Jackin tavoitteet poikkeavat hieman matkanjärjestäjän näkemyksistä, sillä hänen päätarkoituksensa on saada naista. Lisäksi mies on päättänyt järjestää riutuvalle matkakumppanilleen vähän samansuuntaista toimintaa, koska uskoo, että se toimisi tässä tapauksessa paljon paremmin kuin mitkään masennuslääkkeet. Kun Jackin kuvioihin tulee Sandra Ohin esittämä viinitilalla työskentelevä Stephanie, niin muutenkin hieman alakuloinen ja onneton Miles saa jäädä viettämään aikaansa yksin suunnittelemiensa aktiviteettien parissa.
Sen lisäksi, että kaveri pilaa Milesin suunnitelmat, on hänellä muitakin ahdinkoja. Hän ei saa entistä vaimoaan mielestään, mikä on jonkinasteinen haitta uuden elämän aloittamiselle. Sekään ei helpota tilannetta yhtään, että kustantaja ei ole hirveän innostunut Milesin käsikirjoituksesta. Vielä kun Miles kuulee, että entinen vaimo, josta hän ei ole vieläkään onnistunut päästämään irti, on mennyt uusiin naimisiin, niin kaikki alkaakin olla jo pahemmin pois paikoiltaan. Matkakin uhkaa pysähtyä siihen paikkaan.
Heh, nämä tarjoavatkin hyviä syitä tarttua pulloon vähän muutenkin kuin hienostuneemman maistelun merkeissä... Leppoisaksi suunniteltu viikko muuttuukin osittain rasittavaksi koettelemukseksi, jonka aikana Milesin jo ennestään kireällä olevat hermot pingottuvat äärimmilleen. Pitää sanoa, että Paul Giamatti kyllä sopii hyvin erinäisistä vaikeuksista kärsivän, mutta silti pidettävän Milesin osaan. Kun hänen paikoitellen elämäänkyllästyneitä ilmeitään seuraa, niin ei oikein voi olla tuntematta tietynlaista sympatiaa ahdistunutta ja elämän kiusaamaa kanssavaeltajaa kohtaan... Eräs jokseenkin pysäyttävä hetki löytyy elokuvan alkupuolelta, kun Miles varastaa vanhan äitinsä säästöjä ja jää tuijottamaan vanhoja perhevalokuvia. Onnistuu edelleen herkistämään.
No, ikävyyksien lisäksi jotakin hyvääkin Milesin polulle eksyy. Vaikka hän aluksi on melko varautunut jo entuudestaan tuntemansa Mayan (Virginia Madsen) suhteen, niin lopulta välit alkavat lämmetä. Jack kaverina yrittää kannustaa ystäväänsä oikeaan suuntaan ja rohkaista ottamaan ne ratkaisevat askeleet, ettei taas tule kirjattua "päiväkirjaan" yhtä menetettyä mahdollisuutta.
Omista suosikkikohtauksista pari liittyy voimakkaasti Milesin ja Mayan yhteisiin hetkiin, ja ne oikeastaan ovat melko peräkkäin elokuvan puolivälin kohdalla. Ensimmäisenä vastaan tulee nelikon yhteinen ravintolailta. Sanoisin, että musiikki, äänet ja kuvaus osuvat täysin kohdalleen siinä. Heh, siitä saisi varmaan editoitua varsin tyylikkään viinimainoksenkin. Miles kuitenkin yrittää parhaansa mukaan tärvellä tämänkin lupaavan tilaisuuden, kun innostuu kallistelemaan pulloa vähän rajojensa tuolle puolen, mikä toki on surullisen tuttua toimintaa omallakin kohdalla. Kaverin estelyistä huolimatta juomaa siis kuluu turhankin runsaasti, mikä innoittaa Milesin päättämään ravintolaillan lähes aina menestyksen takaavan drink and dial -operaation parissa.
Sitten siihen toiseen kohtaukseen, joka omalla listalla on edelleen elokuvan huippuhetki. Ystäviensä äänekkään puuhailun saattelemina Miles ja Maya vetäytyvät terassille jatkamaan keskustelujaan. Kumpikin kertoo itsestään viini-innostuksensa kautta. Milesin tarina on vähän teoreettinen, etäinen ja arka. Mayan sitä vastoin täynnä tunnetta sekä lämpöä. Vaikka taisi olla kolmas katselu, niin edelleen onnistui taikomaan palan kurkkuun. Jos pitäisi nimetä suosikkiminuutti elokuvasta, niin ei tarvitsisi kovin pitkään miettiä, sillä tämä kyseinen hetki on sen verran pysäyttävä ja tunnelmallinen. Väreitä ei voi välttää. Oikeastaan jo tämän takia voisin olla tunnustamassa rakkauttani tälle elokuvalle, enkä kyseiseen tuokioon ole aivan heti kyllästymässä. Tavallaan se osuu arkaankin paikkaan, mutta ehkäpä on syytä säästää ulkopuoliset siltä tilitykseltä. Kuuluu myös ehdottomasti elokuvissa nähtyjen suosikkipuheiden sarjaan.
Maya: "No, but I do like to think about the life of wine. How it's a living thing. I like to think about what was going on the year the grapes were growing; how the sun was shining; if it rained. I like to think about all the people who tended and picked the grapes. And if it's an old wine, how many of them must be dead by now. I like how wine continues to evolve, like if I opened a bottle of wine today it would taste different than if I'd opened it on any other day, because a bottle of wine is actually alive. And it's constantly evolving and gaining complexity. That is, until it peaks, like your '61. And then it begins its steady, inevitable decline. And it tastes so fucking good."
Tuskinpa tätä(kään) voi aivan tyypillisenä romanttisena komediana pitää, koska mukaan on eksynyt kaikenlaista muutakin ja tavallaan osa kyseisen lajityypin elokuvien peruskuvioista jää kokonaan elokuvan ulkopuolelle. Tämä toki on mielestäni ennemmin vahvuus kuin heikkous. Suurin aihe valittamiselle löytyy loppupuolelta, kun elokuva hyytyy vähän turhan varhaisessa vaiheessa ja pitkäksi aikaa. Se onnellisempi osuus olisi voinut kestää puolestani pikkuisen kauemminkin. Tämä on myös niitä tapauksia joihin olisi toivonut myös reilusti onnellisen puolelle kallistuvaa lopetusta, vaikka hyvä päätös nykyinenkin on ja jättää katsojan positiivisten tunnelmien pariin.
Mitä tulee huumoriin, niin mielestäni se toimii enimmäkseen hyvin. Milesin ja Jackin näkemyseroista saadaan ihan hyviä tilanteita aikaan ja Milesin omat puuhastelutkin ovat usein huvittavia. Draama ja komedia ovat tässä tapauksessa kohtalaisen hyvässä tasapainossa. Jo aiemmin mainittujen hetkien lisäksi voisi mainita vaikkapa Milesin sekavahkon kuvailun kirjastaa. Se onnistuu edelleen nostattamaan reilua hymyä suupieliin.
Maisemat ovat kesäisen mukavia ja niistä syntyvää miellyttävää vaikutelmaa pehmeä kuvaus onnistuu korostamaan, samoin Rolfe Kentin elokuvaan säveltämä rento ja leppoisa musiikki. Vaikka välillä käsitellään vakavampiakin aiheita, niin ei tunnelma mielestäni mene missään vaiheessa kovin raskaaksi.
Toistaiseksi olen nähnyt vain kolme Alexander Paynen elokuvaa, ja edelleen tämä pysyy listan kärjessä. Romanttisten (draama)komedioiden joukossa omia suosikkeja. Virginia Madsenin suoritus ihastuttaa aina vain enemmän kun uusintakatseluja kertyy mittariin. Eikä muissakaan päänäyttelijöissä todellakaan ole valittamista.
Jo aiheensa puolesta Sideways tarjosi (jälleen) hyvän (tai ainakin kohtalaisen) tekosyyn jatkaa eeppistä saagaani (halpojen) punaviinien maailmassa. No, kun naposteltavaksi lisää tummaa suklaata, niin aikaansaa ainakin pienen itsepetoksen avustamana varsin sydänterveellisen kokemuksen, jota tuli tarkemmin perusteltua aiemmassa kirjoituksessa. Vaikka katseluja onkin jo ehtinyt kertymään, niin siitä huolimatta Sideways jaksaa edelleen hymyilyttää, koskettaa ja viihdyttää. Pari tuntia kuluu erinomaisen mukavissa tunnelmissa rennosti oleillen. Jos ei ole elokuvaan tutustunut, niin kannattaa ehdottomasti ottaa katseluun. ...Ja vaikka tapaus olisikin tuttu, niin kannattaa uusia.
Sideways (2004) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti