maanantai 5. kesäkuuta 2017

Hamsterit 2/3

"-Palatakseni vielä hiukkasen turkisliiveihin, niin sanon, että se on talvivaatetuksen rautaisannos, panssari keuhkoja ja kurkkua uhkaavia vaaroja vastaan. Kävellessä kädet heiluvat, jalat ponnistelevat ja saavat siten lämpönsä, mutta aina on vilu hiipimässä selkään ja rintaan. Ei ole kuitenkaan nähty pakkasia, jotka mahtaisivat mitään turkisliiveille!"

Kuten Hamsteri (Pentti Siimes) tuossa yläpuolella höpöttelee kiihkoisastikin turkisliivien tarpeellisuuden puolesta, niin selväähän se, ettei vielä tämän vuonna 1982 Veikko Huovisen 25 vuotta vanhemman kirjan pohjalta ruuduille päätyneen televisiosarjan ensimmäisessä osassa varastoja valmiiksi saatu. Lähinnä voinee asiaa käännellä siten, että kaksikko pääsi lähinnä hyvään alkuun, mutta varsinainen hamstraus jäikin sitten toiseen jaksoon toteutettavaksi. Hamsteri kylläkin onnistui kaupunkiarkeaan vuodeksi maaseudun rauhaan pakoon lähteneen Rurikin (Aapo Vilhunen) viekoittelemaan notkuvien hyllyjen lumoihin ja haaveilemaan tulevasta hurjasta pakkaskurimuksesta, joka kattavien varastojen turvaamana suorastaan nautiskellaan läpi ja toiveikkaan talvimielen vallitessa suunnataan katse jo pohjoisen eläjän armahtavaan kevätaurinkoon. Voinee siis sanoa, että herralla ovat mainospuheet hallussa ja toisen osan hommana olisi tarttua tuumasta toimeen, eli lähteä niitä suunnitelmia toteuttamaan. Nähtäväksi jää, riistäytyykö touhu täysin käsistä, kun tyhjät hyllyt kannetaan täyteen tarpeelliseksi laskelmoitua tavaraa...

"Keskipäivän aurinko täplittää valolla polun ja kangasvarvikon. Jokin männynrunko ruskottaa kuin vaski tuolla ylhäällä harjun laella. Tuuli on lämmin ja puhdas. Vielä kesä viipyy hetkisen, vielä aurinko lataa voimaansa vehreään sydänmaahan. Enimmät kesän linnuista tirskuvat vielä lehvistössä. Kiireinen on yhäkin muurahaisen askel. Ja tuolla mättäiden takana teeriemo ajelee poikasiaan pois Hamsterin ja Rurikin jaloista."



Töitähän se kellarien ja aittojen täyttäminen vaatii, eikä silkalla tunnelmoinnilla tai levottomilla säilykeunisteluilla pitkälle pötkitä, ja alkava syksy varmistelee, että ainakin ripaus ripeyttä tarvittaisiin myös. Avainkysymyksissä arpominen ja jatkuva jahkailu voisi hyvinkin johtaa kesken kovimpien pakkasten hiipuviin talvivarastoihin, ja siinäpä sitä oltaisiin julman luonnon armoilla vailla eväitä. Rurik voikin kiitellä onneaan, että hänelle on siunaantunut oiva apuri, jolta tietotaitoa löytyy roppakaupalla hamstraukseen. Ostoslistoja on pähkäilty kauan ja hartaasti, mutta alkaapa paketti vähitellen olla kasassa, eli pitäisi ottaa jalat alle ja taskuun riittävästi käteistä hyvien kauppojen takaamiseksi. Hamsterilla sattuukin jo olemaan mielessään muutama hyvä kontakti ja muutenkin mies vaikuttaa pureutuneen täysin asian ytimeen muun maailman hiipuessa taustalle mieltä häiriköimästä, koska pitää tosissaan paneutua vuoden ankarimpien kuukausien selättämiseen. Esimerkiksi se koko kylmän kauden kattava riittävä lämmityskin vaatii kovaa aivotyötä pähkäilyineen sekä laskelmineen, kuten Huovinen kirjan puolella halkopinojen tarpeellista määrää pohtii:

"-Polttopuumäärä kytkeytyy talven ankaruuteen, sanoo Hamsteri. -Mutta jos ennusmerkit eivät petä, on odotettavissa tuikea talvi. Voihan olla, ettei pakkanen kuukausimääriin juuri pistäydy lauhemmalla puolella kolmeakymmentä tai sanotaan nyt kolmeakymmentäviittä astetta. Kylmyys hiipii permantolaudoituksen alle, se menee seiniin, nurkkiin, en tiedä minne. Naulojen päät ovat kuurassa ja lauantaimakkara jäätyy ruokakomerossa. Rurik, en puhu vielä koivuhaloista, vaan hongista. Arvioni häilähtelee tuossa kymmenen, viidentoista metrin seutuvilla."

"-Niin, ainainen tuli palaa yleensä keskuslämmityskattiloiden alla neljän armottomimman talvikuukauden aikana, sanoo Hamsteri. -Kerkeästi nakkelee Rurik halkoja tulipesään, juoksee kuulostelemaan yläkertaan, että onko täällä lämmintä, ja palaa sitten kellariin lisäämään roihua. No, mitä kummaa, jos helmikuun puolessa välissä havaitseekin kauhukseen, että viimeiset halkomurenet on kopisteltu kattilan alle! En voi ilman säälin tunnetta kuvitella sitä. Vältä murhenäytelmä, hyvä Rurik, ja hanki kuusikymmentä metriä helisevää koivupuuta! En muuten sanoisi, mutta lapset, lastesi tähden!"



Pääpiirteisesti tutkittuna marssijärjestys varastoinnin järjestelyssä on sekä kirjan että sarjan puolella sama, eli ensin hoidetaan perusruokapuolta kuntoon kasvisten sekä lihan muodossa, jonka jälkeen lähdetään tekemään kauppoja mittatilaustyönä tehtävistä lämpöisistä talvivaatteista ja pitäähän niistä polttopuistakin tietenkin ajoissa sopia. Aivan noin vain sopuisasti Hamsterin mahtavaa listaa ei lähdetä täyttämään, vaan vääntö Tellun (Kirsti Kemppainen) kanssa on hyvää vauhtia kiihtymässä kimpaantumista kohti, koska näkemykset tarvikemäärien suhteen ovat melkoisen kaukana toisistaan ja Hamsterin ehdottamat kilot vaikuttavat taloutta pyörittävän Tellun mielestä kohtalaisen käsittämättömiltä. Kiistelyistä huolimatta ostohaluinen parivaljakko pääsee lopulta reissuunsa elintarvikehankintojaan tekemään, mutta kun Tellu jää mielipiteineen kotimökkiin, niin Hamsterille näyttäisi olevan hyvinkin helppo homma höpötellen vakuuttaa Rurikia varustautumaan kunnolla kurimukseen. Niinpä hyvät kaupat vain paisuvat ja mukaan saattaa ujuttautua aivan suunnittelemattomiakin hankintoja perustarvikkeiden ulkopuolelta. Toisaalta, kyllähän vaikkapa mukavalle ja maailmankaikkeuden saloja hartaasti mietiskelevälle hauvalle aina paikkansa pirtissä on...

"-Se on viisas ja mietiskelee kaikenlaisia asioita aikansa kuluksi. Opettakaa sille aakkoset, niin jouluna se jo lukee sujuvasti ainakin poikien kirjoja! Antakaa sille shakkilauta eteen ja jo neljännellä siirrolla huomaatte olevanne häviöllä. Näettehän sen otsan?
Sekä Hamsteri että Rurik näkevät selvästi, että tuo koira on paljon mietiskellyt asioita."


Tosiaan tämä keskimmäinen kolmannes tarinasta tuo sekä kirjassa että sarjaversiossa suunnittelun ja haaveilun tilalle touhukkaampaa tekemistä, vaan enpä itse osaa sitä minään automaattisena parannuksena pitää, vaikka toimeliaisuus selvästi lisääntyykin. Samalla sarjan hahmoporukka kasvaa huomattavastikin, koska useammassa paikassa käydään tarvikkeista neuvottelemassa ja kauppoja sopimassa, mutta eipä heistä oikein yksikään mikään ikimuistoinen persoonallisuus ole, ja parhaat höpöttelyt käydään edelleen mielestäni Hamsterin ja Rurikin välillä. No, sen verran voinee joustaa, että erakkomaisempaa elelyä syvemmällä puiden suojassa viettävä metsästäjä vaikuttaa omanlaiseltaan vipeltäjältä, joka ei ainakaan turinoissaan ole vähätteleväisyyteen taipuvainen, vaan jutut paisuvat melkoisiksi sankaroinneiksi. Etenkin kirjan puolella miekkonen pääsee väläyttelemään vilkasta mielikuvitustaan runsaammin kahdeksaan metriin venähtäneine lumikinoksineen, kun taas elävien kuvien osastolla kyseistä vierailua onkin typistettu. Tulipa katsellessa myös mieleen, että näitä puheita olisi voitu lähteä jossakin määrin kenties kuvittamaankin, vaikka voihan olla, ettei villeimpiin ja huuruisimpiin juttuihin tekijöiden rahkeet olisi lopulta riittäneet. Esimerkiksi voisi hyvinkin kaivella kaverin kertoman hurjan ja hurmeisen karhukoitoksen:

"Muistanpa kerran nuoruudessani, kun olin tuolla pohjoisessa, silloin minulla oli hieman onneakin. Eräänä aamuna ajelin hevosella tunturin alla ja pian huomasin, miten kinoksesta nousi sakea hengityshuuru. Ahaa, karhunpesä, tuumailin minä! Mutta kivääri oli jäänyt taloon. No, yhtäkaikki, olihan minulla puukko, enkä tuossa liioin siekaillut, vaan sukelsin pää edellä karhunpesään. Kolme lujaa puukoniskua, ja siinä vuodatti hurmettaan kolme komeaa mesikämmentä. Kuinka lienenkään siinä taistelun tuoksinnassa iskenyt pesän seinään, mutta joka tapauksessa se murtui. En ole ennen kummempaa nähnyt, sillä seinän takana oli toinen karhunpesä. Kas vain, tuumailin, ja loikkasin sisään. Summamutikassa jakelin iskuja puukollani ja sain vielä kolme karhua. Näistä suurin painoi kolmesataa kiloa. No, minä nostelin karhut rekeen ja ajelin pois poikkeensa kotiin tunturin alta. Ajattelin että sattuuhan näitä, kun kerran on sattuakseen."



Sarjassa tosiaan harvakseltaan harrastellaan näihin mielikuvituksen tuotoksiin kurkistelua, mutta sanoisin, ettei niissä hetkosissa pääsääntöisesti ole suurempaa syytä hehkutuksille. Hauskimmat huvitukset ja muut hymyilytykset löytyvätkin siis höpöttelyistä, eikä niinkään niistä lyhyistä ja lennokkaista kuvitelmista, joissa toki oma pieni viihteensä toki on. Kaveruksilla tietenkin on paljon patikoitavaa ja hurja hankintaurakka hommana, mutta kiireistä huolimatta Hamsterin sanainen arkku kyllä säännöllisesti aarteitaan sekä lukijoille että katsojille suo, ja hän pääsee osoittamaan asiantuntemustaan monenkin seikan suhteen. Siinä on Rurik hämmästyneen kunnioituksen hartaassa tilassa, kun reissukaveri kertoo parhaiden polttopuiden salat, innostaa koko perheen syksyiseen marjapuuhasteluun säilöntöineen ja vieläpä tietää kertoa kattavat taustatiedot mitä mahtavimpien pullonhenkien viehätyksistä ja voimista kirpeän kylminä pakkaspäivinä. Unohtamatta tietenkään oikeaoppisen hauvaruokinnan perusteita ja syntyjä syviä niistä näistä ja vähän noistakin, eli tietoa ja tarinaa kyllä tarjoillaan kitsastelematta, mikä osaltaan takaa, ettei hymy vallan hirmuisen pitkiksi pätkiksi pääse katsomossakaan hyytymään...ja siinä samalla ystävyyskin vähitellen syvenee molemminpuoleisen arvostuksen kasvaessa.

"-Rurik, koirasi saa kalsiumia, magnesiumia ja vitamiineja riittävästi. Sen silmät loistavat ilosta, kun kapistelet tätä herkkua koiran kuppiin vanhalla lusikalla tai puutikulla. Olet Luppakorvan epäjumala ensimmäisen purkin loputtua! Toisen purkin puolivälissä Luppakorva tekee sinusta uskottunsa ja kertoo surullisesta ensirakkaudestaan. Mikään ei voi enää horjuttaa keskinäistä luottamustanne. Kuljette käsi kädessä kohti elämän iltaruskoa, sinä ja Luppakorva!
-Me uskomme toisillemme kaikki huolemme, kuiskaa Rurik liikuttuneena. -Ja kun talvimyrskyt käyvät majamme yli, tuntee Luppakorvakin elämänsä turvatuksi.
-Kaunista on elämä, sanoo Hamsteri. -Suurta on toiveikas talvimieli. Neiti, nyt haluaisimme hedelmäsäilykkeitä."



Päähahmoissakin alkaa olla selkeää muutosta havaittavissa, kun haahuillen aikaansa hukaillut Rurik on löytänyt uuden harrastuksen, johon intohimoisesti suhtautuu ja heittäytyy kiiltävien purkkien pauloihin. Siinähän sitä on tekevälle ja toimeliaalle tyypille hommaa, kun pitää kellarin hyllyt täyttää ja luoda tilannetta seuraamaan tarkka kirjanpitojärjestelmä. Jossakin taustalla orasteleva täydellisyyden tavoittelu jo kärkkyy tilaisuuttaan, ja niinpä harrastelusta on huvitus häipymässä ja välitkin vähän kiristyvät, kun hetken verran näyttää siltä, ettei varastoja sovi verotella ennen talvea ja yksi hillopurkki lasten herkuteltavaksi vaikuttaa ihan liikaa pyydetyltä. No, onneksi järki silloin tällöin näitä taistoja vie ja Rurik pääsee taas Hamsterin kanssa ostoskeskuksen lukemattomien hyllyjen väliin himohamstrailua huumaisissa puuskissa toteuttamaan, koska aivan kaikkea hyvää ei voi lähialueen tuottajilta tilailla. Pelkkään paikallistarjontaan turvautumalla jäisivät eksoottiset hedelmätölkit ja toiveikasta talvimieltä nostattelevat väkevät kulauteltavat muiden nautittaviksi. Kysymys viinoista onkin siinä määrin arka, että jää ihan viimeisten ratkottavien joukkoon, ja onhan siinä Rurikin rohkeus pettää pahemman kerran kaupan portilla. Onneksi Hamsteri kuitenkin pelastaa tilanteen kyselemällä, mitä sitten, jos talvella joku onneton eksyy kuoleman kieliin paleltuneena ovelle pyytämään lämmikettä kurkkuunsa. Eihän näitä mahdollisia poloisia voi tietenkään auttamatta jättää, joten hyvin mielin hieman kosteita salakauppoja hierotaan ja kellariin kanniskellaan mahtava rykelmä pulloja, joita tunnelmallisessa lyhtyvalossa myhäillen ihastellaan.

"Hamsteri auttaa Rurikia kantamaan tarvikkeita kellariin. Kahdelle pitkälle hyllylle kertyykin mainio rivistö. Liikuttuneina he ihailevat työnsä tuloksia. Ei tarvita nyt sanoja. Katse vain työtoverin silmiin, ja he ymmärtävät. Suuren hetken tunnelma ympäröi heidät kuin auringon punaama utu. Sen voi tuntea, sitä voi melkein käsin kosketella. Kellarissa on kotoisaa. Lantut ja porkkanat tuoksuvat. Niistä saa lanttu- ja porkkanalaatikkoa! Perunat ovat tallessa laarin sisällä. Marjapurkit ovat kuin vitamiiniakkuja. Ja miten kauniisti loistavatkaan nuo uudet säilykepurkit!"

"On jo sinänsä suuri ilo tuntea omistavansa toistakymmentä pullonhenkeä. Katsohan, iskemällä lopullisesti korkki tällaiseen pulloon sinne on suljettu kokonaisen seutukunnan persoonallinen luonnonlämpö: maaperän muodot, kasvustojen rehevyys, tuulten lento ja auringon lempeys. Joka tipassa on historiaa ja kansatiedettä. On kansannousuja ja kukoistusaikoja. Noihin päilyviin pintoihin kuvastuvat linnat, holvit, vehreät rinteet ja turpeen katkera savu."



Ehkä niitä viimeisiä viilauksia vaille saadaan varastot toisen jakson päätteeksi kuntoon ja onhan niiden eteen niin runsaasti aivotyötä ja aherrusta nähty, että kaverusten sopii toki istahtaa tunnelmoimaan työnsä tuloksia. Kolmas osa sitten näyttää, miten kovaan testiin tuikea ja ankara talvi kellarit ja kaapit herkkuineen lopulta laittaa. Liekö luvassa hyistä värjöttelyä ja vatsaa kurisuttelevaa nälkäkurimusta, vai voiko Rurik perheineen leppoisasti loikoillen nautiskella läpi kylmimpienkin pakkaspäivien runsaiden ruokavarastojen ja polttopuupinojen turvaamina? Epäilen, ettei tarvitse mistään säälimättömästä selviytymiskamppailusta naputella, eli eiköhän sieltä vähän kepeämpää koitosta ole luvassa... Sopii silti muistutella siitäkin, ettei Hamsterit etenkään kirjana ole mitään pelkkää hupiveikkojen höttöistä hassuttelua. Sivuilta löytyy toisenlaisia mielialoja tavoittelevia pätkiä tunnelmoitavaksi, ja näitä osuuksia on ollut hankalaa sovitella mukaan sarjaan, mistä johtuen edelleen miellän Huovisen kirjan antoisammaksi elämykseksi. Mukavaa makusteltavaa onkin jälleen alkuperäisteoksen kappaleista reilusti runsaammin löydettävissä ja paikoin hupaisamman höpöttelyn lomaan on livautettu pidempääkin pätkää haikeaa kauneutta herkisteltäväksi, mihin on mielestäni oiva paikka päätellä turinat tältä kerralta:

"Syksy! Voi sinua, syksy! Jonakin päivänä riemastutat meitä värikkäällä kauneudellasi, ja seuraavana iltana jo teet mielen apeaksi ja peität kaiken hämäräviitallasi. Taistelet aikasi kesän kanssa, leikittelet, annat sille vähän toivoa, kunnes viimein tempaat sen kolkkoon syliisi ja viet sen mennessäsi yli järvien ja sateen piiskaamien hakamaiden, yli kellahtavien lehtimetsien yhä kauemmas tuonne, jossa vuolasta sadetta jo seuraavat lumikuurot ja pilvien matala lento.
Eikö voidakin puhua iloisesta syksystä ja sen vastapainona tuhruisesta lokakuusta. Sillä iloinen ja villi on tuo aika syyskuun alusta ohi kuukauden puolivälin. Taivaan selkeydessä ei ole toivomisen varaa ensimmäisinä pakkasaamuina. Kaikkinaiset reippaat äänet täyttävät ilman: puimakoneet jyskävät, lapset huutavat koulujen pihoilla, meijeri kaiuttaa oman tahdikkaan laulunsa kauas yli tyynien vesien ja tuolla saaren varjossa vie tukkilaiva viimeistä lauttaa. Koivut ja kukkuloiden haapapuut räiskyvät, suorastaan leimuavat taivaan sinessä ja miten komea onkaan lehtikuusen keltainen soihtu iltapäivän auringossa. Iltataivaan ruskot hämmästyttävät, ja vesi on kirkkaampaa kuin milloinkaan. Kurkia suurissa parvissa kylien ja kaupunkien yllä, nuoria kurkia, leveitä siipiä, ylhäistä matkantekoa kohti lempeämpiä seutuja.
Kunnes sitten tulevat hautovat sateet järvien salmista itätuulen tuomina. Kohta lehdet riisutaan, pian kaikki koreus repäistään pois. Viheltävä pyy nousee leppään, vilkuilee usvaan ja häilähtää kiireisin siivin puun alle. Hopeakuplat karhunsammalissa kiiltävät veden alta. Vanha vene kivikkorannalla, vettynyt ajopuu ja lahonnut verkonaina hiekkasärkällä... Tuulee. Pakastaa. Sataa. Harsuja, läpinäkyviä koivunlatvoja vaaran laella, takana harmaa pilvitaivas. Sorsat kaukana järvellä, lähtöpuuhissa nekin.
Ylitse suuren suon kiitää yksinäinen metsälintu, loittonee ja kaartaa tuonne kauas, jonne maat laskeutuvat ja jossa pilviverhon alla, taivaanrannalla nähdään painuvan päivän riutuva keltajuova. Ehkäpä siellä, oudon maiseman länsirinteellä on unohdettu niitty, leppiä, luhistunut lato ja metsään sammuva polku. Sinnekö pakeni syksyn kaunis lintu vai lammen rannalle vaaran katveeseen? Sielläkö kuuntelet ensi lumet, varvun alla, pää siiven suojassa?"



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti