremmin, vaikka sopiikin pitää mielessä, että onhan Grantilla varhaisemmissa jutuissaan ollut terävämpääkin tarinaa puheltavanaan. Michaelsin saappaihin loikatessaan Hugh pääsee ainakin alkuun möläyttelemään vähän mitä sattuu, kun kaveri tosiaan toisenlaisista ympyröistä tempaistaan jokseenkin vastentahtoisesti opettamaan. Edelliset vaisummat vuodet omassa kuplassa ovat vielä vieneet hepun huumorintajua hivenen katkeroituneen ja kyynisen heittelyn sekä piikittelyn suuntaan. Elokuvan alkupuolella Keith saakin muilta vastineeksi lähinnä hiljaista tuijotusta tai kohteliasta hymyä juttujensa perään, ja kyllä hän itsekin tokaisee, että taisi vielä vuosina menneinä osata vitsailla. Hyvänä esimerkkinä toimikoon vaikkapa iltakokoontuminen tulevien työtoverien kanssa, jossa Keith päätyy paasaamaan harkitsematonta ja hölmöäkin Austen-kritiikkiä kera kömpelön irvailun kollegalle, joka on omistautunut enemmänkin Austenin teosten tutkimiselle. Elämäntyön halventaminen ja väheksyvä töksäyttely alkaakin haiskahtaa sodanjulistukselta ja siihen päälle Michaels vielä jäkättelee feminismin rasittavasta tuputtamisesta ja täpäköiden tyttöjen tympivyydestä. Hyvin siis menee, mutta menköön, eikä tukea tovereilta tule tai ole itselläkään ymmärrystä lopettaa lörpöttelyä, sillä pitäähän se kuoppa loppuunsa saakka kaivaa.

Mukana tietysti on elokuvamaailmaan liittyvää vitsailua myös ja osa näistä toimii ihan hyvin, mutta onhan joukossa löysempääkin tavaraa, mikä ei ihan maaliinsa löydä ja melko monet näistä näppäryyksistä unohtuvatkin pikaisesti. Tätä puolta yhdistellään useimmilta osin ihan sujuvasti Michaelsin opetusuran nihkeään alkuun, eikä tyypistä ihan mitään mukavinta miekkosta tahdota heti lähteä kuorimaan esille, vaan piilottelemattoman ylenkatsovalla asenteellaan pestiään ja työtovereitaan oppilaitoksen uusin vahvistus kohtelee. Keith ei anna sen häiritä, että oma tietämys on kohtalaisen suppeaa ja kapea-alaista, mikä tarkoittaa, että ennen pitkää edessä on parikin oppituntia nöyryydestä ja muiden huomioimisesta, mikä saattaa karistella isoimmat ylimielisyydet pois. Grant kieltämättä sopii tyypiksi, joka on muutaman opettavaisen näpäytyksen tarpeessa ja hänen venkoiluaan on kivaa katsella. Mitään myötähäpeän hurmiota ei sinänsä etsiskellä, mutta sillekin puolelle maltillisesti kurkkaillaan vaikkapa kohtalaisen tervaisten ensimmäisten luentojen kohdalla, kun pohjatyöt ovat täysin tekemättä ja varsin nopsasti selviää, ettei läsnäolijalistan läpikäymisellä voi montaakaan minuuttia lopulta voittaa.  Hätäiset valheet ja juksailut ovat tietysti laiskan kaverin varasuunnitelma B, vaan sekin polku porhaltelee kohti pienimuotoista katastrofia ja sanomista tulee taas.

Vitseistä en siis välttämättä vinkuisi suurempaan ääneen, mutta romantiikan pienoisista puutteista tekisi mieli tilitellä, koska ainakin itse olettelin, että sitä osastoa olisi tunteikkaammin tarjolla. Kovinkaan kummoista kihelmöintiä ei valitettavasti pääse kokemaan, koska tapailut Karenin kanssa käydään läpi yleensä melko nopesti ja Hollyyn Keith on vasta tutustumassa, joten sekin jää pahasti vaiheeseen. Holly onkin enemmän eräänlainen innoittaja, joka tuuppii Keithia pois polulta, joka on tekemässä hänestä tympivän sekä piittaamattoman tyypin. Toisaalta esimerkiksi se Music and Lyrics oli edelleen siinä määrin eloisana muistikuvissa, että tuli tuumittua senkin liikkuneen vähän vaisummalla linjalla romanttisen hutun suhteen ja setvineen enemmän päähenkilön kamppailua tämän yrittäessä saada elämäänsä jälleen paremmille raiteille. Oikeastaan The Rewrite melko pitkälti toistaa tämän kuvion, mitä nyt vaihtaa vanhan hittikappaleensa varassa roikkuvan tyypin tilalle vieläkin 15 vuoden takaiseen tähtihetkeensä haikaillen katselevan Michaelsin. Silloin tällöin olenkin maininnut, että on ihan kiva, jos romanttisissa komedioissa keskitytään muuhunkin kuin tavallisen kaavan läpikäymiseen, joissa ihastumista seuraa vihastus, minkä jälkeen viimeinen kolmannes käytetään lämmön löytämiseen. Siinä mielessä tällaiset toisia puolia painottelevat tapaukset ovat mukavaa vaihtelua, mutta jos sitä hehkua ei edes alkuunsa löydetä, niin kenties tarjonta romantiikkaosastolla on turhankin niukkaa. Tulikuumia rakkausroihuja hakevien kannattaneekin kurkkia muita teoksia, sillä The Rewrite voipi jättää viileän vaikutelman.

Elokuva onkin ennemmin pikkukiva sanailupainotteisella huumorilla varustettu tarina sisäisen kipinän sytyttelystä uudelleen liekkiin ja vakuutteleepa siinä samalla, että laiminlyönneistä sekä rikkomuksista huolimatta torveloiville tumpeloillekin saatetaan niitä toisia tilaisuuksia tarjoilla, vaikka lepyttelylahjukset olisivatkin vähän niin ja näin. Virheitä myönnetäänkin lopulta ja omia puutteita paikkaillaan, jolloin jututkin alkavat vähitellen kohtaamaan. Sinänsä ei siis kovin kiemuraisia kyhäelmiä juoniosaston puolella esiin putkahtele, eikä päätä hirmuisesti tarvitse rasitella, vaan helppoa hömppäähän The Rewrite pohjimmiltaan on. Sivuhahmotkin on ilmeisesti tahdottu pitää hiukan hillitysti elämänmakuisina ja räikeimmin revittelevät tyypit pysyvät kuvista poissa. Parhaiten mieleen jäävät Keithin työtovereista J.K. Simmonsin esittämä paikan pomo ja sitten Allison Janney professorina, jonka kanssa uusi tulokas on ajautumassa sotapolulle Austen-irvailujen takia. Muutenkaan elokuvassa ei isompia ylilyöntejä tai meuhkaavaisia tempauksia huumorihetkien suhteen harrastella, mutta sitä puolta Grant-komedioissa yleensäkin on niukemmin, enkä usko monenkaan möykkärevittelyä näiltä ensisijaisesti etsivän. Kun nämä kaikki ammattitaitoisesti yhdistellään, niin lopputuloksena on riittävästi vaihtelua ja vivahteita sisältävä koitos, jonka parissa en ainakaan itse tylsistynyt. Samalla sopii kuitenkin todeta, ettei The Rewrite lähelläkään mitään lajinsa kekseliäintä huippuhupiakaan ole ja jos tahtoo ystävänpäivän tunnelmia nostatella elokuva-avusteisesti, niin siihen tarkoitukseen se on myös vähäsen vaisu teos.

The Rewrite (2014) (IMDB)

My Summer in Provence

Hyytävien ja hytisyttävien pakkasten paluu vaatii vastatoimia, eikä esimerkiksi ankkailusta välttämättä ole kovinkaan suurta helpotusta vilusteluun. Romanttinen ja lämpöinen höttö toisaalta on jo talvina taannoisina toistuvasti testattu ja todettu tepsiväksi lääkkeeksi tällaisiin olotiloihin. Tiedä sitten, miksi tämän vuoden puolella ei vielä ole kesäistä kauneutta katsomoon tuovien teosten kimara nytkähtänyt liikkeelle, vaan vielähän tässä olisi ihan hyvin aikaa nautiskella nätistä maisemaherkusta ja toivottavasti siinä samalla myös ihmisotusten sisäisestä suloisuudesta, jota sopii tietysti näissä purkaa postikorttikuvaston lisäksi ihasteltavaksi. Ainakin omasta mielestä näissä sopii lipsahtaa hupsujenkin höpötysten puolelle, eikä klisee tai toinenkaan ole yleensä mitään elämystä tärvelevää allergiakohtausta käynnistänyt, eli antaa palaa vaan. Voihan olla, että My Summer in Provence toimii vuoden 2017 lähtölaukauksena ja tätä kuvastoa alkaa jälleen blogiin putkahdella lisääkin, mitä en lainkaan huonona juttuna osaisi pitää. Onhan se niitä pimeiden talvi-iltojen pieniä iloja pötköttää peiton alla hyvien herkkujen kera hehkuvista näkymistä ja tunnetiloista nautiskellen.

Kyyti kesää kohti alkaakin heti, kun eloa ruudulle ilmenee, eli eipä tässä ole aikaa isommin pohjustella ja kaipa tarkoituksena on ollut tuupata katsoja vauhdissa mukaan, niin riittää pähkäiltävää jatkoon enemmän. Juna matkaajiaan vie ja alkutekstien ajan näytetään käytännössä lähinnä penkillä torkkuvaa pientä poikaa, kun samaan aikaan ikkunan toisella puolella näkymät vaihtuvat tiuhaan tahtiin. Kilometrejä taivalletaan tuosta vain ja silmissä vilisevät pellot, metsät ja vesistöt kaikki niin kauniin vehreinä, että melkeinpä malttamattomana odottelee päätepisteeseen saapumista. Ensi-ihastusta ja toiveita tulevien hetkosten suhteen voimistelee myös musiikkiraidalla kuultava avauskappale. Simonin ja Garfunkelin The Sounds of Silence ei tietenkään ensimmäistä kertaa ole elokuviin tunnelmia tuomassa ja luomassa, mutta eipä ainakaan omissa korvissa ole vielä puhki päässyt kulumaan ja toimiipa herkkä laulu tässä yhteydessä mainiosti.

Unistelujen aika alkaa olla ohi ja pitää vähitellen availla silmiä. Nuori Théo (Lukas Pelissier) ei ole reissussa ihan yksinään, vaan matkassa mukana ovat vanhemmat sisarukset Adrien (Hugo Dessioux) ja Léa (Chloé Jouannet) sekä kolmikon isoäiti Irène (Anna Galiena). Kaikki eivät osaa iloita aluillaan olevasta kesälomasta, vaan Adrien ja Léa olisivat tahtoneet nämä kuukaudet viettää Pariisissa. Mukaan on pakkailtu virikkeitä korpieloon tuovia selviytymispaketteja, mutta noinkohan vain niistäkään helpotusta löytyy...? Lasten äiti Émilie on vähän hätäisesti joutunut lähettämään kolmikon omien vanhempiensa luokse, sillä perheessä on meneillään kriisi, mikä vaatii selvittelynsä. Ehkei tätä kuviota ja hätäratkaisua ole ihan loppuun saakka mietitty tai tohdittu edes pintapuoleisesti kaikille asianomaisille tiedotella, koska isoisä Paulille (Jean Reno) ei ole näistä vieraista mitään mainittu, eli pienoinen yllätys kaveria odottelee...

Paul vartoilee juna-asemalla lähinnä Irènen paluuta, mutta tajuaa nopsaan, että väkeä on tulossa vähän enemmänkin. Näkeminen ja vastaanotto on ennemmin mallia jäätävän viileä kuin lämmin tai sydämellinen. Yhdessä kuitenkin lähdetään huristelemaan kohti isovanhempien maaseutuasumusta ja upeiden maisemien halki mutkitteleva hiekkatie kulkeekin. Autossa kuitenkin on sen verran kireä tunnelma, ettei Paulin kaahaillessa kukaan innostu näkymiä kehumaan tai muutenkaan erityisen iloisella mielellä ole. Paul ilmeisesti arvostaa omaa rauhaa, vaikka ei mikään täyserakko olekaan, niin lähimpiin naapureihin taitaa kohtalaisesti kilometrejä kertyä syrjäisellä seudulla. Nuorison odotukset synkkenevät entisestään, kun alkaa näyttää siltä, että Paulin tontilla puhelinverkkojen kattavuus on heikohkoa, mutta onneksi sentään edes talon tietyissä huoneissa jonkinlainen vaimea signaali laitteisiin saadaan.

Vähitellen lasten vanhempien tilannettakin valotellaan, eli 17 vuotta kestänyt avioliitto alkaa olla lopuillaan ja erotilanne ulkomaanmatkoineen on lähettänyt lapset evakkoon. Tilanne ei siis ole oikein kellekään mitenkään miellyttävä ja siihen omat haasteensa tuo sekin, etteivät lapset ole missään vaiheessa tutustuneet edes etäisesti Pauliin. Isoisä on menneisyyden takia pysytellyt täysin erossa näiden elämästä ja nyt pitäisi yht'äkkiä tutustua sekä sen lisäksi tulla toimeen saman katon alla kahden kuukauden verran. Hankalia aikoja ja kiristyviä hermoja on siis epäilemättä edessä, mutta tuskinpa kesästä sentään pelkkää piinaa ja painajaista muodostuu.

Lapsillekin selviää, miten äidin ja Paulin välit ovat katkenneet käytännössä kokonaan lähes kaksi vuosikymmentä aiemmin ja siitä lähtien on ollut olematonta yhteydenpitoa. Émilie odotti 17-vuotiaana Adrienia, eikä Paul hyväksynyt pojan isää, vaan laittoi tyttärensä tiukan valintatilanteen eteen, mikä ei sitten mennytkään ihan siten kuin Paul oli toivonut, vaan Émilie lähti teilleen ja opiskelusuunnitelmat muuttuivat siinä samalla. Vaikka Paul oli hyvinkin ehdoton vaatimuksissaan, niin Irène ei lähtenyt tähän välien katkomiseen mukaan, vaan jatkoi tyttärensä ja tämän lasten tapaamisia, eli voinee olettaa, että tätä kautta Paulkin on jonkinlaisen käsityksen saanut kasvavasta perheestä. Totuttelua uuteen arkeen kuitenkin olisi paljon edessä ja ainakin alkuun näyttää siltä, että kyllähän niitä riitoja sekä kinoja selviteltäväksi syntyy milloin mistäkin erheestä tai töppäyksestä.

Hiukkasen ylikierroksilla tuntuu yksi jos toinenkin käyvän, ja erityisesti Paulin ja vanhempien lasten mielipiteet törmäilevät toistuvasti, eikä oikein tunnu löytyvän suopeutta ja armollisuutta etsiä toisesta osapuolesta niitä parempia piirteitä. Keskenään Adrien ja Léa päivittelevätkin, miten ihmeessä isovanhemmat ovat voineet pysyä 40 vuotta yhdessä ja miksi Irène voi kyseistä jöröä ja yrmyä ukkoa sietää. Tällä kaavalla välit saadaankin parissa päivässä kiristeltyä siihen pisteeseen, että lähtö takaisin kaupunkiin häämöttää jo edessä, mutta Émilie on sitä mieltä, ettei se yksinkertaisesti sovi, vaan nyt pitää yrittää tulla toimeen, vaikka tuntuisikin siltä, että yhteiselo on tuomittu tuhoon. Läheisessä kylässä jo ehditään muodostamaan virhepäätelmä, että Paul on viimein saanut sovittua tyttärensä kanssa pitkäksi venähtäneen riidan. Siihen on vielä matkaa ja paljon tehtävää, mutta toisaalta onhan koko pitkä kesä aikaa muutoksille, jos vain tahtoo antaa niille mahdollisuuden...

Ennen kuin päästään kunnolla edes käsiksi ajatukseen, että olisi tällaistakin tilaisuutta sattumien yhteenkasautumana tarjolla, niin pitää pikkuisen äksyillä ja totutteluvaiheeseen näyttäisi kuuluvan enemmän kinaa sekä riitaa kuin sopua. En lähde väittämään, että My Summer in Provence nämä hetkensä huippumielenkiintoisesti hoitaisi, vaan eiköhän ole helppo arvata, miten koukerot lähtevät kiemurtelemaan ja lopulta jännitteet purkautumaan. Haastavat evästelyt monimuotoisine vaatimuksineen ovat vasta alkua, mutta sanoisin, ettei känkkäränkkää ja kiukuttelua viedä edes katsojaa kiusaavan rasittavuuden lähistölle. Eripuraista muristelua pitää pikkuisen harrastella ja tuleehan niitä ärhäkkäämpiä törmäyksiäkin, mutta siinä sivussa heräilee uteliaisuutta, minkä mukana suopeus, ymmärrys ja ystävällisyyskin lopulta lampsivat vaivihkaa mukaan yhteiseen arkeen ja elämänmenoon. Ainakin tätä katsojaa ilahduttelee tunne, ettei ole pakonomaista tarvetta kiristellä liikaa ja löysää sekä nautiskelevaa joutokäyntiä löytyy myös. Loukkausten ja satuttavien möläytysten lisäksi on huolehdittu, että nauru ja hymyt kulkevat läpi elokuvan myös mukana, millä on iso osansa yleisessä hyvässä ilmapiirissä.

Tosiaan tutulta polku vaikuttaa, kun ensin pitää kinastella ja vähitellen saadaan kiinni ajatuksesta, ettei se ensivaikutelma kenties kokonaisuudesta kummoistakaan viipaletta väläyttele ja jyrkkien mielipiteiden muodostaminen epäedullisissa olosuhteissa saattaa mennä metsään rapsakasti. Mielestäni My Summer of Provence onnistuukin melkoisen näppärästi ja myös viihdyttävästi tasapainoilemaan huolien ja kevyempien hetkosten välillä, ja nämä puolet sulautuvat sujuvaksi sataminuuttiseksi. Kireästä lähtötilanteesta huolimatta ei oikeastaan tunnu lainkaan raskaalta tai siltä, että katsojaparan kestettäväksi tahdottaisiin kasata kaikki maailman murheet märehdittäviksi, jolloin kyyti olisi lähinnä ankeussävytteistä kituuttamista ja toivotonta lopputekstien vartoilua, vaan tuleepa osoitettua, että erilaisten persoonallisuuksien törmäilyjä voi kepeämminkin kuvailla ilman, että olisi pakko ihan hassuksi hötöksi heittää. Välillä ehdottomuus elämäniloa vastaan vääntää ja kuuma kesäloma kuohauttelee tunnekirjoa, mutta kärsimysnäytelmien kovimmat koettelemukset kuitenkin kierrellään.

Jean Renosta yleensä tykkäilen, mutta tässä tapauksessa hahmo hiukkasen epäilyttää alkuun, kun kaveri hössöttää vähän mitä sattuu ja säheltelyt sekä tökeröt töppäilyt tuntuvat jatkuvan alkumetrien tuolle puolen. Erimielisyyksiä ja sukupolvia halkovia kuiluja lähdetään silloittamaan ja sovittelemaan yhteisellä puuhastelulla. Sehän ei liene maailman salaisuuksista suurimpia, että tekeminen ja kokeminen yhdessä luo siteitä sekä mukavia muistojakin, ja nämä tuokiot värähtelevät kohti katsomoakin mielihyvää tuotellen. Paulilla on polttavaa halua opettaa viljelyniksejään sekä tietotaitoaan nuoremmille polville, ja ainakin itse olisin tykkäillyt kuunnella kaverin höpöttelyä oliivitarhassa enemmänkin. Kivaa ja värikästä väkertelyä suvantokohtiin sovitellaan ja Renokin siinä sivussa voittaa helposti puolelleen, mikä kääntelee samalla painopistettä siihen suuntaan, että Paulista kasvatellaan elokuvan sydäntä. Äreästä ja tontilleen jämähtäneestä ukosta alkaa tulla avoimempi ja yleisesti ystävällisempi, mikä on kiva kehityskulku, sillä hahmosta olisi vähän vahingossakin voinut vääntää vastenmielisenkin torvelon.

Kenties ihminen ei elääkseen niitä Mistral-tuulen tuomia tuiverruksia kaipaa samalla tavalla kuin oliivitarha, mutta voipi olla, että jotakin muuta oleellista pitäisi löytää ennen kuin pystyy sopusointuisesti elämään ja olemaan, ja sille polulle Paul palautellaan tämän yllätyksellisen ja monessakin mielessä lämpimän kesän myötä. Jos näitä Paulin ja kumppanien onnenhetkiä lähtisi lajittelemaan ja jälkikäteen yksityiskohtaisemmin muistelemaan, niin vanhojen ystävysten jälleennäkeminen kyllä on varsin mainio makupala. Kliseille ja häpeilemättömälle herkistelylle allergiset saattavat saada näistä kohtauksista ikävämmän reaktion, mutta onneksi ne voi toisinkin kokea. Siinäpä sitä lämmitellään vanhoja ystävyyksiä, luodaan uusia, laulellaan Dylanin haikeitakin lauluja viinittelyn ohessa iltanuotiolla. Ainakin omasta puolestani tämä tunnelmallinen kesäyö olisi saanut yhteislauluineen venyä muutaman minuutin mittavammaksikin, koska hyvät tuulahdukset puhkuvat erityisen voimakkaina näissä kuvissa ja melkoisen unelmainen sekä herkistävä osuus siitä saadaan aikaiseksi, joka nousee ehdottomasti elokuvan huippuhetkien joukkoon. Mitä haaveita niitä olikaan...vaan niihinkin silloin tällöin liittyy koviakin kolhuja.

Ehkä siitä syntyisi ihan liian leppoisa lomailu, jos vastaavissa hehkuvissa ystävyyden värähtelyissä teos loppuunsa vietäisiin, joten viimeisellä kolmanneksella pitää muuttaa suuntaa kohti karikkoja. Pakolliset vastoinkäymiset täytyy tietysti selvitellä ennen kuin voidaan varsinaista sopuisaa yhteistä tulevaisuutta tavoitella. Nämäkin haasteet tietysti osaa ennakoida, mutta onneksi samaan aikaan tarjoillaan ohessa seurailtavaksi huvittavampaa hömppää, kun kuntoa kohotellaan kovissa koitoksissa komediallisemmissa sävyissä. Vakavampi puoli alkaa korostua lopun lähestyessä, mutta surujen synkimpiä syövereitä kartellaan ja onni tuntuu jossakin kulman takana jo kurkistelevan ja hyviä huomisia lupailevan. Lopetteluakin pitäisin onnistuneena ja liikuttavanakin, vaikka siinä pidetäänkin pieni etäisyys, eikä lähdetä täyttä tunnetykitystä vyöryttelemään. Ennemmin katsoja jätetään omassa rauhassaan makustelemaan vahvaa lupausta lukemattomista hyvistä hetkistä, joita hahmoilla oletettavasti on yhdessä koettavanaan, ja sehän kelpaa vallan mainiosti.

Tarinaa ei siis välttämättä tee mieli ihan taivaisiin saakka hehkutella, mutta kaikkiaan ihan tyydyttävä se vähintään on ja edukseen erottuvien hyvien hetkien ansiosta voi jo katselunautinnosta rupatella. Näitä tuntemuksia vahvistelevat kameran eteen etsityt upeat näkymät, jotka talvisiin katuihin tottuneita silmiä mahdottomasti piristelevät. Paulin viilettäessä vauhdikkaasti kohti kotiaan saadaan jo ensiminuuteilla pikainen silmäys taloa ympäröiviin seutuihin ja niitä toki ehditään myöhemmin hiukkasen hartaamminkin ihastelemaan. Myös vierailut kylällä tuovat kuvastoon omat värinsä ja värähtelynsä. Jos näyttää siltä, ettei tunnin aikana ole saatu ujuteltua vielä riittävästi postikorttiotoksia ja muita ihanuuksia taustoille tai silmille syösty tarpeeksi vehreyttä ja viherrystä, niin nuorukaisten ratsastusreissu tavallaan varmistelee, ettei tällaisista puutteista tarvitse alkaa napisemaan. Samoihin aikoihin Paul ja Adrien kohottelevat kuntoa kukkuloilla pyöräillen, mikä antaa hyvän tekosyyn kaunistella kohtauksia korkeammalle kohoilevilla näkymillä. Tällainen toiminta toki laittaa nostamaan molemmat peukut pystyyn, eikä ole tarvetta lähteä purnailemaan, vaan aurinkoiset hetkoset nytkäyttävät kesäkaipuun kasvuun.

My Summer in Provence ei tietenkään ole ensimmäinen katsomani kesäinen eteläiseen Ranskaan sijoitettu draama, vaan onhan noita nähty ja mieluusti toki tilaisuuksien tullen lisääkin ihmettelen, koska kauneus yhdistettynä kiireettömyyteen ja silloin tällöin elämäniloiseen kepeään tunnelmaan nyt vain sattuu olemaan melkoisen erinomainen kaava rintaan mukavasti hehkua tuovalle talviselle elokuvaelämykselle. Nämä ominaisuudet yhdistyvät mielestäni loistokkaasti elokuvissa My Father's Glory ja My Mother's Castle, joissa toki hiukan on haikeampaakin puolta, mutta yleisesti elonpäivien ihania puolia näissä esitellään varsin vetovoimaisesti ja pelkästä muistelusta tulee hyvä mieli, mistä taas uusintahalut heräilevät, mutta ehkä nämä herkut kertailen vasta seuraavana vuonna. The Well Diggers Daughter taas ei aivan yhtä ihastuttavaa ja kaunista elokuvamuistoa onnistunut luomaan, mutta siitäkin ehdottomasti tykkäilin ja varmaan toistekin kokeilen.

Nuo kolme ovat siis Marcel Pagnolin tarinoiden pohjalta valkokankaalle soviteltuja, kuten ovat myös blogin alkuvaiheissa kommentoidut Gérard Depardieun ja Daniel Auteuilin tähdittämät kovempiakin takaiskuja tarjoilevat draamat Jean de Florette ja Manon of the Spring. Jos höttöisempiä ja ennen kaikkea harmittomampia onnentuntemuksia tavoittelee, niin tuo hiukkasen tummasävyisempi kaksikko saattaa päästä riipaisemaan toivottua syvemmältä. Muistuttelen kuitenkin, etteivät nuo listatut iloisemmatkaan teokset mitään tyhjänpäiväistä huihai-hattaraa ole, vaan kyllähän niidenkin tuottelema tunne-elämys on paikoitellen kiitettävä sekä kirjavakin, mutta painotukset tosiaan vähän eri suuntaan. Tätä viimeksi mainittua kaksikkoa kaupittelisin ennemmin, jos tahtoo nähtäväkseen eteläisen Ranskan kumpuilevien kallioiden sekaan sijoittuvia hiukkasen viiltävämpiä draamoja, eikä sattuisi ahneuden innoittamaa ilkeilevää juonitteluakaan välttelemään.

Onhan noissa viidessä listatussa Pagnol-filmatisoinnissa romantiikkaakin vähintään ripaus mukana, mutta jos tahtoo sitä puolta enemmän painottelevaa Välimeren näkymiin sijoitettua ja kenties pikkuisen siirappisempaa rakkausviihdettä, niin kyllähän niitäkin tuosta vain voisi suosituslistalle kirjailla. Ehken lähde tätä naputtelurupeamaa niillä aivan mahdottomaksi paisuttelemaan, mutta mieli tekee nimetä muutama makupala hienoilla maisemilla kaunistettuja ihastumisia. Osittain kotimaisin voimin väännetty The Italian Key on kerännyt murskaavampaakin palautetta, mutta omissa muistikuvissa parinkin kertailun jälkeen sympaattinen satu on viehätysvoimansa säilyttänyt ja hyvä niin. Toinen myös mielestäni turhankin haukuttu hömppäily on Letters to Juliet, joka ei pyrikään mitään uutta ja ihmeellistä esittelemään, mutta onpahan silmiä ja sydäntäkin miellyttävään pakettiin kääräisty. ...Ja jos siihen elokuvamuotoiseen rakkauspakkaukseensa kaipaa vielä pirteästi positiivista ja tarttuvaa musiikkia, niin Abba-musikaali Mamma Mia! on kaikin puolin mahtava ja energiaansa ruudun toisellekin puolelle hönkivä kekseliäs sekä vauhdikaskin ilotulitus, eikä niitä aurinkoisia tuokioisiakaan minnekään unohdeta. Lisää lämpösäteitä ja rantaa voi nautiskella vaikkapa hiukan edellistä tykittelyä hiljaisemmasta nuorisoromanssista Nicostratos le pélican, mihin mahtuu mukaan myös erikoisempaa ystävyyttä siipirikkojen ja muiden haavojen hoitamisineen.

Moni muukin elokuva on omalla kohdalla osoittanut, että verkkaisen eheytymisen seurailu idyllisessä ympäristössä on mainiota elokuvailoa. Vaikka usein myönnetysti onkin selviä samankaltaisuuksiakin, niin kyllähän näissä vieläkin valtavasti vetovoimaa riittää ja parhaita katselee mielellään montakin kertaa. Esimerkiksi Russell Crowen ja Ridley Scottin A Good Year lähtee hakemaan vuosikymmenienkin taakse jääneitä onnentuntemuksia takaisin ja karkotteleekin kolkkoutta tehokkaasti tieltään. Kestosuosikkien kerhoon kuuluu myös Diane Lanen tähdittämä murheellisista lähtökohdista käynnistyvä hermoloma kohti Italiaa, eli Under the Tuscan Sun. Vaikka tämä yllättävä tapahtumien ketju vaikeutensakin haasteeksi heittää, niin elokuvan ilmapiiriä ei kovin pitkään tahdota pitää surusteluvoittoisena, vaan kirkasta hehkua kuviin tuupataan ja lopputuloksena onkin iki-ihastuttava hyväntuulen lähettiläs. Aivan yhtä voimakkaita väreitä ei The Shadow Dancer (Shadows in the Sun) synnytellyt, mutta tahtoisin kyllä senkin jossakin välissä vilkaista toistamiseen. Samoin Enchanted April on viime aikoina pyörinyt mielessä potentiaalisena kertailtavana, mutta saa sitten nähdä, millaiseksi kevättalven ohjelmisto kotikatsomossa lopulta muokkautuu.

No, joka tapauksessa tuossapa siis olisi runsaat kymmenen osittain samansuuntaisia elementtejä sekä kuvastoakin tarjoilevaa teosta, joista melkeinpä kaikkia lämpöisesti suosittelen lajin ystäville. Mielestäni myös tämä My Summer in Provence kelpaa kerhoon etenkin siinä tapauksessa, että sydän sykkii draamakomedian alalajille, jossa eteläisellä auringolla on vahva merkityksensä tunnelmien taikomisessa ja kauniiden kesänäkymien loihtimisessa. Katsojakohtaistahan se pitkälti on, miten hyvin taika on toistettavissa tai onnistuvatko upeiden kuvien luomat loitsut silmät ja sydämen viekoittelemaan, mutta höpinöiden edetessä varmaan on jo tullut selväksi, että tämä katsoja on helposti kaapattavissa kyytiin. Siitähän My Summer in Provence toimii myös oivana osoituksena, koska kyllähän päälinjat ja tulevat suuret kuviot ovat nähtävissä ja arvattavissa jo varhaisessa vaiheessa, vaan eipä se suuremmin katseluiloa käy nakertamaan. Suosituslistan perusteellakin väittäisin, että itsellä viehätyskynnys on kohtalaisen matalalla näiden suhteen ja ehdottomasti hyvä niin, koska tällaisten teosten kautta on tullut paljon iloa elämään ja ovathan nämä myös voimauttaviakin välähdyksiä, jos mielentila sattuu olemaan vaikkapa tilapäisesti alamaissa.

Aivan kaikenlaiset karkelot eivät tietenkään mielialaa kurjuudesta korkeuksiin kohottele, mutta kunhan ei mitään täysin väsähtänyttä vänkäystä aleta syöttämään, niin sisäistä ja ulkoista loistoa yhdistelevät teokset onnistuvat varsin vaivatta ihastuttamaan ja herkistämäänkin siinä määrin, että jokunen kyynelkin saattaa karkailla. Mukavan usein ne ovat tässä elokuvamaailman aurinkoisessa alalajissa vieläpä onnellisten tuulahdusten tuottelemia ilonpisaroita. Jos elokuvaan mahtuu vaikkapa pari tällaista voimakkaasti myönteisiä tunteita sekä aatoksia herättelevää hetkosta, niin saa se samalla lopputuloksen taltioitumaan kauniiden muistojen joukkoon huomattavasti helpommin ja niillä tunteikkailla tuokioisilla on usein sellainenkin sivuvaikutus, ettei tee paljoakaan mieli jäkätellä satunnaisista töksähtelyistä tai paasailla heikoista lenkeistä liikoja. Siksipä siis My Summer in Provence muodostelee mielihaluja puhella positiivisista seikoista, vaikka luulisin, että elokuvan kimppuun voisi käydä kynnet teroitettuina ja aloittaa raatelutoimenpiteet vaikkapa niistä kuluneista kohdista. Minulle tämä liiankin lyhyeksi jäänyt kaunis kesäloma ei onneksi tällaisia himoja herätellyt, vaan tyydyn toteamaan mieluummin, että tuttuine polkuineenkin ja vähemmän viilailtuine sanailuineen lopputuloksena on herkullista hattaraa ja hyvää hehkua pimeään pakkasiltaan.

My Summer in Provence (2014) (IMDB)