Itsehän tutustuin näihin vähän vallattomiin vipeltäjiin vajaa vuosi sitten, kun viime syyskuun loppupuolella seitsemään osaan venähtäneen elokuvasarjan ensimmäisestä osasta pikkuisen puhelin. No, sinänsä ihan kiva kertakatseltava Air Buddies ei mitään lähtemätöntä lumousta langetellut, eikä ainakaan vielä ole tarvinnut mahdollisia kertailuja päässä pyöritellä, mutta eipä se mitään allergiaakaan aiheutellut. Vaikka kyseessä onkin tavallaan oma elokuvasarjansa, niin olettaisin, että se yhdistyy varsin vahvasti vuonna 1997 elokuvalla Air Bud käynnistyneeseen koirasaagaan, mutta ehkäpä tämän tekstin puitteissa pentuporukan vanhempien metkut ja matkat jätetään rauhaan. Edellisen lokakuun puolella talvisten näkymien saapumista jouduttelin lähtemällä loputtomien lumikenttien seikkailuja sekä kisailuja kokemaan samaisessa seurassa, ja olihan Snow Buddies pennuillekin ensimmäinen kaukomatka tutun ja turvallisen kotikaupungin ulkopuolelle sekä tietysti elokuvasarjassa järjestyksessä toinen teos. Ehkäpä maisemavaihdoksesta tai muuten pirteämmästä menosta johtuen tykkäilinkin jatkosta selvästi ensimmäistä enemmän, vaikka eihän sekään mikään hauvahömpötysten merkkiteos mielestäni ollut.
Kolmattakaan koitosta en malttanut hirmuisen pitkää aikaa vartoilla, koska joulumaahan osittain sijoittuva seikkailu oli tietenkin luontevaa vilkaista näiden juttujen ollessa ajankohtaisia. Santa Buddies yhdisteli pentujengin puuhia samojen tekijöiden myöhemmin kuvaamiin Santa Paws -elokuviin (The Search for Santa Paws ja Santa Paws 2: The Santa Pups). Joulukoirailut jäivät kuitenkin ainakin toistaiseksi näihin kolmeen, enkä näkisi, että sitä samaa luuta olisi pakottavaa tarvetta enää lähteä lisää jäytämään, vaan eiköhän ne legendat ja huolet jouluhengen tärvelemisestä jo tullut käsiteltyä noissa riittävän kattavasti. Joka tapauksessa myönnän näistäkin kohtalaisesti tykkäilleeni, vaikka jokaisesta osasta halutessaan saisikin varmaan aikaiseksi melkoisen puute- ja mäkätyslistan, mutta eivät nämä joulukauden hauvailut onneksi sellaisia ankeuspurkauksia näppäimistöltä kirvoitelleet, vaan aika kului mukavissa merkeissä ja kaipa sitä lämminhenkisyyttäkin pari ripausta saatiin sekaan.
Joulumaiden taikamaiset ihmeellisyydet sekä Alaskan hyytävät lumimyräkät olisi nyt kuitenkin tarkoituksena vaihdella aivan toisenlaisiin maisemiin ja siitä jo ensimmäiset kuvat antavatkin esimakua, sillä hiekkadyynejä levittäytyy kilometrikaupalla silmien eteen, eikä vilu ole huolista suurimpia, kun taivaalla möllöttelevä kultainen aurinko ennemmin tahtoo porotella olosuhteet paahteen puolelle. Jostakin hiekkamassojen keskeltä löytyy linnakemainen pieni asutuskeskittymä, jossa torielämä ainakin vaikuttaa vilkkaalta vilinältä, ja touhuileepa siellä muiden seassa veijarimainen apina. Nimeltään tämä kujeileva kaveri on Babi ja hetkosta myöhemmin hän pääsee kertoilemaan sukulaispojalleen Babulle huikeita taruja ajoilta menneiltä, ja tokihan toinen niitä mieluusti kuuntelee, ja kaipa nämä jutut katsomon puolellakin pikkuisen kiinnostavat.
Selvästi erilaiset kimaltavan kultaiset aarteet vetävät Babia puoleensa ja nuorempi oppipoika taas kovin tahtoisi kuulla erinomaisista seikkailuista, jollainen taitaa tarinavarastosta löytyäkin. Nimittäin Babi on onnistunut vähän enemmänkin kuin vain sivusta seurailemaan sellaista, sillä aikoinaan hän on päässyt kuuluisaa pentujengiä auttelemaan pulasta...vai mitenköhän asia mahtoi ollakaan? Jotta päästäisiin tarinan varsinaisille juurille, niin pitäisi pinkaista vuosituhansia taaksepäin legendojen lähteille, mutta Babi kelailee kalenteria vain sellaiset neljä vuosikymmentä taaksepäin, jolloin tunnettu seikkailija ja aarteenetsijä Thomas Howard oli hauva-apurinsa Diggerin kanssa arvoesineen jäljillä. Tähtäimessä oli himoittu Kleokatin kätkö ja vainukin alkoi jo olla varsin vahva, mutta kävipä kuitenkin niin, että vuodet vierivät ja siinä samalla suunnitelmat muuttuivat ennen lopullista läpimurtoa.
Thomas (Richard Riehle) vähitellen ikääntyi ja päätyi asustelemaan Fernfieldiin, jonne hän perusti museon ja sukukin jatkui, koska kuviin löydetään Thomasin lapsenlapsi Pete (Mason Cook). Myös Diggerille aikoinaan jälkikasvua ilmestyi, sillä sattuupa olemaan niin, että hän oli pentujengin isoisä. Tässä koitoksessa ei kuitenkaan ole päätarkoituksena setviä sukupuiden suuria saloja tai muutenkaan perhesuhteita perinpohjaisesti penkoa, joten tekijöillä on tarvetta laittaa pikaisesti seuraavaa aarrejahtia käyntiin, eli pitää saada uusi sysäys, joka palauttaisi kipinän Kleokatin mysteerin suhteen ja sellainen toki saadaan. Vaikka Thomas olisikin jo luopunut tästä haudatun aarteen haaveesta, niin joillakin polte sen löytämiseksi kuumottelee voimakkaammin, ja niinpä päivänä eräänä Philip Wellington (Edward Herrmann) astelee museon toimistoon ehdotuksensa kanssa.
Philip on itse löytänyt parhaana johtolankana toimivan esineen puolikkaan ja toinen puolisko on ollut vuosikymmeniä Thomasin hallussa. Nämä yhdistämällä ja Thomasin asiantuntemuksen avulla mahdollisuudet päämäärän saavuttamiseen tietenkin moninkertaistuisivat, ja taitaapa tämä Thomasiakin kiehtoa. Tarjouksena on yhteinen matka Egyptiin ja myös Pete on erittäin tervetullut reissukaveriksi aarreseikkailua kokemaan, mutta pentujengi pitäisi kuitenkin jättää kotiin, koska Philipin lemmikkikisu Ubasti taitaa olla vähän koiraherkkä tapaus. No, Kleokatin legenda tavallaan liittyy hyvinkin kiinteästi kissojen ja koirien ikiaikaiseen kinasteluun ja asemaan ihmisten maailmassa, sillä etsinnän kohteena olevalla korulla pystyisi muuttamaan näitäkin järjestyksiä. Ubastilla saattaakin olla kiero suunnitelma käyttää näitä taikavoimia hyväkseen ja työntää koirakunta lopulliseen epäsuosioon.
Tulevien hylkiöiden asema ei tietenkään nuoria sekä urheita hauveleita niinkään innosta ja tarkoittaapa se samalla, että pentujen pitää vaivihkaa livahtaa mukaan matkaan estämään näitä pahuuden puuhasteluja ja auttelemaan ystäviään. Tälläkin kerralla kilometrit taitetaan lentokoneen lastiruumassa ja paljonkin turistiluokkaa räjähdysherkemmässä tilassa pötkötellen dynamiittipötkylöiden päällä. Posahdusvaara ei ole ainoa edessä odotteleva haaste, sillä armoton aurinko epäilemättä laittaa paksuturkkiset kaverukset koetukselle ja voinee olettaa, että vastassa on hurjan hikoiluttavia hetkiä, jolloin Alaskassa hytistyt pakkaset ovat viilentävä muisto vain. Ennen pitkää tiet risteävät Babin kanssa, kun tulee vähän erimielisyyttä siitä, missä kohdin vedellään rajoja lainojen ja näpistysten välille. Kaipa siinä samalla jonkinasteista kaveruuttakin ollaan alulle laittamassa ja hetkistä myöhemmin joukkoon liittyy nuori kameli Cammy, joka on vastentahtoisesti äidistään erotettu. Näin saadaan perusviisikkoa kasvatettua seitsemään seikkailijaan ja pitäisi vähitellen kirmata kunnolla aarteiden perään ja tietysti auttamaan Peteä ja Thomasia ennen kuin on liian myöhäistä...
Kovinkaan kummoisia kykyjä ennustamiseen ei vaadita, että pystyy tämän koitoksen kiemuroita hyvissä ajoin arvailemaan. Onhan se jo aiemmin nähdyistä osista tullut ilmi, että ohjaaja-kirjoittaja Robert Vince ei ihan hirmuisesti ole uuden ja ihmeellisen perään, vaan melkoisen tuttuun ja turvalliseen menoon näissä seikkailuissa luottaa. Osittain varmaan on kyse siitä, että nuorimmillekin lapsikatsojille tahdotaan tarjoilla selkeää menoa, joka etenee vauhdikkaasti jännät paikat sekä hassut huvitukset esitellen. Olisikin hiukkasen hölmöä lähteä vaatimaan historiallisissa yksityiskohdissa jumittelevaa tai monimutkaisia juonikyhäelmiä kasailevaa tarinaa, mutta eipä myöskään tee mieli päästää kynäilystä vastaavia kirjoittajia ihan noin vain, sillä jälleen on pikkuisen laiskuutta ja laimeutta havaittavissa käänteiden sekä kommellusten suhteen.
Varsinaisena tarkoituksena ei ole aloitella valitusvyörytystä kliseiden kimpuista, mutta enpä yhtään ihmettelisi, jos joku kokisi katsellessa tympäisevän tuokion tai toisenkin, kun sävelet ovat hieman turhankin selkeät, hahmot hitusen stereotyyppisiä ja Egyptin mystisemmät vivahteet vaikuttavat enemmän halpatoritavaralta kuin harvinaisuuksilta. Oikeastaan jo nuoremman Thomasin ja Diggerin alkukohtaus temppelin uumenissa viestittelee, ettei muilta lainailua ole lähdetty karttelemaan, sillä seinät seikkailijoiden niskaan romahduttava avaus saattaa tuoda mieleen elokuvamaailman erään tunnetumman aarrejahtaajan koitokset. No, Treasure Buddies on kuitenkin kohtalaisesti nuoremmalle ylöisölle suunnattu, joten vauhdin ja vaaran asteita ei tietenkään kohotella samalle tasolle, eli piinaavin jännitys ja ankarien ansojen karut jälkiseuraamukset pitkälti nipsitään pois kuvista. Oikeastaan erään onnettoman kätyrin kohtalokas harha-askel pääsi jopa yllättämään muuten kiltin menon keskellä, vaikkakin toki turmion hetket jätetään kuvien ulkopuolelle.
Jos klikkailee itsensä IMDB:n puolelle, niin tällä hetkellä elokuvan keräilemä pistekeskiarvo on sellaiset 4,7/10, mikä tarkoittanee monen summailevan nämä menot ja melskeet melkoiseksi surkeudeksi. Itse en kuitenkaan näe aihetta lähteä lyttäämään pentujen aarrepuuhasteluja kamalaksi kuonaksi, joka olisi syytä haudata jonnekin Saharan hiekkoihin ikiajoiksi, vaan ennemmin se on sellaista odotuksia vastaavaa kohtalaisen kivaa perheviihdykettä. Ehkeivät ne kaverusten vitsinmurjaisut niin hulvattoman hauskaa hupia edelleenkään ole tai yleensäkään kunnolla sovi hauvojen suihin, mutta eipä toisaalta käy rasittamaankaan ja mieleen kyllä muistuu moniakin muita koko perheen koitoksia, jotka ovat käyneet hermoille huomattavasti rankemmin. Voihan lempeämpi suhtautuminen johtua etenevän kesän jokseenkin laiskasta katselutahdista, jolloin keskinkertaisemmatkin viritelmät saattavat näyttää pikkuisen paremmilta, mutta eihän se sinänsä haittaa, koska harmittomaksi kesähuviksi Treasure Buddies tulikin napattua. Lisäksi luulisin, että sekin auttaa paljon, ettei tässä elokuvasarjassa mielestäni liiallisesti kallistuta äänekkään älämölöhuumorin puoleen. Omalla kohdalla meno muuttuu usein melko nopsasti vastenmieliseksi, jos tuntuu siltä, että joku on keksinut huutamisen ja jatkuvan remuamisen olevan itsessään hauskaa. Onneksi Buddies-elokuvat eivät niinkään siihen raastavaan riekkumiseen panosta ja moninkertaisesti mieluummin omat korvat ottavat vastaan niitä vähän vaisumpiakin vitsejä kuin väsähtäneen väkinäistä älyttömyyttä.
Muutakin potentiaalista valitettavaa tietysti olisi, mutta eivät nämäkään puutteet ja kauneusvirheet hirmuisia paasaushaluja nostattele. Lisäksi elokuvasarjan aiemmat osat ovat tavallaan totuttaneet silmät vähän muovisiin ja tönkköihin tehosteisiin ja halpaan visuaaliseen ilmeeseen yleensäkin. No, kun nyt kuitenkin seikkaillaan höpöttelevien hauvojen muutenkin satumaisessa maailmassa muinaisten aikojen myyttien perässä, niin ehkei todellisuutta orjallisesti toistava ulkokuori ole huolista suurimpia. Kuitenkin se vähäsen viehätystä vauhtihurjastelusta vie, kun tehosteissa taso ei kovin korkealle nouse. Tästä toimikoon hyvänä esimerkkinä loppupuolelta löytyvät jahtijaksot kissa-armeijan kera, koska tämän porukan herääminen henkiin on vähän niin ja näin. Vähemmän liikettä sisällään pitävissä kohtauksissa ote pitää paremmin, eikä ole isompaa tarvetta lähteä yksittäisistä kuvista motkottelemaan. Oikeastaan sanoisin mieluummin, että nääntymyksen partaalla olevien poloisten rankka aavikkovaellus sisältää ihan nättiäkin näkymää noin karumman kauneuden kulmasta tutkittuna. Enpä siis menisi miksikään mahalaskuksi tuomitsemaan elokuvaa tälläkään osa-alueelta. Mielestäni silti Snow Buddies lumisine maisemineen ja Santa Buddies joulumaailmoineen ovat ainakin hitusen isompi ilo silmille, mutta aavikkoreissun näen kuitenkin mukavana vaihteluna joukkoon.
Ennalta-arvattavasta etenemisestä ja vähän kulahtaneista koitoksista huolimatta taival halki auringon käristämän aavikon ja perillä odotteleva ansoitettu temppeli tarjoavat lajissaan keskisarjan kilttiä seikkailuhömppää. Jälleen on mukava huomata, että hauvaporukka saa runsaasti ruutuaikaa, eikä heitä tuupata sivuun ja keskitytä seurailemaan ihmisystäväisten jaarituksia. Luulisin, että pienemmät katselijat vieläpä saavat persoonallisten pentujen kepeistä metkuista ja huulenheitosta enemmän iloa irti, ja onhan näiden seurailu hiukkasen iäkkäämmällekin sohvanököttelijälle ihan kelvollista vaihtelua, vaikka koiruleiden kuittailu pikkuisen puhditonta olisikin. Harmitonta on hauvojen höpöttely, eikä jutustelua ole lähdetty oikeastaan edes vihjailevilla kaksimielisyyksillä hivuttamaan roisimpaan suuntaan.
Treasure Buddies onkin noin kokonaisuutena selvästi tahdottukin pitää myös nuorelle yleisölle sopivana, sillä satunnaiset luurangot ja käärmeiden kohtaamiset toteutetaan melko lyhyinä välähdyksinä, ja näiden kotvasten pelottavuutta ei todellakaan ole lähdetty maksimoimaan. Varsinaisesta väkivallasta ei oikein voi puhua, vaikka jahtia harrastellaan ja pienimuotoista kamppailuakin saadaan aikaan, joten siinäkin mielessä melko puhtoista seikkailuviihdettä elokuva edustaa. Onneksi pitkälle polulle mahtuu kuitenkin vaihtelevasti haasteita seikkailijoiden voitettaviksi, mikä ehkäisee tylsistymistä. Välillä pitää nousta taivaille tuulahdusten avulla kilometrejä taittamaan, tuokiona toisena armoton hiekkamyräkkä räyhää päin kuonoja ja siihen vielä pyramidin pulmat päälle tiukkoine testeineen. Kaikkiaan siis ihan kohtalainen koitos, vaikka välillä mystiikka ja eksotiikka vaikuttaakin pahasti irralliselta ja ideaköyhältäkin. Nyt olisi siis katseltuna ja kommentoituna ne elokuvasarjan neljä osaa, joita ennakkoon pidin kiinnostavimpina. Voipi siis olla, että tämä reissu Egyptiin saa jäädä omakohtaisen Buddies-urakoinnin päätepisteeksi, mutta enpä mene varmaksi julistamaan. Nimittäin onhan tässä jo pariin otteeseen tullut kaupassa hyppysissä hypistelyä joukkion kolmisen vuotta vanhempaa avaruusseikkailua. Nähtäväksi jää, viekö Space Buddies minutkin pentujen matkassa irti kotiplaneetan painovoiman otteesta avaruuden ihmeellisyyksiä vilkuilemaan, vai oliko tämä nyt tässä...?
Treasure Buddies (2012) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti