Ei olekaan siis vaikea nähdä, miksi Cecilia viihtyy useina päivinä elokuvateatterissa katselemassa uusimpia romanttisia hömppäseikkailuja. Kun arjen raskaudet kaatuvat enenevissä määrin päälle, kiihtyy myös todellisuuspako. Eräänä päivänä Cecilia istuukin katselemassa uusinta suosikkiaan useamman kerran peräkkäin, joka johtaakin varsin erikoisiin seurauksiin.
Kyseinen elokuva on The Purple Rose of Cairo, jossa Jeff Danielsin esittämä tutkimusmatkailija Tom Baxter tulee New Yorkiin viettämään hullua Manhattan-viikonloppua. Baxter kuitenkin poikkeuksellisesti huomaa yleisössä jälleen istuvan Cecilian, ja kokee, että hänen on pakko astua salin puolelle juttelemaan Cecilialle.
Tomin seikkailut oikeassa maailmassa eivät mene aivan putkeen, sillä (1930-luvun) elokuvissa pelataan hieman erilaisilla säännöillä. Cecilia sitten yrittää parhaansa mukaan auttaa uutta ihastustaan sopeutumaan todelliseen maailmaan. Kuviot mutkistuvat, kun Baxterin perään lähtee häntä esittävä näyttelijä (myös Daniels), joka kokee, että oma luomus piinaa ja yrittää tuhota lupaavasti alkaneen uran.
Tämänkin kohdalla voisi arvella, että Woody Allen ei ole onnellisimpien loppujen suurimpia ystäviä. No, ei lopetus nyt aivan täysin synkistelyn puolelle taivu, mutta melkoisen katkeransuloiseksi se vähintään menee. Varsinkin, kun olisi ollut kovin helppoa päätyä aivan toisenlaiseenkin ratkaisuun. Ilmeisesti Allenia yritettiin saada muuttamaan loppua kassavirran lisäämiseksi.
Allen itse pitää tästä elokuvastaan varsin paljon. Aikoinaan hän ilmoitti, että kyseessä on yksi niistä harvoista teoksista, joissa hän on päässyt edes kohtalaisen lähelle sitä arvokasta alkuperäisajatusta toteutuksessaan:
"Which of your films so far have you had positive feelings about in the same way that you're positive about Hollywood Ending?
WA: I had positive feelings for Purple Rose of Cairo, Zelig, Husbands and Wives and Bullets Over Broadway. And I'll tell you why. They weren't exhilarating feelings, but they weren't positive. For me, the success of a film is when I get an idea in the bedroom and write it, ninety-nine per cent of the time the film I end up with bears little relation to the brilliant idea I had in the bedroom. The film may be a success with the public, but I feel that if only they knew what I had conceived in the bedroom they could really see something great. If only I could've given them that.
Those films that I mentioned were fairly close to what I wanted to do. So I count those films among the films that I feel more sanguine about."
Woody Allen - part two
Omia suosikkeja elokuvassa ovat kankaalle unohdettujen elokuvahahmojen keskinäiset kinastelut. Porukka on katkerana siitä, miten yhden sivuhahmon lähteminen voi vaikuttaa niinkin ratkaisevasti elokuvaan ja pysäyttää koko homman kesken. Samalla alkavat tulla esille uhat koko elokuvateollisuudelle. Jos vaikka sama sattuisi toistumaan muissakin teattereissa. Hahmot alkaisivat tehdä mitä huvittaa ja elää omaa elämäänsä muutenkin kuin käsikirjoituksen armoilla.
Cecilia taas on varsin samaistuttava hahmo, kun itselläkin on vähän taipumusta todellisuuspakoon, ja välillä aikaa kuluu enemmänkin elokuvien parissa. Ehkäpä senkin takia se pikkuisen onnellisempi loppu olisi ollut ihan mukava. Muutenkin tällaiset elokuva elokuvassa -jutut onnistuvat yleensä minua viehättämään. Tätä ei ainakaan voi sanoa turhan venytetyksi, sillä kestoa ei ole 80 minuuttiakaan.
En itse sijoittaisi elokuvaa Allenin parhaimpien, tai ainakaan hauskimpien teosten joukkoon. Moni muu on onnistunut naurattamaan huomattavasti enemmän. Tämä lähinnä hymyilyttää tasaisesti. The Purple Rose of Cairo kuitenkin on varsin omalaatuinen ja muuten miellyttävä (pieni) elokuva, eikä siitä se romanttinen hömppäkään ole täysin unohtunut, vaikka välillä meno onkin kyynisempää.
The Purple Rose of Cairo (1985) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti