Olisihan tällekin vuodelle hyllystä luultavasti löytynyt osuvampikin valinta, koska esimerkiksi lapset ja eläinystäväiset -osastolla olisi vielä paljonkin läpikäytävää ja kaipa noita muitakin kaverijuttuja nököttelee vuoroaan vartoilemassa, mutta teki mieli pitkästä aikaa vilkaista jotakin Hugh Grantin höpötteleväistä höpsöttelyä ja tuumailin, että eiköhän jokin vähintään peruslämpöinen romanttinen komediakin näitä ystävyysasioita edistelisi. Ensin mietin jonkin Grant-kestosuosikin uusimista, mutta ennen kiekon syöttämistä kieputtimelle mieleen muistui, että joulukuussa tuli tosiaan hankittua hyllyyn toistaiseksi näkemätön teos ja vieläpä herran tuotannon tuoreemmalta laidalta. Vähäisten ennakkotietojeni perusteella osa ja aihe yleisestikin tuntui kaverille sopivalta, eli eipä kai ole tähdellisiä syitä makuutella levyä pidempään pölyjä keräilemässä. Toiveita kohottelee sekin, että Grantin ja ohjaaja Marc Lawrencen aiempi musiikkimaailmaan sijoittuva yhteistyö Music and Lyrics ihan hyvin viihdytteli, joten luultavasti kaksikko elokuva-aiheestakin jokusen hykerryttävän hetkosen kykenee kehittelemään. Toisaalta Lawrence ja Grant ovat onnistuneet huomattavasti heikompaakin jälkeä taikomaan, sillä vajaa vuosi sitten vilkaistu Did You Hear About the Morgans? oli mielestäni melkoisen keskinkertainen ja monin paikoin väsähtänyt, eikä tarvinnut ainakaan pelätä, että nauru-uupumus iskisi. No, ehkä The Rewrite jälleen palailee pirteämmille poluille, ja ainakin toivottavasti tuo tökerökin tunarointi on helppo voittaa, mutta senhän näkee kohta...
Tulikin jo tuossa mainittua Lawrencen ja Grantin seitsemän vuotta varhaisempi yhteistyö Music and Lyrics, joka tulee elokuvien ja erityisesti käsikirjoittamisen maailmaan sijoitetun uudemman yrityksen alusta mieleen. Nimittäin Grantin esittämä Keith Michaels näyttää kiertävän tapaamisesta toiseen tavoitteenaan saada uudelle elokuvaidealleen tuotantoporukka ja rahoitus, mutta vähän tervaiselta tarpomiselta nämä kohtaamiset vaikuttavat. Mielessä muhinut kyhäelmä on Keithin mukaan kovemmankin hauskuutuspotentiaalin sisältävä hulvattomuus, vaan onkin asia erikseen saada muut vakuutettua samasta, eivätkä nämä kaupittelukierrokset lainkaan putkeen mene, kun selittelevistä selvittelyistä huolimatta komedian ja herkkyyden yhdistävä loistokas tarina...no, ei vain loista. Menneisyydestä menestystä kyllä löytyy, sillä Keithin ansiolistalle on merkitty Oscar-palkinto parhaasta käsikirjoituksesta 15 vuotta aiemmin, mutta sittemmin onkin jo taikatempun toistaminen tökkinyt enemmänkin.
Siinä määrin niitä torjuntoja ja vastoinkäymisiä on kestettäväksi koitunut, että aivan muutkin hommat miekkosta jo alkavat kiinnostamaan. Epäonnistumisten putken jälkeen Keith illalla rupatteleekin puhelimessa agenttinsa kanssa tulevaisuuden suunnitelmista ja tällä tosiaan olisi ehdottaa täysin toisenlaista työrupeamaa, eli Binghamtonin yliopisto New Yorkin osavaltiossa etsii pikaisesti opettajaa käsikirjoituskurssille. Agentti yrittää esittää homman hyvänä mahdollisuutena tauolle nykymenolle, joka ei ole paljoakaan iloa tai tuloa viime aikoina tuotellut ja kenties tällainen paussi ja samalla irtiotto Los Angelesista aloittaisi uuden luovan kauden. Tilille se ainakin tekisi hyvää, mutta kaikista paremmista puolista huolimatta Keith ei ole lainkaan innostunut, vaan ennemmin valittelee, miten näkee opettajat yleisesti eräänlaisina surkimuksina ilman aitoa osaamista.
No, arkitodellisuus kuitenkin kolkuttelee karusti ja muistuttelee elämän olennaisuuksista, ja sähköjen mennessä poikki sitä saattaa uusin silmin omaa vaatimuslistaansa ihmetellä. Onkin tullut aika tutkiskella Googlen kautta, miltä mahdollinen määränpää vaikuttaa ja välimatkaa ainakin löytyy, sillä aurinkoiselta länsirannikolta pitäisi porhaltaa noin 4400 kilometriä itää kohti ja vieläpä yhteen Yhdysvaltojen sateisimpaan kolkkaan. Lisäksi Binghamton ei mikään varsinainen tapahtumakeskus ole, vaan ennemmin rauhallinen ja pienehkö yliopistokaupunki, josta New Yorkiin kertyy kuljettavaa sellaiset 300 kilometriä. Mikään näistä ei erityisemmin viehätä tai ilahduta Keithia, vaan ensivaikutelma perille päästessä meneekin reippaasti lannistumisen sekä ankeuden puolelle. Kalifornian kaukainen aurinko on vain yksi pieni pulma muiden joukossa, koska sään ja etäisyyksien lisäksi sopetumista muutenkin riittää roppakaupalla.
Ennen kuin Michaels lähtee etsimään asuntoaan ja työpistettään päättää hän hiukan haukata evästä ja kenties siinä samalla pähkäillä, että mihin ihmeeseen on tullut lupauduttua. Pitkään ei rauhallinen tuokio pohdiskeluineen saa jatkua, sillä naapuripöydässä istuskelee Karen (Bella Heathcote) kahden ystävänsä kanssa ja pian onkin jo selvillä, että ystävykset opiskelevat yliopistolla ja Karen on tulossa piakkoin alkavalle Keithin kurssille. Sattuupa Karen kovin tykkäämään Keithin taannoisesta menestyselokuvasta, eikä tämä tuttavuus jää ravintolarupattelun asteelle, koska aamulla yhdessä herätään ja taitaapa Keith ainakin hetkellisesti tuumailla, että ehkä opetushommissa ne hyvät hetkensäkin ovat...
Töihin pitäisi lampsia ja kunhan kaveri pääsee perille, niin luvassa olisi pikainen esittelykierros laitoksen johtajalta. Hal Lerner (J.K. Simmons) antaakin napakin opastuksen ja ohjeistuksen tuleviin toimiin, eikä näköpiirissä mitään rentoa laskettelua uusiin saappaisiin ole, vaan heti pitäisi ryhtyä tositoimiin. Kurssille on nimittäin hakenut noin 70 opiskelijaa, joista jokainen on toimittanut oman käsikirjoituksensa arvioitavaksi. Tämä komea kopallinen pitäisi pikaisesti lukaista läpi ja sieltä seuloa soveltuvimmat ja kyvykkäimmät osallistujien joukkoon. Aikataulun mukaan ensimmäiset tunnit pitäisi hoitaa reilun vuorokauden kuluttua, eli siinäpä sitä aherrettavaa alkuun. Muutenkin pahasta motivaatiovajeesta kärsivä Michaels päättelee urakan toivottomaksi ja lähtee mieluummin työhuoneesta ulos haukkaamaan happea ja tutustumaan paikkoihin.
Pihan puolella työtaakka ei ainakaan ole keventymässä, koska nopsaan seuraan lyöttäytyy Holly Carpenter (Marisa Tomei), joka myös tahtoisi saada mahdollisuuden päästä kurssille näinkin myöhäisessä vaiheessa ja ojentaa oman käsikirjoituksensa Keithin jo valmiiksi paisuneen pinon päälle. Miekkosen motivaatio alkaa olla olemattomissa lukemissa ja hän katsoo, että lusmuilun tie on tässä vaiheessa huomattavasti houkuttelevampi ja helpompi vaihtoehto. Opiskelijoiden hengentuotokset jätetään tylysti lukematta ja tilalle lätkäistään huomattavasti kevyempi valintaprosessi, mikä käytännössä tarkoittaa, että Michaels kuvahakujen perusteella valikoi vaaditun määrän, minkä seurauksena lopullisessa kurssiporukassa nuoret naiset painottuvat voimakkaasti. Kun ei kiinnosta, niin ei sitten kiinnosta ja sama linja jatkuu ensimmäisen kokoontumisen aikanakin. Uusi opettaja päättää kieroilla itselleen kuukauden verran lötköttelylomaa antaen opiskelijoille kotitehtäväksi kokonaisen käsikirjoituksen. No, selväähän on, ettei tällainen pilipalitouhu kovin pitkään voi jatkua, vaan piakkoin Keith joutuu huomaamaan, että pitäisi pöhköilyjä selitellä ja sitten katsotaan, jääkö ura opettajana lopulta parin päivän mittaiseksi vai löytyisiköhän sisältä puhtia ja ryhtiä...?
Suunnilleen pätevää perusmenoa saa ihmeteltäväkseen ja kyllähän touhu runsaat sata minuuttia kohtalaisen viihdyttävänä pysyy, vaikka sekaan parikin vitsien suhteen hiljaisempaa suvantoa sujautellaan, eikä muutenkaan ole pakonomaista tarvetta painaa kaasua pohjaan, mitä tulee yleiseen etenemiseen. Vastapainona ovat sitten pirteämmät vaiheet tukalampine tilanteineen ja sekaannuksineen. Missään tapauksessa The Rewrite ei mielestäni mitään mestarillista lajissaan tarjoile, vaan edustaa ennemmin sitä varman päälle pelattua sarjaa. Teos tuntuu lähinnä laskelmoidun Grantin tyylistä tykkäilevien varaan, koska suurin osa huvituksista yritetään irrotella hänen näppäristä sanailuistaan ja satunnaiset sekoilut sekä muiden toikkaroinnit jätetään vähemmälle huomiolle. Kyllähän kaverilta edelleen hymyilyttäviä heittoja tulee tasaiseen tahtiin ja muutenkin rupattelu luistaa, mutta mitä miehen suoritukseen tulee, niin kaipa lopulta tämän päädyn kirjailemaan roolitöiden keskikastiin.
Onhan Hugh aina ollut juttujaan jossakin määrin ilmeilyillä korosteleva heppu, mutta viime vuosien aikana tämä ilveily on jo käynyt hiukan häiritsemäänkin. Onkin alkanut vaikuttaa siltä, että yritystä on sillä osastolla hiukan liikaa ja kasvoja vähän väkinäisesti yritetään väännellä outoihin irvistyksiin. Etenkin tuossa tekstin alkupuolella mainitussa tökkivämmässä kohkailussa Did You Hear About the Morgans? nämä naama-akrobatiat pistivät silmiin selvästi, eikä erityisen myönteisessä mielessä ja kyllähän Grant tässä uudemmassakin ilmeilee turhankin runsaasti. Hermot toki helposti hassuttelun kestävät, mutta vähemmänkin olisi riittänyt, koska usein tämä näyttää ennemmin kummalliselta kuin hauskalta. Eihän minustakaan tarvitse jatkuvasti naama peruslukemilla kohtauksesta toiseen toikkaroida, mutta noin tehokeinona venyttely ja vääntely käy nopeasti kulahtamaan, etenkin, kun ei Grant loppujen lopuksi siinä lajissa mikään mestari ole.
Jos kuminaamaisuudesta ei erityisesti tee mieli kiitellä, niin verbaalinen suorittaminen hoituu pariakin pykälää paremmin, vaikka sopiikin pitää mielessä, että onhan Grantilla varhaisemmissa jutuissaan ollut terävämpääkin tarinaa puheltavanaan. Michaelsin saappaihin loikatessaan Hugh pääsee ainakin alkuun möläyttelemään vähän mitä sattuu, kun kaveri tosiaan toisenlaisista ympyröistä tempaistaan jokseenkin vastentahtoisesti opettamaan. Edelliset vaisummat vuodet omassa kuplassa ovat vielä vieneet hepun huumorintajua hivenen katkeroituneen ja kyynisen heittelyn sekä piikittelyn suuntaan. Elokuvan alkupuolella Keith saakin muilta vastineeksi lähinnä hiljaista tuijotusta tai kohteliasta hymyä juttujensa perään, ja kyllä hän itsekin tokaisee, että taisi vielä vuosina menneinä osata vitsailla. Hyvänä esimerkkinä toimikoon vaikkapa iltakokoontuminen tulevien työtoverien kanssa, jossa Keith päätyy paasaamaan harkitsematonta ja hölmöäkin Austen-kritiikkiä kera kömpelön irvailun kollegalle, joka on omistautunut enemmänkin Austenin teosten tutkimiselle. Elämäntyön halventaminen ja väheksyvä töksäyttely alkaakin haiskahtaa sodanjulistukselta ja siihen päälle Michaels vielä jäkättelee feminismin rasittavasta tuputtamisesta ja täpäköiden tyttöjen tympivyydestä. Hyvin siis menee, mutta menköön, eikä tukea tovereilta tule tai ole itselläkään ymmärrystä lopettaa lörpöttelyä, sillä pitäähän se kuoppa loppuunsa saakka kaivaa.
Mukana tietysti on elokuvamaailmaan liittyvää vitsailua myös ja osa näistä toimii ihan hyvin, mutta onhan joukossa löysempääkin tavaraa, mikä ei ihan maaliinsa löydä ja melko monet näistä näppäryyksistä unohtuvatkin pikaisesti. Tätä puolta yhdistellään useimmilta osin ihan sujuvasti Michaelsin opetusuran nihkeään alkuun, eikä tyypistä ihan mitään mukavinta miekkosta tahdota heti lähteä kuorimaan esille, vaan piilottelemattoman ylenkatsovalla asenteellaan pestiään ja työtovereitaan oppilaitoksen uusin vahvistus kohtelee. Keith ei anna sen häiritä, että oma tietämys on kohtalaisen suppeaa ja kapea-alaista, mikä tarkoittaa, että ennen pitkää edessä on parikin oppituntia nöyryydestä ja muiden huomioimisesta, mikä saattaa karistella isoimmat ylimielisyydet pois. Grant kieltämättä sopii tyypiksi, joka on muutaman opettavaisen näpäytyksen tarpeessa ja hänen venkoiluaan on kivaa katsella. Mitään myötähäpeän hurmiota ei sinänsä etsiskellä, mutta sillekin puolelle maltillisesti kurkkaillaan vaikkapa kohtalaisen tervaisten ensimmäisten luentojen kohdalla, kun pohjatyöt ovat täysin tekemättä ja varsin nopsasti selviää, ettei läsnäolijalistan läpikäymisellä voi montaakaan minuuttia lopulta voittaa. Hätäiset valheet ja juksailut ovat tietysti laiskan kaverin varasuunnitelma B, vaan sekin polku porhaltelee kohti pienimuotoista katastrofia ja sanomista tulee taas.
Vitseistä en siis välttämättä vinkuisi suurempaan ääneen, mutta romantiikan pienoisista puutteista tekisi mieli tilitellä, koska ainakin itse olettelin, että sitä osastoa olisi tunteikkaammin tarjolla. Kovinkaan kummoista kihelmöintiä ei valitettavasti pääse kokemaan, koska tapailut Karenin kanssa käydään läpi yleensä melko nopesti ja Hollyyn Keith on vasta tutustumassa, joten sekin jää pahasti vaiheeseen. Holly onkin enemmän eräänlainen innoittaja, joka tuuppii Keithia pois polulta, joka on tekemässä hänestä tympivän sekä piittaamattoman tyypin. Toisaalta esimerkiksi se Music and Lyrics oli edelleen siinä määrin eloisana muistikuvissa, että tuli tuumittua senkin liikkuneen vähän vaisummalla linjalla romanttisen hutun suhteen ja setvineen enemmän päähenkilön kamppailua tämän yrittäessä saada elämäänsä jälleen paremmille raiteille. Oikeastaan The Rewrite melko pitkälti toistaa tämän kuvion, mitä nyt vaihtaa vanhan hittikappaleensa varassa roikkuvan tyypin tilalle vieläkin 15 vuoden takaiseen tähtihetkeensä haikaillen katselevan Michaelsin. Silloin tällöin olenkin maininnut, että on ihan kiva, jos romanttisissa komedioissa keskitytään muuhunkin kuin tavallisen kaavan läpikäymiseen, joissa ihastumista seuraa vihastus, minkä jälkeen viimeinen kolmannes käytetään lämmön löytämiseen. Siinä mielessä tällaiset toisia puolia painottelevat tapaukset ovat mukavaa vaihtelua, mutta jos sitä hehkua ei edes alkuunsa löydetä, niin kenties tarjonta romantiikkaosastolla on turhankin niukkaa. Tulikuumia rakkausroihuja hakevien kannattaneekin kurkkia muita teoksia, sillä The Rewrite voipi jättää viileän vaikutelman.
Elokuva onkin ennemmin pikkukiva sanailupainotteisella huumorilla varustettu tarina sisäisen kipinän sytyttelystä uudelleen liekkiin ja vakuutteleepa siinä samalla, että laiminlyönneistä sekä rikkomuksista huolimatta torveloiville tumpeloillekin saatetaan niitä toisia tilaisuuksia tarjoilla, vaikka lepyttelylahjukset olisivatkin vähän niin ja näin. Virheitä myönnetäänkin lopulta ja omia puutteita paikkaillaan, jolloin jututkin alkavat vähitellen kohtaamaan. Sinänsä ei siis kovin kiemuraisia kyhäelmiä juoniosaston puolella esiin putkahtele, eikä päätä hirmuisesti tarvitse rasitella, vaan helppoa hömppäähän The Rewrite pohjimmiltaan on. Sivuhahmotkin on ilmeisesti tahdottu pitää hiukan hillitysti elämänmakuisina ja räikeimmin revittelevät tyypit pysyvät kuvista poissa. Parhaiten mieleen jäävät Keithin työtovereista J.K. Simmonsin esittämä paikan pomo ja sitten Allison Janney professorina, jonka kanssa uusi tulokas on ajautumassa sotapolulle Austen-irvailujen takia. Muutenkaan elokuvassa ei isompia ylilyöntejä tai meuhkaavaisia tempauksia huumorihetkien suhteen harrastella, mutta sitä puolta Grant-komedioissa yleensäkin on niukemmin, enkä usko monenkaan möykkärevittelyä näiltä ensisijaisesti etsivän. Kun nämä kaikki ammattitaitoisesti yhdistellään, niin lopputuloksena on riittävästi vaihtelua ja vivahteita sisältävä koitos, jonka parissa en ainakaan itse tylsistynyt. Samalla sopii kuitenkin todeta, ettei The Rewrite lähelläkään mitään lajinsa kekseliäintä huippuhupiakaan ole ja jos tahtoo ystävänpäivän tunnelmia nostatella elokuva-avusteisesti, niin siihen tarkoitukseen se on myös vähäsen vaisu teos.
The Rewrite (2014) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti