maanantai 9. toukokuuta 2016

Frenchie King (Teksasin äkäpussit / Öljyä, pimuja ja roistoja)

Lämpötilojen kohoillessa pikkuhiljaa helteitä kohti ja päivien käydessä paikoin nuupauttaviksikin, niin saattaapi sitä iltailokseen laittaa hyvinkin höpsöä ja hömppäistä elokuvaviihdettä pyörähtelemään. Ehkei Frenchie King sentään mikään lajinsa luokattomin hupailu ole, mutta jo alkuun sopii mainita, että vitsailu paikoin kyllä hakee hassutuksensa tarkoituksellisen tyhmäilyn puolelta, jonka takia ei tarvitse aivotoimintaa äärimmilleen rasittaa, vaan voi väsynyttä mieltä hyvinkin lepuutella ennen unistelun aikaa. Tällaiseen tarkoitukseen Frenchie King kohtalaisen hyvin sopii, koska itse tykkäilen näistä pöhköilevämmistäkin lännenkomedioista, joista hyvänä esimerkkinä vaikkapa samana vuotena ilmestynyt Bud Spencerin ja Terence Hillin veijarimaista rähistelyä sekä muksauttelua tarjoileva They Call Me Trinity jatko-osineen. Yksi ero näihin teoksiin löytyy tietysti siitä, että päärooleissa ei heilu pelkkiä partaisiä ja rähjäisen ruokottomia äijänturjakkeita, vaan joukkoja johtamaan on etsitty ranskalaista naisvoimaa, sillä Claudia Cardinale ja Brigitte Bardot rötöstelypuuhia katsojan iloksi kehittelevät. Villi länsi jälleen kutsunsa kajauttaa, joten sinnepä siis pölyisille tasangoille ja hämäriin saluunoihin luuhaamaan!

Ennen kuin hurjat lainsuojattomat ja muut rämäpäät karauttavat vauhtiin, niin pitää pikkuisen karttaa tutkailla parin herran kanssa. Nämä ovat päätyneet siihen, että eräällä myynnissä olevalla karjatilalla on hiekkaisen maan alla suurempikin aarre ottajaansa odottelemassa, sillä nykyinen omistaja ei ole lainkaan tietoinen öljyesiintymästä. Toinen kumppanuksista on ilmeisesti jonkinlainen lääkäri nimeltään Miller (Henri Czarniak), mutta herra ei kuitenkaan ole erityisen huolestunut muiden terveydestä, hyvinvoinnista tai elämästä yleensäkään, vaan laskee nopeasti päässään, että yksinvaltius öljykuninkaana on omalle lompakolle huomattavasti lihottavampi ratkaisu kuin jaettu kakku. Niinpä revolveri saa ärjäistä lyhyeksi jäävän liikekumppanuuden toisen osapuolen tuonen jokia seilailemaan. Miller itse taas tekee kaupat tiluksista ja ostaa samalla junalipun kohti määränpäätään. Tyly linja jatkuu vaunussakin istuskellessa, sillä pienen koirakaverin haukkuminen ärsyttää siinä määrin, että koirulikin pitää ikkunasta viskaista pihalle. Heppu ei siis mitään erityisen miellyttävää vaikutelmaa onnistu tekemään.



Kaikki muutkaan samaisilla tasangoilla matkaajat eivät otteissaan aina kovin pehmeäkätisiä ole, vaan hetkenä seuraavana lentääkin veturissa apumiehenä toimivan tyypin soitin junan ahnaaseen tulikitaan. Siihen loppuu samalla teemalaulun tapailu, koska onkin jo aika aloittaa ryöväys ja rosvous. Pahamaineinen Frenchie King (Brigitte Bardot) sisarineen on hyvää vauhtia ryntäämässä vaunuihin ja seinällä vilahtava 10000 dollaria lupaileva etsintäkuulutus vihjailee, että onpahan samainen ryhmä aiemminkin ehtinyt kolttosen jos toisenkin toteuttamaan. Taitoa ja kokemusta onkin aiemmilta reissuilta kertynyt, sillä viisihenkisellä porukalla ei montaakaan minuuttia mene, kun matkustajien arvo-omaisuus on jo säkkeihin pihistelty. Tässä tohinassa myös Miller menettää laukkunsa, eikä tällaiseen takaiskuun ole lainkaan suopeasti sopeutumassa, vaan laittaa vastaan, mistä taas seuraa herralle kovempaa kyytiä. Joku voisi huikata perään, että karmanlaskua siinä tasaillaan...

Mustiin pukeutuneet ryövärit hoitavat toimensa ripeästi ja sitten nopsaan ratsastetaan saaliin kera kohtaamispaikalle, sillä eipä auta jäädä odottelemaan mitään mahdollisia jäljityspartioita. Reipas musiikki kiidättää naisia kohti horisonttia ja voidaan jo naamiotkin kasvoilta tipauttaa. Aiemmin muita hyvinkin kovakouraisesti kohdellut Miller taas löytyy rankempia kolhuja kokeneena radan vierestä, vaikkakin edelleen miekkosessa henki jotenkin pihisee. Lienee kuitenkin selvää, että tyyppi on kaukana toimintakuntoisesta ja herra voidaan hetkellisesti unohtaa toipumistoimintaa harjoittamaan. Katsoja taas viedään pääosin ranskalaisten uudisasukkaiden perustamaan lännenkylään nimeltään Bougival Junction. Elokuvissa yleensä nähtyihin tavallisiin tomuisiin kyliin verrattuna paikka omanlaistaan vivahdetta huokuu absinttitarjoiluineen, mutta siitä huolimatta eletään vuotta 1888 Yhdysvaltojen eteläisten osien paahtavan auringon alla.



Kylän pääkatua pitkin paikalle laukkailee pyssyt paukkuen Sarrazinien myös viisihenkinen ryhmittymä. Joukkoa johtaa Marie (Claudia Cardinale) ja neljä muuta tyyppiä ovat hänen veljiään. Joulu on jo ovella, vaikka ympäröivät seudut hehkuvat heijastellen auringon armotonta loimotusta, eikä siitä ajankohtaan kuuluvasta rauhallisuudestakaan juuri jälkiä näy, sillä Sarrazinit selvästi ovat riehakkaan rähistelyn ystäviä. Pikkuisen vässykkämäistä sheriffiä (Michael J. Pollard) ei ilmeisesti kiinnostaisi yhtään selvitellä hurjapäiden remuamista, mutta kaipa se on pakko poiketa tilannetta tarkkailemaan. Marie topakasti komentelee rähinäremmiään ja ilmeisesti he ovat saapuneet aiemmin ryöstettyä junaa vastaan noutamaan omat joululahjansa. Veturi kiitelee kuitenkin pysäkkinsä ohi, mikä nostattelee epäilyksiä ja pitäähän sitä tädin lähettämien pakettien perään laukata. Juna saadaan toki seisahtumaan, mikä viimeistään paljastaa varkauden. Sheriffi ainakin tuntuu ihailevan enemmänkin otteissaan kovin varmaa sekä riuskaa Marieta, mutta tämä ei valitettavasti miekkosen höpöttelyille ole lainkaan lämpenemässä, vaikka toinen yrittää vihjailla, että tilallinen saattaisi kaivata miestä rinnalleen, johon Marie lähinnä ivaillen naureskelee.

Perhe kokoontuu joulupöydän ääreen ja koristellun kuusen tilalla on paikallista luontoa paremmin edustava kaktus. Iloisen jouluhoilauksen jälkeen veljet jo kovin malttamattomina tahtoisivat paketteihin kurkistella, mutta Marie pitää yllä tiukkaa kuria, eli sitten vasta sormet pääsevät kääreitä rapistelemaan, kun kello keskiyön merkiksi kilauttelee. No, odotus ei tuskallisen pitkäksi pääse venähtämään, vaan pian paketteja ojennellaan suuntaan ja toiseen. Marie saa yhdeltä veljeltään lahjaksi Millerin tyhjennettynä junaan hylätyn laukun ja tarkemmalla tutkailulla laukun salataskusta löytyy öljyrikkauksista kertova kartta ja hän heti ymmärtää kyseisen tilan arvon. No, lähistöllä Frenchien joukko on myös vetäytynyt rauhallisiin iltanuotiotunnelmiin saalistaan jakamaan. Koruja ja muuta esineistöä yritetään tasavertaisesti kaikille osallisille antaa, mutta esiintyypä pientä nurinaa siitä, että Frenchie itse yleensä parhaat palat itselleen kahmii. Kaiken kiiltelevän seassa sattuu olemaan Millerin laukusta napattu kauppakirja arvokkaasta tilasta.



Frenchie näkee yllättävässä maahankinnassa tilaisuuden hylätä uransa ja elämänsä vaaratilanteesta toiseen seikkailevana ryövärinä ja muuttaa sisarineen tilalle. Isompaakin elämänmuutosta siis mietiskellään ja samalla sopii toki taiteilijanimi jättää taakse, joten tästä eteenpäin hänet tunnetaan Louisena. Marie taas on öljyn tuomasta vaurastumisesta niinkin innostunut, että on jo lähdössä pyytämään tädiltään lainaa maakauppoja varten. Täti tosin ei aivan yhtä hullaantunut ajatuksesta ole, mutta auttaapa silti sukulaisensa aikeissaan alkuun. Marie saakin kasattua tarvittavan setelitukun, mutta mutkia tulee matkaan, sillä sheriffi tiedottelee, että palsta on jo aiemmin myyty, eli eipä onnistu. Sitkeä ja sisukas neito ei ensimmäisen vastoinkäymisen myötä ole taipumassa, vaan aikoo ottaa selville nykyisen omistajan ja sitä kautta edistää öljyrikkauksien hankkimista. Sattuupa samainen tila sijaitsemaan melkeinpä Sarrazinien naapurissa, joten siinäkin mielessä kyseessä olisi kätevä kauppa. No, jo ensitapaamisellaan Marie ja Louise käyvät toistensa hermoille, eikä todellakaan ole löytymässä mitään yhteistä säveltä liiketoimien suhteen, eli pitää ottaa kovemmat keinot käyttöön. Voinee olettaa, ettei tylsiä päiviä näillä seuduilla vietetä, kun eripuraiset naapurukset siskoineen ja veljineen välejään nokitellen selvittelevät. Niin, ja toipuuhan se tohtorikin ruhjeistaan pikkuhiljaa ja kovasti tahtoisi omansa takaisin...

Kaikkiaan suhteellisen kivasti aika uusintakierroksellakin kului näitä temmellyksiä seuraillessa, mutta siitä huolimatta runsaat neljä vuotta sitten tapahtunut ensikatselu innosti selvästi enemmän, eli kertaviihdykkeeksi Frenchie King mielestäni paremmin taipuu. Sellaiseksikin tosin vähän kyseenalainen valinta, jos ei juurikaan höpsöistä lännenkomedioista tykkäile. Näin toisella kokeilulla tietyt seikat alkoivat enenevissä määrin silmiin pistellä ja yleistä nautittavuutta nakertaa. Tarinaltaan Frenchie King ei mitään erityisen yllättävää tai omaperäistä yritä, mutta esimerkiksi Hillin ja Spencerin seikkailuissa on tottunut siihen, että näissä elokuvissa ilot etsitään hieman muilta suunnilta kuin mahtavista juonikoukeroista. Valitettavasti tämän teoksen kohdalla ne pirteämmät hupailut tuntuvat hiipuvan paljon ennen kuin minuutit ovat loppuunsa rullailleet, ja tunnin jälkeen taaperretaan harmittavasti kohti keskinkertaisuuksia. No, eihän se laatutaso missään huipuilla muutenkaan liitele, mutta alkujaan ihan reipashenkinen meno tuntuu hivenen hyytyvän matkan edetessä.



Jos näitä käänteitä ja koitoksia tarkemmin pala palalta pureskelee, niin tuttuja lännenelokuvien ja etenkin huumoripitoisempien lajinsa edustajien elementtejä kyllä löytyy, kuten toivoa saattaa. Ikävämpi juttu taas on, ettei niistä läheskään aina saada kummoistakaan huvitusta tai paljon muutakaan irti, vaan ennemmin mielessä käväisee, että piti sitten sellaisiakin seikkoja sekaan heittää, vaikka tekijöillä ei ilmeisesti ollut hirmuisesti kiinnostusta kohtauksista mitään muistettavaa tai riemukasta kehitellä. Jos elokuvan laittaisikin jonkin reippaammalla otteella rykäistyn lännenseikkailun rinnalle, niin melkoisen löysältä ja puhdittomaltakin yritykseltä Frenchie King näyttäisi. Voi olla, että perinteisiin kohtauksiin yritetään saada uutta näkemystä, mutta kovin valjua virnettä pirteämpää yleisilmettä ei läheskään aina saada ruudulle taiottua. Esimerkiksi tavalliseen tapaan korttipöydän erimielisyyksistä käyntiin ryöpsähtävä saluunarähinä lopahtaa jo alkuunsa, eikä siitä juuri minkäänlaista huvitusta ehdi katsomon puolelle livahtamaan. Muutenkin tulee mieleen, ettei ihan hurjan korkealle ole tahdottu rimaa asettaa, vaan paikoin tuntuu riittävän, että kunhan yli pystyy jotenkin hoippumaan, niin hyvin riittää sekin suoritus, josta esimerkkinä viimeinen kohtaaminen Millerin sekä kumppaneiden kanssa. Jos jotakin kovempaa kahinaa näiden välille odottelee, niin elokuvan tarjoama lepsu roiskaisu lienee finaalina vähintään pieni pettymys.


Pääajatuksena ei tietenkään ole häikäistä ja hurmata katsojaa omaperäisellä otteella komedialliseen lännenelokuvaan, vaan varsinaisena vetonaulana toimii tietysti tarinan kinasteleva pääkaksikko. Voinee olettaa, että ilmestymisen aikoihin hyvinkin suositut sekä rakastetut Bardot ja Cardinale ovat vetäneet kiitettävästi väkeä teattereihin, mutta olisihan elokuvaan muutenkin sopinut hivenen enemmän panostaa, niin ei alkaisi uusinnallakaan tietty tökkivyys mieltä jäytämään. Alkuun lähinnä sanaillen uhitellaan tai muuten lyhyesti näpäytellään toista, mutta pitäähän neidot loppujen lopuksi saada toistensa kurkkuihin kiinni konkreettisestikin. Luultavasti kyseinen osuus loppuriehasta onkin juuri se pätkä, mikä monen katsojan mieleen parhaiten elokuvasta jää. Yleiseen sävyyn ei tietenkään mikään erityisen verenhimoinen revittely sopisikaan, mutta pikkuisen löysäksi tämäkin nahistelu pääsee jäämään. Kumpikaan näyttelijöistä ei tietääkseni mitään kovan tappelijan mainetta kanna, mutta kun tässä heidän kuitenkin pitäisi esittää kovapintaisia lännenlegendoja, niin siinä mielessä otteet vaikuttavat jokseenkin kömpelöiltä. No, hölmönä huvituksena kärhämöinti toki menettelee, eikä ala pipoa enempää kiristelemään. Epäilemättä tarkoituksella isommat vauriot jäävät tappelukaverille aiheuttamatta, mutta yleisön iloksi ihot saadaan nihkeiksi ja vaatteitakin revittyä sekä riepoteltua...


Kummallekaan päätähdelle lännenelokuva ei lajina ollut entuudestaan vieras. Aiemmista teoksista esimerkkinä voisi Cardinalen osalta mainita vaikkapa Sergio Leonen mestariteoksen Once Upon a Time in the West vuodelta 1968, jossa hänellä on merkittävä rooli. Jos kyseinen elokuva on omalla listalla kaikkien aikojen parhaita sekä ikimuistoisimpia westernejä ja samalla elokuvia yleensä, niin Bardotin Shalako samalta vuodelta kuuluu unohdettavimpiin sekä keskinkertaisimpiin, mitä on tullut nähtyä. Lisäksi siinä Bardotin ja Sean Conneryn muodostama kaksikko tuntuu olevan täysin väärässä elokuvassa. Näin uusintakatselulla Frenchie King tuottaa myös samantapaisia mietteitä, eli ei Bardot erityisen luontevasti pelätyn rosvon rooliin pysty mukautumaan, vaan homma vaikuttaa jokseenkin väkinäisemmältä vertaillessa vaikkapa Cardinaleen, jolta touhu tuntuu sujuvan paljon helpommin. Siinä silmäillessä, miten Marie vaikkapa suu virneessä jahtaa karkuteillä olevaa veturia tai joukkojaan komennellessaan, tuntuu siltä, että tällainen ympäristö on hänelle paljon tutumpi paikka rellestää.

Bardotin osuuden ontuessa jossakin määrin sitä toivookin, että sisaruksille olisi annettu hiukan enemmän tilaa, sillä tämä nelikko jää muutamaa hetkeä lukuun ottamatta lähinnä kaunistamaan taustoja. Selväähän se tietysti on, että tällainen joukkio kerää helposti uusia ihailijoita, ja näyttääkin siltä, että elokuvan naiset pyörittävät miespuolisia hahmoja miten sattuu huvittamaan. Löytyyhän sellaisiakin tyyppejä, jotka tahtoisivat ajaa vapaamieliset neidot pois kylän moraalia nakertamasta, mutta eihän siitä tietysti mitään tule. Paikallinen sheriffi ei ole ilmeisesti kykenevä hallitsemaan edes hevostaan, puhumattakaan kahdesta vahvatahtoisesta neidosta, joista kumpikin kykenee pompottelemaan kaveria hyvinkin heppoisalla yrityksellä. Onneton lainvalvoja yrittääkin epätoivoisesti opiskella ranskaa ja muuten liehitellä Marieta, mutta tulokset jäävät melkoisen laihoiksi, ja hänen osansa onkin loppupuolella uudelle koirakaverilleen tokaista, ettei villi länsi ole oikea paikka miehelle. Naisenergian tarkoituksellinen korostaminen ilmenee myös siinä, että Marien veljeskerho on kohtalaisen tyhmäilevää ja tyhjäpäistä sakkia, eikä Louisen siskoille ole suurikaan vaiva hurmata näiden ajatuksia harhateille, eivätkä miekkoset lainkaan huomaa joutuvansa uhreiksi suuriin kolkkajaisiin. Siinä mielessä Frenchie King tarjoaakin pientä vaihtelua lännenelokuviin, jotka yleensä antavat naispuolisille hahmoille rajatummin tilaa, etenkin rähistelyjen suhteen. Harmi vain, etteivät ryhmien keskinäiset törmäilyt ja kinastelut aivan reippaimpaan eloon heräile.



Sanoisinkin, että huomattavasti uudempi Penélope Cruzin ja Salma Hayekin tähdittämä hurjasteleva hupailu Bandidas on viihdyttävämpää höttöviihdettä kuuman auringon alla, koska pääkaksikko kipinöi sekä yhdessä että erikseen selkeästi vetovoimaisemmin. Tarjoaahan Frenchie King lisäksi toisenlaistakin silmäniloa, jota varmaan moni ennakkoon kovasti haikailee, eli pariin otteeseen vaatetusta vähennetään ja pikkuisen vilautellaan kameralle. Kaikkiaan meno ja kuvasto pysyy kohtalaisen kilttinä, ja vaikka viileä puro neitojoukkoa kutsuukin uimaan ja ilakoimaan, niin kauas mistään reippaammasta rietastelusta jäädään. Aiemmin mainitussa päätähtien keskinäisessä viimeisessä riehassakin kuumottavasti hiukset sotkussa ja vaatteet repaleisina väännetään, mutta homma laitetaan poikki oikeastaan ennen kuin kierrokset punaisiksi nousevat. Tulipahan näitä nahisteluja sekä nokitteluja ihastellessa mieleen, että kesäiseksi hömpötykseksi voisi hyllyjen kätköistä kaivella enemmänkin Bardotin kepeitä komedioita. Aiemmin esille tullut Shalako nyt on kohtalaisen puisevaa pureksittavaa, mutta muistaakseni olen ostellut häneltä varhaisempaa tuotantoa, jossa väläytellään romanttisempaa vivahdetta kera pikkutuhman sävyn, eli siinäpä voisi hyvinkin olla kivaa höttöä suvi-iltoja ilahduttamaan...

Frenchie King ei tietenkään siihen joukkoon kuulu, että liiallinen vakavuus vaivaamaan alkaisi, mutta kuten aiemmin todettua, meno on paikoin turhan puolivaloista puuhastelua. Ilmeisesti on luotettu siihen, että kahden upean tähden palkkaaminen riittää ja kynäillään siihen ympärille jotakin tyhjänpäiväistä toimintaa. Pikkuisen enemmän olisi silti sopinut panostaa, niin tätä tykkäisi useamminkin katsella, sillä jo yhden uusinnan jälkeen jää olo, että eiköhän tämän teoksen osalta katselut tulleet valmiiksi. Eihän niihin Spencerin ja Hillin hutkintoihinkaan mitään kovin kaksisia tarinoita ole läheskään aina väsäilty, mutta jäyniin, jippoihin ja kuritustuokioihin on monesti laitettu reilusti enemmän aikaa ja vaivaa, jota katsomon puolella arvostaa ja sitä rymistelyä kepposineen palaa huomattavasti mieluummin uudelleenkin kokemaan. No, napinoista ja nurinoista huolimatta Frenchie King kuitenkin kohtalaisen kivuttomasti soljuu silmien ohi, kunhan ei hirveän korkeita odotuksia lähde ennakkoon nostattelemaan. Lännenelokuvista tulee yleisestikin melkoisesti tykkäiltyä ja senkin takin Frenchie King jää paikoin vaivaavasta väsystä ja muista nurjista puolistaan huolimatta plussalle. Voisin kuitenkin veikkailla, että jos sydän ei paahtavien tasankojen karuille maisemille ja niiden hurjasteluille sykähtele, niin kenties kannattaa kehitellä muuta katseltavaa. Bardotin ja Cardinalen ihailijat sitten tietysti erikseen, mutta kumpikin on esiintynyt huomattavasti tasokkaammissa teoksissa, eikä ainakaan minulle tulisi ensimmäisenä mieleen tätä pöhköilyä tarjota, jos heidän tuotantoonsa tahtoisi lähteä perehtymään.



Frenchie King (1971) (IMDB)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti