tiistai 26. marraskuuta 2013

Breezy (Frank, rakastan sinua)

Olin jo laittamassa aivan toisenlaista katseltavaa pyörimään, kun jostakin elokuvahyllyn Eastwood-osastolta Breezy alkoi pyytelemään uusintavuoroa. Aiemmasta näkemisestä ei lopulta ehtinyt mitään kovin pitkää aikaa kulumaan, mutta reilusti yli vuosi kuitenkin.

Breezy kuuluu ilmeisesti Eastwoodin vähemmälle menestykselle jääneisiin elokuviin, ja ymmärtääkseni se alkoikin kohtalaisen vaatimattoman teatterikierroksensa jälkeen lähteä aikoinaan suuntaamaan kohti unholaa, mutta on sittemmin saanut osakseen ansaitsemaansa huomiota.

Syitä vaatimattomalle menestykselle lienee useampiakin. 1970-luvun alkupuolella Eastwood nähtiin enemmän lännenelokuvista tuttuna toimintatähtenä, joten monet varmaan olivat vähemmän kiinnostuneita näkemään hänen ohjaamaansa verkkaista rakkaustarinaa. Mahdollisesti vielä vähemmän, kun Clint itse ei edes esiinny elokuvasta hyvin lyhyttä vilahdusta lukuun ottamatta. Eastwood itse taas on maininnut, että yhtenä syynä saattoi myös olla elokuvalle lätkäisty R-ikäraja, joka olisi karkoittanut potentiaalisia katsojia. No, joka tapauksessa Breezy omaa erityisen paikan tekijänsä sydämessä, sillä ohjaustensa joukosta Eastwood arvostaa sen korkealle.



Tarinan alussa katsojalle esitellään 17-vuotias hippityttö Breezy (Kay Lenz), joka on lähtenyt lukion jälkeen pieneltä kotipaikkakunnaltaan vähän maailmaa katselemaan. Hän on päätynyt Kaliforniaan, jossa majailee milloin missäkin varsin vapaana haahuillen. Jälleen koittaa uusi aamu, ja Breezy heittää kitaransa selkään lähtien hymy kasvoilla kulkemaan kohti uusia seikkailuja.

Hän hyppää erään auton kyytiin, mutta tunnelma muuttuu nopeasti epämiellyttäväksi. Niinpä on parasta poistua vikkelästi ennen kuin mitään ikävämpää ehtii tapahtua. Hän päätyy asuinalueelle, jossa kiinteistöjä välittävä Frank (William Holden) elelee. Suostuttelujen jälkeen tämä tarjoaa kyydin kohti keskustaa, vaikka sellainen ei tavallisiin tapoihin kuulukaan.

Autossa Breezy ei malta olla höpöttelemättä jatkuvasti niitä ja näitä, mikä alkaa pikkuisen vaivata pidättäytyvämpää Frankia. Noin 60-vuotias mies on tottunut viettämään suuren osan ajastaan yksin, eikä oikein kaipaa jatkuvaa jauhamista. Pitääkseen yksityiselämänsä tiukassa kontrollissa ja säilyttääkseen muihin tietyn etäisyyden, on hänellä vielä pieni joukko sääntöjä, jotka pitävät tunteet kurissa ja hillityn ulkokuoren murtumattomana.


Nuori matkatoveri taas omaa kovin toisenlaisen elämänkatsomuksen. Hän on erittäin avoin, myönteinen, luottavainen ja toimissaan varsin spontaani. Jokin hänessä vetoaa myös vähän yrmyyn Frankiin, joka alkuesityksensä jälkeen alkaa pikkuisen ihastua Breezyyn. Eipä se yhden autokyydin aikana tapahdu, vaan vaatii toki hieman sinnikkyyttä.

Runsaahkosta ikäerosta huolimatta pari tuntuu viihtyvän hyvin yhdessä. Vähitellen ympäröivä todellisuus alkaa hiipiä kuviin muistuttelemaan itsestään. Välillä tahattomina vahinkoina, välillä taas tiettyjen vanhojen katkeruuksien motivoimana. Erityisesti Frankille siitä muodostuu vähitellen kova paikka, mikä antaakin miettimisen aihetta. Mitä tulisi tehdä, kun on pitkiin aikoihin raottanut jälleen sydäntään reippaammin, mutta ympäristö tuntuisi kirkuvan, että se kaikki on vain hetken harhaa, eikä tule johtamaan mihinkään pysyvään?



Hetki sitten katseltu Prime käsitteli myös ikäeroasiaa, selvästi kevyemmällä otteella toki. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö Breezy sisältäisi myös huumoria. Erityisesti Frankin vähän kuivahkot ja pienoista kyynisyyttä huokuvat tokaisut onnistuvat vähintään hymyilyttämään useampaankin otteeseen. Varsinkin, kun niihin yleensä vastataan täysin toisenlaisella asenteella.

Kohtalaisen korkean ikärajansa elokuva sai käsittääkseni lähinnä alastomuuden ansiosta. Lenz silloin tällöin vilahteleekin kuvissa vähemmissä vaatteissa, mutta sanoisin, että varsin hyvällä maulla näitä kohtauksia on toteutettu, eivätkä ne suhteutettuna kokonaiskestoon muodosta kovinkaan suurta osuutta elokuvasta. Jonkinlaista törkyjuhlaa odottavien ei varmaan kannata vaivautua, sillä vähäiset seksikohtaukset ovat lyhyitä ja jättävät paljon katsojan mielikuvituksen varaan. Kyllä ne pehmeät sanat ja muu herkempi meno ovat enemmän keskiössä kuin paljaan pinnan esittely, mikä onkin oikea ratkaisu.



Näin myöhemmin on alkanut enemmänkin ihmetyttämään Clintin vähän yksipuolinen maine tietynlaisten elokuvien tekijänä, sillä jo uransa alkuvaiheessa hän oli selvästi halukas kokeilemaan muitakin juttuja. Breezy oli aikoinaan hänen kolmas ohjauksensa, eikä Eastwood sittemmin montaakaan rakkauselokuvaa ole päätynyt tekemään, mutta on kuitenkin kokeillut kykyjään muuten varsin monipuolisesti. Runsaat 20 vuotta myöhemmin ilmestynyt The Bridges of Madison County oli toki erittäin onnistunut paluu aiheen pariin. Kun näitä kahta miettii, niin Clint olisi puolestani voinut jättää tekemättä pari niistä puolivillaisemmista toimintajhömpistään ja panostaa vaikkapa näihin. Joka tapauksessa arvostusta Eastwoodille rohkeista hypyistä muidenkin lajityyppien pariin, vaikka ne lopputulokset sitten ovatkin usein jääneet kaupallisessa mielessä hänen toiminnallisempien elokuviensa varjoon.

Holden ei ymmärtääkseni leimautunut yhtä vahvasti toiminnallisempien rooliensa takia, sillä hänelle kertyi tasaisemmin loikkia muunlaisen menon pariin. Myönnän kyllä, että jos itse olisin saanut tämän elokuvan hyppysiini runsas vuosikymmen sitten enempää siitä tietämättä kuin että Eastwood ohjaa ja Holden pääosassa, niin pettymys olisi varmaan ollut kova. Missä aseet, missä räiske... No, onneksi maku elokuvien suhteen on niistä ajoista pikkuisen laajentunut.



Eipä tähän elokuvaan Eastwoodia kameran toiselle puolelle juurikaan kaipaa, sillä sopivia osiakaan ei oikein ole. Pääosaan hän oli silloin aivan liian nuori ja muut ovatkin sitten selvästi merkityksettömämpiä. Kuten mainittua, vilahtaahan hän pikaisesti eräässä kohtauksessa. Eräänlainen toinen kameo taas tulee kuviin, kun pääpari menee elokuviin katselemaan Clintin vähän ennen tätä ilmestynyttä elokuvaa High Plains Drifter.

Itse en kuitenkaan lähde hehkuttamaan tätä Eastwoodin parhaaksi, vaikka siitä toki paljon pidänkin. Breezy kuitenkin on monellakin tavalla miellyttävä kokemus. Se ainakin yrittää rohkaista katselemaan maailmaa edes vähän avoimemmalla mielellä, eikä vain toteuttamaan valintojaan ympäristön vaatimusten mukaan. Jälleen muistutellaan myös siitä, että hyvät ajatkin saattavat jäädä paljon lyhyemmiksi kuin on toivottu ja suunniteltu.

Yleisesti ottaen Breezy on varsin hyväntuulista, elämäniloista ja kaunistakin katseltavaa. Kyynisyyttä ei päästetä vastoinkäymisistä huolimatta niskan päälle ja nimihahmo on jonkinlainen positiivisuuden ruumiillistuma. Kun katselee, miten hän ennakkoluulottomasti tarpoo eteenpäin suuri sydän rinnassaan saaden edes osan siitä muihinkin tarttumaan, niin hyvää mieltä on lähes mahdoton välttää. Sen verran miellyttävä elokuva Breezy on, että mielellään sitä muillekin suosittelee.



Maininnan ansaitsee myös silloin tällöin elokuvassa kuultava herkkä tunnuskappale Breezy's Song, jonka voi laittaa soimaan vaikkapa tuosta:


 Breezy (1973) (IMDB)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti