Joitakin sekunteja alle 80-minuuttisen hupailutuokion tömistelee vauhtiin hilpeältä vaikuttava pienempi norsu, mutta ehkei sentään täysin sirkuslinjalle villiinnytä, vaan vaihdellaan savuisempiin viihdenumeroihin. Tanssijoilla sätkät käryävät suunnitellusti esityksen pyörteissä, eli nykyinen savuttomuuden ilmapiiri ei ole vielä ehtinyt ravintoloiden happitiloja putsailemaan. Lili (Françoise Fabian) istahtaa erääseen pöytään ja hetkeä myöhemmin paikkaa pyörittävä Louis (Marcel Charvey) tulee kuulumisia vaihtamaan. Ilmeisesti Lilin kihlajaisista on tiedoteltu aamun lehdessä, josta Louis onnittelunsa esittää, vaikkakin todeten, että tuleva aviomies on tavallaan yllättävä valinta. Lili selittelee, että pari on vastaanotolla tavannut, koska mies tuli aikoinaan hänelle asiakkaaksi, jota seurasi miltei välitön rakastuminen. Psykoanalyysia tyyppi oli vailla ja uniinkin päästiin pureutumaan. Kuningasbalboan jämäkkä kuristusote öisissä kuvissa tulkittiin avioliiton kahleiksi, ja siinäpä sitä ollaan avioaikeisiin päädytty.
Aivan sattumalta Lili ei ole ruokapaikkaansa valinnut, vaan tuleva aviomies esiintyy ammatikseen lavalla laulutähtenä. Jeanille (Jean Bretonnière) onkin luvassa vapaapäiviä lauluhommista, eli yhteistä aikaa voisi olla enemmän tiedossa. Näitä suunnitelmia ei hirmuisen tarkasti lähdetä setvimään, vaan kamera rientää paikalliselle poliisiasemalle, jossa myös lomapäivät ovat ajankohtaista mietittävää. Tosin ei lainkaan niin iloisissa merkeissä, vaan erään herran anopin hautajaiset ovat lähestymässä. Riittääpä sitä etsiville toki muutakin päänvaivaa, koska jostakin on pulpahtanut väärennettyjä dollareita rahakiertoon, mitä ei lainkaan hyvänä juttuna pidetä. Väärennösongelmaan pitäisikin pikaisesti pureutua ennen kuin tilanne karkaa käsistä, ja sattuupa niin, että Louisin ravintola joutuu tarkkailun kohteeksi, sillä sinne on yksi lähde jäljitetty. Yksi epäiltykin on jo mielessä, koska Latourin (Bernard Lancret) nimi tulee tässä valossa herrojen jutuissa esille.
Kauaa ei tarvitse ihmetellä, että kukahan tämä hiukan epämääräisen maineen omaava Latour on, vaan katsojalle esitellään hänen komeita tiluksia uima-altaineen, jonka viileydestä tytär Brigitte (Brigitte Bardot) tuntuu kovasti nauttivan. Paikalla puutarhahommia tekevä kaveri taas kovin herpaantuu omissa touhuissaan seuraillen nuoren neidon pulahteluja. Koulun rehtoria pitäisi ajella tapaamaan, ja toinen vain kauhoo altaassa, minkä jälkeen Latour toteaakin tyttärensä mahdottomaksi tapaukseksi. No, liikkeelle kuitenkin päästään ja antaapa isä tyttärensä kokeilla ajeluharjoituksia, mikä ei tietenkään sähellyksittä suju ja matkanteko katkeaa ennen aiottua määränpäätä. Paljastuupa myös, että Latourilla ja Jeanilla on jonkinlainen kuvio keskenään menossa, koska iltapäivälle on sovittu tapaaminen. Poliisikin tuntuu olevan näistä koukeroista kiinnostunut ja pyrkii ravintolaan Latouria jututtamaan, mutta tämän ollessa poissa rupattelee Jeanin kanssa. Jean osaa ravintolaan soittelevalle kaverilleen vihjaista huomaamatta, ettei paikalle kannata saapua, sillä kovin utelias etsivä odottelee tivaustuokion merkeissä.
Kaksikko tapaa toisensa hieman hiljaisemmassa ympäristössä, ja vaikuttaa siltä, että herroilla tosiaan on sellaisiakin suunnitelmia, joista ei ihan jokaiselle vastaantulijalle auta lörpötellä. Latourin hämärästä menneisyydestä löytyy salakuljetusta, mikä on syy siihen, että hän on epäiltyjen kärkilistalle ponnistanut. Tyttärelleen hän kuitenkin on satuillut työskentelevänsä laivakuljetusten parissa. Toisaalta onhan siinäkin hienoinen ripaus todellisuutta mukana... Väärennettyjen dollareiden vyörytyksessä Latourilla ei silti ole osuutta, mutta syyttömyyden todistaminen onkin hankalampi homma, koska sitä seuraisi väistämättä annos vähemmän toivottua julkisuutta. Latour pohtiikin, että maine siinä menisi ja samalla tytärkin kenties potkaistaisiin pihalle oppilaitoksestaan. Asioita on kuitenkin tarkoitus selvitellä, mutta varsin vaivihkaa ja hienovaraisesti kulisseissa sen suuremmin niistä kailottamatta. Niihin puuhiin liittyen Latourilla olisi pieni tehtävä kaverilleenkin mielessä ja Jean toki lupautuu palvelukseen venymään.
Mitään erityisen vaarallista puuhaa Jeanille ei ole luvassa, vaan hänen pitäisi esiintyä Brigitten setänä ja käydä noutamassa tämä koulusta talteen ennen kuin poliisi ehtii paikalle juttelemaan. Latour itse taas aikoo matkustaa kohti Sveitsiä, jonne tyttären pitäisi aikoinaan seurata. Kesken tanssiharjoitusten Jean ilmestyy koululle, mutta ylimääräistä aikaa esitysten tarkkailuun ei ole, koska poliisi on jo jäljittänyt tyttären opiskelupaikan. Kommelluksen ja toisenkin kautta kaksikko onnistuu pakenemaan täpärästi, ja voisihan siinä sanoa, etteivät jahtaajien yläpäät välttämättä täysillä kierroksilla raksuttele, koska kaikenlaista sekoilua saadaan aikaan, vaikka napattava pari ei edes mikään kokenut rötösryhmä ole. Pakoon pitää pinkaista ja liukkaan livahduksen jälkeen Jean päättää majoittaa Brigitten tilapäisesti asuntoonsa. Jean ei ainakaan vielä ole ehtinyt muuttaa yhteen Lilin kanssa, mutta palvelija heti teräväkielisesti tahtoo näpäyttää epäilyttävästä naisseuralaisesta, jolloin pikavalheille ilmenee käyttöä. Sekaannuksia seuraa enenevissä määrin, koska seuraavana aamuna on poliisi ovella kyselemässä Latourin perään ja ennen pitkää Lilikin tulee kyläilemään. Sekään ei ole yhtään helpottamassa asioiden edistymistä, että Brigitte kehittää nopeasti ihastuksen valesetäänsä, joten pelkkään poliisilta piilotteluun ei tarvitse katsomon puolella tyytyä...
Tekstin alussa mainitsemastani lännenkomediasta kirjoitellessani en tainnut muistaa mainita, että kyseinen räiskytteleväinen kinastelu- ja kommelluskooste oli Bardotin viimeisiä näyttelyhommia elokuvissa, koska sitä seurasi enää pari teosta. Vuonna 1956 ilmestynyt Naughty Girl taas löytää paikkansa lähempää uran alkupistettä, vaikkakaan ei sentään ihan ensinäyttäytymisestä ole kyse. Valkokankaita kaunistamaan hän ilmestyi nelisen vuotta aiemmin Jean Boyerin elokuvassa Crazy for Love. Ajassa mitattuna Bardot viihtyi elokuvamaailmassa pikkuisen yli 20 vuotta, mikä kerrytti saldoksi runsaat 40 roolityötä. Alkuvaiheessa tahti oli tiheämpi, sillä ennen Brigitte Latourin osaa, oli Bardot ehtinyt esiintyä jo yli kymmenessä elokuvassa. Valitettavasti oma tuntemus on toistaiseksi pahasti aukkoista, mitä tulee Bardotin filmografiaan, joten tässä vaiheessa ei ole erityisen mielekästä yrittää edes puolitietävää summausta sen sisällään pitämistä lajeista tai laadustakaan naputella. Lisäksi omin silmin on tullut todistettua lähinnä sitä höttöisempää osastoa, joista luultavasti täälläkin turisen enemmän jossakin vaiheessa. No, onhan Bardot toki pikkuisen vakavampiakin rooleja pyrkinyt esittämään, eli olisi vähäsen vinksahtanutta yrittää käännellä asia siten, että pelkkää huttua olisi syntynyt. Melko varhain päättyneen näyttelyuransa jälkeen Bardot ei ole mitään hiljaiseloa viettänyt, vaan on esiintynyt julkisuudessa paikoin kohahduttavastikin poliittisella aktivismillaan ja eläinoikeuksien puolesta puhuessaan. No, ehkä näistä kiinnostuksen kohteista ei ole tarvetta jatkaa tässä höttöisessä yhteydessä, vaan kenties jonakin toisena kertana löytyy mielekkäämpi aasinsilta niistä jaarittelemiseen.
Joku saattaa arvioida ennakkoon vaikkapa siten, että teoksen nimi, Bardot ja 15 vuoden ikäsuositus saattaisi summautua kuumottelevaksi ja kiusivaksi tuhmailuksi, mutta väittäisinpä, että Naughty Girl on otsikostaan huolimatta kuvastoltaan kohtalaisen kilttiä katseltavaa. Lyhyttä yläosattomuutta vilahtaa jokusen sekunnin, mutta jos sattuisi vaikkapa toivomaan, että tuolloin pikkuisen päälle parikymppinen Bardot tällaista touhua ahkerasti harjoittaisi, niin sanoisinpa, että sellaisin haavein varustautunut tulee kohtalaisesti pettymään. Sitä en lähde kieltämään, etteikö Brigitte osaisi olla monin paikoin hyvinkin viekoitteleva eleissään ja sanoissaan, mutta paljastavuuden suhteen ei yllytä hirmuisesti, vaan henki on enemmän vihjailua painotteleva, enkä välttämättä lähtisi jutusteluja edes pikkutuhmien lokeroon luokittelemaan. Joka tapauksessa roisimmat revittelyt kannattanee pyrkiä etsimään aivan muista elokuvista. Kovinkaan kauas ei välttämättä tarvitse harhailla, sillä elokuvan ohjanneella Michel Boisrondilla taisi olla taipumusta sellaisenkin viihteen suuntaan. Naughty Girl oli Boisrondin ohjausdebyytti ja aikakausi vielä vähemmän villiä kuvastoa suosiva, joten siinäkin mielessä ymmärtää, että tietynlaiset...kröhöm, hassuttelutykittelyt jäivät myöhempinä aikoina väkerrettäviksi. Tosiaan korkeahko ikäsuositus voisi asetella odotuksia rohkeamman linjan suuntaan, mutta itse kirjaan tuollaisen ikäpalleron jälleen pienoisten ylilyöntien joukkoon. Vähempikin olisi kenties riittänyt ja niin edelleen. Boisrondin ja Bardotin yhteistyö jatkui toki muissakin elokuvissa, joista jokin saattaa päätyä tännekin höpöttelyjen kohteeksi.
Jos romanttiset kujeilut ja sydänten oikkuilut lopulta melko miedoksi huvitukseksi jätetään, niin siihen on kylkeen tarjoilla sekalaista sekoilua ainakin määrällisesti mukavasti. Sen uskaltaa sanoa, ettei näissä tempauksissa ja koitoksissa äly kirkkaimmillaan säkenöi, vaan vähän farssin puolelle pökkelöidään, kun laitetaan ovia pää edellä mäsäksi ja muuta yhtä loppuun asti harkittua harrastetta. Eihän tässä toki mitään raskaampaa tai muuten aivoja enemmän kuormittavaa vitsinvääntöä tietysti tullut toivottuakaan, joten antaa mennä vain ja tyhmät ideat tietysti ensimmäisinä toteutukseen. Kun järki ei paljoa päätä paina, niin siitä syntyy vaihtelevaista fyysistä säheltelyä, joka ei omaperäisyydellään aivan häikäisemään pääse, mutta monesti mukavasti hymähdyttelee otollisen väsähtäneessä olotilassa seurailevaa katsojaa. Brigitte tuntuu olevan jokseenkin onnettomuusaltis neitonen, joten palokuntaa tarvitaan paikalle ja muitakin kömmähdyksiä mukaan mahtuu. Poliisipuuhasteluun ei tunnuta tekijöiden puoleltakaan kovin vakavasti suhtautuvan, vaan etsivät jätetään ylistelemään pienten ravintoloiden tarjontaa ja höpisemään niitä näitä ihastumisten ja rakkaushairahdusten kiilaillessa edelle.
Musiikkipuoli jättää esityksineen vähäsen valjun vaikutelman. Kyllähän pirteää putkatanssahtelua ja vipellystä saadaan aikaiseksi, mutta nämä revittelyt yleensä lopahtavatkin varsin nopsaan. Eniten irrotellaan Jeanin torkahdellessa ja hortoillessa jossakin tajunnan rajamailla pitkästyttävää luentoa kärvistellessään. Näihin kohtauksiin pakkaillaan useampikin lyhyehkö musikaalijakso, mutta valitettavasti kummoiseksikaan huippukohdaksi niistä ei ole. Olematon kesto on yksi syy, mutta eivätpä laulelut ja tanssahtelut muutenkaan erityisen innostavina näyttäydy, jotta niitä tekisi mieli sen suuremmin ylistellä. Lavasteet pidetään tarkoituksella turhankin pelkistettyinä, mikä samalla miinustelee yhden elementin, jota itse musikaaleissa arvostan, eli voi asennoitua siten, ettei silmille mitään erityisen värikästä ilotulittelua suoda. Brigitte kyllä kovin viekoittelevana näissäkin näyttäytyy, varsinkin merirosvo-osiossa köysissä keinahdellessaan. Hyvistä musikaaleista helposti paljonkin tykkäilen, mutta tällä hömpötyksellä ei ole siinä mielessä paljoakaan annettavaa.
Kokonaisuutena Naughty Girl on menettelevää keskitasoista hömppäistä hassuttelua ja omatkin silmät ovat todistaneet melkoisen monia kohkauksia, joissa yhdistellään ihastusta, kohellusta ja pikkuisen tappeluakin huomattavasti hykerryttävämmäksi sekä viihdyttävämmäksi lopputulokseksi. Tosiaan loppupuolella heitellään vielä mukaan pikainen yhteisnujakointi nyrkkiremuamisineen. Kuvioihin alkaa ilmaantua lisääntyvissä määrin hämäriä heppusia kummallekin puolelle plus poliisit päälle, niin pitäähän rähinää ja kähinää kenkiä käyntiin. Jos musiikkipuoli pyritään hoitamaan lyhyellä ja ytimekkäällä tavalla, niin käsirysy joukkokasoineen on vieläkin pikaisemmin paketissa, eikä tästä tohinasta mitään mestarillisia taistelutaitonäytöksiä ole löydettävissä, vaan ennemmin kummallisella sekä löysällä läpsimisellä yritetään päästä voitolle. Bardotin tehtävä näissä kopsauttelukarkeloissa on lähinnä pyöriä jaloissa ja tulla viskotuksi sylistä toiseen. Liaaneissa heilutaan ja muutenkin yritetään pienoista kaaosta kehitellä, mutta eipä kovin riehakasta kohtaamista silti saada sytyteltyä. Lopettelu sinänsä summaileekin elokuvan yleistä menoa ja henkeä kohtalaisen hyvin, eli kyllähän sitä sattuu ja tapahtuu, mutta omaleimaisuus ja kunnolliset kierrokset vain valitettavasti jäivät paketista pois. Siksipä siis Naughty Girl on ihan kivasti paikoitellen hymyilyttävää höpsöttelyä, mutta sen vaikuttavampaa elämystä etsivien kannattaa katsella toisia teoksia kohti.
Naughty Girl (1956) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti