Valitettavasti Allenin yritys tehdä enemmän elokuvamaailmaan sijoittuvaa hupailua sijoittuu filmografiassa sille kaudelle (1990-luvun lopusta 2000-luvun alkuvuosille), jolloin siltä suunnalta tuntui tulevan lähinnä ihan menetteleviä elokuvia, joita kyllä katselee, mutta joilla ei kuitenkaan ole mitään asiaa hänen hauskimpien elokuviensa joukkoon. Onneksi huomattavaa piristymistä on sittemmin tapahtunut, mutta eipä se tässä paljoakaan auta.
Allen itse esittää elokuvaohjaaja Val Vaxmania, jonka ura on lähtenyt pahasti laskusuuntaan. Val on vaatimuksillaan ja rasittavalla käytöksellään poistanut itsensä varsin tehokkaasti niiden ohjaajien joukosta, joita tuottajat harkitsevat uusia elokuvia luotsaamaan. Suuruuden päivistään kauas matkannut Val tehtaileekin nykyään mainoksia, tai jos oikein hyvä onni käy, niin voipi olla, että jonkinlainen sopimus halvan televisioelokuvan ohjaamisesta tulee saataville.
Onni on kuitenkin kääntymässä, sillä Valin entinen vaimo Ellie (Téa Leoni) on saanut hyppysiinsä käsikirjoituksen, josta vähemmän lahjakkaankin ohjaajan luulisi saavan aikaan menestyselokuvan. Ellien ja tämän nykyisen miehen Halin (Treat Williams) tuotantoyhtiön olisi tarkoitus toteuttaa kyseinen elokuva.
Val ymmärtää hyvin, että tämä elokuva voisi olla hänelle paluulippu uuteen menestykseen, ja lisäksi vielä palkaltaankin ihan kohtuullinen homma. Myös käsikirjoitus vaikuttaisi olevan sellaista materiaalia, jota hän mielellään työstää. Ongelmana vain ovat elokuvan tuottajat, erityisesti Halin suhde entiseen vaimoon, ja tämän yli ei sitten kovin helposti ollakaan pääsemässä.
Asiaa mietittyään Val päättää tarttua toimeen, vaikka jo alusta lähtien yhteistyö vaikuttaa hankalalta. Hal taas antaa hyvää tahtoa osoittaakseen Valille melko vapaat kädet luovien ratkaisujen suhteen, joka arvattavasti johtaa vähän kohtuuttomiinkiin vaatimuksiin ja kuvausten hankaloitumiseen. Paluuta vanhaan siis siinäkin mielessä, mitä Valiin tulee.
Kun homma on lähdössä edes takkuillen liikkeelle, niin Val huomaa yllättäen sokeutuneensa. Jo menneisyydessä hän on ollut tunnettu erikoisista ja yllättävistä vaivoistaan, mutta tällä kerralla tilanne vaikuttaa poikkeuksellisen haastavalta. Lääkäri ei löydä mitään fyysistä vikaa, ja päättelee, että kyseessä on psykosomaattinen vaiva. Agentti taas on sitä mieltä, ettei tästä tule kertoa kuin erittäin harvoille valituille. Pitää vain yrittää esittää, että kaikki on aivan normaalisti, sillä totuuden paljastuessa se viimeinenkin oljenkorsi parempiin päiviin saattaa olla mennyttä. Mitä sitten tulee menestyselokuvan ohjaamisesta sokeana...?
Vähänkään Allenin elokuvia nähneelle luulisi Valin hahmon olevan varsin tuttu tapaus erinäisine erikoisine hankaluuksineen. Eipä siinä mitään, sillä hyvin Allen edelleen sitä samaa rooliaan tässäkin vetää. Suurin osa elokuvan huvittavista jutuista onkin juuri Valin tilityksiä pulmistaan. Mitään kovin uutta niissä ei kuitenkaan ole, joten jos sellaista etsii, niin tuskinpa löytää.
"Would you recommend this film to a friend? Not unless I was friendly with Hitler..."
Sanailu onkin tässäkin paikoitellen varsin nautittavaa, eikä naurahduksia ja hymähdyksiä voi oikein välttää. Varsinkin alkupuoli rullaa ihan kivasti, sillä edellisestä Allenin elokuvasta ehtikin vierähtää pikkuisen aikaa. Kuitenkin pienoista hyytymistä on havaittavissa elokuvan edetessä, ja ne naurut vähenevät elokuvan lähestyessä loppuaan. Loppupuolen tökkivämmän sanailun seurauksena vaikutelmaksi jää vähän sellainen, että Hollywood Ending on silläkin osa-alueella hoidettu puolivaloin.
"Sokea ohjaaja kuvauksissa"-skenaario tarjoaa myös jonkin verran mahdollisuuksia Allenille hieman epätavallisemmalle fyysiselle kohellukselle, eikä sellainen huumori tämän perusteella vaikuttaisi olevan kovinkaan suuri vahvuus hänelle. Vähän on väsähtänyttä hassuttelua niiltä osin. Hapuilut, kaatuilut ja väärään suuntaan puhumiset on nopeasti nähty, eikä niistä oikein missään vaiheessa kovin suuresti innostu.
Enemmän harmittaa se, ettei Allen ole mittavasta elokuvaurastaan huolimatta saanut aikaan hauskempaa materiaalia kulissien takaisesta maailmasta. Heitot jäävät usein lähinnä edustamaan sarjaa "pikkukivaa piikittelyä". Kyllähän muutama näpäytys osuu paremminkin kohdalleen, mutta vähän terävämpää otetta olisi kaivannut.
Alussa tuli mainittua mielestäni pari parempaa elokuvien tekemisestä kertovaa komediaa. Joukkoon voisi vielä lisätä vaikkapa Tim Burtonin elokuvan Ed Wood. Suunnilleen samaa tasoa Allenin elokuvan kanssa edustavat The Last Shot ja David Mametin State and Main. Viimeisin tästä kolmikosta hieman muita parempi. Muitakin toki löytyy, mutta ehkäpä niistä jonakin toisena kertana...
Lähemmäs kahteen tuntiin venähtävänä Hollywood Ending on jonkin verran tavanomaista Allenin elokuvaa pidempi, eikä sitä ainakaan positiivisiin puoliin halua listata. Monesti tuli mieleen, että karsittavaa olisi kyllä löytynyt, ja usein kohtaukset saavat jatkua vielä sen jälkeen, kun ovat jo lakanneet huvittamasta. Varsinkin uusintakatseluilla on alkanut kaipaamaan tiivistystä.
Moni tämänkin listaa romanttiseksi komediaksi, mutta mielestäni Hollywood Ending ei siinä sarjassa tarjoa käytännössä yhtään mitään. Kyllä tämä keskittyy enimmäkseen aivan muihin juttuihin, ja oikeastaan ihan hyvä niin. Kyllähän Allenin omasta filmografiastakin löytyy paljon parempia ehdokkaita, jos enemmän romanttiikkaa painottavia sellaisia haluaa etsiä.
Jos elokuvien maailmaan sijoittuvia hupailuja kiinnostaa katsella, niin kyllä tämä siinä tapauksessa ihan mukavaa viihdettä on, muuten voikin olla vähän niin ja näin. Varsinkin ensimmäinen puolikas huvittaa tasaiseen tahtiin, mutta jossakin vaiheessa alkaa loiva alamäki, eikä se oikeastaan enää nousuun lähdekään. Menettelevää Allenia, joka on pitkälti sitä tuttua ja turvallista neuroottista tuskailua, mutta tällä kerralla terä vain sattuu olemaan huomattavasti tylsempi kuin niissä huipputeoksissa. Aineksia olisi ollut paljon parempaankiin, harmi.
Hollywood Ending (2002) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti