perjantai 14. syyskuuta 2012

Honkytonk Man

Red Stovall (Clint Eastwood) on jo hieman ikääntynyt muusikko, joka kiertelee esiintymässä pienissä kuppiloissa. Hänen suurimmat menestyskappaleensa ovat tulleet tunnetummiksi lähinnä muiden esittäminä. Onni on ehkäpä tässä mielessä vähän kääntymässä, sillä hän on saanut kutsun suositun Grand Ole Opry -radio-ohjelman koe-esiintymiseen, jossa hän voisi kaiken mennessä hyvin päästä omine äänineen suuremman yleisön tietoisuuteen. Toisaalta samaan aikaan pitkälle edennyt keuhkosairaus ja jossakin määrin ongelman puolelle lipsahtanut alkoholiharrastus laittavat esteitään unelmien tielle.


Red päätyy matkansa alussa kohtalaisen heikossa kunnossa sisarensa perheen tilalle, jossa lepää vielä hetken. Hän saa taivuteltua sisarensa antamaan nuoren poikansa Whitin (Kyle Eastwood) lähteä vähemmän kunnollisen enonsa matkaan yleiseksi avustajaksi sekä autonkuljettajaksi kohti Nashvilleä. Mukaan tulee vielä pojan isoisä, joka haaveilee elämänsä iltapuolen viettämisestä alkuperäisillä kotiseuduillaan. Niinpä kolmikko lähtee muutaman päivän automatkalle kohti uusia haasteita.

Matkaan sitten mahtuu kaikenlaista epäonnista kohellusta. Redillä on taipumusta päätyä erinäisiin ongelmiin. Kanavarkauksia, vaikeuksia lainvalvojien kanssa, vankilapako, epämääräisiä velkojen selvittelyjä, "lavastettuja" ryöstöjä ja muita mielenkiintoisia sivupolkuja sattuu matkalle. Pojan äiti on asettanut tiukat ehdot sille, että tämä yleensä saa lähteä mukaan, mutta ne arvattavasti unohtuvat melkoisen nopeasti. Onpa Red eräässäkin tilanteessa kovin harmissaan, kun näyttää siltä, että naisseuran ostaminen nuorelle kaverille on yllättävän hankalaa...


Ehkäpä elokuva on välillä turhankin verkkaisesti etenevä. Ei minua kahden tunnin kesto tai suurempien tapahtumien puute sinänsä haittaa, mutta tässä ne pienet hetket, joita monissa elokuvissa arvostaa, eivät oikein saa tuulta alleen. Clintin on varmaan ollut mukavaa tehdä elokuvaa vaihteeksi nuoren poikansa kanssa, ja osa heidän yhteisistä kohtauksistaan sisältää kyllä sellaisia pätkiä, joista jotakin miellyttävää katsomoonkin välittyy. Toisaalta mukaan on päässyt paljon keskinkertaisempaakin tavaraa.


Yksi ongelma on kunnollisen naisroolin puuttuminen, mikä on varmaan yksi syy siihen, että tuolloin usein Eastwoodin seurassa viihtynyt Sondra Locke ei elokuvassa esiinny. Hän sitten ilmeisesti tyytyi avustamaan nuorempaa Eastwoodia tämän suorituksessa. Marlene vaikuttaa minusta turhalta lisältä elokuvaan, ja ilmankin olisi selvitty. Huumoria toki tulee sitä kautta lisää tarinaan, mutta se ei läheskään aina ole erityisen onnistunutta.



Aiemmalta katselulta muistelin, että musiikkiesityksiä olisi ollut enemmän. Ensimmäinen puolisko ei sisällä oikeastaan kuin yhden lyhyehkön esityksen, eikä jälkimmäistäkään musiikkipainotteiseksi voi kutsua. No, eipä elokuvan musiikki parhaalla tavalla omaan makuun sovi, joten tämä ei ole aivan niin suuri menetys. Nimikappale kyllä sopii aiheeseen sekä elokuvan tunnelmaan. Redin viimeiset esitykset ovatkin mielestäni elokuvan koskettavimmat hetket.


Redistä olin myös löytävinäni vähän samaa henkeä kuin Eastwoodin pari vuotta aiemmin valmistuneen Bronco Billy -elokuvan päähenkilöstä. Tosin Red on jossakin määrin enemmän maailman lannistama ja selvästi huonompaan tilaan päätynyt. Hänkään ei kuitenkaan ole luovuttamassa, vaan pyrkii tekemään loppuun asti sitä, mistä eniten pitää. Honkytonk Man tuo myös vähän mieleen uudemman musiikkiaiheisen elokuvan Crazy Heart, jossa Jeff Bridgesin esittämä hiipuva tähti on ajautumassa kaikenlaisiin vaikeuksiin. Samoin tulee mieleen paikoitellen Bogdanovichin elokuva Paper Moon. Kaikki mainituista ovat kuitenkin mielestäni selkeästi tätä elokuvaa parempia.

Jotenkin ajattelin, että vuosien lisääntyessä tämäkin saattaisi miellyttää vähän enemmän kuin joskus nuorempana. Näin ei oikeastaan käynyt, vaan melko samat mietteet edelleen. Haikeahkosta tunnelmasta huolimatta Honkytonk Man ei kovin usein onnistu enempää koskettamaan ja muutenkin suuret tunteet jäivät taas kokematta. Sanomattakin lienee selvää, että toiminnallisempaa Eastwoodia toivovien ei kannata vaivautua. Laukauksia kyllä ammutaan pari kappaletta, mutta niistä ei varmaan suurtakaan viihdettä irtoa. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että elokuva olisi huono, mutta eipä elokuvasta juuri mitään sellaista löydy, mikä oikeuttaisi paikan Eastwoodin parhaimpien joukossa. Varmaan tämäkin on yksi niitä projekteja, jotka ovat hänen omaa sydäntään lähellä, mutta se ei valitettavasti tälle katsojalle oikein toiminut.

Ihan menettelevä ja paikoin mukavakin pikkuelokuva sekä kiinnostava aihevalinta Eastwoodilta, mutta ei juuri sen enempää.



Honkytonk Man (1982) (IMDB)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti