perjantai 23. lokakuuta 2015

Sherlock Hound: The Four Signatures / The Crown of Mazalin

Jospa sitä uskaltaisi ottaa kahlattavakseen keskisuuren animaatiourakan vaikkapa loppuvuodeksi, sillä mieli tekisi vilkaista, miten Arthur Conan Doylen luoma rakastettu etsivähahmo muuntuu koiramaisempaan...tai ainakin kettumaisempaan muotoon. Samalla tarjoutuu tilaisuus kurkistella Hayao Miyazakin mielikuvitusmaailmaa ennen Ghiblin perustamista, ja mikäpä siinä, sillä alkupään vaiheet herran tuotannossa ovatkin minulle pitkälti hämärän peitossa. Se tunnustettakoon heti alkuun, että olen varsin vähän lukenut Doylen Holmes-tarinoita ja nekin joskus kaukaisessa nuoruudessa, eli ellei nyt dekkari-innostus satu päälle hyökymään, niin vertailut alkuteoksiin jäävät vähiin. Taaskaan ei ole tarkoituksena ahmaista koko sarjaa kerralla. Tulossa ei siis ole mitään 26 jakson pikaista putkea, vaan pari pätkää paketissa kuulostaa paljon paremmalta iltapalalta. Myöhemmin voi arvioida tahtia uudelleen, mutta tähän tapaan projektia aluille ja jaksojen pariin.

The Four Signatures (He's the Famous Detective)


Vauhdikas alkutekstijakso tahtoo tiedotella, ettei välttämättä ole luvassa mitään jumittelevinta salapoliisiväkerrystä, kun vipelletään monenlaisilla vempeleillä menemään. Liikkeellä ollaan myös heti varsinaiseen tarinaan loikatessa Sherlock Houndin päristellessä hevosvankkureiden perässä. Ohittaminen muodostuu haastavaksi toisen ajurin tahtoessa vähän kiilailujäynää harrastella ja onhan tiellä pienoisia pupujakin. No, Sherlock pääsee pinteestä ja jatkamaan matkaansa kohti satamakaupunkia, jossa auto laivaan nostellaan. Meri-ilmaa nuuskutellessa ei niillä pienillä vastoinkäymisellä enää niin väliä ole, vaan laineet saavat viedä kohti uusia seikkailuja.



Vankkurimatkustajat samaan paattiin kiipustavat ja herättelevät Sherlockin epäilyksiä salaperäisen ja arvatenkin erittäin arvokkaan rasian tipahdellessa kannelle. Saman seikan huomioi pari vähän luihummalta vaikuttavaa kaverustakin. Portaissa Sherlock törmää erääseen tohtoriin, ja myöhemmin kun kannella ehditään paremmin esittäytymään, niin tulee selväksi, että kyseessä on Afganistanista palaileva koiraherra Watson. Lyhyesti miekkoset kuulumisia vaihtelevat. Aivan huoletonta merimatkaa ei ole luvassa, vaan illan pimentyessä vanaveteen ilmaantuu pahaenteinen alus, joka kuljettelee mukanaan ryöväriporukkaa. Sherlockin ei tarvitse kovin paljon aivosolujaan rasitella päätelläkseen kenen ja minkä perässä nämä tyypit ovatkaan. Pulmaksi muodostuu, miten saadaan matkustajalaiva selviämään raskaammilla tykeillä varustetun kaapparipaatin hyökkäyksiltä, mutta eiköhän kikka ja toinenkin ole jo valmiiksi pohdittuna...

Toimintaköyhäksi avausta ei ainakaan tahdo väittää, sillä piraatit eivät ole pelleilytuulella ja tykittelevät meritaiston käyntiin ilman suurempia jahkailuja. Tiukkaa takaa-ajoakin saadaan aikaiseksi ja siinä samalla nähdään, että Sherlockin ja Watsonin yhteistyö lähtee heti sujumaan. Autosta on moneksi, kun vähän yritetään ja muitakin oveluuksia kehitellään. Lennokkaitakin sankaritekoja päästään siis väläyttelemään, mutta siitä huolimatta ensimmäinen jakso jättää vähän valjunkin vaikutelman. Ongelman pohjusteluun ja pohdintaan käytetään melkoisen vähän aikaa, eikä se siitäkin johtuen oikein jaksa innostaa. Keskeisten hahmojen esittelyjaksonakin se on vähän niin ja näin. Toki tulee selväksi, että Sherlockin päässä raksuttelee kiitettävällä vauhdilla sekä tarkkuudella ja toiminnallisempi touhuaminenkin tarvittaessa sujuu. Watson taas jää ainakin toistaiseksi vähemmälle huomiolle, ja vasta lopussa kuviin ehtivä tarkastaja Lestrade lähinnä käväisee näyttäytymässä. Kyllästymään ei tässä kyydissä ehdi, mutta jättää kuitenkin toiveita siihen suuntaan, että jatkossa vähän vetävämpiä rötöstelyjä saadaan aikaan.



The Crown of Mazalin (The Evil Genius, Professor Moriarty)


Toisen jakson alussa erääseen postikoppaan kolahtaa päivän lehti, jossa kerrotaan arvoesineen esittelystä. Äkkiä aamuhaukottelut siinä unohtuvat, kun pitää alkaa keljua suunnitelmaa kehittelemään. Moriarty ei kauaa aikeissaan aikailekaan, vaan tuumasta toimeen ja pian jo puskissa kyttäillään tilaisuutta korjata kruunu talteen. Iltasella kartanossa vietetään juhlia ja sitä kautta sopiva harhautus saadaankin järjestymään. Kansallisaarre joutuu vaaraan ja pian on kruunu kähvelletty. Ymmärrettävistä syistä tämä tahdotaan nopeasti takaisin omistajien haltuun ja paikalle pirautellaan Scotland Yardin tarkastaja Lestrade, joka suuntaa suurimmat epäilyt illan isännän poikaan, koska tämä onnistui harhailemaan huoneeseen omalta kannaltaan hyvinkin epäsopivaan aikaan.

Illan vaihtuessa yöksi toisaalla matkalainen on saapumassa määränpäähänsä, eli edellisessä osassa Sherlockin kanssa hyvin juttuun tullut Watson on muuttamassa samaan taloon Baker Streetille aikomuksenaan jatkaa yhteistyötä mestarietsivän kanssa. Pitkiksi aamutorkut eivät pääse venähtämään, sillä Sherlock tiedottelee, että kaksikko on pyydetty oma panoksensa ryöstön selvittelyyn antamaan. Moriarty on kuitenkin varma, ettei hänen nerokas suunnitelmansa tule pettymystä tuottamaan, mutta Sherlock tarttuu haasteeseen. Eipä aikaakaan, kun alkaa eteenpäin avittelevia johtolankojakin löytymään ja kohta ollaankin kruunun kähveltäneiden kepulien kannoilla.



Sanoisinpa, että toinen yritys tarjoilee ainakin pykälää parempaa salapoliisiharrastelua. Runsas 20 minuutin kesto pakottaa pitämään tahdin tiukkana, eli mitään perusteellisia selvityksiä ei ehditä jaarittelemaan, vaan ruutuajassa mitattuna vauhdikkaamman työskentelyn osuus on hiljaista pohdiskelua suurempi. Tunarointi jätetään Lestraden hoidettavaksi, kun tämä on jo itsensä muksauttamassa pelistä pois puraistessaan juttua liiankin innokkaasti. Sherlock kavereineen taas pitää pollan viileissä lämpötiloissa. Moriarty kekseliäine vimpaimineen antaa kovaa vastusta, eikä niin vain tahdo luovuttaa. Vauhdikasta sekä vetistä takaa-ajoa taas onkin luvassa, jota ei ilman vinhaa mätkintää saada päätökseensä. Voipi olla, että sarjan edetessä pääsee menoon paremmin mukaan, mutta toistaiseksi näihin koitoksiin vähän varauksella suhtaudun.

Hayao Miyazakin nimellähän sarjaa mainostellaan, mutta ilmeisesti hänen panoksensa kokonaisuutta katsellen jäi lopulta vähäiseksi. Vain kuusi jaksoista on hänen ohjaamikseen kirjailtu ja niitä tosiaan löytyy yhteensä 26 kappaletta. IMDB tiivistää selityksen siten, että Miyazaki alkoi porukkansa kanssa työstää jaksoja vuonna 1981, mutta projekti ajautui erimielisyyksiin kirjailijan perikunnan kanssa, joka laittoi tekemisen jäihin pidemmäksikin ajaksi. Kun jonkinlainen sopu saatiin aikaan, niin Miyazaki oli jo siirtynyt pitkälti elokuvien maailmaan, eikä enää palannut sarjan pariin. Niinpä suuri osa uudemmista jaksoista jäikin Kyôsuke Mikuriyan ohjasteltaviksi.

Yhtenä huomiona voisi loppuun heittää, että alkutekstijakso vaikuttaa hyvinkin tutulta. Voi siis olla, että jokin jaksoista on tullut televisiosta nähtyä, sillä ilmeisesti ainakin YLE on näitä aikoinaan näyttänyt. Yleisesti ottaen nämä pari ensimmäistä tarinaa eivät vielä hullaantumaan saa. Miyazaki on elokuvien puolelta melkoisen tuttu ja Ghibli-tuotantojen väriloistoon ja kekseliääseen kuvastoon tottuneet silmät pienen pettymyksen saavatkin tiirailtavakseen. On ehkä hieman epäreilua näitä vertailla, mutta piirrosjälki on kuitenkin selvästi alempaa tasoa. Jos herran elokuvia hetkisen muistelee, niin vauhdikkuus ja monenlaiset vekottimet tuovat ensimmäisenä mieleen teoksen Laputa: Castle in the Sky. Tiedä sitten, kannattaako vielä tässä vaiheessa viedä johtopäätöksiä kovin pitkälle, mutta herkempien hetkien osaston suuntaan en suuria toiveita ole asettelemassa. Jatkossa saa sitten nähdä, alkaako toiminnallinen seikkailupuoli paremmin potkia, mutta nämä jaksot päätyvät omalla listalla lähinnä menettelevien viihdykkeiden karsinaan.



Sherlock Hound (1984) (IMDB)

6 kommenttia:

  1. Ehdinkin miettiä tulisiko tästä tänne jotain settiä. YLE dubbasi puolet jaksoista (ne valittiin satunnaisesti oletan) ja lähetti pariin otteeseen 90-luvulla, ne jaksot oli ensimmäisessä Futuren julkaisussa, myöhempi oli täysi sarja Japani-äänillä.

    Sen varmaan huomasit että alku- sekä lopputekstijaksojen musiikkina on Japani-version musiikit ilman lyriikoita, toisin kuin alunperin. Tiettävästi kaikkialla paitsi Japanissa alku- ja lopputekstimusiikki on Italialaista alkuperää. Hyvin erilaista settiä.
    Et maininnut tekstissä että sarja on Italialaisen RAIn ja Japanilaisen TMS:n yhteistuotantoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tällä tahdilla näitä tosiaan tulee melkoinen kasa tänne, mutta eipä sillä kai niin väliä. Kuuntelinkin tuon toisen version ja toistaiseksi ainakin näiltä levyiltä löytyvä musiikki miellyttää enemmän.

      Poista
  2. Siitä toisesta musiikista on täyspitkä Italia-versio ja Englanti-versio ja intron verran dubattu kotimaaksikin... Se on aiheuttanut ketutusta itselle että alku- ja lopputekstiosioiden tekstit on uudelleen tehty (vertaa vaikka levyjesi introa ja Suomi-version introa keskenään) ja musiikkia joko muutettu (UK-julk) tai niitä kohtia mitä käytetään on muutettu (IT-julk). Espanjan versio käyttää Italia-printtejä (ei remasteroituja) ja niissä on Italia-intron musiikki alkuperäisesti. Tosin sitä en taida jaksaa hankkia. (Vaikeaa on jättää alkuperäisiksi niin kuin Japanissa.)
    Täytynee tarkkailla vähän ajan välein tätäkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huh! Melkeinpä helpotus, ettei osaa olla noin tarkka näiden suhteen. Kuuntelinpa tuon suomenkielisen laulun, ja sanotaan vaikka niin, että mieluummin käynnistelen jaksot tällä nykyisellä versiolla...

      Poista
    2. Tulipa mieleen vasta kun olin laittanut tuonne seuraavaan tekstiä ja triviaa, mutta laitetaan tänne nyt vielä. Kun Lupin III:n ensimmäinen sarjaversio tuli meillepäin markkinoille niin siinä oli omat ongelmansa (kuten se että kaikki on paikallaan, liikkeen kohdalla näkyy ympärillä liikkuvaa raetta) ja se että kaikki jaksot käyttivät samaa lopputekstiosiota (en ollut näemmä ainoa joka tämän huomasi) joten Miyazaki mainitaan vain kannessa. Ohjannut sen sarjan 17 jaksoa 23:sta.

      Poista
    3. Siinäpä on toinen kiinnostava sarja, joka varmaan jossakin vaiheessa tulee hankittua. Tosin se elokuvaversio kuitenkin edustaa Miyazakin tuotannossa vähemmän vaikuttavaa puoliskoa.

      Poista